Rageilijat

"Helsingin Sanomissa" oli pieni juttu jossa kysyttiin että "Liittyykö Aspergerin syndrooma koulusurmiin?" Tämä on tietysti jo otsikkonsa kautta hieman ongelmallinen. Sillä perusnyrkkisääntöhän varoittaa siitä että jos otsikossa on kysymys, siinä on yleensä jotain epäilyttävää. Etenkin jos se liittyy provokatiivisiin aiheisiin. Koulusurmista on tullut jonkinlainen höyrypäiden suosikkiaihe, joka selitetään ties millä "taikaluodilla" (joka on yleensä se sama millä nämä tyypit selittävät kaiken muunkin pahan kaikkialla.) Niin ratkaisuksi koulusurmiin on tarjottu kaikenlaista yhtä tiettyä asiaa kuten tietokonepelejä ja muuta "väkivaltaviihdettä", psyykenlääkkeitä, kristillisten arvojen murentumista ja ateismia, hammastahnoissa käytettyä fluoria joka on hermosoluille rotanmyrkkyä.

Lisää uskottavuusongelmaa tuo se, että se rakentaa heti aluksi rinnastuksen erilaisiin salaliittohörhöihin ja muuhun ihmeelliseen. Se nimittäin sanoo (suora lainaus, ihan oikeasti.) "Yhdysvalloissa alkoi myös toisenlainen keskustelu. Sellainen, jota moni ihminen ja etujärjestö piti loukkaavana. Puhuttiin siitä, oliko Adam Lanzan uutisissa kerrotulla Aspergerin oireyhtymällä tai hänen autistisuudellaan jotain tekemistä ampumisten kanssa. Mediaan ilmaantui Lanzasta tällaisia luonnehdintoja: "Hän oli älykäs, mutta hermostunut ja sätkyilevä." Vaikka jäi epäselväksi, oliko Lanzalla diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä, joidenkin mielissä siitä tuli yksioikoinen vastaus suureen miksi-kysymykseen. "Tämä mies ampui lapsia sen takia, että hänellä on autismi", oli eräs utahilainen poika Time-lehden mukaan selittänyt koulussaan, kun opettajat olivat järjestäneet lapsille keskustelutilaisuuden veriteosta." Karkeasti ottaen tämänlainen kohta on hyvin hyvin epäilyttävä. Sillä yleensä siinä vaiheessa kun USA:laisessa tiedekeskustelussa keskiössä ei ole akatemiatutkijat vaan "instituutit" tahi "eturyhmät" tietää että kyseessä on jotain jota on syytä kohdella äärimmäisen varovaisesti. Se on nimittäin maan journalistien tapa tehdä "melkein virallista pseudotiedettä julkisuuteen". Kun psykologiaa eivät tee psykologit vaan erilaiset eturyhmät, on selvää että kyse ei ole tieteestä vaan intresseistä. (Postmodernit ihmiset joista kaikki on vain intressejä eivät tietysti välitä tämänlaisesta. Se on heidän ongelmansa.)

Suomessa ollaan sen sijaan vain "kyökkipsykologeja". Tämä liittyy erityisesti aiheena olevaan aspergerin syndroomaan. Moni nimittäin pahastui tästä Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Heitä huolestutti huono laatu. Huono laatu joka oli monista niin itsestäänselvä että sitä ei tarvinnut perustella. Että riitti pelkkä linkki ja pari negatiivista adjektiivia. Tarkemmalla kaivuulla ei ollut hankalaa huomata, että he eivät olleet huolissaan siitä että viiteryhmäpuhetta oli liikaa. He olivat huolissaan siitä että sitä oli liian vähän. He eivät olleet huolissaan tieteellisyyden puutteesta, vaan siitä että sitä oli liikaa ja se oli luonteeltaan leimavaa.

He olivat huolissaan. Huolissaan siitä että tässä syntyy lisäongelmia aspergerin syndroomaisille. Ja tässä pahinta oli tietysti asiantuntijalausunnot. Kohdat joissa mainitaan että "Muutokset rutiineissa saattavat ahdistaa tai aiheuttaa raivokohtauksia." ja "On puhuttu siitä, että autismin kirjoon kuuluva Aspergerin oireyhtymä (syndrooma) saattaisi jollain tavalla - joissain olosuhteissa, äärimmäisen harvoin ja mutkikkaalla mekanismilla - olla yksi syy poikkeuksellisten väkivallantekojen taustalla." Huoleen on kenties syytä sillä monet ihmiset lukevat tekstiä juuri kuten hekin. Eli he ohittavat kohdat "jollain tavalla", "jossain olosuhteissa", "äärimmäisen ahrvoin" ja "mutkikkailla mekanismeilla". He eivät lue keskiarvoja, ja kokevat että liitos väkivaltaisuuteen on sama kuin koko ryhmän keskimääräinen aggressiivisuus tai väkivaltaisuus. Näin he eivät lue kohtia kuten "Aspergerin ja väkivaltaisuuden suhdetta tutkinut ruotsalaisen Karolinska Institutet -yliopiston oikeuspsykiatrian professori Marianne Kristiansson kertoo, että tutkimukset osoittavat autististen ihmisten syyllistyvän rikoksiin vähemmän kuin ihmiset yleensä."

Itseäni kiinnostaa kuitenkin lähinnä provosoituminen tästä aiheesta. Näen tähän muutamia syitä. Niistä kenties kaksi ovat muita merkittävämpiä. Ne liittyvät juuri "kyökkipsykologiaan" joka on itsessään hauskaa touhua. (Harrastan itsekin. Esimerkiksi tuossa alla on sitä varmasti mukana, joten nautithan blogauksesta "suolahyppysellisen kanssa".)

Itsediagnosoitujen läheisten loukkaamista ei hyväksytä.

Tässä on huomioitavana se, että monilla kyökkipsykologeilla on taipumus psykologisoida itseään ja läheisiään. Tämä taas johtaa siihen että kaikki nämä ovat "henkilökohtaisia" juttuja. Aspergerin syndrooma on oikeastaan malliesimerkki siitä miten ihmisiä voidaan helposti ja ymmärrettävästi väärindiagnosoida ja niin jos diagnosoija itse ei ole "assi" niin ainakin hänen omituinen nörttisukulaisensa on.

Asia on tietysti hankala, koska kyökkipsykologia ja itsereflektio on ihmisten itse-etsintää. Samalla se voi ajaa heitä tarvittaessa terapiaan. Ja asioille haetaan muitakin selityksiä kuin "olen paska". Ja joskus sieltä löytyy ihan oikeita viitteitä ja asialle saadaan apu tahi ainakin selvyys. Siinä on hyötyjä. Se, että ihminen miettii itseään ja kenties jopa kyseenalaistaa oman erinomaisuutensa on jo itsessään arvokas asia. Mutta tässä on vakavia varjopuolia.

Kyökkipsykologiassa on riskinsä. Ala vaatii akateemista koulutusta, mutta silti siihen suhtaudutaan samaan tapaan kuin evoluutioteoriaan. "Eli se vain osataan." Ja tästä syntyy vaikeuksia.

Psykologian kohdalla on vähän sama riski mikä käy lääkärikirjoja selatessa. Sitä selaa kirjoja ja oireita, ja tästä tulee helposti fiilis jossa itsessä näkee ties mitä kremppoja. Ihminen yksinkertaisesti ajattelee luonnostaan liikaa analogioin. Samankaltaisesta piirteestä tulee helposti oire ja sen merkitystä yliarvioidaan. Ja piirteitä kuvaillaan itselle helposti myös silloin kun sitä ei oikeastaan ole. Tämä ilmiö on psykologiasta tuttu, se tunnetaan nimellä Forer -efekti. Ja se on esimerkiksi horoskooppien ja ennustajaeukkojen leipäpuun ytimessä. Kyökkipsykologia osaa siis taikoa aidotkin psykologian merkit taikauskohumpuukiksi.
1: Diagnoosikirjojen lukeminen itsessään siis aiheuttaa ihmisissä väärien diagnoosien tekemistä. Eikä tässä tarvita pseudotieteellistä muinaistaikauskolähdettä tai tyhmää harhautuvaa ihmistä. Se on tavallista. Toki huomioon otettava virhepäätelmälähde, mutta silti inhimillistä ja tavallista. Tieto tunnetusti lisää tuskaa. Joskus tieto myös lisää vääriä johtopäätöksiä. Tämä muistuttaa siitä että kenties knoppitiedon pänttääminen ei ole yhtä oleellista kuin logiikka ja ajatteluprosessien ja perustelurakenteiden tankkaaminen. Tiedolla ei tee mitään jos sitä ei osaa käyttää oikein. Nykymaailma kuitenkin tuntuu noudattavan enemmän kaavaa "opettele faktat ja vääristele niitä sitten miten haluat". Eli asiat ovat juuri toisin päin.

Tämä vastannee siihen että miksi aspergerin syndrooma -diagnoosi heilahtaa ihmisille joissa ei ole mitään vikaa sen enempää kun meissä rikkonaisissa, kummallisissa ja vähän vänkyröissä ihmisissä yleensäkään on. Eikä se aspergerin syndrooma ole mikään riemun aihe lääkäreilläkään, jos ajatellaan ettei hoito ole itseisarvo, vaan että onnistuneen hoidon lopputulos on diagnoosi. Parannusta ei ole, joten se on vähän kuin tunnistaisi ihmisessä Huntingtonin taudin (ilman kuolemaa ja sätkimistä).
1: Asia on siitä relevantti, että itselleni on vihjattu aspergerin syndrooman piirteitä. Siihen on saatu "jotain viitteitä". Tämä on kuitenkin vielä riittämätöntä. Diagnoositie olisi syytä käydä loppuun ennen kuin siitä tehtäisiin identiteetti. En kuitenkaan aio tehdä tätä. Sillä diagnoosi ei muuta mitään. Tai itse asiassa se muuttaa. Se muuttaa sen miten suhtaudun itseeni. Olen nimittäin tehnyt asiasta aikanaan liian pitkälle vedetyn johtopäätöksen. Tarkalleen ottaen juuri sen, että "viite" olisi sama kuin "todiste". (Mitä se ei ole, se vain näyttää siltä.) Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että aspergertestit näyttävät tällä hetkellä - kun elään vakaasti sen mukaan että minulla ei ole sitä - vain pahalta. Kun uskoin vakaasti että minulla on se, tulokset olivat vain vielä paljon kovempia. Baron-Cohenin kysymyspatterissa ero on 15 pistettä. Se on aika paljon.

Marttyyrinroolia ei saa häiritä

Kyökkipsykologian osuus nousee esiin muutoinkin. Nimittäin puhtaasti eettinen puoli. Kun aiheeseen nivottiin koulukiusaaminen, kouluampumiset ja aspergerilaisuus ja väkivalta, on kokonaisuus jotain joka särkee kaikenlaisen idealisaation. Ihmiset ovat taipuvaisia siihen että "hyvä on hyvä ja huono on huono". Näin esimerkiksi Hitlerissä ei haluta nähdä niitäkään hyviä piirteitä joita hänessä on. Ja huonojen, vaikkakin tosien, piirteiden näkeminen Äiti Teresasta nähdään yhtä loukkaavina. Kiusattu on uhri ja aspergerin syndroomainen on joku joka on "jos nyt ei suoraan vammainen, niin ainakin jokin jonka toimia tulee katsoa sormien läpi".

Kiusattuja ja aspergerin syndroomaisia yhdistää vahva marttyyrirooliin asettaminen. - Mikä tekee niistä miellyttäviä vaihtoehtoja joita ihmiset haluavat kerryttää itseensä, koska niihin liittyy valta. Ihmiset kuuntelevat eivätkä kritisoi koska kyseessä on marttyyri.
1: Tämä on tietysti viheliäistä koska samalla se raiskaa ne joille asia on omakohtainen. Kiusaamisen merkityskin liudentuu kun joka toinen on "kiusattu" kun joku kerran sanoi pahan sanan. Ja tämä ei ole ongelma niille jotka hakevat itselleen marttyyrinkunniaa. Se on ongelma niille jotka painivat asian vaikeuksien kanssa. Siksi jokainen väärin itsediagnosoitu aspergerin syndrooma joka on oikeasti pelkkää banaalia kusipäisyyttä, on väärinteko niitä kohtaan jotka painivat oikeasti aspergerin syndroomansa kanssa. Teossa ei ole pahaa intentiota, mutta se on väärinteko.

Kun aiheena on sekä kiusaaminen että aspergerin syndrooma, on tämä asia erityisen oleellinen. Sillä molempiin liittyy marttyrisointi jossa ytimessä on se, että uhrissa ei voi olla pahuutta. Siksi aggression liittäminen on loukkaavaa, koska uhria ei saa uudestaan uhriuttaa. Siksi, idealisaation hengessä oleva hyveellinen korostaa omaa eettistä oikeaoppisuuttaan sanomalla väkivallan ja autismin linkittämiseen automaattisesti että "Ei voi olla totta, yhyy." Sillä kannanotto ei ole tiedepohjainen vaan kumpuaa eettisistä oletuksista. Kysymys on siis utopian puolustamisesta, jota yritetään suojella pahojen arvot sotkevien ihmisestä negativiisia kertovien psykologien interventioilta. (Tässä ei tietysti koeta itseä tieteen vastustajaksi koska henkenä on enemmänkin se, että väite ei voi olla hyvää tiedettä jos tulos on epämieluisa ja intuitiivisen itsestäänselvästi väärä.)

En yleensäkään käsitä, miten tiedemaailmasta voidaan katsoa vierestä erilaisia pseudotieteitä. Psykologit ovat nykyaikana kovilla kun ei voi sanoa että "lahjakas, herkkä ja sosiaalisesti kömpelö" vaan tästä täytyy saada diagnoosi "aspergerin syndrooma" - tai edes sanapari "niitä piirteitä". Tämä on sosiaalisesti relevanttia ; Nykymaailmasa se, että kertoo olevansa ujo on samaa kuin alistuisi toisten vallan alle. Eikä voi sanoa käyttäytyvänsä huonosti koska on kusipää koska se on vallankäyttäjän rooliin astumista. Sen sijaan kaikki sallivat ties mitä kun sitä voi vain sanoa olevansa "lievästi aspie". Silloin saa kritiikki-immuniutta ja sananvaltaa samanaikaisesti.

Tätä kautta en voi olla miettimättä sitä että iso osa "Hesariin provosoitumisesta" johtuu ihan siitä, että koulukiusatuille on annettu marttyyrinrooli, jossa heidät velvoitetaan myös ottamaan ja kääntämään sitä toista poskea. Ja toisaalta se, että joku antaa "vammaiselle" aggressiivisen piirteen on sekin monelle kauhistus ; idealisoinnin särkyminen nähdään demonisointina ja ikonoklasmina silloinkin kun se ei sitä ole. Selvää on, että diagnoosikriteeristöt kuitenkin tuntevat aspergerejen tietyn enemmän kuin satunnaisen taipumuksen ns. "rageiluun". (Mikä ei tee Hesariin raivostuvista hyysääjistä aspergerilaisia.) Tämä rikkoo kuitenkin ideaalin ja idyllin jossa järki ja tunteet ovat toisista irrallaan.

Uhrien suojelusta on turhaa puhua, sillä aspergerin syndroomaisia kiusataan jo nyt monta kertaa todennäköisemmin kuin muita ryhmiä. (HelsinginSanomien artikkelikin mainitsi tämän.) Sivustakatsojien ihannekuva on selkeästi monille tärkeämpi. Itse olisin jopa kenties pitänyt siitä ajatuksesta että minuun kiusattuna oltaisiin liitetty jotain pelottavia sävyjä. Tässä kysymys on faktojen muotoilusta. Jos ideana on se, että esiintuodaan lausumia kuten "aspergerin syndroomaiset on niitä keskimäärin väkivallattomampia tyyppejä jotka kiusattuina saattavat salakavalasti ja murhanhimoisesti räjähtää ja tappaa sinut ja kaikki kaverisi." niin se on nähdäkseni parasta väkivallalta suojaamista. Sillä se pistää miettimään tekojaan kaksi kertaa, ja kenties sittenkin vielä kerran uudestaan.

Toisin kuin nykytilassa jossa marttyyrin rooliin kuuluu mielikuva vaarattomuudesta ja tätä kautta itsepuolustuskyvyttömyydestä. Yhdistettynä siihen että "säälivät ja hyysäävät kukkahattuilijat" ovat yleensä niitä sivustakatsojia jotka eivät mene kiusaamistilanteissa väliin aktiivisesti toimimaan. Vaan jotka heijastavat kiusaajaan paheksuntaa ja kiusattuun sääliä. Sillei passiivisen hyveellisesti jostain kaukaa. Jos heillä olisi mahdollisuus istua pilvenreunalla katsomassa ja olemassa yhtä omien egoististen tunnevirtojensa kanssa, niin he tasan tarkkaan tekisivät niin. Heille kiusaaminen on kivaa sosiaalipornoa. Vähän kuin telkkaria. Mutta livenä. Teatteri luo heille illuusion siitä että he ovat parempia ihmisiä.

---

Kirjoittaja on koulukiusattu, sillei kunnolla. Hänellä ei ole aspergerin syndrooman diagnoosia. Hän tietää omien heikkouksiensa kautta jotain aiheesta. Mutta tämä ei tietysti paina kovin paljoa muiden mielessä. Eikä varmasti pidäkään. Itsen kautta vedetty on nimittäin vain projisoimista. Jos hän joskus surmaa jonkun väkivaltaisesti, se johtuu siitä että hän on ottanut luiseen skeletorkäteensä tiiliskiven ja tunkenut sen jonkun naamaan. End of diagnosis.