imitaatiopeli

Alan Turingin turingin testi on kenties tunnetuin tapa määritellä onko kohde älykäs. Siinä ytimessä on tuottaa keskustelua. Ja jos ihminen ei kykene keskustelun kautta erottamaan konetta ja ihmistä (tai oikeastaan jos ihmiset epäonnistuvat ja tunnistavat ihmiset koneiksi yhtä usein), on kone älykäs. Ajatteleva kone liittyy siis kykyyn käyttää sanallista viestintää. Tähän liittyy kyky prosessoida toisen sanomisia ja tuottaa lauseita. Ja lisäksi tuotetun tekstin tulee rakentaa jonkinlainen uskottava personallisuus. Näitä piirteitä voidaan pitää hieman omituisina sillä ne korostavat ihmismäistä älykkyyttä ja kommunikaatiota.

Turing liittyy tietysti tietotekniikkaan, joten ei liene yllätys että turingin testin kautta testaaminen toimii vain hyvin tietyntapaisille asioille. Se toimii ennen kaikkea algoritmeihin. Toisaalta komputationalistinen koulukunta, jota esimerkiksi Noam Chomsky on nimekkäästi kannattanut, esittää että ihmiset ovat hyvin algoritminkaltaisia. Ideana on se, että luonnollisessa kielessä on kielioppi, säännöt ja kaavat. Tältä osin kielenkäyttö olisi hyvinkin algoritmista.

Turingin testi on kuitenkin ylipäätään melkoisen kova haaste ohjelmille. Tarkalleen ottaen se on suuri haaste siinä vaiheessa kun ihmiset osaavat miettiä sitä vaihtoehtoa että toinen on tekstingeneroijakone. Esimerkiksi jo Weizenbaumin ELIZA -tietokoneohjelma (vuosimalli 1966) johti varsin erikoisiin asioihin.

ELIZA rakentui erään psykoterapian terapeuttien ohjeistusten pohjalta. Eli sen keskustelu rajautui siihen että ohjelma oli ikään kuin korostetummin kuuntelija-reagoija joka kysyi hyvin tietynlaisia kysymyksiä. Kun taas kommunikoija oli tietysti vapaammat kädet. Ratkaisutapa oli tietysti simplistinen. Siinä kommunikaatio toimii hyvin tietyillä ehdoilla. Valitun psykoterapiamallin taustaideana on se, että kyselijä on ikään kuin naivi ja Sokraattisen metodin kautta saa ihmisen kyseenalaistamaan omia näkemyksiään. Näin ollen kyselijän oletettiin olevan tavallaan hyvin typerä, mutta sen takana nähtiin olevan viisautta. Ohjelma olikin kaiken kaikkiaan melko yksinkertainen, jopa banaalin yksinkertainen. Sen ohjelmointi ei ollut erityisen monisäikeistä. Nykyisin sitä pidettäisiin enemmänkin jonkinlaisena nörttileluna, jonkinlaisena pikkukoodarin sormiharjoituksena.

Kuitenkin tästä ELIZA -algoritmista tuli MIT:ssä varsin suosittu lelu. Opiskelijat leikkivät sillä ja sitä käytettiin usein luentoesimerkkeinä. Weizenbaum huomasi että moni opiskelija, taatusti fiksu ihminen, oli sitä mieltä että jollain tasolla algoritmi ymmärsi ihmisiä. Ihmiset kävivät sen kanssa myös syvällisistä ja intiimeistä aiheista keskusteluja. Pisimmälle menneet intoilijat selittivät että kenties oikea terapeutti olisi aidosti mahdollista korvata algoritmilla. Ihmiset siis pitivät ihmisiä tietokoneohjelman kaltaisina simulaatioina, eikä niin että ohjelma olisi karkea simulaatio ihmisestä.

ELIZA ei täyttänyt turingin testiä sen tiukassa määritelmässä. Mutta hyvin löyhässä mielessä se täytti kuitenkin juuri sen. Tähän on monia syitä. Yksi niistä on toiveajattelu. Ihmiset halusivat liittää ohjelmaan tunteita ; Etenkin jos olet komputationalistisen mallin ystävä, tämä on jopa hyvin suuri motivaatio. Toisaalta ihmiset eivät suinkaan lue tekstiä, he tulkitsevat sitä. Ihmiset ovat hyvin taipuvaisia siihe että he tulkitsevat merkityksiä asioihin. Jopa silloin kun tätä ei ole. Ihmisille tyypillinen antropomorfistinen taipumus on historian aikana liittänyt intentionaalisia näkemyksiä luonnonilmiöihin ilman että tälle on kunnollisia perusteita. Teleologinen selittäminen on normi. Pareidoliassa ihmiset näkevät kasvoja satunnaiskuvioissa, vaikkapa puuovien oksanrei'issä. Teologiassa luonnossa olevan teleologian kokemisen esilletuominen on vakiotavaraa.

Eräässä mielessä itse olenkin niitä ihmisiä joista ihmisen älykkyys ei edes redusoidu puhuttuun kieleen. Tässä maailmassa komputationalistinen malli on hieman kuin uusi yritys tehdä teologiaa ilman Jumalaa. En näe tätä parannuksena. Pareidolia ja teleologian näkeminen ilman kunnon perusteluja ei riitä vakuuttamaan minua siitä että kohteessa on teleologiaa. ; Siksi se, että teleologiaa nähdään helposti mutta tiukka Turingin testi ei onnistu on hyvä syy olla kriittinen kun joku sanoo että hänellä on älykäs tietokoneohjelma. (Tosin moni hienompi algoritmi varmasti pärjäisi erinomaisesti Mensan testissä. Niiden IQ on siis tavallaan oikein vallan mainio.)

Sen sijaan kannatan adaptiivista mallia, ja itse asiassa ajan enemmänkin sitä että älykkyyden ja tietoisuuden takana on enemmänkin "esitietoinen ei pelkkää kommunikaatioon tarkoitettua kieltä käyttävä modulaarinen prosessi". Ihmisen aivot eivät ole matematiikkaa ja yhtä kaavaa. Sen sijaan ihmisillä on monia erilaisia adaptiivisia osia jotka tarjoavat yhteneviä ja risteytyviä ja vastakohtaisia impulsseja, ja lopputulemana on sarja ratkaisuja joka on enemmän tai vähemmän kompromissi. Teknisesti tämä todennäköiseti redusoituu joksikin jota voisi kuvata "reagoinneista systeemiään muuttavaksi algoritmi-sensori -kasaksi", joten ajatus kaavamaisesta ihmisestä ei ole niin huono kuin voisi luulla. Se on vain paljon omituisempi kuin pelkkää kieltä tarkastellen on voitu kuvitella.

Tältä kannalta tekoälytutkimuksessa on monessa kohden vaivana nimenomaan tietoisuuden ylikorostaminen. Ihmiset ajattelevat olevansa hallinnassa, koherentteja, yksi. Ihmiset yhdistävät tietoisen ajattelun loogisen rakenteen ja kielenkäytön samaksi kuin inhimillinen kognitio. On selvää että tämä rajoittunut näkökulma johtaa siihen että tietoisuuden ja älykkyyden kaltaiset teemat vääristyvät. Lopputuloksena ei ole älykästä algoritmia vaan ELIZA. Ja vielä pahempaa - lopputuloksena ei ole ihmisiin sopivaa teoriaa tietoisuudesta, vaan esille nousee jonkinlainen kuva jonka soveltaminen tarkoittaisi sitä että ihmiset olisivat jotenkin ikään kuin ELIZAn kaltaisia. (En usein puhu ihmisen latistamisesta ja reduktion ongelmista. Tässä syynä ei ole refuktio tai mallintaminen itsessään. Vika on siinä miten mallintamiset on rajattu.)

Omaa suosikkivaihtoehtoani, evoluutiopsykologiaan nojaavaa teorisointia, voi olla vaikeaa kuvata ymmärrettävästi ilman snobijargonia oikein muuta kautta kuin kirjallisuuden kautta. (Taide ja estetiikka yli mallinnuksen - tätäkään ette joka päivä kuule minulta!)

Tässä kohden otankin avukseni Terry Pratchettin "Aikavaras" -kirjan. Siinä hengettömät Tarkastajat keksivät juonen toimia ihmisten parissa. He yrittivät ensin luoda liharobotin (eli ihmiselimistön) mutta ne eivät toimineet. Siksi he keksivät mennä tälläiseen liharobottiin sisälle ohjaimiin. Dualistinen näkemys murtuu varsin mukavasti, kun ruumista ja sielua ei sen jälkeen oikeastaan edes voida erottaa toisistaan (s197) "Viiden aistin hallitsemisen olisi pitänyt olla helppoa, mutta kaikki oli kytketty suoraan yhteyteen muun ruumiin kanssa! Ne eivät tyytyneet vain välittämään tietoa, ne esittivät vaatimuksia! Hän oli kävellyt paistettua lihaa myyvän kojun ohi ja hänen suunsa oli alkanut erittämään sylkeä! Hajuaisti oli halunnut ruumiin syövän lihaa kysymättä ensin lupaa aivoilta! Sekään ei vielä ollut pahinta! Aivot ajattelivat itse omasta puolestaan! Se oli kaikkein pahinta. Silmien takana olevat vetelät kudospussit tekivät työtään täysin omistajastaan riippumatta. Ne ottivat vastaan asitien välitämää tietoa, tarkistivat sen muistin pohjalta ja esittivät vaihtoehtoja. Joskus aivoje kätketyt osat ottivat valtaan jopa suun! Ihmiset eivät olleet yksilöitä, vaan jokainen oli oma komiteansa!"