Pekka Himasen "Sininen kirja" on ollut isomman kohinan takana. Kirja ei todennäköisesti olisi kiinnostanut juuri ketään ellei siihen olisi liittynyt rahoituspuolen omituisuuksia. Aluksi keskustelu pyörikin tämän tiimoilla. Sitten kirjan laatua moitittiin, pääteemoina ilmaisun ympäripyöreys ja sisällön mitäänsanomattomuus ja uniikkiuden puute, ja se että aineistoa oli vain käytetty eikä perinteiseen akateemiseen tapaan oltaisi tehty itse tutkimusta alalta johon viitataan. Ja nyt on siirrytty käsittelemään Himasen meriittejä.
"Helsingin Sanomat" nosti esiin Long Playn käsittelyn joka korostaa sitä että Himasella ei ole vertaisarvioituja tuotoksia. Eli tutkimus oltiin tilattu ihmiseltä jolla ei ole akateemisia meriittejä. Toisaalla Helsingin Sanomissa Esa Saarinen korosti että akateeminen menestys voidaan laskea muutakin kautta. Hän korosti että Himanen on hyvin tunnettu ja hänen kirjoihinsa on viitattu runsasti akateemisissa yhteyksissä. Ja koska Himanen on soveltava filosofi, hän ei tietysti ole samanlaisessa suhteessa tutkimuskohteeseensa kuin klassinen luonnontieteen tutkija. Jukka Hankamäki korostaa samoin sitä, että tämänlainen vertaisarviointimeriitteihin tuijottelu on väärä kulma aiheeseen. Hän näkee että Himasen kohdalla ongelmat ovat rahoituseettiset. Ja peräti tietyllä tavalla ; Väärin ei ole se, että soveltavalle pohdinnalle annetaan rahoitusta että vain perustutkimukselle. Se voi olla jopa viisautta. Sen sijaan ongelmana on se, että Himanen saa ilman kilpailutusta yksin koko potin tässä asiassa on sitten se isompi vaikeus. ; Meriittejen sijaan Himasen pääongelma on myös se, että Sinisessä kirjassa on hyvin vähän sisältöä. Ongelmana ei siis ole Himasen menneisyys vaan juuri kyseisen tuotoksen laatu.
Itse olen toki "niitä vertaisarvioinnin kannattajia". Toki olen tietoinen että vertaisarviointi ei ole ongelmatonta, se on enemmänkin "good start" ;
1: Esimerkiksi pseudotieteiden kohdalla vertaisarviointi on noussut puheeksi vallan ja intressin kautta. Tavallisesti taustalla on syytös siitä että tiedemaailma sortaa toisinajattelijoita. Se muistuttaa että vertaisarviointi on itse asiassa kilpailija-arviointia jossa väärää koulukuntaa edustava tutkimus voidaan torpata. Arvioijalla on "kaikki valta niin maan päällä kuin norsunluutornissakin". Kääntöpuolena on ID -julkaisuskandaali jossa Stephen Meyerin tuotos sai vertaisarviointileiman "tiskin alta kaveriarviointina". ID -myönteinen tutkija Richard Sternberg - joka ei edes ollut spesialisoitunut alaan jota Meyerin tutkimus käsitteli - vain päästi sen läpi, vaikka alan asiantuntijat sitten löysivätkin siitä alkeellisia vääristymiä ja virheitä aivan perusasioissa. ID:läisten oli vaikeaa tunnustaa että tässä oli taustalla juuri se sama ongelma jonka he muutoin aina toistuvasti ja helposti näkevät vertaisarvioinnista. Sternberg on kokenut vainoksi sitä että näitä intressejä ja hänen aiempia yhteyksiään Meyeriin on kaivettu esiin. Tämä muistuttaa puolin ja toisin siitä, että vertaisarviointi ei ole lopullinen leima laadusta, se on vain "good start".
2: Moni sekoittaa myös vertaisarvioinnin jonkinlaiseksi pysyväksi gloriaksi joka takaa myöhemmänkin laadun. Pseudotieteissä standardina onkin se, että heillä on "nokkamiehinä" jokin akateemisen tutkinnon saanut. Ihmiset ajattelevat että professori ei voisi olla väärässä. Toisaalta tunnetaan ns. "Nobel Disease", jossa nobelin saaneet tiedemiehet ajautuvat tutkimaan ja kannattamaan jotain jota voidaan pitää epäonnistumisena. Tämä muistuttaa että menneisyys ei ole tae tulevaisuudesta. Se, että taustalla on akateemisia meriittejä on sekin "good start".
Himasen kohdalle sovellettuna vertaisarviointeihin ja meriitteihin tuijottaminen on nähtävissä toista kautta. Se on jotain jolla on ollut merkitystä kun rahoitusta on määritelty. Eli se koskee tilaa ennen kuin teos on kirjoitettu. Nämä ovat kilpailutusta ja rahojenjakoetiikkaa koskevia kysymyksiä. Ne eivät käsittele tuotoksen laatua. Ja tässä kohden onkin erikoista, että vaikka rahanjaosta kohistaan, puheenaihe tuntuu olevan kovin fiksoitunut epäoleelliseen. Otsakkeissa toimijana on säännönmukaisesti yksin Himanen, ei esimerkiksi "Valtioneuvoston kanslia". Himanen nähdään valtioneuvoston sätkynukkena mutta jotenkin hän ei sitten olekaan se joka "vain totteli käskyjä" vaan joka on nimenomaan yksipuolisesti vastuussa.
Meriitit ovat muotoseikkoja jotka paljastavat asioita. Mutta ne paljastavat asioita valtioneuvoston toiminnassa. Kuitenkin se, että työstään palkkaa saava Himanen nähdään korruptoituneena tahi muunlaisena ryöstäjänä tuntuu olevan pääsijalla. Vaikka onkin niin että Himanen ei ole jättänyt itseään kilpailuttamatta. Tuotoksen laatu on jokin josta Himanen on tietysti vastuussa. Mutta meriiteistä puhuttaessa ollaan tämän asian kohdalla sivupoluilla. Tuotoksen laadun määrää tuotoksen laatu. Kutsukaa minua vanhoilliseksi valistushenkiseksi taantumusidiootiksi, mutta olen kuvitellut eläväni maailmassa jossa argumentin laatu eikä argumentoijan persoona ratkaisevat. Olen elänyt maailmassa jossa ad hominem, eli argumentaatio jossa jokin argumentti tuomitaan huonoksi ja tutkimus vääräksi viittaamalla tutkijan habitukseen tai maailmankuvaan. (Sen sijaan jos tutkimus on huonoksi analysoitu, voidaan sen jälkeen aivan asiallisesti miettiä että miksi näin on ja tällöin intressit, tutkijan maailmankuva ja vastaavat ovat relevantteja. Mutta vasta tällöin.)
Ihmiset ovatkin ajautuneet ad hominem -maailmaan jossa Himasen humalassa koirien päälle astumisesta nostetaan meteli ja että Himasta pidetään korruptioroistona. Ja näitä pidetään jotenkin oleellisina argumentteina kun käsitellään sitä että hänen kirjansa on huono. En pidä Himasen kirjaa laadukkaana. En myöskään pidä Himasen persoonasta. Ne ovat kuitenkin irrelevantteja. (Tosin on myönnettävä että olisin tuskin itsekään lukenut kirjaa ilman kohuja. En ole syytön itsekään.) Näkisinkin että Himas -skandaali opetti asioita valtioneuvoston kanslian tilausmenettelyistä. Ja näitä ongelmia voitaisiin oikeasti purkaa. Tässä mielessä Himasen henkilön repostelu on kuitenkin red herring, joka ajaa huomion syrjään pääasiasta. ; Sanotaan näin että jos minä olisi valtioneuvostossa töissä ja käsissä olisi tämänlainen skandaali, niin aivan taatusti kannstaisin siihen että huomio siirrettäisiin pois asiasta.
Se, että vikaa haetaan yksilöstä estää meitä hakemasta sitä yhteiskunnasta. Se, että tartumme Himaseen innolla ja jätämme muun puolen käsittelemättä tarjoaa perimmäisille kössijöille mahdollisuuden toistaa virheensä. He ovat kritiikin ulkopuolella ja oppivat korkeintaan sen, että jos he tekevät jonkun virheen, joku toinen, yksilö, saa kantaa seuraukset. Himaskritiikistä intoutuneet antavat yhteiskunnan rakenteissa olevan ryönän jatkaa olemassaoloaan. Sillä heitä kiinnostavat oireet, eivät sairaus. Onhan se ad hominem tietysti sosiaalipornoa ja siksi viihdyttävämpää.
1: Osa voi olla huolissaan Himasen mielenterveydestä. He voivat miettiä sitä että miten Himaspolo kestää kaikki moitteet, haukut ja repostelut. Varmasti julkinen vastustus on ikävä ja rankka asia. Mutta uskon että Himanen on kritiikkiin tottunut, luotan siis Himasen psyyken vahvuuteen tältä osin. (Jos sen haluaa kannustavana nähdä.) Ja sitäpaitsi kirjapalkoilla saa perkeleesti terapiaa, joten kenties rahoista osa menee sitten kompensoimiseen ja oikeus tältä osin hieman toteutuu. Minua ei kuitenkaan motivoi sympatia tai empaattinen ihmisyydennäkeminen Himasessa. (Valitettavasti olen sen verran kyynistynyt että nämä tunteet ovat itselleni hieman vaikeita.) Tunnen kuitenkin ihmisiä jotka niitä tuntevat ja niihin kykenevät. Ja heille Himasen repostelu on tietenkin myös vastenmielistä. He muistuttavat minulle siitä että "sosiaalipornolijoilla" ei siis ole ihmisyyttä eikä tilannetajua. Ei järkeä eikä humaaniutta. He ovat kristillisen närkästyskulttuurin hedelmiä, asioita paheksuvat mutta korjaustoimista pois jääviä sivustakatsojasääliöitä ja muuta kammottavaa ihmisryönää ja -saastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti