Ateismikritiikin sietämätön kahjous

Luin Timo Eskolan "Ateismin sietämätön keveys" -teoksen. Se ilmaisee itse tavoitteikseen (sivut 8-9) sen, että uusateismi on uusi, näkyvä ja runsas ilmiö. "Uusateismi näkyy kaikkialla. Media on viikosta toiseen täynnä kristinuskoa vastustavia kirjoituksia ja haastatteluja. Tähtitieteilijät ja filosofit kirjoittavat uskonnonvastaisia kirjoja. Biologit vaativat kristinuskon käsityksiä pois maailmankuvan muodostamisesta. Vapaa-ajattelijat innostavat ihmisiä eroamaan kirkosta tietokoneen hiirtä klikkaamalla." Kirja perustelee olemassaoloaan ja tarvettaan myös sillä että tälle ei oikeastaan pistetä kampoihin. "Kymmenien ateististen kirjojen vastapainoksi ei vielä ole suomeksi julkaistu juurikaan itse uusateismia arvioivia kirjoja. Sellaiselle on kuitenkin tarvetta." Eskola moittii että ateismi on kuitenkin huono ja ansaitsee siksi tämän kritiikin "Ateismin periaatteellinen ongelma on siinä, että useimmat sen väitteistä eivät ole erityisen hyvin perusteltuja eivätkä edes johdonmukaisia." Eskola täsmentää että kirja ei ole apologeettinen, eikä se siksi pyri todistamaan Jumalan olemassaoloa logiikalla. Kyseessä on siis ateismin arvioiminen ateismin omien kriteerien kautta. "Tämän teoksen tarkoituksena on arvioida ateistien näkemysten perusteluja ja niiden johdonmukaisuutta. Kyseessä ei siis ole perinteinen kristillinen apologia, joka pyrkisi osoittamaan uskonnon näkemykset tosiksi."

Kirjan tavoitteet epäonnistuvat totaalisesti.

Ylläoleva kuvavertaus on hieman pilkallinen. Se ei kuvasta kirjan Nietzscheä vaan symbolisoi sitä, että jos hänen uusateismiaan vertaa uusateistien teoksissa käyttämään argumentaatiorakenteeseen, niin huomaa että "kyllä ne vähän samalta näyttää, mutta jos pitää niitä samana asiana ja väittää tätä vakavalla naamalla, ei ole vakavasti otettava ajattelija vaan enemmänkin koomikko." Se viittaa siihen että Eskola käsittelee uusateismia jonain jota tietääkseni kukaan uusateisti itse ei sitä harjoita. Eskola rakentelee olkiukkojärjestelmän, jota hän piiskaa. Hänen koko strategiansa perustuu red herringiin. Siihen että huomio siirretään syrjään aatehistorian kautta.

Strategia on varsin laaduton. Se muistuttaa rakenteellisesti lähinnä sitä jos uskontokritiikkiä tehtäisiin siten että:
1: Selitettäisiin että koska monet kristityt rakentavat tiedekuvansa NoMa -periaatteeseen ja osa taas kannattaa William Craigin tapaan sitä että Jumala paitsi voidaan todistaa niin on myös evidenssin tukema ja tätä kautta riittävän hyvin todistettu (ja osa ei vain hyväksy tuloksia), on heidän sisällään ambivalenssia joka kertoo että ideologia on tyhjä ja sisäisesti ristiriitainen. Näitä ristiriitoja on helppo rakentaa, mutta ne eivät ole tietenkään kristinuskon kritiikin kannalta relevantteja. Ihan sen takia että Craig ei kannata NoMaa eivätkä NoMalaiset luota niihin metodeihin joilla.
2: Ei käsiteltäisi parhaita ja laadukkaimpia teologeja, vaan luotettaisiin vain katujulistajien järjestöihin ja muihin vastaaviin eiakateemisiin organisaatioihin. Ei haettaisi tietoa kirjoista vaan nettisivuista jotka sitten viittaavat näihin kirjoihin. Tämänlainen näkökulma on kenties sosiologisesti perusteltu, silloin jos halutaan nähdä miten kristityt toimivat kentällä ja mietitään miten järkeviä jonkun katujulistajan näkemykset ovat. Mutta koska kirjan tavoite ei ole tämä vaan suurempi, on selvää että metodinvalinta ja aineistonhaku edustaa varsin aivokääpiötasoista ennakkomietintää.
3: Kristinuskon sisäistä koherenttiutta ei käsiteltäisi kristinuskon määrittein vaan sen ulkopuolelta. Eli selitettäisiin miten joku voisi olla ateistisin syin erimielinen. Ja tämä erimielisyys olisi samaa kuin uskonnon sisäisen koherenssin puute.
4: Kristinuskoa ei käsiteltäisi oikein. Eli jos aiheena olisi vaikka Plantingan warrant -näkemys, siirryttäisiin puhumaan  Descartesista, jonka ajattelusta Plantinga onkin kieltämättä saanut paljon vaikutteita. Aatehistoriaan siirtyminen johtaa tietysti siihen että kritiikkiä löytyy helposti. Sitten vain implisiittisesti oletetaan että näitä ei ole huomioitu, ja käyttäydytään kuin kritiikki olisi jo tunnettua ja satoja vuosia vanhaa.

Ylläoleva kaava on tietysti vain analogia, ja sellaisena väite. (Eskolan kirjakin on perussävyltään varsin väittävä, ja se rehellisesti sanoen ansaitsisi tämänlaisen tarkemmin kohdentamattoman kritiikin.) Avaan tuota kuitenkin hieman.

 ***

Ensinnäkin Eskola käsittelee omituisen paljon pahan ongelmaa. Tämä on ensimmäinen vihje siitä että hän on täysin pihalla siitä miten uusateismi eroaa klassisesta ateismista. Häneltä puuttuu tarkkanäköisyys käsittelemäänsä aiheeseen ja tätä kautta laatu vaikuttaa luonnollisesti koko kirjaan. Loppupuolella hän ohittaa ateismin kannalta oleelliset vaiheet. Hän käsittelee turhankin seikkaperäisesti Nietzscheä. Kertoo Sartesta ja Camuksesta. Ja ponnahtaa kertomaan postmodernista ihmisen identiteetistä ja yleisestä särkymisestä. Tämä on hyvin omituista koska Sarte ja Camus - saati Nietzsche - edustavat vanhaa ateismia. Kun taas uusateistit ovat tunnetusti hyvinkin postmodernisminvastaisia. (Esimerkiksi jos haluaa tietää yhden asian Suomalaisten uusateistejen nokkamiehestä Jussi K. Niemelästä, olisi tiedettävä se, että hän on hyvin tiukasti postmodernisminvastainen ja hänestä ihmisarvot eivät ole kulttuuririippuvaista etiikkaa jonka levittely olisi jotain kulttuuri-imperialismia.) Kokonaisuus on koominen koska se käsittelee suunnilleen kaikkea muuta paitsi sitä.

Itse asiassa kokonaisuus on sitä että se ei oikeastaan koskekaan uusateismiin. Sen sijaan se leikkii siihen liittyvillä mielikuvilla implisiittisesti väitäen niitä joko aivan samaksi asiaksi tai oleellisesti samanlaiseksi. (Mursujahan ne on Nietzschen rinnalla tietysti.) Lopputuloksesta on selvää että tarkastellessaan maailmaa Eskola ei kykene erottaamaan edes laajempaa kontekstia. Ateismi, anti-teismi, uskontokritiikki, uskonnottomuus, nihilismi, vapaa-ajattelu, evoluutioteorian kannattaminen, materialismi, jumalan kuoleman teologia, ontologinen naturalismi, epistemologinen naturalismi, positivismi, skientismi ja tieteellinen maailmankuva ovat sulassa mössössä keskenään. Tältä pohjalta Eskola yrittää esittää että ateismissa on tieteen sijasta lähinnä agenda ja tavoitteet, koska ateismihan on ihan selvä ideologia, ja tätä kautta voidaan soveltaa postmodernia ajatusmaailmaa samalla kun näennäisesti pysytään siitä etäällä koska se on harhaoppista. Ja ateismia ei nähdä oikein muuna kuin uskontojen vastustamisen ja tuhoamisen kannalta.

Tämä on sinänsä murheellinen soppa, että ateistien empiirisessä maailmankuvassa ei ole kysymys positivismista, vaan siitä että Jumalalle ei ole empirististä teoriaa ja muut esitykset eivät heitä kiinnosta eivätkä he haluaisi että uskonnosta tehtäisiin jotain johon olisi velvollisuus ottaa kantaa tai olla kiinnostunut. Että ateismi falsifioitaisiin tuottamalla Jumalatodistus (vaikka ID -kreationistinen todistuskin) - ja kun sellaisia ehdotetaan on ateistin ainakin periaatteessa ja teoriassa velvollisuus joko kumota se tai kääntyä teistiksi. Ja loppu on itsepuolustusta kritiikkiä vastaan. Sellaista joka sanoo että ilman uskontoa on nihilistipaska ja vaaraksi yhteisölle kun moraali roikkuu tyhjän päällä. Sellainen syytös voi herättää puolustushaluja. Samoin Eskola ei huomaa että uusateistit - toisin kuin vaikka vanhoilliset "freudateistit" tai kommunistiset ateistit - hakevat sekularismia, eivät uskonnon tuhoamista. Sitä että ei osallistuteta uskonnollisiin tilanteisiin vaan saadaan olla ateisteja. Sen sijaan Eskola moittii sekularismia "asiallisen maailmankuvakeskustelun sammuttamiseksi". Mikä on hoopoa, koska kun viimeksi katsoin asiallista maailmankuvakeskustelua ei oikein tuppaa tapahtumaan. Ja että Eskolalle koko konsepti on aivan vieras ja ainakaan hän ei tuskin edes kykenee sellaista tuottamaan parhaalla yrittämiselläkään.

***

Temppu on sama, kuin jos minä kritisoisin luterilaisia viitaten katolisten käytäntöihin. Viittaisin noitavainoihin merkkeinä "pahoista yhteiskuntavaikutuksitsa" ja sitten kun alettaisiin puhumaan anekaupasta, niin hyppäisin suoraan valistusateisteihin ja selittäisin miten niissä oli huonoja puolia. Ja loppulauselmassa väittäisin että tällä oli jotain oleellista merkitystä. Se, että kirjoittaa kirjan aiheesta X, ja sitten kirjoittaa aiheen vierestä siten että kirjoittaa kaikesta X:ään assosioidusta mutta joka ei ole X ja jättää koko X:n käsittelemättä ja kirjoittamatta ei tarkoita että olisi jotenkin tehnyt jotain merkittävää X:n parissa. Sisältö ei vastaa aihetta jos kanteen asti laitetaan että tämä kirja käsittelee X:ää. Lopputulos on pakosti korkeintaan olkiukkoilua ja irrelevantismia.

Päällimmäisin kritiikki on siinä että uusateismi -sanaa on käytetty viittaamaan tietokirjailijoihin Richard Dawkins, Daniel C. Dennett, Sam Harris, Christopher Hitchens ja Victor J. Stenger. Eskola sen sijaan käsittelee Nietzscheä, darwinistista kritiikkiä, jonkin verran ateismin historiaa joka nivoo mukaan esimerkiksi Sartren, Camusin ja jopa Spongin. Ja ainut moderni materiaali on vapaa-ajattelijoiden materiaalia. (Vaikka he ovat eri asia kuin uusateismi.) Eskola ei sen sijaan läpikäy uusateistien gurujen arugmentteja. Eskola heittää sen sijaan heistä, tarkalleen ottaen lähinnä Dawkinsista, vain hyvin ylimalkaisia johtopäätöksiä. Argumentteja ja perusteluja ja niiden pohjalla olevia väitteitä ei tuoda esiin. Uusateistien teksteihin tehtyjen viittauksien ja lainauksien puute on ällistyttävällä tasolla. Kirjojen argumentaatioon ei viitata, korkeintaan esiintyy kirjan nimi, mutta ei että mistä sieltä asia löytyy. Väitteet ovat ylimalkaisia.

Eskola ei siis osaa tunnistaa ja rajata käsittelemäänsä aihetta. Hän ei viittaa sen tekijöihin eikä esilletuo heidän argumenttirakenteitaan. Esimerkiksi Dennettistä nostetaan esiin lähinnä se, että hänestä uskonnollinen kokemus on ihmismielen sisäinen asia. Eskola ei huomaa, että tämä on tärkeä argumentti siinä mielessä että se selittää miksi ihmisyhteisöissä on uskontoa. Sen sijaan hän näkee tämän vain yhden tavoitteen kautta "Kirjassaan "Breaking the Spell" (2006) Dennett puhuu uskonnosta ihmisten kykyjen alueena vedoten kognitiiviseen uskontotieteeseen. Tosin hänen tarkoituksenaan on osoittaa niiden avulla uskontojen ja niiden edustamien arvojen täysi suhteellisuus." Myöhemmin hän moittii tätä "reduktioksi" ja pitää sanan käyttöä itsessään kritiikkinä.

***

Eskola moittiikin ateismin lähtökohtia kautta matkan erikoisesti. "Reduktio" on vain yksi kohta, jossa ei huomata katsoa sitä onko metodi sisäisesti koherentisti käytetty. Ateisti itse voi nähdä reduktionistiksi syyttämisen jopa kunnianosoituksena ja kertoa että kyllä, tässä on kyseessä reduktio ja olemme siitä ylpeitä. Eskola taas korostaa sitä miten monessa muussa näkemyksessä reduktionismia pidetään heikkona. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä että tässä ei tarkastella ateismia sellaisenaan, vaan kirja on enemmän "miten kristitty ei voi kristillisestä maailmankuvastaan hyväksyä ateismia ja sen perusoletuksia." Tämä taas ei ollut se kirjan tavoite, joten Eskola fails massively.

Evoluutiokritiikissä tämä nousee erityisen vahvasti esiin. Eskola toki moittii ensin snobbailevasti Dawkinsia dilentantiksi (s. 13) "Dawkinsin odottaisi keskittyvän nimenomaan maailmankuvan kysymyksiin, hän kirjoittaa paljon uskonnon olemuksesta. Hän esiintyy siis joko teologina tai uskontotieteilijänä, olematta koulutuksensa puolesta tietenkään kumpaakaan." Tämä unohtuu kun hän lähtee mestaroimaan evoluutioteorialla.

Hänen "epistemologiansa" on melko huvittavaa. (s 24) "Aatteellisessa keskustelussa Dawkins on todennut että uskonto pyrkii sijoittamaan Jumalaa näihin aukkoihin. Sama keskustelu käytiin Suomessakin jo kymmeniä vuosia sitten professori K. V. Laurikaisen puolustettua (mahdollisesti jumalallista) elämänvoimaa evoluution käyttövoimana. Häntä syytettiin turvautumisesta aukkojen Jumalaan. Kysymys ei metateoreettisesti ole kuitenkaan näin helppo. Kristitty tutkija saattaa kyllä itselleen perustella luonnon ihmeellisyyden tietyllä luomisvoimalla. Mutta mitä tekee evolutionisti? Dawkins joutuu itsekin täyttämään aukot jollain. Käytännössä hän sijoittaa niihin evolutionismin - ilman perusteita." Eskola viittaa tässä "Dawkins on itse myöntänyt että evolutionismin kaikissa tärkeissä avainkohdissa on puutteita. Informaation kasvua on vaikeaa todentaa, solunsisäiset toiminnot ovat lisäksi niin monimutkaisia, että niiden hyppäyksellistä syntyä sattuman kautta on vaikeaa perustella. Lukemattomien toimintojen samanlaisuus ja keskinäinen riippuvuus aiheuttaa myös teoreettisia ongelmia koska evoluution hyppäysten on täytynyt tapahtua yhtä aikaa."

Eskolan "informaation" kuvaus viittaa ID -liikkeen RC -rakenteen kuvaukseen. Valitettavasti tämän kritiikki on tunnettua - Nobelisti Müller itse asiassa esitti tämänlaisten rakenteiden löytymisen evoluution todisteeksi. "Ongelma" ne ovat vain kreationisteille. Esimerkiksi Kenneth Miller ja muut vastaavat kristityt evoluutioteorian kannattajat ovat selittäneet miksi tämä ei ole oikeasti mikään ongelma. Behen kehitelmä on pysähdyksissä, konsepti ei ole hioutunut ja osoittanut tehojaan vaikka sille on annettu kymmeniä vuosia aikaa - ja ID:läiset ovat perustaneet runsaslukuisesti omia tutkimuslaitoksiaan, joten selkeästi mikään evolutionistien vainokaan ei ole rajoitteena ja esteenä sille miksi RC -tutkimuksia ei massasynny. Kun katsotaan evoluutiotutkimusta, Behe on marginaalissa. Evoluutiota tutkivat eivät ole, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, samaa mieltä. Näin ollen voidaan sanoa että rationaalinen ihminen voi todellakin hyväksyä että tässä ei ole mitään ongelmaa ilman että olisi sisäisesti epäkoherentti.

Eskola sotkee tietoteoreettisia konsepteja hyvinkin omituisesti. Hän ei näytä ymmärtävän mikä on Aukkojen Jumala -tyyppisen rakenteen ja induktion ennustaman havaitsemattoman tilanteen välinen ero. Olen joskus yrittänyt selittää tätä eroa lumisateella tai sääennusteilla ; Kun taivaalta putoaa hiutale, on käytännössä mahdotonta kuvantaa sen lentämää reittiä ja jälkikäteen kertoa missä se on syntynyt. Induktiivinen ennuste on, että se on syntynyt taivaalla. Koko induktion idea on siinä että on yksittäisiä havaintoja joista tehdään peittävän lain mukainen ennuste, joka käsittelee myös niitä asioita joita ei ole koeteltu. Sääennusteiden ennuskyky menneisyyteen että tapahtumakelaus takaperin ovat haastavia (niitä ei voida tehdä kovin pitkälle). Mutta emme voi sanoa että esimerkiksi 12 000 vuotta sitten ei olisi ollut säätä. Ja että vuodenajat ja auringon kallistuskulmat ja esimerkiksi sen aikaiset kasvien jäänteet eivät antaisi meille mahdollisuutta tehdä estimaatteja asiasta. Kreationistien klassinen "Not good enough" -huutelu onkin tämän omituista. (Joskin humanisteille tyypillistä ja tässä mielessä jossain määrin ymmärrettävää.) He eivät ymmärrä että "Dawkins on tunnustanut" lähinnä sen, että kreationistien vaatimukset tarkkuudesta ovat mielettömiä. Hän ei väitä että nämä tehdyt päätelmät eivät olisi tieteenmukaisia päätelmiä. Ne eivät siis ole vain ad hoc -malleja joita tungetaan rakosiin. Tässä mielessä "havaitsematon fossiili" on aukko fossiilirekordissa ja se oletetaan induktion säännön mukaan siten että siinä on toiminut sama mikä muuallakin. Kreationisti taas olettaa että tässä kohden on tapahtunut ihme, joka siis vain liitetään tapahtumaan väittämällä sellainen siihen ilman että olisi rakennettu havaintosarja josta vedetään induktio jonka mukaan nämä osuisivat juuri siihen mitä tämä väitetty ilmiö tekee.
1: Tosin vaikka Eskola olisi aivan täysin oikeassa aukkojen evoluutiosta, niin siitä huolimatta hänen argumenttinsa olisi tu quoque -argumenttivirhe. Se, että tyhmä_A hokaa että hänen kaverinsa tyhmä_B on tyhmä ei tee hänestä itsestä viisasta, tai edes näitä toisia viisaampaa jos tyhmä_B:kin tajuaa että se tyhmä_A on tyhmä. Maksimaalinen viisaus heillä olisikin tunnutsaa Sokrateen hengessä että he kaikki tietävät sen että eivät tiedä. Mutta tähän ei tyhmä suostu, tietenkään. Koska tämä ei hyväile riittävästi egoa, tue omaa vakaumusta, ja rakenna hierarkiaa jossa on parempi kuin toinen. Kun asiavirhe yhdistyy argumenttivirherakenteeseen pitääkin kysyä että miksi tyhmä painoi asian ylipäätään paperille. Siinä ei voi miettiä muuta kuin sitä miten joku tappoi täysin funktionaalisen puun Eskolan asiavirhe+päättelyvirherakenteen vuoksi..

Eskolan väite pysyykin itse asiassa kasassa vain sen takia että hän ei lähteistä Dawkinsiin. Hän vain väittää että Dawkins on tunnustanut jotain tälläistä. Ajatus on toki jo itsessään totaalisen typerä. Sillä Dawkins on havaintojen mukaan varsin snobistinen ja arrogantti. Se, minkä hän viimeiseksi tekisi on se että tunnustaisi että koko hänen teoriansa olisi väärä. Tämä muistuttaakin sitä, mihin aikanani törmäsin Jehovan Todistajien Gould -suhteessa. Heidän kirjansa olivat pullollaan Gould -sitaatteja joiden pohjalta evoluutiossa ei olisi pohjaa eikä sisältöä. Auki jäikin vain se, että miten ihmeessä Gould olisi voinut olla evolutionisti eikä kreationistien puolella sen jälkeen kun on esittänyt avoimesti nuo kritiikit omasta alastaan. Selitykseksi paljastui se, että lausunnot olivat cherry pickingiä, tai sitten ne olivat vääristeltyjä. ("Out of context" -lainauksia ja kreationistikliseitä käsittelevät artikkelit netissä olivat tässä kohden peräti tehneet työn puolestani.)

***

Lisäksi Eskola väittää että evolutionismi tarkoittaa automaattisesti "vahvimman lakia". (s 88) "Darwinistit ja evoluution kannattajat ovat vuosikymmeniä suhtautuneet perin ristiriitaisesti nimenomaan evoluutioteorian sosiaaliseen puoleen. Historiaa tuntevat ajattelijat ovat aina tiedostaneet, että aatteellisessa evolutionismissa yhdistyy kaksi erilaista puolta: biologinen tutkimus ja kuvitelma ihmiskunnan älyllisestä sekä taidollisesta kehittymisestä. Moni tieteelliseen biologiaan painottunut tutkija on halunnut sanoutua irti sosiaalisesta olemassaolon taistelusta. Myös uusateistit pitävät etäisyyttä ihmisten väliseen luonnonvalintaan. Toisaalta juuri evoluutioteorian peruslauselmiin kuuluva ajatus vahvemman eloon jäämisestä on synnyttänyt kiistan siitä, onko teoriaa edes olemassa ilman sen implikoimaa rasistista väkivaltaa." ... "Maailmankuvan muutos oli väistämätön seuraus tästä. Darwinin maailma ei enää ole miellyttävä. Se on sen sijaan raaka ja julma. Darwinin taisteleva luonto edustaa samalla tavalla kovia ja säälimättömiä arvoja kuin Nietzschen herramoraali. Ilmiöt ovat rinnakkaisia."

Eskolan varsin rajuissa väitteissä näyttää olevan suuria vaikeuksia. Ja se itse asiassa näyttää että hän ei ole tutustunut ollenkaan ns. evolutionisteihin. "Eevokkejen mekka" joka on netissä avoimesti, "Talk.Origins" nimittäin ratkaisee ongelmaa filosofisesti. Eskola jää varsin tyhjän päälle koska he eivät selvästi pelkästään irtaudu rasismista, vaan perustelevat sen miksi se ei kuulu. Eskola ohittaa kaiken tämän ja vastaa horse laugh -päättelyvirheellä, sanoen likimain pelkästään "onpas naurettavaa ja ilmiselvästi ovat typeriä kun noin tekevät". Tämä Eskolan strategia (väitä-torju väitteellä - horse laugh - kutsu itseäsi voittajaksi) ei kuulu asialliseen argumentointiin.

Olen kuluttanut aika paljon aikaa tämän paskasti perustellun kreationistikliseen käsittelyyn. (Niin paljon että joudun linkkaamaan "metalinkin" joka käsittelee ja tiivistää asioita linkaten muihin teksteihini jotka kaikki lienevät enemmän tai vähemmän oleellisia. Kaiken kaikkiaan myös lähteet tämän taakse nousevat aika raskaiksi, koska jokainen metalinkin takana oleva linkki on sysätty aivan asiallsiiin evoluutiota kuvaaviin lähteisiin. Eskolakin olisi vonut tutustua edes osaan niistä kun evoluutiosta kerran halusi kirjoittaa.) Nyt huomautan vain että uusateisteissa on kahdenlaisia tapoja suhtautua etiikkaan (jaottelu jota btw. et löydä Eskolan kirjasta. Miksi ei kun hän analysoi uusateismia ja sen käsitteistöä nimenomaan?):
1: Niitä Dawkinsin kaltaisia jotka nojaavat individualistiseen etiikkaan. Heille pohjalla on Humen giljotiini. Luonnollisuus ei ole yhtäläisyysmerkit etiikan kanssa. Tällöin etiikalla ei tietysti ole dogmaattista pohjaa ja se ei ole ehdoton, tätä mallia voisi kutsua relativistiseksi etiikkakäsitykseksi.
2: Sam Harris taas nojaa luonnolliseen etiikkaan. He nojaavat tosin siihen että tosiasiassa evoluutio ei ole samaa kuin taistelu. Karkeasti sanoen metaforat menevät sekaisin joka ikiseltä ääliöltä joka muuta väittää. (Vähän siihen tapaan kuin moni kohkaa sen kanssa että "itsekäs geeni" nimenä tarkoittaisi samaa kuin se, että geenillä olisi tietoisuus ja  intentio vaikka oikeasti kysymyksessä ei ole tämä.) Kun mietitään tässä kohden evoluution vaikutusta, niin yhä enemmän ja enemmän esille tuleekin se, että yhteistyötä ja muita vastaavia piirteitä selitetään juuri evolutiivisin konseptein. Olemassaolon kamppailu kun ei tarkoita kamppailua vaan hengissä selviämistä. Kyseessä ei ole se, kuka repii eniten vaan siitä kuka lisääntyy parhaiten. Tässä mallissa Harris ohittaa humen giljotiinin ja määrittää että etiikka on ihmisen lajinmukaista käytöstä. Näin ollen Eskolan selitys siitä miksi ateisteilla on paljon nimenomana kristillisen etiikan näkemyksiä voidaan määrittää sitä kautta että ne ovat "yleisinhimillisiä", toisin kuin ne variaatiokäsitteet kuten homoseksuaalisuuden vastustaminen ja vastaavat joissa on erimielisyyttä, jotka on selitettävissä uskonnon harjoittaman perusihmisyyden muokkaamisen kautta.

***

Eskola ottaa etiikkakäsityksen ytimeensä tavalla joka koskee koko ateismia. Hänelle uusateismi on itse asiassa pääasiassa eettinen liike. Hän kirjoittaa "uusateistien eettisestä umpikujasta" (alk. s. 114) "Uudet ateistit kuten Dawkins, Dennett ja Harris kiistävät ankarasti, että ateismi johtaisi moraaliseen nihilismiin. Tämä kiistäminen kuitenkin vain enemmänkin todetaan kuin perustellaan. Tarkasti ottaen ateismi edellyttää ainoastaan sen, että ei uskota Jumalaan." Tämä on Eskolalta melko raju väite. Hän itse ensin nimittäin paasaa siitä että ateismi liittyy evolutionismiin ja modernismiin. Nämä ovat teknisesti ottaen muuta kuin se että "ei uskota Jumalaan". Hän siis harjoittaa kaksoisstandardointia ja käyttää eri kohdissa eri perusteluehtoja. Tämä on erittäin suuri puute, ja kuvastaa valistuneelle filosofiansa tuntevalle evoluutiosta edes lukion ekan peruskurssin tuntevalle sitä että kirjan tekijä on jonkinlainen kädetön amatööri jolla on agenda ja joku joka maksaa hänelle tämän agendan ympärillä tehdystä sivistyssanakakanheitosta, jossa idean rationaalisuuden puute korjaillaan sillä että asia kuvaillaan vetoavin sivistyssanoin. Eskola ei tietysti argumentoi. Tämä on selvää kun katsotaan miten hän käsittelee etiikan perusteet (114) ; "Dawkinsin mukaan geeni elää ikään kuin omaa, päämäärätietoista elämäänsä ja varmistaa oman itsekkään eloonjäämisensä ohjelmoimalla eliöitä kuten tahtoo. Hänen mukaansa geeni siis tuottaa ominaisuuksia niin, että yksilön toiminta sosiaalisessa ympäristössä onnistuisi paremmin. Tämä tuskin enää mahtuu sattuman ja lukemattomia sukupolvia kestävän sokean luonnonvalinnan kaavaan." ... (s. 115)  "Altruismiin vedoten Dawkins uskoo kykenevänsä selittämään koko moraalin darwinistisesti. Kyseessä ei ole ihmisystävällisyys vaan eloonjäämisen taktiikka, kuten hän sanoo. Perheen sisällä toimivan ystävällisyyden hän selittää siten, että geeni antaa monistuksessa edun omalle kopiolleen ja siksi ohjelmoi eliön suosimaan geneettisiä sukulaisiaan. Selitys on tietysti huvittava, koska vasta kilpailijan suosiminen olisi käsitteellisesti altruismia. Geenin omat kopiot kaiketi - siis kyseisen teorian puitteissa - ovat vain tietyn geenin sokea jatke monistuvassa jälkeläisketjussa." ... (s. 115) "Jossain vaiheessa Dawkins kuitenkin ilmeisesti pelästyy omia ajatuksiaan. Jos moraali on pelkkää geenien itsekkyyttä, se ei voi olla kovinkaan tietoista. Se ei jätä paljonkaan tilaa persoonallisuudelle tai ratkaisujen valinnalle erilaisissa elämäntilanteissa. Siksi hän varoittaa itseään ja muita : "Älä hetkeäkään pidä tälläistä darvinisointia myötätunnon ja anteliaisuuden jaloja tunteita halventavana tai alentavana"(Jumalharha, 231) Dawkins löytää Nietzschen itsessään eikä pidä näkemästään. Hän tietää näkemysten loogisen seurauksen, mutta väistää sitä viimeiseen asti."

Kyllä. Eskolan perustelu perustuu siihen että altruismi on naurettavaa koska evolutionisteilla on hänestä väärä määritelmä. On toki totta että klassisesti altruismi on itseä haittaavaa toimintaa. Kuitenkin altruismin tutkimus evoluution kohdalla koskee yhteistyötä, erilaisten riskien ottamista, panostamista ja jopa oman elämän uhraamista muiden yksilöiden edestä. Nämä eivät ole "aidosti altruistisia", mutta tämä on oikeastaan irrelevanttia koska yhteisöissä ei normaalisti esiinny sellaisia. Dawkinsin näkemyksen pointtina taitaakin olla se, että yksilön julmasti maahan tallaamiseksi tarvitaan uskontoa. Ilman sitä ihminen ei uhraisi itseään tyhjän vuoksi. Sosiaalisuus ja yhteistyö eivät siksi ole evoluutiolle mikään ongelma.

Dawkinsin ajatus yhteistyöstäkin voidaan ymmärtää varsin helposti. Ja se ei ole sitä miten Eskola sen väittää olevan ; Tätä voisi kuvailla siten miten eräs ihminen kuvasi tapaani käsitellä yhteistyön tekemistä. Hänestä se, että joku auttaa koska hyötyy vastapalveluksella on kenties teknisesti totta, mutta se on triviaalisti totta koska se ei poista teon eettisyyttä ja vilpittömyyttä. Hyvyys on hyvyyttä vaikka sitä tukisikin ahne motiivi. Jos ihmiset saadaan ahneella motiivilla tekemään hyvää, niin sen parempi ahneudelle.

Huvittavaa lisäsävyä saa, kun muistaa sen että mukaan liitetyt eugeniikka ja vastaavat eivät oikeastaan sovi evoluutoteorian rakenteisiin. Eugeniikassa sovelletut toimenpiteet eivät nimittäin tue niitä tavoitteita joilla niillä ajettiin. Björklundin matemaattisia evoluutiolaskelmiakin hieman sisälläänpitävä teos "Evoluutiobiologia" valaisee evoluution ja eugeniikan suhdetta luvun verran. Pääsääntö ja oppi on se, että jos ihmisiä halutaan jalostaa kuin karjaa, ei eugeniikan soveltamat kikat todellakaan ole niitä. (Se on toki tehtävissä, mutta tämä on seuraus mikroevoluutiosta jonka olemassaoloa paatuneinkaan kreationisti ei kiellä.) Luonnonvalinnan ideana on se, että vammaisten karsimisessa ei ole väliä ; Jalostuslaskuja tehdessä ei voi oppia oikeastaan muuta kuin sen, että eugeniikassa tehdyt kastroimiset kohdistuivat yleensä ottaen ihmisiin jotka eivät muutoinkaan olleet lisääntymismenestyksen huipulla. Vammaisiin kohdistuu valintapainetta muutoinkin, joten vaikutukset ovat olemattomat. Jos taas kysymys on kahden valtaapitävän välisestä kamppailusta jossa kaksi "laadukasta herrarotua kilpailee", ei sitä edes voi perustaa heikomman aineksen karsimisella.

Muutenkin on hupaisaa miettiä tätä siinä vaiheessa kun Eskola saa apologeettavaiheen päälle ja menee pahan ongelman kimppuun. Hänestä uusateistejen näkemys on yksiselitteisesti väärä. Pahan ongelma ei ole kristinuskolle oleellinen, koska langenneessa maailmassa jumalisen tilan toteutuminen ei tietenkään ilmiselvästi tapahdu. Eli uskolla ei ole tämän kanssa vaikeuksia. Nähdäkseni tämä Eskolan selitys sanoo nimenomaan sen klassisen seikan että maailma on turmeltunut ja tätä kautta aivan yhtä karmea kuin evoluutionkin julma maailma. Vapaa tahtokin on erikoisessa suhteessa maailmaan. Se näyttää olevan lähinnä riski tehdä syntiä. Tämäkään ei jätä paljoa tilaa persoonallisuudelle, kun homokysymyskin käsitellään dogman kautta.

Eskolan tapa tasapainoilla tilanteessa jossa "individualismi on nihilismiä jossa ei ole objektiivista moraalia ja kaikki tapamme itsemme" ja jossa "lajinmukainen yhtenäinen etiikka ei jätä tilaa persoonalle" on tietysti klassinen "kruuna me voitamme klaava te häviätte" -peliä. Se ei ole reilua tai asiallista käyttäytymistä. Jos käyttäytyy tällä tavalla ei pidä ihmetellä jos ei saa sitä Eskolan kaipailemaa asiallista maailmankuvakeskustelua. Et voi potkia toisia häijysti palleille ja vaatia että toisten on vain kohteliaasti hymyillen pyydettävä lisää asiattomuuksia ja potkuja. Eskolalla on perustelut vähissä, mutta häijyys on täyslaidallisvaihteella koko matkan. Hän vain peittää tämän asennevamman heittämällä kirosanojen sijasta sivistyssanan. Se, sanooko minua "sosiopaattipaskapääksi" vai "egoistiseksi nihilistiksi" on aivan yksi ja sama.
1: Paitsi että ei ole. Sivistyssanakikkailija on nimittäin paitsi häijy - kun kiertelee sanavaihdoilla sen sijaan että jättäisi sanomatta kun tajuaa että lausunto on häijy - myös valehtelijamanipulaattori joka peittelee heikkouksiaan retoriikan kuorrutuksen taakse..

***

Eskolalta löytyy esimerkiksi lopusta näkemys jolla hän ottaa itselleen auktoriteettiaseman. Hän on laittanut kirjaan epilogin (alk.s. 212) jossa hän selittää että "Uusateismilla ei mene hyvin. Silloinkin, kun se on pohtimassa biologiasta nousevien näkemysten merkitystä ihmisille, se ajautuu vaikeuksiin. Ensinnäkin ateistit, jotka toimivat enimmäkseen luonnontieteen alueella, näyttävät olevan varsin valmistautumattomia perustelemaan maailmankuvaansa koskevia väittämiä. He eivät ole harjautuneita filosofiassa eivätkä osaa soveltaa darwinismin periaatteita maailmankuvan rakennusaineiksi. Toiseksi heidän lähtökohtansa on 1800 -luvun skientismissä, joka muualla päin yliopistoa on jo täysin hylätty." Kuitenkin Eskolan oma asiantuntemattomuus evoluutiosta ei onnistu kaivamaan esiin sen perusluonnetta. Ja ilman tätä tietoa sitä ei voi soveltaa. Olkiukkoevoluutiolla rakentuu väistämättä ja välttämättä olkiukkoväitteitä kaikessa evoluutioon liittyvistä soveltamisista. Eskola mestaroi alueella jota osaa vähemmän kuin keskivertolukiolainen. Dawkinssin snobbailusyytös onkin häneltä erinomaista projektiota ; Omat synnit nähdään muissa.
1: Hupaisaa on myös se, että ateismi nähdään nimenomaan positivistina. Kirjan viimeinen lause on itse asiassa kuvaava "Uusateistien hellimä maailmankuva, positivistisen tiedon ja täydellisyyttä kohti kehittyvän ihmisen maailma on useimmille nuoren polven edustajille nykyään pelkkä kirosana." Tämä on omituista koska vanhoillisin ja tunnetuin ateistiklisee on toistaa falsifioitavuudesta. Se taas on fallibilismia, joka korvasi positivismin. Jumalauta sentään, perustieteenhistoria, Eskolan mielilapsi, kertoo sen että Popper, fallibilismin kehittäjä, oli avainasemassa kun positivismi kuvattiin ja heitettiin romukoppaan. Samanaikaisesti Helsingissä kastetut lapset ovat vähemmistössä. Uusateismi on leimallisesti nuorten juttu samalla tavalla kuin vapaa-ajattelijuus on vihaisten 1960 -luvulla messunneiden komukoiden rävellyskenttä.

Projektion voisikin siksi laittaa siten että otetaan Eskolan oma lausunto uusateismista (s 13) "Uusateismi on voimakkaiden iskulauseiden ja voimakkaiden väitteiden aate. Se ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen ideologia. Ateistit ovat keskenään täysin eri mieltä siitä miten uskontoa tulee vastustaa. Heillä ei ole myöskään yhtenäistä elämänkatsomusta kristinuskon korvaajaksi. Siksi ateismi on akateemisesti tarkasteltuna varsin hajanainen ilmiö." ja katsotaan että tämä käsittelee hänen oman kirjansa metodistiikkaa.

Miten kirja onnistuu muilla ehdoin.

Ylläoleva kuvaus perustuu siihen että peilasin kirjaa sen esipuheeseen ja kunnianhimoiseen tavoitteeseen. Sen ulkopuolella on kuitenkin paljon. Ja tämä on itse asiassa melko positiivista ja hyvää. Mielestäni tässä kohden on huomattava että uusateismilla on teologisesti korrekti versio. Siinä se selittää että se on naturalistinen näkemys jumalateorian epäonnistumisesta. Se ei ole skientistinen siinä mielessä että tieteellä voitaisiin selvittää kaikki. Se on vain sitä mieltä että jos sitä ei voi selittää tieteellä, se ei ole ihmisen selvitettävissäkään. Tämä korostaa sitä että Dawkins ei ole suinkaan falsifioimassa Jumalaa, vaan selittämässä että Jumala on turha kysymys. Eli ei ole testattavia Jumalamalleja. ; Tässä kontekstissa pahan ongelma on tietysti virhe. Uusateistien näkemys perustuu siihen että niin kauan kuin luonnontiede ei Jumalaa todista, ei ole heidän vaatimuksensa mukaista Jumalaa. Teologia on tässä mielessä turhaa.

Kuitenkin uusateismi on reaktiivinen. Toisin sanoen se kohtaa erilaista kritiikkiä. Huomattavaa on, että valtaosa kritiikistä ei ole William Lane Craigin röyhkeää pilkallisuutta jossa lähtökohtana on se, että Jumalatodistukset ovat niin päteviä että Jumala on todistettavissa ja todistettu ja siksi jos olet ateisti, olet ignorantti, tietämätön, maailmankuvasi sokeuttama, valehtelijamanipulaattori tai idiootti. (Craig ilmaisee tämän tietysti sivistyssanoin, -uskonkysymyksien kohdalla totaalinen täsysmääräinen ihmisperse ja paskapää kun on.)

Valtaosa teologeistakin esittää että Jumalatodistukset eivät ole riittäviä siihen että ateismi olisi irrationaalista tai ehdottomasti falsifioitua. Heille ytimessä on etiikka. He selittävät että ilman ateismia ei ole etiikkaa. He vetoavat yhteisöllisyyden romahtamiseen. Ja siihen että vahvimman laki ja muut viidakon lait eivät ole kovin kannustavia tai kivoja. Että vaikka ne olisivat tottakin, niin lohtua ne eivät anna. He voivat selittää että pahan ongelman ratkaiseminen siten että ottaa  pahan maailman tilana jota ei kompensoida tuonpuoleisessa tuntuu raivostuttavalta koska maailmassa olevat kusipäät ja ihmisperseet saavat havaintojemme mukaan toimia elämässään varsin vapaasti ilman että heille kostetaan tästä häijyydestä oikein mitenkään.

Tässä kohden reaktiivisuus tarkoittaa sitä että eettiset kysymykset tulevat mukaan kuvioihin. Koska uusateistien jäsenet pääsääntöisesti ottavat kantaa heille esitettyihin - sinällään likimain poikkeuksetta laaduttomiin ja naurettaviin - haasteisiin, on selvää että nämä kannanotot tulevat mukaan siihen mitä he sanovat. Toki tässä erimielisyys tarkoittaa sitä että jokainen vastaa lähinnä omasta puolestaan. Mutta en malttaisi olla jättämättä evoluutiopsykologian ja kognitiivisen uskontotieteen osaa poiskaan uusateismista. Ne liittyvät siihen oleellisesti.
1: Siksi asiallista uusateismin kritiikkiä ei voi kirjoittaa reagoimatta peliteoreettiseen altruismilaskelmatieteeseen (helpoimmillaan vaikka Ridleyn populaariteoksiin), evoluutiopsykologiaan (esimerkiksi Kurzbahniin) ja uskontojen muistirakenteisiin (Vaikkapa Boyerin tuotantoon). Joka vaatii käytännössä niiden tieteellisyyden arviointia jossa ei naureta johtopäätöksille koska ne tuntuvat uskovaisesta epäintuitiivisilta. Vaan jotka arvioidaan sen kautta että miten niiden väitteet ovat kestäneet empiiristä koettelua tavalla jossa on mukana vaikkapa korroboraatiota.

Tätä kautta Nietzschen tematiikka muuttuu itse asiassa relevantimmaksi kuin voisi luulla. Hän nimittäin miettii yksilön ja etiikan suhdetta. Nietzsche ei toki itse ajanut sitä että oltaisiin heikkoja nihilistejä. Herramoraali ei ollut moraalittomuutta. Se vain määriteltiin eri tavalla kuin klassinen objektiivinen moraali. Kysymys siitä onko individualismi yhteisön tallaamista on kysymys johon uusateisti vastaan altruismilaskelmiin viitaten että "ei". Vain kristityt ja muut jotka eivät näitä lähtökohtia hyväksy asettavat yksilön ja yhteisön ehdottomasti vastakkain.
1: Uusateistille ylisosiaalisen ihmisen konfliktit johtuvat uskonnosta. Itse ajan sitä että konfliktit johtuvat ihmislajin sosiaalisuuden rajoitteista. Olemme heimo-olentoja. Joka tarkoittaa karusti sitä että suojelemme pientä porukkaa ja vittuilemme vihollisille. Näin Eskolan kirjankin synty saa tavallaan selityksen. Samoin minun vastineeni siihen.

***

Eskolan huomiot etiikasta ovat omituisia jos kyseessä olisi vain luonnontieteellinen väite Jumalasta. Mutta jos ihminen on moraalinen olento jolla on maailmankuva ja yhteisö. Siinä tapauksessa kysymykset ovat enemmän kuin kohtuullisia. Itse asiassa jos Eskola olisi määritellyt kirjansa tavoitteet toisin - kuvastanut  että se on kristityn yleistä rähinää ateismi-ilmiötä kohtaan joka ei moiti ateismia saati että käsittelisi uusateismia, vaan joka enemmänkin antaa selityksen mistä syin ihminen joka on jo valmiiksi sitoutunut kristilliseen objektiivisen moraalin kreationistifundamentalismiin ei voi omista lähtökohdistaan hyväksyä montaa ateismiin, etenkin ruohonjuuritasolla vellovaan ateismiin, liittyvää argumenttia ja toimintaa.

Positiivista onkin se, että Eskola ei väitä että ateistit olisivat pahoja. Hän korostaa oikein takakannessa asti, että "Uusateismi lainaa etiikkansa kristinuskolta ja ihmiskuvansa modernismista." Ateisteilla on siis omatunto, joka toimii vaikka he eivät myönnä siinä olevan linkki Jumalaan.

Toki Eskola esittää asian varsin omituisella muotoilulla Esimerkiksi sanomalla/huutamalla että "Ateismin suuri kertomus on hylätty. Ateismin tukena ollut filosofinen positivismi on todettu filosofien keskuudessa kuolleeksi. Siksi ateismin koko olemassaolo on uhattuna. Sen viimeinen, aggressiivinen hyökkäys kristinuskoa vastaan on myrskyä tyynen edellä. Ateismin kohtalona yhteiskunnassa on marginalisoituminen ja katoaminen." ... "Jostain syystä uusateistit eivät missään nimessä edes halua soveltaa omaa darvinistista käsitystään todellisuudesta enää ihmisen elämän määrittelemiseen. He pyristelevät kynsin hampain irti omasta teoriastaan ja palaavat suoraan perinteisen kristillisenihmiskäsityksen äärelle."

Mutta kun tästä kaapii asiattomuudet lapiolla pois, löytyy sieltä kuitenkin viisauden jyväkin. Etiikka on uusateismin kannalta oleellinen kysymys. Se esiintyy empiristis-tieteellisenä. Ja se käyttääkin asiaankuuluvia käsitteitä. Kuitenkin maailmankuvassa on maailman toimintaperiaatteen lisäksi etiikka. Ja niiden nivominen yhteen ei ole kovinkaan helppoa. Etenkään koska humen giljotiini on sellainen että voit olla aivan huippufilosofi ja kannattaa sitä silti. Se ei ole tyhmä konsepti missään tapauksessa siis.

Itse, em. humen giljotiinin ystävänä (ja objektiivisen moraalin vihaajana) korostan että uusateistejen olisi oleellista kysyä kaikilta ateisteilta että millä he tietävät että mikä on moraalista ja mikä on oikein, jos vastustetaan sekä kulttuurirelativismia että objektiivista moraalia. Luonnollinen käytös on tietysti tähän se teknisesti oikea vastaus, mutta ihmetyttää jo se, että miten tämä luonnollisuus tunnistetaan. Nähdäkseni kaikki me olemme kulttuurin kasvatteja. Eikä esimerkiksi se, että orjuus on aikaisempina vuosisatoina ollut kaikkien kulttuurien mielestä hyväksyttävää (tällekin on annettu jopa teologisia oikeutuksia) ei ole kovin vakuuttava enää after the fact.
1: Siinä missä uskovaisen kysymys "Eikai determinismin menettäminen nyt niin rankkaa ole? Varsinkin jos pitää tieteestä, mutta ei pidä ateismista." saa minulta A.W. Yrjänän vastauksen "Determinismin menettäminen ei liene tieteelliseltä kannalta katsottuna niinkään kiinnostaavaa erityisesti teologisten implikaatioidensa vuoksi." Saa moraaliin uskova uusateisti kohdata ihmettelyn siitä että moraalijaotteluissa on aina mukana se pahuus. Eli sitä on hyvä ja sen "vastavoima". Ja kun näin on, niin voimmeko tietää mikä on hyvä ja paha? Että tunnustetaanko että tämä on nyt vaan henkilökohtainen uskon hyppy ja epätieteellinen suuri veikkaus. Että onko se niin että henkilökohtainen usko rauhoittaa ja ateismi kasvattaa. Samoin voisin kysyä edelleen A. W. Yrjänämäiseen sävyyn että "Hyvän ja sen vastavoiman dikotomiastako on johdettavissa vaatimus välittömään nautintoon? Tai oikeus heittäytyä välinpitämättömäksi vain sen vuoksi, ettei voi "täysin tietää"."

Eskolan kirjasta saa hyvän jos miettii sitä sitä kautta että kun ihminen on (biologisestikin) sosiaalinen ja moraalinen eläin, uusateismi joutuu reagoimaan etiikkaan. Ihminen ei ole luonnostaan nihilisti, joten etiikan kysymykset ovat hänen mukanaan joka tapauksessa. Hän joutuu reflektoimaan tunteitaan ja tekojaan. Ateisteille tämä ei oel haaste siksi että sen näkemys olisi lähtökohtaisesti epätieteellinen, moraalin nakertava tai epäkoherentti. Ei siksi että se edustaa darwinismia ja Nietzscheläistä yli-ihmisyyttä tai vapaa-ajattelijoiden kommunismia. (Ne kaikki ovat aika passé uusateismissa. Lähinnä kaltaiseni filosofiset agnostikonryönät ja vastaavat penkovat tämänlaisia asioita.) Sen takia että hän on eettinen olento joka joutuu punnitsemaan asiat joka tapauksessa. Kysymys siitä onko ylivoimaista ja inhaa pakottaa ihminen tekemään moraalipäätökset itse - individuaalina ilman että joku opettaa hänelle dogmat ja nyrkkisäännöt - on itse asiassa kysymys joka voidaan kysyä, ja joka kenties jopa pitää kysyä.

Näin ollen voisinkin sanoa että Eskolan kirja ei ollut aikani haaskaamista. Sen suurin tappio oli ensimmäisillä sivuilla. Se ilmaisi tavoitteensa väärin. Sisältö ei onnistunut siinä mihin kirja sen virallisen tarkoituksen mukaan pyrki vastaamaan. Muutoin se oli luettava. Ja itse asiassa Eskolan teksteissä ärsyttävyyttä herättivät lähinnä erityisen raskaat ja kovat syytökset ja tietty horse laugh -rakenteen toistuvuus. Kun tätä teosta vertaa niihin joissa hän moittii vaikkapa "Jumalan kuoleman teologiaa" eli Spongia ja vastaavaa, voi huomata että Eskolalla ei ole oikeastaan varsinaista asennevammaista vihaa ateisteja kohtaan. Hän vääristelee oman ideologian innossaan ajatellen että vääräoppisuuden olisi oltava väärin, eikä siksi että haluaisi erityisesti torpata ateisteja. Hän on enemmän kristinuskonvastaisuutta moittimassa ja uskoa puolustamassa kuin moittimassa ateismia. (Vaikka tavoitteisto sanoo juuri päinvastaista. Mutta tämä ei ole huono asia minun silmissä.) Aivan selvästi hänellä oli enemmän hampaankolossaan vääräoppisia teologeja vastaan. Ateisteja kohdeltiin ehkä olkiukoin, mutta ei selkeästikään viha sydämessä.

Itse asiassa tämän tajuamisen jälkeen Eskolan kirja on itselleni hyvin arvokas. Se kun pakottaa itseni korostamaan sitä puolta joka blogissani ei usein tule esiin. Eli se, että en ole uusateisti. Enkä edes hirveän uusateistimielinen. (Olen vain enemmän vastaan sitä asennevammaista olkiukkoroskaa jolla heitä vääristellään toistuvasti ja aina. Niitä joissa tuomitaan mielipide tai korkeintaan siihen liittyvät mielikuvat eikä itse sen argumentteja.)

Uusateistien ja oma suhtautumiseni ihmisyyteen ovatkin itse asiassa oleellisesti erilaiset. Uusateistit ovat positiivisia. Sam Harris ajattelee että jokainen ihminen on luonnostaan sosiaalinen ja hyvä. Heille lajityypillinen etiikka on jopa aivoissa niin syvällä että niitä ei tiedosteta. Näin ollen ne selitetään ideologisesti mutta ne eivät ole ideologisia. Itse olen pessimistisempi. Näen että ihmisen lajityypillinen käytös on heimohenkistä avuliaisuutta jossa on konflikteja ulkopuolisiin. Ja että arvokeskustelu ja debatti ja kahakat ovat seurausta siitä että ihmisten aivot eivät ylläpidä riittävän suuria heimoja jotta siihen mahtuisi koko ihmiskunta. Arvot ovat "pohjimmiltaan vain" biologian ohjaamaa heimojen valtakäytöstä jossa ideologia on vain sen yksi, kenties näkyvin, ilmenemismuoto. Ja pelottavinta on, että tämän ulkopuolellakaan ei ole mitään. Moraali on pelkkä sosiaalinen konsepti, ja siinä kaikki. (Eikä Jumalan olemassaolokaan voi ratkaista tätä ongelmaa.) Etiikkani on siis olemassaolevaa ja maailmassa näkyvää, mutta ei yhtä objektiivista ja mahtipontista mutta sitäkin nuhjuisempaa ja joka paikkaan nöftäävämpää ja läpitunkevampaa. (And says "fuck you" a lot.)

Absoluuttisessa mielessä humen giljotiini pätee. (Ilman episteemistä tasoa olemassaolevakin objektiivinen moraali on ihmisen toiminnan mielessä täysin ontto ja sovelluskelvoton, ilmaan jäänyt dogmisto johon vetoaminen ajautuu sisäisiin ristiriitoihin tai jopa yleiseen kaikenkattavaan typerehtimiseen)Objektiivisen moraalin voi vaikka olettaa olevaksi, mutta se jää ihmiselle arvoitukseksi silloinkin. Asioita ja normeja voi määritellä hyväksi käytökseksi, olettamalla Jumalan tahto juuri tietyksi tai lajinmukainen käytös juuri tietynlaiseksi. Siltikään objektiivisesta perustasta seuraa "viiteryhmäsidonnaisuus". Absoluuttista moraalia ei ole ihmisen tiedossa ja varmistettavissa. Tässä mielessä kaikki ovat tyhjän päällä. Yksilötasolla on omat tunteet ja muu vastaava. Ja siinä mielessä ne ovat ehdottomia. Jaettavia ne ovat sitten vain hyvin rajatussa mielessä. Olemme eettisiä ja eetittömiä. (Riippuen näkökulmasta.) Tämä ei ole ristiriita, koska moraalin tarkastelukulman mukana muuttuu kaikki.

Näin esimerkiksi minä reagoin kohtaamaani häijyyn kohteluun kuten biologia koodaa ja ympäristö on opettanut. Moraalini kristinuskon ulkopuolella olemisessa kumpuavat siitä että olen sinne jo pakotettu. Eikä muillakaan ole pätkääkään parempia perusteluja kannalleen. (Kusipäisyys syntyy moraalisesta oikeutuksesta ja jokainen on jollekulle toiselle kusipää. Ihan ideologioista riippumatta.)

---

Kirjoittaja on evolutionisti ja agnostikko, jonka mukaan uusateismi on erehdys, joka syntyy kun vedellään liian pitkälle ja oiotaan mutkissa. Hän kannustaa kuitenkin siihen että asioita kritisoidessa tärkeintä on kritiikin kohteen tunteminen, eikä olkiukkoilu jossa lähinnä esilletuodaan sitä että ilmiö tuntuu kirjoittajasta vastenmieliseltä. Tosin kirjoittaja on siitä härö, että kun hänen eteensä tuodaan kirja "Eettinen johtaminen" hän miettii ensimmäisenä että onko se Eettine joku Venäläinen kaupunki jota voi johtaa diktaattorimaisesti kuin täysivaltainen sosiopaatti-kusipää.