"Yhteisöllinen kiusaaminen on yksi kiusaamisen vakavimmista muodoista. Yhteisöllisessä kiusaamisessa kiusaaja on muun yhteisön mielestä viaton uhri, kun taas kiusattua pidetään yleensä sairaana, siis perustavasti kyvyttömänä noudattamaan normeja. Kiusaaja pystyy alistamaan toisia, koska yhteisön normit ovat sokeita alistamiselle. Yhteisö uskoo, että se on virheetön eikä se tarvitse keinoja estää niinkin äärimmäisiä ongelmia. Samaan aikaan yhteisö on aina hierarkkinen, eli yrityksessä se perustuu pääomien väkivaltaiseen keräämiseen muiden kustannuksella. Kiusaajan epäsosiaalisuus voi siis olla myös yhteisön tuote ja yhteisön epärationaalisuuden tuote."
(Wikipedia, "Yhteisöllinen kiusaaminen")
Tutustuin lehtihaastattelun kautta "Troll Maahanmuuttajat" -sivustoon se on pilailusivusto jota on toistuvasti syytetty rasismista. Sivustolla on esimerkiksi vitsi jossa katsotaan mitä tapahtuu jos ihmisille annetaan valinta ferrarista ja lapsesta. Kantasuolamalainen valitsee Ferrarin koska sillä hän saa naisen ja tämän kanssa sitten tehdään lapsi. Maahanmuuttaja ottaa lapsen, koska sillä saa lapsilisiä joilla voi ostaa Ferrarin.
Sivusto kohtaa toistuvaa kritiikkiä, joka yleensä lakkaa sen takia että sivuston pitäjä on maahanmuuttaja. Moni siis kokee että sivusto pilkkaa nimenomaan maahanmuuttajia, ja tästä tehdään oletus siitä että kirjoittaja on rasisti. Kun rasistius purkaantuu tekijän maahanmuuttajataustan vuoksi, idea syytöksen perusteltavuudesta katoaa samalla vaikka vitsi tietysti pysyy ennallaan. Prosessi näiden valittaja-lopettajien päässä on ymmärrettävä. Itsekin, kyseistä vitsipaikkaa läpieslailtuani, huomasin että vitsit perustuvat siihen että otetaan rasistisia lausuntoja joista tehdään jonkinlainen hyperbola. Eli ne otetaan vakavasti, mutta voimistetaan hitusen ja kuvataan vahvemmin adjektiivein. Moni näkee että liioiteltu rasismi on enemmän rasistista. Kirjoittajan identiteetti alleviivaa että tavoite onkin se, että juuri liioittelu tuo esille sen miten naurettava se rasismikin alun perin on.
Selitykset ja tehoavat selitykset ovat tietysti eri asia. Itse olen hikipedian puolella huomannut, että siellä on taivuttu "vähemmistövaltuutettujen tahtoon", eli virallisiin valituksiin joita on saatu. Sillä vaikka vitsit eivät ole olleet edes yhtä hurjia kuin "troll maahanmuuttajissa", hikipedikoilla ei ole maahanmuuttajaidentiteettiä johon viitata. ; Siellä on kenties maahanmuuttajataustaisia humoristeja, mutta se on kollektiivi eikä sillä silti ole maahanmuuttajaidentiteettiä. Jos hikipediassa maahanmuuttaja kertoo maahanmuuttajavitsejä, eräs tietty hikipedian byrokraatti saa kakkaa niskaan tekstistä jota ei ole kirjoittanut eikä kenties edes nähnyt. (Kukaan tervejärkinen ei ryhdy hikipedian byrokraatiksi. Itse kieltäydyin mitä varovaisimmin kun mahdollisuutta tarjottiin. Toki otan tästä statuksesta kaiken mahdollisen irti. Pyyntö on jo riittävä, ja saan siitä etua ilman että joudun suoraan juridiseen vastuuseen. Kätevää!)
McLuhan toki kertoi että kanava on viesti, mutta itse en usko että se nyt voisi olla aivan niin voimakasta että maahanmuuttaja saisi kertoa vitsejä joita muut eivät. Maailma on tästä erimielinen.
Kuitenkin yleensä ottaen huumorissa tuntuu olevan sellainen sääntö että kertojan identiteetti on jotenkin oleellinen. Etenkin Suomessa. Eli ihminen saisi kertoa lähinnä sellaisia vitsejä jotka loukkaavat vähemmistöä johon hän itse kuuluu. Eli ihminen ei saa esimerkiksi kertoa vammaisvitsejä ellei hän itse ole vammainen.
Tässä on kuitenkin poikkeus. Tavallinen ihminen ei saa kertoa tavallisia ihmisiä pilkkaavia juttuja. Tämä tuli vahvasti esiin kun lueskelin "Putous" -sarjan näyttelijöiden haastattelua. Siinä korostettiin että hauska sketsihahmo on joko mielenterveydeltään omituinen, on jotenkin puhetavaltaan poikkeava tai hän kävelee ja liikkuu muutoin jotenkin hassusti. Tai niitä kaikkia. Sen sijaan esimerkiksi uskontoaiheiset vitsit ovat jotain jota on syytä varoa.
Tämä on itse asiassa mukana myös suomalaisessa stand -upissa. Juttelin stand-upista erään "maailmankiertäjän" kanssa, ja hänestä Amerikkalainen stand-up on räväkkää. Suomessa taas lussua. Että tavallaan Suomessa on stand up -kulttuuri joka ei ole stand uppia ollenkaan.
USA:ssa tällä lajityypillä on oma "persoona". Siinä vitsinkertojalla on minimalistiset välineet, joista likimain ainut on vitsinkertoja itse. Ja tämä sitten asetetaan tulilinjalle. Ja sitä kautta kaikki muut laitetaan tulilinjalle ja päädytään esimerkiksi pilkkaamaan yleisöä. Stand up -koomikon häpeämättömyys itseä kohtaan johtaa siihen että yleisön häneen kohdistama nauru muuttuu tehottomaksi ja erilainen näkökulma asettaa kuuntelijat vaikeaan asemaan.
Tätä kuvannee hieman standup -rutiini jossa Sam Eliot kertoo seuraavalla tavalla eräästä (ilmeisen kuvitteellisesta) päivästä(än). "While hiking down along the border this morning, I saw a Muslim extremist fall into the Rio Grande. He was struggling to stay afloat because all of the guns and bombs he was carrying. Along with him was a Mexican who was also struggling to stay afloat because of the large backpack of drugs that was strapped to his back. If they didn't get help they will surely drown. Being a responsible Texan and abiding by the law to help those in distress, I informed the El Paso County Sheriff's Office and Homeland Security. It's now 4 PM, both have drowned, and neither authority has responded. I'm starting to think I wasted two stamps." Se on häijyä, ja on vaikeaa sanoa loukkaako se eniten teksasilaisia jotka pilkkaavat julkisia palveluja kuten postia, vai niitä muslimeja ja islamisteja jotka on esitetty stereotyyppisesti.
Tässä mielessä USA:n stand up -komiikka muistuttaa Terry Pratchettin "Hirmurykmentti" -kirjassa ollutta suhdetta naurunalaisena olemiseen. Siinä yhtenä teemana on se, että nauru on usein vallankäyttöä. Ja nauraja osoittaa tunnistavansa olevansa ylempi. Kirjan eräs opetuksista onkin se, että jos heidän annetaan nauraa, heistä tulee varomattomia ja sitten heitä on helpompaa potkaista haaruksiin. (Kirjassa se ei ole metafora, mutta elämässä se on metafora.)
Suomessa taas istutaan penkissä ja kertoillaan mukavia juttuja jotka eivät loukkaa muita, paitsi ehkä jotain vähemmistöjä jotka on määritelty sellaisiksi että niille nauraminen ei ole "rasistista". (Joka ei jostain syystä vakiintuneessa kielenkäytössä Suomessa enää koske rotua tai edes kulttuuria. Se on jotain jota paikkaamaan pitäisi käyttää sanaa "syrjintä", mutta ihmiset eivät käytä tätä sanaa.)
Olenkin yleensä ottaen sanonut että monesti huumori on monesti sitä että ihminen tunnistaa jotain naurettavaa naapurissaan mutta ei itsessään. Syrjintä ei kuitenkaan ole monilla mielessä ja siksi pelkkä rasistinen vitsi on sitä että joku "toinen" (vaikka rasisti) nauraa "toiselle" (vaikka maahanmuuttaja). Se ei ole hauskaa. Sen sijaan jos joku nauraa itselleen, voit ikään kuin luvan kanssa hyvillä mielin nauraa hänen kanssaan. Sitä ei kuitenkaan suvaita että joku nauraisi sinulle ja vaatisi että naurat hänen kanssaan. Se synnyttää vain kiukkua.
Tässä mielessä en ihmettele että esimerkiksi aspergerlapsen vanhempi oli loukkaantunut Putouksen Jani-Petteristä. Kokemus on taatusti se, että se on epäreilua. "Putousta katsoessani en tiennyt nauraisinko vai itkisinkö. On tietenkin ymmärrettävää, että erilaisuutta tuodaan ihmisten tietoisuuteen. Onko se sitten naurun aihe, se onkin toinen juttu. Elämme kauneutta ja menestystä ihannoivassa maailmassa. Jos itse et ole täydellinen tai et pärjää, täytyy omaa statusta yrittää korostaa nostamalla esiin epäkohtia muissa. Samassa sarjassa mennään jo politiikassakin, viimeisimpänä kohuna PS:n kuntavaaliehdokkaiden ulkonäkö. Peli kovenee ja valtaapitävien pelko paikkojensa menetyksestä purkautuu likaisin keinoin. Meillä melutaan suvaitsevaisuuden puolesta, samalla meidän omat ihmiset ovat pilkan kohteena ulkonäkönsä tai erityispiirteidensä vuoksi. Siinäpä suvaitsevaisuutta kerrakseen. Putouksen sketsihahmoihin vielä sen verran, että minun maailmani koki pysähdyksen 12 vuotiaan poikani kommenttiin Jani-Petterin kohdalla: ”tuohan on aivan kuin minä”. Lapsenikin huomasi sen, että hänestä oli tehty sketsihahmo, jolle kaikki voivat nauraa. Hänen elämästään tuli sketsi. Minua ei naurata." Heille tämä ei edusta toiseutta. Tässä on heti välittömästi se tunne siitä, että vitsi kohdistuu itseen.
Joku voi kokea suvaitsevaisuuden sykäyksen itsessään. Mutta samalla ei voi olla huomaamatta että vitsin karuutta ei voi huomata ennen kuin "vitsin kohde" tulee kertomaan siitä. Ja se on muutakin kuin tiedostamisen puutetta ; Tämä on itse asiassa juuri se efekti jolla esimerkiksi uskontoaihetta ja tavallisia ihmisiin kohdistuvat vitsit kielletään. Siksi tavallisten ihmisten outoja piirteitä kohtelevat vitsit eivät menesty "Putouksessa" ja suomessa niitä levittelevä stand-up koomikko ei tienaa leipäänsä.
Ongelmana on tietysti se, että maailma on siinä mielessä epäreilu, että tavallisen ihmisen ei tarvitse normaalisti pitää puoliaan asian parissa ollenkaan. Ja kuten "Per Looks" -sivusto näytti, siihen saadaan helposti myös iso kohina taakse. Sen sijaan jos olet vähemmistöä jolle vitsailua ei ole määritelty "rasistiseksi" (sillä omituisella tavalla joka nojaa konnotaatioihin ja hiljaisiin totuuksiin eikä rotuun). Silloin ei ole yhtä helppoa, koska joudut erikseen pitämään puoliasi ja se jää silti hoitamatta ja korjaamatta. Loukkaantuminen "Per Looksista" oli monelle reaktiona juuri sama kuin autistisen lapsen vanhemman reaktio "Jani-Petteristä". Toisesta saadaan kohkaamista ja asia torjutaan, toinen taas on vain herttaista ja hauskaa jota pitää kestää.
Tavallisuus onkin kaksinainen suoja, vitsejä tulee harvemmin. Ja jos joku erehtyy kokeilemaan, siitä tulee kyllä kovaa torppaamista. Sekä äänekkään kohkaamisen että "jaloilla äänestämisen" ja boikotin kautta. Huumorikulttuuri on tätä kautta kieroutunutta. Suomessa tilanne on juuri se, että vain tietty yllättävän tarkasti määritelty joukko on "luvallisia pilan kohteita". Huumorikulttuuri ja hyvä maku tarkoittaa sitä että vitsit kohdistetaan heille ja heidän kustannuksellaan.
Ja ei. En näe että Jani-Petteri olisi sensuroitava. Sillä vaikka usein tämänlaisissa jutuissa sensuuri nähdään ajettavaksi asiaksi, on tasapuolisuuteen monta tietä. En näkisi että ratkaisu on sensuuri, vaan se että koko suhde huumoriin pitäisi uudistaa. En siis vaadi vähempää vitsejä ja tiettyjen aiheisen varomista. Vaan päinvastoin, olen ajamassa sitä että useammasta aiheesta saisi tehdä vitsejä. "Useammasta! Jyrkemmin! yliampuvammin!" Nyt, kun mietitään aivan liikaa sitä että mikä on kertojan identiteetti ja kuka saa ylipäätään kertoa vitsejä mistäkin aiheesta, huumorissa nähdään aivan liikaa "rasismia". (Mutta sitä huomaavatkin ihmiset jotka ovat niin pöljiä että he eivät edes ymmärrä koko "rasismin" määritelmää ja käyttävät sitä omituisesti jonain "minua vituttaa" -emootiotilan ilmaisuna.)
Huumorin kohdalla kysymys onkin usein siitä että vitsistä loukkaannutaan koska huumori nähdään kiusaamisena. Samalla ihmiset kuitenkin haluavat juuri huumoria joka kiusaa jotakuta muuta, ja kertojan identiteettiä tarvitaan oleellisesti ikään kuin lupana tähän. Vitsailijaksi halutaankin siksi juuri tämänlainen luvanantaja, jotta tämä lupa saataisiin. Silloin kun huumorilla olisi oikeasti jotain rakentavaa voimaa, joka siis tekisi muutakin kuin rapsuttelisi yleisön omaa "terveen järjen tuntua" kontrastoimalla sen kaikkeen naurettavaan erilaiseen, se näyttäisi paikkoja joissa yhteisö on itse se kiusaaja. Tätä ei suomessa tule kuitenkaan vielä pitkään aikaan tapahtumaan. Sillä suvaitsemattomat ryhmäkiusaajat ovat keksineet että suvaitsevaisuus tarkoittaa suvaitsemattomuuden suvaitsemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti