Katastrofin keskellä

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?
-Myöhäistä itkeä kun kookosmaito on jo maassa.

"Raamatun" Jobin kirja pitää sisällään monia asioita. Niistä näkyvin on se, että Jobia jututtaa monenlaiset hänen ystävänsä. Heillä on erilaisia argumentteja sen puolesta, että miten kärsimys voitaisiin teologisesti selittää. Nämä eivät tuo lohtua Jobille ja hän väittääkin niitä vastaan. Vasta loppu jossa Jumala puuttuu peliin ja siunaa ulkoisesti, Job on uskova. Tämä on tietyllä tavalla antiklimaattinen loppu. Sillä alkujaan koko Jobin kirja lähtee siitä että Jumala näyttää Jobia joka on hyveellinen ja Saatana vihjaa että ihmekkös tuo kun Jumala häntä kaikenlaiella siunaa. Kärsimysten keskellä Job sitten ruikuttaakin. Hän hyväksyy kärsimyksen Herran antaa - Herra ottaa -asenteella vasta kun kärsimys on jo ohi ja häntä on jälleen siunattu ulkoisesti.

Jobin kirjakaan ei siksi oikein anna mitään lohtua kun elelet kärsimyksissäsi. Raamattu muutoin toimii tässä vielä vähemmin. Ainut ilo jonka kärsivä siitä saa on se, että lataa kyseisen kirjan taivaalle ja yrittää ampua sitä haulikolla. Skeet -ammunnaksi kutsuvat sitä. Ja se on mukavaa. (Harrastaisin sitä enemmän mutta minulla on valitettavasti kovin vähän Raamattuja.)

Sama ongelma on muutoinkin. Ahdistuksen alhossa oikein mikään ei luo intoa. Eeppiset optimistiset seikkailut lähinnä korostavat mitä on. Utopiateokset ja sadut ovat siis suoraa mahdottomia. Kaunotaide ja nobelteokset ovat liian raskaita, sitä menee voimavarat kaikkeen muuhun. Oikeastaan ainut mikä herättää on synkeät asiat, kauhu ja dekkarit. Nekään eivät kuitenkaan tuo lohtua vaan lähinnä lietsovat omaa vihaa ja murhanhimoa. Tämä on ahdistuksessa itse asiassa positiivinen asia. Sillä se on jotain.
1: Oma ohjeeni kaikille alakulon kanssa painiville on se, että jos se ei mene pian ohi, niin muista että negatiivisia tunteita on helpompi herättää kuin positiivisia. Ongelmanahan on se, että masennusoireet näkyvät usein harmautena eivätkä siten että mieliala olisi jotenkin erityisen negatiivinen. Negatiivisia tunteita kuten vihaa ruokkimalla olotila muuntuu, on helpompi tuntea muitakin asioita sitten kun on ensin oppinut tuntemaan jotain. Kukaan muu ei anna tätä ohjetta, joten saatte sen nyt tästä. Kannattaa kuitenkin luultavasti hakeutua ammattiauttajan pareille kuin kuunnella minua. Sillä jos sanon että "sillä minustakin on tullut näin positiivinen" ei ihmisellä ole helppoa pidätellä hymyä. Paitsi tietysti on, kun on masentunut hän joka tätä minulta kysyy. Mutta ymmärtänette asian.

Sosiaalisessa elämässä tapahtuu täsmälleen sama ; Sukulaiset ja ystävät eivät ole rakkaita olotiloja vaan ongelmia joihin on ratkaisuksi erakkomaisuus.

Tässä kohden vastaan tulee se, että monin paikoin eutanasian ongelma on siinä että se antaa luvan tehdä itsemurhan likimain aina. Eutanasian ideanahan on se, että elämässä on siinä vaiheessa luvassa vain kärsimystä ja käytännössä mitään toivoa parammesta ei ole. Tämä tekee siitä tietyllä tavalla erityislaatuisen tilanteen jota ei kohtaa muuta kuin kohtalonomaiseen ja tuskalliseen kuolemantautiin sairastunut. (Moni kohtaa tämän, mutta nämä päivät tätä elämää ovat tilastopoikkeus.) Useassa tilanteessa elämää tämä ei täyty. Moni onkin esittänyt itsemurhaa vastaan argumentin joka perustuu toivoon. Siihen että olisi aika tyhmää tehdä itsemurha tilanteessa jossa olisikin seuraavana päivänä sattunut jokin onnenpotku joka muuttaa koko asian.

Itsemurhaa hautova ei kykene sisäistämään tätä toivoa joka on tavalliselle ihmiselle normaalitila jota ei kyseenalaisteta. Ihmisen on todella vaikeaa suhtautua itsemurhaan lähinnä siksi että tämä tilanne on hänelle vieras. Toivoa vastaan selitetään että tämä mahdollisuus ei ole relevantin suuruinen. Eli asiaa lähestytään eräänlaisen panos-tuottosuhteen kautta. Että potentiaalinen nautinto tulevaisuudessa ei ole sen aivan varmasti kärsityn elämän arvoista. Tällöin näyttää siltä että panostusta on jo tehty eikä toivo ole aktualisoitunut, eikä takeita ole että tilanne muuttuisi. Siksi voidaan sanoa että ei vakuuta ja tilanne palautuu toivottomuuteen. Eutanasian hyväksyttävyys heijastuisi ikään kuin mutkan kautta mukaan kuvioon. (Ei toki täydellä voimallaan mutta hieman.) ~ Valtaosa "lohdusta" jota kärsimykseen tarjotaan onkin tyystin toimimatonta. Lohtu toimisi niihin jotka sitä eivät tarvitse. Kärsimys menneisyydessä tekee lohduttajasta Jobin, jonka on helppo olla positiivinen kun kärsimys ei kosketa sillä hetkellä itseä.

Tosin tässä kohden on otettava esille toinen asia. Moni ihminen on minuakin lohduttanut viitaten siihen että olisin jollain lailla pikkumainen. Tarkalleen ottaen he eivät toki sano niin, mutta se on se mitä heidän sanomisensa sisältö tarkoittaa. He eivät vain lohduttaessaan tule miettineeksi näitä merkityksiä, he ovat tässä mielessä viattomia ja ajattelemattomia. Sanomisen sisältö helposti unohtuu kun mielessä on haluttu seuraus. Pikkumaisuusargumentti koostuu "ei se nyt niin kauheaa ole". He ovat oikeassa. Kärsimys ja katastrofit ovat nykykulttuurissa keskimäärin pieniä ja olemattomia. Tässä pikkumaisuusargumentissa vain unohtuu että juuri tämä on niissä kauheaa. Jos tämä argumentti on totta, ei oikeastaan ole mitään merkitystä elääkään.

Näkisin että maailmassa on kuitenkin tila joka muuttaa asioita positiivisen suuntaan

Olen toki läpikyyninen. Mutta en elä siinä eskatologiassa jossa moni maahanmuuttokriitikko ja maailmanloppua hautova kristitty elää. Vikani on taipumys enemmän toivon puutteeseen kuin siihen, että odottaisin jotain pahaa dystopiaa. (Dystopiakin olisi tietyssä mielessä parannus, koska se tuo esille sen "vihalla parantamisen".) Utopia ja dystopia ei kiinnosta. Potentia on samaa kuin merkityksettömyys. Vain aktuaalisella on väliä.

Mutta en ole kuitenkaan teiniangstinen. Tai kyyninen sillä tavalla miten "pieniä julmia tarinoita" -sarjakuva on kyyninen. : Sitähän arvioidaan siten että se ensin naurattaa ja sitten itkettää : sarjakuva "kaivaa suomalaisen arjen kipupisteita huumorin siivittämänä niin, että srtippejä lukiessa tulee paljon oivalluksia ja ajatuksia omastakin arjesta ja varsinkin vanhemmuudesta. Tuntuu, että monien strippien taakse sisältyy paljon syvempiä merkityksiä, jotka aukevat pikku hiljaa lukijan mielessä. Kun ensin sille nauraa, pikku hiljaa nauru kuitenkin kuolee ja tilalle tulee ajatus jostain vakavemmasta, joka hätyyttelee omaa sisintä." Olen enemmänkin käänteinen "pieniä julmia tarinoita". Sellainen joka itkettää tahi vituttaa ensin ja vasta sitten huvittaa, jos enää jaksaa palata asiaan.

Tässä mielessä vertaudun Tove Janssoniin. Hänen "Muumi" -kirjoissahan maailma ei ole kovin sokerinen. Päin vastoin. Muumilaaksoa ei uhkaa salaperäinen kukkien tallaaja vaan uhkina ovat sellaiset megakatastrofit kuin meteoriitin syöksyminen maahan, tuhotulva ja vastaavat. Ne ovat kuitenkin positiivisia. Janssonin novelleissakin toistuu usein teema, jossa ihminen ensin kärsii, sitten kohtaa lisää vaikeuksia ja jotenkin tästä kaikesta saadaan katharttinen kokemus. Esimerkiksi "Myrsky" -novellissa masentuneena odotustilaan vaipunut nainen odottaa soittoa mieheltä. Soittoa ei kuulu ja nainen ajautuu apatiaan. Sitten myrsky tulee ja repii taloa palasiksi, ja mieskin soittaa. Nainen mitä ilmeisimmin antaa miehelle pakit. ja päätyy nukkumaan onnellisena rikkinäisessä talossa. Ihminen kasvaa katastrofin keskellä ja eheytyy.

Olen vähän kuin Tove Jansson, mutta ilman megakatastrofeja. Maailmani on massiivikatastrofien sijasta läpeensä pikkumaisella tavalla vittumainen ; Pienten merkityksettömien ärsytysten läpitunkema ja siksi viheliäinen laitos. Sellainen jossa sielu imetään sirpale, lappujulistaja, nettivittuilija ja puhelinmyyntisoitto kerrallaan palasiksi. Ja mikä pahinta - tämä pikkuvittumaisuus on se hyvä puoli elämää. Näiden ulkopuolella on turhanpäiväisiä rutiineja jotka toistuvat ja toistuvat. Jos Nietzscheläisen yli-ihmisen ideana on elää elämä siten että ikuinen paluu jo elettyyn elämään tuntuisi hyvältä, niin nyky-yhteiskunta on jonkinlainen epäonnistuneiden yli-ihmisten helvetti.

Kuitenkin Janssonin suhde kärsimykseen on sama kuin minulla. Hänen maailmansa on vain mahtipontisempaa. Siinä ei ole Jobin fatalismia, jossa taakse nähdään Jumala tai jokin muu suurempi asia. Siinä ei ole edes Rudolf Koivun maailman hyveellisiä köyhiä, jossa kärsimys ja vaikeudet ovat kasvattavia. Janssonillakaan katastrofi ei itsessään jalosta ihmistä. Niihin suhtautuminen oikein sen sijaan jalostaa.

Kun kaikenlaiset asiat revitään pois, selviää yleensä lähinnä se miten turhia ne ovat siitä huolimatta että niihin on niin kovin sitoutunut. Olo on vähän kuin muutossa tai siivouksessa. Silloin voi olla helppoa vedota tunnearvoon ja jättää rihkama laatikkoon pölyttymään. Vaikka sitä ei muistelisi enää koskaan sen jälkeen. Jos ne vain päätyvät roskiin, selviää miten illusionaarisia niiden arvot ovat. Siksi kun ihmisen omaisuus, uskonnolliset ideat, vakaumukset ja muut näyttäytyvät vastaaviksi kupliksi kuin nämä laatikkorihkamat. Se antaa vapauttavan kokemuksen. Sen jälkeen asiat eivät vaivaa. Pikkumaisuus on pikkumaisuutta.

Pian ei voi muuta kuin huomata että läpeensä pikkumaisessa maailmassa kaikki on pursuilemassa näitä pikkurihkamoita. Niiden voi antaa surista ja niiden väistämättä mukanaan tuomaan pikkuvitutukseenkaan ei kuole. Ja vaikka ne ovat vittumaisia ja ärsyttäviä, ne ovat kuitenkin parempi kuin se vaihtoehto. Eli se että olisi tylsää. Pieni kiukkuisuus voittaa masennuksen ja siihen liittyvän harmauden ainakin tuhat nolla.

Ja pikkurihkaman määrästä ei ole ainakaan pulaa, sillä niitä syntyy siten että ihmiset tekevät illuusioita. Tämä tapahtuu siten että asioista tehdään pömpöösejä lataamalla ne täyteen odotuksia ja merkityksiä. Utopioista sekä dystopioista tehdään kuplia joiden koko olemus on potentiaalisessa. Aktuaalisessa maailmassa niitä ei nähdä ja tästä kontrastista syntyy pömpöösin kuplan puhkeaminen. Koska mitään vahinkoa ei tapahdu - maailmahan ei ole länsimaissa kovin usein "niin julma" vaan useammin pikkumainen - tästä syntyy lähinnä pettymys joka ajaa mielen kohti harmautta.
Tosin Janssonin maailmaan verrattuna minun maailmani on tässä mielessä täynnä pieniä turhia taisteluja joiden perusluonne on siinä että niissä voittaminen tai häviäminen ei merkitse yhtään mitään. Ne ovat siis vain ärsyttäviä, eivät vaarallisia. Peruskysymyksenä on se, että miksi nähdä vaivaa. Tuhotulvasta hengissä selviäminen sentään ruoputtaa jotain eloonjäämisvaistoa. Nietzscheläiseen yli-ihmisen aamunkoittoon ei tässä ponnisteta, ja tärkein asia elämässä onkin sitä että kestää (a) omaa epäonnistumista niissä merkityksettömissä asioissa (b) kestää niitä pieniä ärsyttäviä asioita päivästä toiseen.