Kirkosta puhuttaessa esiin nousee joskus kamppailu termeistä "kansankirkko" vs. "valtionkirkko". Usein "valtionkirkko" -termiä pidetään kummituksena. Se on ikään kuin loukkaus itsessään. Argumentaation sijasta puututaan nimeämiseen ja sen semantiikkaan. Tämä on tietysti kätevää jos tarkoituksena on hämmentää kirkkokritiikki ja kirkon arvokeskustelu niin että mitään ei tapahtuisi. Toisin sanoen kansanryhmällä joka tavallisesti käyttää termiä "valtionkirkko" ei pitäisi olla mitään syytä käyttää tätä nimeämisargumentaatiota.
Itse nostankin esille sen, että tosiasiassa kansankirkon ihanne on pahempi. Lähestyn tätä termien sisällön kautta. Suoraan sanoen se mikä "valtionkirkko" -termissä pelottaa on itse asiassa "teokratiaa". Teokratiassa kirkko ja valtio ovat yhtä ja siinä kirkolla on "ylempi valta". Usein teokratioissa nimellinen valta voi olla ties millä diktaattorilla, mutta tosiasiassa uskonnolliset normit määräävät rukousajat ja vastaavat eikä poliittinen valta voi tarttua näihin seikkoihin ilman että tästä tulee suuria vaikeuksia. Tämä on se kummitus jota kohden ei haluta mennä. Uskonnonvastustajista sekularismia tarvitaan yleensä juuri sen takia että silloin valtio ja kirkko eivät ole yhtä ja on olemassa kansalisen osa kirkkoelämän ulkopuolellakin.
Tämä on hyvä pitää mielessä kun mietitään "Kotimaan" blogissa virinnyttä keskustelua kansankirkkoudesta. Linkin ideana on se, että sekularisoituminen suomessa johtaisi vaikeuksiin jonka lopputuloksena olisi nimenomaan valtionkirkko. Argumentaatio on itse asiassa sisäisesti koherentti ja mielenkiintoinen. "Kirkon ja valtion läheinen suhde Suomessa on hyvä asia, josta molemmat osapuolet hyötyvät. Kun kirkko ei ole irrallinen muusta yhteiskunnasta, esimerkiksi sen työsuojelukysymyksiä koskevat samat säädökset ja periaatteet kuin muitakin yhteisöjä. Miksi Suomeen pitäisi muodostaa umpimielinen uskonnollinen pussinperä, joka on irrallaan muusta yhteiskunnasta? Valtaosa kansalaisista on kristillisten yhteisöjen jäseniä. Eläessään arkipäiväänsä he noudattaisivat yhteiskunnan periaatteita. Mennessään kirkkoon he eläisivät toisenlaisten periaatteiden mukaisesti." Kysymys on nähdäkseni hyvin oleellinen. Nähdäkseni sekularisaatiossa vaikeuksia tulee juuri sen vuoksi että se johtaa uskonelämän "sisäisiin käytänteihin" jotka ovat itse asiassa valtion kontrollin ulottumattomissa. Uskonnon ja valtion erottaminen kun tarkoittaa juuri sitä. Usein sekularistit näkevät vain että sen pitäisi tarkoittaa sitä, että uskonto ei määrää valtion kansalaisten asioita. Kuitenkin sekularisoitumisessa on kysymys juuri kaksisuuntaisesta eriytymisestä. Blogaus huomauttaa myös, että "Valtionkirkossa kirkko on valtionhallinnon alainen. Sen johtaja on valtion johtaja. Presidentti, valtioneuvosto tai eduskunta eivät johda kirkkoa eivätkä käytännössä tee sitä koskevia päätöksiä. Kirkon työntekijät eivät ole valtion viranomaisia. Kirkolla on oma laki, jonka se itse säätää. Eduskunta hyväksyy tämän lain. Olisiko jotenkin parempi, että kirkon lainsäädännöllä ei olisi profaania tarkistuspistettä? Pitäisikö kirkko ”erottaa valtiosta” siten, että sen lainsäädännölle annettaisiin tässä merkityksessä kokonaan vapaat kädet?"
Tämä kulma toi itselleni mieleen sen, että kenties valtionkirkkomaisuuden lisääminen olisi jopa hyvä. Sillä nykyinen järjestelmä on rehellisesti sanoen omituinen. Kirkko pumppaa kyllä mielellään rahoja ja ottaa osaa arvokeskusteluun. Mediatilaa kirkolle pitää saada ja rahannyörejä ei saa politiikan puolelta kiristää. Tämä tarkoittaa sitä että kirkko ei missään nimessä kannata sekularisoitumista silloin kun se hyötyy siitä jotenkin. Valitettavasti heti kun tämän pitäisi muuttua kaksisuuntaiseksi, kirkko huomauttaa että sen sisäiset käytännöt avioliiton määritelmästä pappien sukupuoleen ovat sen sisäisiä asioita joista ei itse asiassa neuvotella. Poliittinen vaikutusvalta kirkkoon on de facto nollissa. Ainut tapa jolla tavallinen ihminen voi vaikuttaa mitenkään kirkon asioihin mitenkään on erota siitä.
Vuoropuhelu nykytilassa onkin lähempänä teokratiaa kuin mitä se olisi jos kyseessä olisi valtionkirkko. Nyt meillä on kirkko jonka uskonnolliset ohjelmat ovat erityisasemassa YLE:n radioaalloilla - eli valtion virallisilla radiokanavilla. Sen osa virallisissa rituaaleissa on selvä. Kirkko ottaa osaa arvokeskusteluun neuvoa antavana, mutta se ei itse suostu ottamaan vastaan mitään neuvoja, koska sen normit ovat Jumalallisia ja siksi ihmisten päätäntävallan ylitse.
Valtionkirkossa politiikka voisi ottaa kirkon huomaansa ja tilanne muuttuisi kaksisuuntaiseksi : Valtion verotuloja vastaan kirkon olisi pakko totella sen toiminnan ohjaamista. Tai sitten se voisi luopua molemmista ja tehdä tasan ihan mitä haluaa ilman pennin pyörylääkään. Tämä aivan taatusti muuttaisi kirkon toimintatapoja, se muuttuisi siihen että kirkko eläisi ajassa ja sen arvot mukautuisivat modernien ihmisten tarpeisiin sopeutuvaksi dynaamiseksi järjestelmäksi.
Siihen asti elämme tiukassa valtionkirkkojärjestelmässä joka on itse asiassa lähempänä teokratiaa kuin demokraattisessa yhteisössä toimiva uskonyhteisö. Sekularisaatio voi olla jopa ongelma, se potentiaalisesti todellakin lisää kirkon lahkomaisuutta. Sekularisaation ainut potentiaalinen hyöty olisi siinä että kirkko menettäisi rahojaan ja joutuisi kenties rahoittamaan itsensä. Mutta yleensä sekularisaatiota ajavat ovatkin valitettavasti vähän muun perässä. He haluavat lähinnä poistaa kirkon ja uskon näkyvyyttä julkisessa tilassa. Tämä on toki rauhoittava muutos, mutta itseäni häiritsevät humalaiset enemmän kuin lappujulistajat. Se ongelma joka itselläni on uskontoa ja kirkkoamme kohtaan on se, että rituaalit on iskostettu eri tilanteisiin niin että niihin osallistutetaan. Eli paatuneinkin ateisti joutuu myymään omantuntonsa muutaman kerran vuodessaja kumartamaan väärää Jumalaa. On pakko kun pakotetaan. Muun haluaminen on jostain syystä uskovaisista ja jopa poliittisilta puolueilta "liikaa vaadittu". Liikaa vaadittu siksi että asia on heistä pieni ja pikkumainen.
Tämän paradoksin kanssa on yhtä helppoa elää kuin sen kanssa että kirkko on rakentanut itselleen "semikeskustelukentän" jossa se on yhteydessä politiikkaan niin että se saa itselleen rahaa ja valtaa, mutta se toisaalta torppaa kaiken itseensä kohdistuvan. Ja se kutsuu tätä teokratian kanssa flirttailevaa järjestelmää kansankirkoksi. Jonka pitäisi muka tarkoittaa sitä että kirkko on niin rakas ihmisille vain sen perustella että he ovat kirkon jäseniä. (Samalla kun kaikille kerrotaan että kirkkoon voi kuulua vaikka uskonto ei kiinnostaisi pätkääkään koska hyväntekeväisyys.) Eikä sitä että Kansa on se "Kansa" jonka parhaan Mussolinikin tiesi kansalaisiaan paremmin.
Uskovainen kyllä tietää miltä tuntuu kumartaa väärää Jumalaa. Ateistille joka ikinen jumala on väärä jumala. Ateisti vetää tässäkin vain yhtä Jumalaa pidemmälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti