anamorfoosi (kun kuolema on tasapainotila)

Eliöt ovat hyvin erikoisia ; Richard Woltereck kuvasi tätä termillä anamorfoosi, joka tarkoitti luonnon taipumusta synnyttää muotoja joiden kompleksisuus kasvaa. Elämän paradoksi tiivistyy evoluutioteoriaan ; Siinä missä termodynamiikka muualla luonnossa nähdään jonain joka ajaa kohti epäjärjestystä, on elämä jotain joka kehittyy yhä hienommiksi uusiksi muodoiksi.

Tämä kysymys on ällistyttänyt vuodesta 1863 kun Rudolph Clausius mietiskeli evoluution ja termodynamiikan suhdetta. Ludwig Bolzmann jatkoi tätä kysymystä eteenpäin ; Vuonna 1875 hän jatkoi Clausiuksen mietelmiä, täydensi niitä Kelvinin fysiikalla. Lopputuloksena syntyi konemetafora, jota voidaan pitää kysymyksen kannalta oleellisena. "The general struggle for existence of animate beings is not a struggle for raw materials - these, for organisms, are air, water and soil, all abundantly available - nor for energy which exists in plenty in any body in the form of heat, but a struggle for [negative] entropy, which becomes available through the transition of energy from the hot sun to the cold earth." 1876 Richard McCulloh kirjoitti termodynamiikasta teoksessa "Treatise on the Mechanical Theory of Heat and its Application to the Steam-Engine", joka keskittyi höyrykoneisiin. Hän kuitenkin piti biologiaa mielenkiintoisena ja esitti, että eliöt voivat elää johtuu siitä että ne käyttävät polttoainetta. "Everything physical being subject to the law of conservation of energy, it follows that no physiological action can take place except with expenditure of energy derived from food; also, that an animal performing mechanical work must from the same quantity of food generate less heat than one abstaining from exertion, the difference being precisely the heat equivalent of that of work."

Tässä on tärkeää huomata, että polttoainemetafora koskee yksilöitä. Ja elämällä on termodynamiikan kannalta kolme ulottuvuutta; (1) Evolutiivinen ulottuvuus jossa organismi lajina kehittyy ajan saatossa. (2) Toinen on lisääntymistason ulottuvuus, jossa organismit kykenevät monistamaan itseään ja (3) metabolinen ulottuvuus jossa organismit liikkuvat, kasvavat, uusiutuvat ja itse asiassa yksilönkehityksen vaiheessa monimutkaistuvat kun organismit vaihtavat muotoa elämänsä eri vaiheissa. ; Konemetafora iskee pääasiassa viimeiseen. Eliö muuttuu elämänsä aikana monimutkaisemmaksi, kun solut jakautuvat ja 1 tulee 2. Eikä tämä riko termodynamiikkaa. Eliöissä ei siis ole niin paljoa järjestystä, että se voisi ylittää auringon tarjoaman lämmön.

Kysymys on innoittanut myös Nobel -tason fyysikoita. 1944 ilmestyi "What is Life?" -kirja, jonka takana oli Erwin Schrödinger. Hänen ajatusmallinaan on se, että myös eliökunnan kehitys ja muut on ymmärrettävä hieman samantapaisesti. ; Hän ideoi että kehitys johtuu siitä että eliöt ikään kuin nauttivat negentropiaa ympäristöstään. Näin ollen vaikka eliökunnan kohdalla kehitys menisikin positiiviseen suuntaan, ikään kuin vastoin termodynamiikan lakeja, tämä rikkominen olisi näennäistä. Tässä konseptissa on oleellista, että elämä oli avoin systeemi. Konemetafora iskee tässä mukaan sitä kautta että aivan kuten elämä tarvitsee polttoainetta toimiakseen ja tätä kautta energia virtaa systeemin läpi, koskisi eliökuntaakin se, että energia virtaisi systeemin läpi vaikka aine kiertääisikin kehää systeemissä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että elämä myös lisää entropiaa ympärilleen.
1: Tämä ajatus onkin ekologiassa hyvin merkittävä ; Koulussa opitaan että ainesta käytetään uudestaan, mutta energia virtaa systeemin läpi ja tähän tarvitaan valtava kuuma energialähde nimeltä aurinko, joka syytää lämpöä ja negentropiaa kaikkialle.

Tästä syntyi tilanne jossa lämpöoppi ei ole evoluutiota vastaan. Entropian säännön ehdottomuus koskee suljettuja systeemeitä. Näin ollen termodynamiikka ei falsifioi evoluutiota. Kysymys tämän jälkeen onkin ollut hieman eri asiasta. Nimittäin elämän suhteesta itseorganisoitumiseen. Kysymys ei enää olekaan siitä onko evoluutio termodynamiikkaa vastaan, vaan siitä onko termodynamiikka jollain syvällisellä tasolla evoluution puolella.

Tähän kuvioon astuu toinen Nobelisti, Ilya Prigogine. Hän esitti 1960 -luvulla, että elämä voisi olla jotain jota termodynamiikka jopa auttaa. Hänen tutkimuksissaan paljastui dissipatiatiivisuus (dissipative structures) ; On olemassa rakenteita jotka synnyttävät energiavirrassa järjestäytyneitä osajoukkoja. Ne mukautuvat energiavirtaan ja niillä on myös kyky itseorganisoitua ympäristön energiavirtojen muutoksiin. Ne säilyttivät rakenteensa ja niiden synty oli odotettavissa. Prigogine siis huomasi, että tälläiset järjestäytyneet osakokonaisuudet ovat paitsi mahdollisia, niin jopa sellaisia joita tulee odottaa. Tässäkin järjestäytynyt osakokonaisuus toki sylkee entropiaa ympärilleen, mutta se itse pysyy ehjänä. Prigoginen ajatuksissa elämässäkin oli kysymys dissipatiivisuudesta, ja että elämä olli termodynaaminen poikkeustila (non-equilibrium). ; Elämä siis ylläpitää itseään olemalla termodynaamisen epätasapainon tilassa. Sen muoto pysyy melko samana vaikka eliöiden aines koko ajan vaihtuu uudella aineksella. Tässä kokonaisuus koostuukin aineesta (ruoka, ilma, vesi...) ja osa on energiaa (pohjimmiltaan auringosta). Prigoginen elämässä elintoiminnot ovat oleelliset ; Ei ole elämää ilman elintoimntoja. Koska dissipatiiviset rakenteet vaativat sitä, että energia virtaa systeemin, kuten eliön elimistön, läpi. Termodynaaminen tasapaino tarkoittaa tässä kuolemaa ; "Equilibrium is death, non-equilibrium is life."

James Kay on myöskin ottanut peruslähtökohdaksi sen, että elämä on epätasapainotila. Hän meni jopa niin pitkälle, että hän ei pitänyt elämää termodynamiikan mukaisena, tai termodynamiikan ajamana. Hän esitti että itseorganisaatio johtaa siihen että on väistämätöntä että elämä syntyy. Tasainen lämpöjakauma ilman pienintäkään vaihtelua olisikin termodynaamisesti epätodennäköinen lähtötila. 1965 Joseph Kestin esitti, että jos jokin suljettu systeemi avataan, se johtaa erikoisiin tapahtumiin ja muutoksiin. Ja että tälläisessä syntyy epätasapainotila, jossa alun perin suljettu osio pyrkii kohti uutta tasapainotilaa. Tämä tasapainotila on attraktori, ja ei ole väliä onko se "kaukana" vai "lähellä" ; Riippumatta siitä, mikä on suljetun systeemin alkuorganisoitumistaso, kun sen rajoitteet avataan ja energia virtaa systeemin läpi tavalla jossa on kaksi erikoista piirrettä ; Prosessi on palautumaton (irreversible), niillä on suunta (direction) ja niillä on lopputila (end). Hän koki elämän tämänlaiseksi, ja kuolema on tasapainotila.

Prigogine ei toki ole "viimeisin sana". ; Itse asiassa Prigoginen näkemys ei ole saanut kannatusta kaikilta. Tässä yhtenä syynä on Dollon laki. Se johtaa siihen että biologinen evoluutio on palautumaton (irreversible). Sillä, että evoluutio ei toista itseään on hyvin vaikuttava evoluution kannalta, ja termodynamiikan kannalta sillä on aiheeseen vielä yllättävää lisävoimaa. Kun muistetaan että luonnonvalinta ei tarkoita progressiivisuutta vaan adaptiivisuutta ; Myös toiminnon poistuminen voi olla jossain olosuhteissa adaptiivista. Näin ollen evoluutio ei tarkoita kehitystä tai rappeutumista. Se, että evoluutiolla olisi suunta on itse asiassa kyseenalaisempi kuin voisi luulla. Tämä tarkoittaa sitä että luonnonvalinta on vain luonnossa oleva rajoite.

Edward Wileyn ja Daniel Brooksin ajatukset 1980 -luvulla esittivät, että evoluutiolla olisi suunta. Syynä ei ole luonnonvalinta vaan Dollon laki. Dollon laki johtaa siihen, että lisääntyminen, yksilönkehitys ja fylogenia ovat kaikki osa biologista organisoitumista joiden käytös on irreversiibeliä. Sama koskee sekä yksilönkehitystä että evoluutiota. Biologinen informaatio kasvaa, ja eliö lisää epäjärjestystä ympäristöönsä. Näin ollen termodynaamisesti ei ole väliä syökö ihminen ruokaa ja kasvaa vauvasta aikuiseksi, kuin se, että laji kehittyy bakteereista ihmisiksi. ; Wiley ja Brooks korostivat, että biologiset systeemit eivät ole Prigoginen esittämiä dissipatiatiivisia rakenteita. He ottivat tässä ytimeen sen, että yksilö ei kehity evolutiivisesti. Että laji kehittyy. ; Termodynaamisen rakenteen sijaan organisaatio redusoituu geneettiseen informaatioon. Tämä on koodattua ja perinnöllistä. Yksilöt eivät muutu geneettisesti säännönmukaisesti. Siksi huomio pitää poistaa syömisfiksaatiosta (tai konemetaforasta) ja siirtyä katsomaan genetiikkaa. ; Luonnonvalinta näyttäytyy tässä mielenkiintoisesti. Koska perimä rakentaa koneiston, jossa merkittävää on potentiaali mukautua ja ylläpitää homeostaasia. Jos ympäristöstä vuotaa energiaa yksilöön, tämä potentiaali aktualisoituu. Ja säilyminen tarkoittaa että tämä energia säilyy struktuurissa - sitä kautta että se kopioituu eteenpäin. Luonnonvalinta on siis karsiva voima, jossa energia transformoituu perimäksi lajitasolla. Näin ollen koneanalogia murtuu. Eliöt ovat dissipatiatiivisia rakenteita yksilöinä, mutta pidemmissä aikaväleissä ne ovat enemmänkin laajentuvia systeemeitä (expanding phase space systems).
1: Tämä on sinällään tärkeää, että esimerkiksi jäätymisessä organisoituminen perustuu siihen että entropiaa vuotaa ympäristöön ja atomien sidosvoimat vetävät molekyylit kidejärjestykseen. Evoluutiossa tarvitaan sidosvoimiin verrattava voima. Esimerkiksi 1984 kirjoitettu Thaxtonin, Bradleyn ja Olsonin yhteistyöteos "The Mystery of Life's Origin" esittämä haaste saakin tässä vastauksensa. Evoluutio ei ole vain satunnaisia mutaatioita. Luonnonvalinta on termodynaamisesti rajoite. Muissakin malleissa kuin tässä mainitussa.

Modernina aikana elämän termodynamiikkaa on alettu katsomaan Gibbsin energiana eikä entropiana. Tämä näkemys korostaa, että biologiset prosessit tapahtuvat suhteellisen vakaissa lämpötiloissa ja paineessa. Ja tässä kontekstissa Gibbsin energia on paljon käytännöllisempi tapa katsoa asiaa. ; Tässä olennaista, on että Gibbsin vapaa energia minimoidaan, joka suljetuissa tiloissa johtaa entropian maksimoitumisperiaatteeseen. Avoimissa systeemeissä kemikaalinen potnentiaali ohjaa prosessia. Tässä kohden ytimeen on noussut se, että elämä kasvaa ja jakautuu siten, että ne luovat ympäristöönsä epäjärjestystä. Esimerkiksi John Avery on 2003 ilmestyneessä kirjssaan "Information Theory and Evolution" esittänyt, että elämä (elintoiminnot, evoluutio ja jopa elämän synty ja kulttuurievoluutio) ovat liitoksissa termodynamiikkaan, statistiseen mekaniikkaan ja informaatioteoriaan syvällisesti. Ja että kaiken ytimessä on Gibbsin energian virtaaminen maapallolle. ; Tätä näkemystä on vahvistettu tutkimuksella, joka kiinnostanee (etenkin suomalaista). Ville Kaila ja Arto Annila ovat tehneet vuonna 2008 tutkimuksen "Natural Selection for least action", jossa evoluutio nimenomaan on termodynamiikan toisen pääsäännön tukema - eli juuri toisin päin kun aiemmin on monesti ajateltu. Heidän tutkimuksensa ytimessä on se, että juuri luonnonvalinta on selittävä mekanismi. Se nimenomaan on vastuussa siitä että Gibbsin energia kasvaa lokaalisti. Ja tämä on johdettavissa suoraan termodynamiikan toisen lain määritelmästä avoimien järjestelmien epätasapainotiloissa. Näin ollen luonnonvalinta on järjestyksen kasvun takana samaan tapaan kuin atomien sidosvoimat sitovat jään kiteiksi (organisoituneeksi järjestelmäksi).

---

Tämä on pääasiassa aatehistorian esittelyä. Sitä kirjoittaessani en voi kuitenkaan olla miettimättä sitä, miten kreationistit selittävät elämän olevan termodynaamisesti kaukana, ja uskovat että paras selitys olisi tuottaa eliökunta heti. Heidän aatehistoriansa ja mekaniikkansa eivät kata samanlaista kehityshistoriaa ja termodynamiikan kaavoihin sitoutumista. Sen sijaan korttina on aina ollut "mysteeri" jossa termodynamiikkaa voidaan rikkoa ihan miten vain. Jos tämänlainen on Jumalan mahdissa, hän varmasti voisi tuottaa rukouksesta lähtevän ikiliikkujakoneen. Kreationistit ovat olleet kovin haluttomia tutkimaan tätä vaihtoehtoa.

Pää pensaaseen

Olin tänään matkalla töihin, kun huomasin, että samassa, melko täpötäydessä, junassa sattui olemaan eräs lyhytaikainen lukioajan tyttöystäväyritelmä. Tämänlainen tilanne on yleensä aina jotenkin hupaisa että ahdistava samanaikaisesti. Sillä mukana on helposti vertailua. Toisaalta on mukavaa nähdä ihmisiä, mutta toisaalta ei voi olla arvioimatta pitkän ajan jälkeen myös muutoksia. Että kuka on leikannut tukan, kuka on hankkinut 20 kiloa painoa ja 3 lasta. Nämä kaikki ovat yleensä jotenkin, jollain kulmalla positiivisia muutoksia. Ja toisaalta jotain sellaista joka pakottaa miettimään erilaisia skenaarioita.

Luulen, että vastaavaa myllyä tapahtuu enemmän tai vähemmän - toivottavasti vähemmän - myös toisella puolella. ; Hauskimmillaan ne voivat olla jotain samantyylistä mitä kerrotaan Obamasta. Kerrotaan, että hän oli kerran käynyt vaimonsa kanssa kahvilassa. Kahvilan omistaja paljastui Obaman vaimon entiseksi poikaystäväksi. Obama kiusoitteli vaimoaan ja kysyi, että mitenköhän hän viihtyisi kahvilanomistajan vaimona. Vaimo vastasi, että hän ajatteli enemmänkin niin, että jos hän olisi valinnut toisin, niin tuo kahvilanomistaja olisi nyt USA:n presidentti.

Tässä tapauksessa mitään tämänlaista tilannetta ei kuitenkaan voi tapahtua. Sillä juuri kyseinen henkilö sattuu olemaan demonstraatio siitä, miten kykenen synnyttämään ihmisissä nopeasti melko voimakkaita emootioita. Ja yleensä melko negatiivisia sellaisia. Hän on päättänyt, että minuun toimii parhaiten täydellinen ignoraatio. Tässä tapauksessa se sai tietysti hieman koomisia piirteitä, koska junamatka on kuitenkin melko pitkä. Aktiivista poiskatsomista sivusilmällä seuratessa ei voi olla miltei repeämättä nauruun. Toisaalta samanaikaisesti ei kehtaa ihan hirveästi elämöidä tai ruveta herättämään huomiota tai vaatimalla reaktiota itseen.

Lisäksi tämä tilanne ärsyttää itseäni jonkin verran. Sillä yleensä minulla on jonkinlainen käsitys siitä, miksi olen ärsyttänyt jonkun tietyn ihmisen vihaan asti. Joskus selitys on pidempiaikainen useasta syystä johtuva. Ja joskus selitys ei pidä sisällään mitään tarkkaa, mutta tarjolla on kuitenkin runsain määrin vihjeitä siitä mitkä piirteet ihastuttavassa persoonassani ovat tällä kertaa olleet liiallisesti esillä. Asiaa tietysti helpottaa se, että nämä kerrotaan minulle suoraan - tarvittaessa jopa kovalla volyymilla. Tässä tapauksessa en halua toki mitätöidä toisen kokemaa kokemusta. On selvää, että tuollaiseen vuosia kestävään varsin järkähtämättömään perussuhtautumiseen on jokin syy. En ole halunnut ryhtyä erityisen stalkeriksi, mutta sama reaktiotapa on toistunut kaikkina niinä 5 kertana kun olen hänet viimeisen "reilun 10 ja risat" vuoden aikana nähnyt. Kerran ihmettelin asiasta hänen facebookiinsa ja pahoittelin ja pyysin selitystä, mutta reaktio tähän oli selvä. Vastausta ei tullut, ja nykyisin viestini eivät mene edes läpi hänelle asti. Asia jäänee siis mysteeriksi.

En kuitenkaan nostanut tätä esille jotta korostaisin että ignoraatio on julmaa. Näkisin, että se on tehokasta ja tätä kautta se voi tuntua häijyltä. Mutta ymmärrän ja hyväksyn että ihmisillä on tämänlaisia strategioita. Toki olen hieman vastakarvaan, jos tämälaisista periaatteista yritetään tehdä yleisiä normeja. Eli ryhdytään puhumaan ennakkosensuurista tai sekulaariudesta jossa esimerkiksi uskonnolliset merkit pitäisi täysin pyyhkiä kaikesta julkisuuskuvasta. ; Liika on toki liikaa, mutta en kannata mitään nollatoleranssia. Ymmärtääkseni on ihan asiallista vetäytyä häijyistä tilanteista. Ei ole pakko kuunnella jonkun kusipään jurnotusta, pätemistä tai paskoja vitsejä.

Itse asiassa se mukailee lapsena - ja teinivuosinani - kovastikin kannattamaani aforismia "Ei pidä pelata jos ei osaa hävitä." Tässä henkenä ei ole Schopenhauerilainen häviön välttely. Vaan sen tiedostaminen että klassisesti ottaen häviäminen on usein konkreettinen mahdollisuus tai vaihtoehto. Moni korostaa voittamista ja osallistuu kaikkeen kilpailemisesta debatointiin vain voittaminen mielessä. Tällöin häviö muuntuu kestämättömäksi. Jos arvioi häviämisen niin karuksi että ei kestä sitä, niin on parasta jättää peli kesken.

Häviämistä tässä yhteydessä ei tietysti voida nähdä jonain nollasummapelinä jossa ihmiset ovat toisiaan vastaan. Ja esimerkiksi jossa entisen lukioajan (lyhytaikaisen) poikaystävän kanssa pitäisi ruveta egoillen vertailemaan sitä että kummalla on paremmat vuositulot ja arvioida että kumpi on "paremmin onnistunut siinä tiessä jonka tavoitteena on puoliso, kaksi lasta, auto(mahdollisimman iso), kesämökki ja asuntolaina (riittävän suuri jotta asunnolla voi päteä maksimaalisesti mutta niin pieni että saa sen ennen toista maksettua takaisin)." Heidegger pitäisi tätä lähtökohtaa huonona. Sen sijaan korostan sitä että usein sosiaalisessa tilanteessa kysymys ei ole nollasummapelistä. Siis siitä että toisen hyvä on toiselta pois. Joskus on niin että toinen tuo jostain syystä itselle huonoa. Jos tätä ei kestä, niin ilman mitään vertailuasetelmaakin tilanne on ahdistava. Ja jos ahdistaa liikaa, on syytä välttää koko tilannetta. ; Ei pidä mennä pelaamaan kuvitellen että voisi jotenkin kääntää ahdistavan tilanteen voisi automaattisesti korjata. Toki jos kestää tappion, tämä voi olla sankarillisin vaihtoehto. Mutta kuka oikeasti jaksaa elää sankarina joka päivä? Etenkään spontaanisti yllätyspäivänä junassa!

Perheen valitsemisesta.

"Our family never shared the same last name / but our family was a family the same / And they say blood is thicker than water. / Oh, but love is thicker than blood" ... "And if blood is thicker that water/ Then what are we fighting for / We're all sons and daughters / Of something that means so much more."
(Garth Brooks, "Thicker than blood")

Historiallisella tasolla monissa kulttuureissa äitiys on liitetty usein ja ensisijassa hedelmällisyyteen. Hedelmällisyysjumalattaret ovat olleet sadon kantamista sekä pihassa että puutarhassa. Ja lisäksi Goodmania lainaten "satoa kantaa saa emäntäparka". Historiallisesti perheeseen on suhtauduttu asiana, jota on puolustettava ulkopuolelta. Naisia tarvitaan lisääntymiseen. Molemmissa äitiys on ajateltu biologisen äitiyden kautta. Tässä mielessä tilanne on sama kuin muun biologiseen syntymään sidotun suvun kanssa. Ystävät voi valita, sukua ei.

Äitiys on erityinen vai suhteiden kanssa. Kukaan ei ole "äiti itsessään", vaan äiti voi olla vain suhteessa toiseen ihmiseen. Tätä kautta äitiyttä voidaan lähestyä yhteiskunnallisen näkemyksen kautta. Ja lapsen kautta. Ja kenties lapsen isänkin. Tätä voidaan värittää velvollisuuksilla, perimällä ja ihmissuhteilla.
1: Yhteiskunnan kannalta äitiys sisältää jatkuvuuden: Lapsi on tuleva kansalainen. Äiti on tällöin se, joka hoitaa tämän kuolaavan toukan siksi tuottavaksi veronmaksajaksi, johon tällä on potentiaali. Tätä kautta äitiys on eräänlainen velvoite jatkuvuuteen. Siksi äitiyteen on usein liitetty ensi sijassa velvollisuus ja vastuu lapsesta. Tätä taustaa vasten äidistä tulee helposti uhrautuja. Tätä kautta syntyykin myytti sankariäidistä, joka jaksaa kuin ikiliikkuja. Tämä vastuu on mukana myös liberaaleilla. Esimerkiksi Archard on korostanut miten äidillä on oltava oikeuksia yksilönä, mutta muistuttaa samalla kuitenkin että äidin oikeudet eivät saa rikkoa lasten oikeuksia. Harm Principle on tässä perustelussa tärkeässä roolissa, kuten muussakin liberaalissa ajattelussa.
___1.1: Monet feministit ovat rakentaneet argumentaationsa sen varaan, että seksi ja lisääntyminen ovat poliittisia asioita. Heistä perhe ei ole luonnosta määrätty, vaan yhteiskunnan lakien ohjaamia asioita, yhteiskunta joko sallii tai kieltää tietyt toiminnat. Avioliitto ja huoltajuuden määräytyminen ovat sosiaalisia lakeja. Siksi on selvää että yhteisö suorittaa valtapeliä perheessä. On vain kysyttävä, että minkälaista.
2: Lapsen kannalta äitiys voi syntyä perimän kautta - jolloin biologinen äiti on äiti. Toinen taas on luottamussuhde, jolloin biologinen äiti ei välttämättä olekaan äiti, vaan rooli voidaan ulkoistaa vaikkapa adoptiovanhemmalle. Adoptiovanhemmat rakentavat "valitun perheen", kun biologisen äidin varaan rakennettu perhe on "ulkoa määräytynyt perhe".
___2.1: Tämä näkemys on sävyissään erityisen mutkikas, kun muistetaan että nykyisin munasoluja voidaan lainata toisille vanhemmille. Perimän kannalta munasolun luovuttaja on biologinen vanhempi. Toiset korostavat että munasolun luovuttaja ei elä lapsen kanssa. Kolmannet korostavat sikiön ruokintaa kohdussa ja synnytystä olennaisina.
___2.2: Tässä näkemyksessä vanhemman panostus jälkeläiseen sopii evoluutioteoriaan. Lapsi siirtää äidin geenejä eteenpäin, jolloin äiti voi jossain tilanteessa jopa uhrata elämänsä lasten puolesta. Tietenkin Hamiltonin säännön rajoissa. Eli kun hinta alittaa teosta tulleen edun ja sukulaisuuden. Oetuksena on siksi esimerkiksi se, että lapset lisääntyvät "uhraushetken jälkeen" niin että äitien geenit monistuvat, ja tekevät tätä enemmän kuin äiti itse "uhraushetken jälkeen". Tämä ei tietenkään nollaa rakkautta, koska se että selittää miten ilmiö toimii ei muuta ilmiötä. Ja evoluutioteoriakaan ei kerro että asia on "moraalista". Se vain selittää miksi tälläistä käytöstä tapahtuu. Jos se lopputulos on moraalista, tiedetään että miksi tämä moraalinen ilmiö ihmisissä tapahtuu evoluution vuoksi.
3: Isän kannalta äitiys tarkoittaa vastuunjakajaa, työparia. Rooli voi olla välineellinen ajatus isän oman evolutiivisen kelpoisuuden maksimoinnista korkeampiin yhteistyön muotoihin. Äiti voidaan nähdä arvokkaana koska "se antaa lapsia". Tai sitten lapsi vain tuo parisuhteeseen lisävastuun, joka yhdessä kannetaan.

Äiti itse on tietysti sosiaalisena yksilönä suhteessa yllä oleviin ja katselee asioita jonkinlaisessa suhteessa niihin. Näin äiti ei jää ulkopuoliseksi johon muut ovat suhteessa, vaan hän on myös suhteessa näihin samoihin asioihin.

Yllä oleva on tietysti tärkeää. Etenkin jos äiti on tehnyt virheitä. Tällöin Äiti voidaan vaikkapa nähdä epäonnistuneena, jolloin tekee mieli värittää asiaa biologisella sukulaisuudella ja että välittämisessä. Tällöin takana on kuitenkin äitimyytti, joka on tavallaan liian suuri ihmisen kannettavaksi. Äiti on tietysti ihminen. Lapsena sitä tietysti luulee että vanhemmat ovat superviisaita ja kokeneita, lähes kaikkivoipia. Epäonnistuminen on tällöin mahdollista nähdä tahdon puutteena. Tällöin lapsella on tietenkin välineellisiä vaatimuksia joita perustellaan institutionalisoidulla yliviedyllä vaatimuksilla. Näin on helppoa huomata että kyse on myös anteeksiannosta ja etenkin anteeksiannon määrästä.

Onko lapsia lyövä äiti vain biologinen äiti? Onko huumeäitikin äidin "arvonimen" ansainnut? Voittaako biologia sosiologiset esteet vai toisinpäin? Onko aito äitiys ja lapseus rakkautta todella Raamatulliseen malliin eli "kaiken se kestää" ja "kaiken se kärsii", jolloin kaltoin kohtelevakin äiti tai lapsi saisi armon. Vai onko niin että äiti ansaitsee kannuksensa täyttämällä äiti-ihannetta joko hyvin - tai sitten edes jotenkin. Eli mikä on äidin velvollisuus lapseen ja lapsen velvollisuus äitiin? Ja onko juopotteleva, väkivaltainen ja ryöstelevä tuhlaajapoika pakko kutsua kotiin ja kestitä? Olisiko pois potkittu palaaja ja odottaja yhä poika ja äiti - vai katoaisiko äitiys oven sulkemalla?

Minä en tiedä. Minä kuuntelen Countrya.

---

Tähän juttuun kannusti kaupallisuudelle omistetun päivämäärän lisäksi siihen liittyvä kirjoittelu. Juttu lähtee helposti liikkeelle romanttisesta "Se Oikea -ajattelusta" jossa lapsi rakastaa äitiä avoimesti sinä mitä tämä on etenee siihen miten tämä on "vaikea ihanne" eli sen miten tämän ihanteen tavoittelu on vaikeaa. Ja jopa siihen että tämä voi onnistua ja sitten ei. Ainakin jos "omistussuhde" muuttuukin liian vahvaksi, jolloin ei puhutakaan ihmisestä vaan siitä kenellä on valta kehenkin. Sanapari "riittävän hyvä" on niissä kaikissa "asian ytimessä".

Raato ja intransitiiviverbit

Hikipedia esittää hautausmaan kahden teeman sekoituksena. Ensimmäiseksi se on ekologinen ongelmajätteen varastointiratkaisu. "Ruumiit luokitellaan selvästi erityiseksi ongelmajätteeksi, koska niitä ei vain laiteta normaaleille kaatopaikoille, vaan laitetaan erityiselle alueelle, jonka maa-ainesta ei sekoiteta esimerkiksi ruoantuotantoon käytettävään peltoon." Hautakivi esitetään varoituksena samaan tapaan kuin "säteilyvaara" -varoitusmerkki : "esiin saattaa tulla haisevaa lihaa tai inhottavia luita." Toinen teema on sosiaalinen puhdistumisprosessointi. "Hautausmaahan laitetun ruumiin sielu puhdistuu: Eläessään ihmiset ovat melko usein kammottavia kusipäitä, mutta hautausmaalla olevista ihmisistä harvemmin puhutaan pahaa." Samalla muistutetaan siitä että ihmisillä on puheen tasolla aina ikävä vainajaa - niin kauan kunhan kuollut ei usko tätä ja pysyy kuolleena eikä palaa kummituksena tai zombiena takaisin, jolloin hänet halutaan ehdottomasti takaisin hautaan.

Lothar Ledderose on esittänyt että hauta edustaa, idealisoi ja ikuistaa maanpäällisen elämän todellisuutta. Kun tässä oleva "todellisuus" käsitetään suhteessa kulttuuriin, eli se sidotaan "siihen mitä haudatun/hautaajien maailmankuva pitää todellisena", siitä tulee hyvin universaali : Voidaan sanoa että tässä määrittein hautaamiseen liittyy aina symboleja, joissa korostetaan sitä miten vainajan elämä on kuoleman jälkeen jotenkin olennaisesti analogista sen elämän kanssa mitä hän oli ennen kuolemaansa.

Hautausriiteissä kuolema on siis samanlaisuutta elämän kanssa - eikä erilaisuutta. Kuolema nähdään siirroksena samanlaisesta samanlaiseen. Muutoksen ei katsota olevan kovin suuri. Kuolemasta tehdään tässä olennaisesti siirtymä tämänpuoleisesta elämästä samanlaiseen tuonpuoleiseen.

Jopa saksan kielioppi pitää kuolemaa (sterben) intransitiiviverbinä joka kulkee muotoilusääntöjen kautta jotka sopivat verbeihin joiden katsotaan edustavan "olotilan muutosta".

Kummitukset ja zombiet katsotaan tarinatasolla olevan analogisia mutta väärällä tavalla. Olotilan muutosta ei ikään kuin tapahdu kokonaan, joten lopputulos on puutteellinen ja huono. (On hauskaa miettiä miten mainitut ovat "puutteellisia" oleellisesti eri tavalla. Kun ihmisestä poistetaan kummitus, hänestä tulee zombie. Ja kun ihmisestä poistetaan zombie syntyy kummitus.) Epäkuolleet ovat ikään kuin riski, vääränlainen analogia kuolleen ja elävän välillä. Tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen sekoittumista tällä tavalla ei selvästi haluta. Kuolleiden tulee pysyä tuonpuoleisessa elämässä, eikä vaeltaa tämänpuoleisessa. Toisin sanoen kuoleman siirtymäluonnetta korostetaan. Zombiessa tai kummituksessa jää olennaisia osia siirtymättä, ja epäkuolleen tuho ikään kuin tekee siirtymisprosessista valmiin. Siksi epäkuolleiden ikävöityjen sukulaisten tappaminen on eettistä. (Sen lisäksi että ne penteleet purevat ja poltergeistoivat, jolloin voidaan puhua itsepuolustuksestakin.)

Tämän kaltainen ajatustapa (kaksijakoisuuksineen) on mukana lähes kaikissa uskonnoissa. Tuonpuoleisen ja henkimaailman on katsottu olevan todellisuutta ja kuoleman jälkeisen elämän olevan jollain olennaisilta piirteiltään samanlaista kuin maanpäällinen elämä. Siksi hautaamiseen on liittynyt rituaaleja, uhreja ja lahjoja. Hautaan on laitettu esineitä.

Egyptiläiset muumioivat ruumiita, koska tuonpuoleisen ajateltiin olevan liitoksissa. Aina esineen ei tarvitse olla ehtaa tavaraa. Esimerkiksi Kiinassa aluksi rikkaiden hautoihin laitettiin eläviä orjia, mutta myöhemmässä vaiheessa aidot ihmiset korvattiin esimerkiksi terrakottasotureiden kaltaisilla esineillä. Ja hautaan laitetut esineetkään eivät enää olleet aitoja käyttöesineitä. Ruukut olivat liian hauraita toimiakseen. Esineistä tehtiin käyttökelvottomia, jotta niitä ei varastettaisi. Haudassa niihin liitettiin symbolinen idea. Avainsanana oli realismi, joka toi esineen "tosiluonteen" hyvin esiin. Terrakottasotureissa oli tarkkoja yksityiskohtia, koska ne symbolisoivat hautaan pantua oikeaa soturia - se oli vielä parempi soturi kuin aito, koska liha ja luu mätänee!

Kristinuskossa hautajaisesineet eivät ole kovin lujassa. Ajatuksena on se, että Syy on se, että Taivaassa on ajateltu olevan täydellisen ihanaa, eli "infinite supplies". Tätä kautta varustautuminen ei tietenkään ole yhtä tärkeää. Taivas on esitetty niin hienona paikkana, että on tietyllä tavalla pakko lainata tappajarobotin ihmettelyä sarjasta "Sarah Connor Chronicles" ja sen jaksosta "Adam Raised a Cain". Siinä John Henry -niminen valtavaan tekoälyyn kytketty robotti miettii omaa itseään. Se on sammutettu ja sytytetty uudestaan, ja hän rinnastaa sen kuolemaan. "The human brain is an amazing computer. Its raw clock speed is 20 billion calculations per second. Its storage is functionally infinite. But it's flawed." ... "There's no way to download it when you die." ... "Your Bible solves this problem by introducing a concept of Heaven." ... "Billions of souls with no bodies." ... "Yet all this required simply to process the unique entity you call John Henry." ... "It's possible the Heaven has a hardware problem."

Käytännössä taivas esitetään eräällä tavalla äärettömänä informaatiovarastona, jossa on mukana kaikenlaista, joten symboleja tarvitaan vähemmän. Analogiaa ei ikään kuin tarvitse korostaa. Hautaaminen korostaakin pelkkää sosiaalista uudelleenkohtaamista. Elämisen suorittamista kuoleman jälkeen ei mietitä.

Muinaiskiinalainen tai egyptiläinen voisi pitää tätä vähintään yhtä huolestuttavana kuin joku kristillisdemokraatti maailmankuvan maallistumisesta.

Tästä päästään tietysti siihen, että hautaamisen analogisuus muuttuu melko kummalliseksi jos aletaan miettimään ateismia. Sehän kiistää tuonpuoleisen, joten analogiaa elämien välille ei kai tarvitse ritualisoida?

PZ Myers kirjoitti tässä kohden asiaa sivuten. Hän korosti että ateismi on syvemmältä luonteeltaan sielun kiistämistä. Hän esitti myös sarjakuvan joka selosti miltä hautausasiat vaikuttavat ateistista : Lapsi rakensi legoista taloa. Aikuinen kysyi, että missä talo on kun palat irrotetaan ja sekoitetaan laatikkoon. Lapsi sanoi että talo on laatikossa. Aikuinen selittää että laatikossa on vain palasia, ja että talo oli palasten järjestys. Tämä järjestys katoaa jos palasten yhteydet katkaistaan. Sarjakuvan lapsi kirjoitti nimensä elinluovutustestamenttiin.

Myers selitti, miten hän korostaa omassa elämässään tätä maanpäällistä elämää. Jonka menettämistä on turha murehtia, koska siinähän vain pilaa sen ainoan elämänsä, ja kuolleena ei murehdita kuitenkaan. Ja hän mietti myös ihmiskuntaa joka jää hänen elämänsä jälkeen. Tätä kautta sympatiantunne on mukana, ja tavoitteena on ikään kuin tehdä tästä maailmasta sellainen että jälkeen jää joitakuita (jos ei muita niin jälkeenjääneitä...)

Itse asiassa olen huomannut että moni ateisti korostaakin juuri tätä "jätteen jälkivarastointia". Kuka pistää itsensä elinluovutusjonoon ja kuka testamenttaa ruumiinsa lääkäreiden leikeltäväksi. Tämä tarkoittaa sitä että heilläkin siirtymäprosessi on eräällä tavalla tärkeä. Se vain keskittyy sen jälkeen jäävän ruumiin käsittelyyn, eikä tuonpuoleisuuteen siirtäviin rituaaleihin.

Oma suhtautumiseni hautajaisiin on vaikea, koska se on samanaikaisesti muistamishetki vainajalle, jolloin sen pitäisi olla jotenkin vainajan luonteen mukainen. Tällöin hautajaisten tulisi heijastaa kuolleen maailmankuvan todellisuutta. Ja toisaalta hautajaiset ovat puhtaasti hautajaisväkeä varten - en usko että hautajaisprosessi on olennainen kummitusten tai zombien karkotin tai että tuonpuoleinen muuttuu jos tätä muutetaan. Siksi omaistenkin näkemys voisi olla oikea, ja hautajaisissa on toisaalta järkevää käyttää hautaavien näkemystä todellisuudesta. Usein vaikeuksia ei ole, koska hautaavat ja haudattu ovat jakaneet saman maailmankuvan. Kuitenkin kulttuurimme on moniarvoistunut, ja uskoisin että minun hautajaisissani hautaajilla on useita eri näkemyksiä ja vain harva on jakanut sen kanssani. (Jos vaikka suunnittelisin omat hautajaiseni ennalta, olisi vaikeaa päättää mitä sidosryhmää siinä pitäisi muistaa. Vai ollako vaatimuksissaan puhtaan itsekäs.)

Hauta tuntuu silti jotenkin tärkeältä. Onhan se paikka joka on symbolinen muistelupaikka. Ruumis siinä kuopassa ei jostain syystä tunnu yhtä olennaiselta kuin se nimi ja se viiva siinä kivessä. Minulle täytyy tietysti laittaa hautakivi, koska haluan että ihmiset rituaalinomaisesti pakotetaan muistelemaan minua (muutenhan se ei varmasti onnistuisikaan). Korostan kuitenkin sitä että minulle "elämisen" (leben) pitäisi olla intransitiiviverbi. Tästä minua muistuttaa Garth Brooksin "Pushing up Daisies" : "There's two dates in time that they'll carve on your stone. / And everyone knows what they mean. / But what's more important is the time that is known. / In that little dash there in between."

God in a shell.

Olejnkortta veistämässä kertoo olennaisia asioita siitä miten neurologinen tutkimus uskonnon kohdalla on vaikeaa. "Ensimmäiset neuroteologiset tutkimukset olivat juuri materialistisia perusluonteeltaan, mutta tilanne on Brooksin mukaan muuttunut. Tällaisia materialistisia tutkimuksia olivat esimerkiksi Michael Persingerin 1980-luvulla rakentama Godhelmet, jossa kypärään asennettujen solenoidien tuli tuottaa läsnäolokokemuksia, jotka Persinger tulkitsi uskonnollisiksi. Kysymys tietenkin kuuluu ovatko uskonnolliset kokemukset juuri läsnäolokokemuksia? Tähän on tietenkin helppo vastata kieltävästi."

Yhtenä ongelmana on tietysti se, että jotta jotain tunnetta voidaan tutkia, täytyy olla jonkinlainen käsitys siitä mitä tutkitaan. Ja kun uskonnollisissa kokemuksissa yleinen termi on transsendenssi, on selvää että sitä ei voida kuvailla olemassaoloväitteillä. Tätä kautta esimerkiksi lausuma "uskonnollinen kokemus on läsnäolokokemus" on selvästi väärä. Valitettavasti aivan yhtä epälooginen on väite "uskonnollinen kokemus ei ole läsnäolokokemus." Siksi tutkimuksissa onkin tarkasteltu esimerkiksi meditoivia ihmisiä. Tällöin ei tarvitse tietää muuta kuin että ihmisellä on omasta mielestään transsendentti kokemus. Ei edes tarvitse tietää onko se "aidosti transsendentti" tai onko se vain jotain muuta.

Toisaalta läsnäolokokemus ei nimittäin tunnu täysin väärältä kun puhutaan uskonnollisista kokemuksista. Esimerkiksi Riku Rinteen "Kuolemankauppias" -kirjassa on hallusinaationsävyisiä kokemuskuvauksia, joissa läsnäolon henki on vahvasti läsnä. Ja olen kuullut useamman kuin yhden uskovaisen kertovan siitä läsnäolon tunteesta joka Jumalan kohtaamiseen liittyy - ja että poissaolokokemukset ovat vain kaipuuta tähän kohtaamisen tarpeeseen.

Voi olla myös niin että mitään yhtä uskonnollista kokemusta ei edes ole. Eli godhelmet antaa vain rajatuntyyppisen uskonnollisen kokemuksen, kun taas meditaatiossa voi saada vahvasti erilaisen fiiliksen. Tätä ajatusta tukee se, että "Oljenkorressa" ollut toinen neuroteologian juttu sisälsi jotain uskonnollisten kokemusten eroja. Lainaan röyhkeästi: "Buddhalaisten meditoijien otsalohkoissa näkyi selviä muutoksia meditaation aikana. Heillä otsalohkojen (keskittyminen) toiminta vilkastui, mikä on selitettävissä sillä, että meditaatiossa keskitytään tarkkaavaisesti johonkin mielikuvaan tms. Oikean aivokuoren takaosassa sijaitseva orientaatioalue kuitenkin vaimeni, mikä puolestaan liittyy minä-tunteen intensiteetin vähenemiseen. Tätä meditoijat kuvaavat "minuutensa kadottamiseksi" ja "sulautumiseksi maailmankaikkeuteen". Fransiskaaninunnilla aivoaktivaation lisääntymistä tapahtui erityisesti vasemman aivokuoren takaosassa IPL-alueella, mutta myös otsalohkoissa kuten buddhalaisilla munkeilla. IPL-alue huolehtii abstaktista ja kielellisestä ajattelusta. Aktivaation vähentymistä tapahtui myös samalla alueella kuin buddhalaisen meditaation harrastajilla. Karismaatikoilla aivojen otsalohkon toiminta vaimeni kielillä puhuttaessa, minkä Newberg liittää karismaatikkojen kuvaukseen siitä, että "Jumala puhuu heidän kauttaan" eli he "antavat sanojen vain tulla". Karismaatikot eivät siis keskity meditaation aikana kuten fransiskaanit ja buddhalaiset tekevät."

Koska aivojen käyttämättömyysvitsit ovat paitsi loukkaavia, kenties osuvuudessaankin, ja tätä kautta myös käytettyjä, on parempi muistuttaa vain siitä että mitään yhtä tiettyä uskonnollista kokemusta ei ole, ja sen seurauksena on ehkä helppoa sanoa että jokin asia ei ole jotain tai on jotain. Mutta vaikeampaa olla sitä perustellusti.

Ajattelin kuitenkin heittää jotain pöydälle. Otan lähtökohdaksi sen, että uskonto ja maallisuus on keinotekoisesti erotettu toisistaan.

Oljenkortta lainaten "Uskonnon näkökulmasta neuroteologisen tutkimuksen merkitys on siinä, että se hämärtää uskonnon aluetta suhteessa elämän muihin alueisiin ja osoittaa tiukat käsitejaottelut - kuten uskonto vs. maallinen - keinotekoisiksi. Uskonnon alueella palataan siis samantyyppiseen näkemykseen, joka ihmisillä on jo kauan sitten vallinnut elämästä. Varhaisilla ihmisillä ei ollut käytössä termiä "uskonto", eikä sitä rajattu omaksi alueeksi muun elämän ulkopuolelle. Monille kansoille uskonto merkitsikin yksinkertaisesti elämää."

Olen ehdottomasti samoilla linjoilla tässä asiassa. Jumalakäsitykset on liitetty uskonnollisiin kokemuksiin hyvin vahvoilla mielikuvilla. Mutta entäpä jos uskonnollinen kokemus onkin jotain jota on kaikilla, ja joita eri ideologioita seuraavat ihmiset vain selittävät eri tarinoilla?

Tällöin voidaan ottaa lähtökohdaksi vaikkapa ihmisen vihantunteet. Hannu Lauerman mukaan ne ovat varsin tavallisia kaikilla ihmisillä. Kuitenkin olemme ulkoisesti hyvinkin väkivallattomia. Ihminen on siis pahempi kuin myöntää, mutta parempi kuin voisi luulla. Tässä kohden väkivalta on vain "ikään kuin vaihtoehtolistoilla mukana".

Se on siis hieman kuten maaseutuyrittämisen taloudellista arviota tehdessä mukana on aina mahdollisuus siihen että firma kannattaa ajaa konkurssiin, ja tähän voi olla monia syitä. Tämä ei tarkoita sitä että ihmiset jotka laskevat kannattavuutta olisivat vetämässä puljua konkurssiin, ja että vain ulkopuolinen säätö estää heitä tekemästä näin. Tosiasiassa konkurssi on ekstreemi keino, joka on mietinnöissä vain potentiaalisena ja äärimmäisenä vaihtoehtona.

Kuitenkin kun ihmisellä on aggressioita ja jokainen myös jättää niitä toteuttamatta hyvin paljon, on selvää että ihminen tunnistaa nämä ikävät tunteet itsessään. Tässä vaiheessa teosta on helppo antaa ansiot vaikkapa omalle ideologialle tai vaikka kasvatukselleen. Ja tämän tarinan kautta ne jotka eivät jaa tätä samaa asiaa, näyttävätkin potentiaalisesti vaarallisilta. Koska unohtuu että tarina on helposti vain ad hoc -selitys. Kaikki ovat toteuttamatta aggressiviisia mielihalujaan, ja se että ideologia opettaa että vain sen kautta tämä aggressio on mahdollista ei tarkoita että ideologian hylkääminen todella poistaisi tämän kyvyn.

Tätäkin kautta voidaan vakavasti kysyä että onko meditaation hyödytkin liian suoraan liitetty Jumalatarinaan, ja uskontotarinaan. Entä jos meditaation hyvinvointivaikutus ei vaadikaan uskontoa? Itse aloin miettimään tätä hyvin vakavasti tällä viikolla. Syynä on tietysti se, että kävin Windsorin salilla harjoittelemassa ensimmäisen kerran. Windsorin jalona tavoitteena oli että salilla joka ikinen lähtee paremmassa kunnossa kuin millä on sinne tullut. Kohdallani tämä toimi oikein hyvin. Tietenkään minä en tiedä mitä aivoni ovat tehneet keskittymisen ja venyttelyn ja treenin aikana ja jälkeen. Mutta kykenen samaistumaan sellaisiin sanoihin kuin "rauhoittuminen", "ahdistuksen väheneminen" ja "positiivisten tunteiden lisääntyminen". Itse asiassa tunsin olevani pirteämpi treenien jälkeen kuin ennen niitä, vaikka siellä oli liikuntaa.

Jos maallisen ja taivaallisen välinen ero hämärretään, en ymmärrä miten uskonto oikeastaan enää liittyy siihen. Kunnes muistan lausuman Buddhalaisista: "Buddism, what can I say? Religion without God? Magnificent - like prison with no walls."

Newbergin kysymykseen "miksi jotkut ovat ei-uskonnollisia: puuttuuko heiltä joitakin kokemuksia vai kieltävätkö he niiden olemassaolon?" minulla on yksi hypoteesi. Se on se, että koko kysymys on eräällä tavalla asenteellisesti väärä ja heijastaa erinäköisiä "hallitsevia tarinoita". Ehkä osa on ei-uskonnollisia koska he yhdistävät kokemukset muuhun, vaikka treenaamiseen, joka on tuntemuksille syntymekanismi samaan tapaan kuin joku meditaatiokin. (Toki tässä on mukana mielenkiintoinen kysymys siitäkin hallusinoivatko uskovaiset vai ovatko ateistit sokeita. Mutta tämän jutun pääpointti on se, että tämä kahtiajako ei ole välttämätön.)

Tässä mielessä uskonnollisuus on sana, joka on ikään kuin vanha sana "luomakunta". Se viittasi olemassaolevaan maailmaan mutta siinä on vahva henki selitystarinasta, että todellisuus olisi myös Jumalan tekemä. Jos sanoo sanan "luonto", siinä on vähemmän tätä "tarinallista painolastia". Tosin kun mustetaan mitä mieltä olen samasta ateistien termiin "bright" kohdalla, on selvä että rikos ei ole kovin suuri. (Tosin tietty ambivalenssi asenteissa siinä kuka esittää saman argumentin on ilmassa, tässä kohden moneen suuntaan.)

Jos sanoisin että Jeesus on vain miekkailun korvike, minua pidettäisiin asenteellisena. Jos miekkailusta saatua uskonnollista kokemusta sanotaan projektioksi johon tuhraan turhautumiseni uskontoon, niin jotenkin tämä ajatus saa paljon sympatiaa. Koska oikeasti perustelu ja argumenttien totuusarvo ei ratkaise mielipidettä. Vaan se että toisen takana on kulttuurillinen tarina, joka ikään kuin automaattisesti eettisenä ja hyvänä opetetaan lapsille, esimerkiksi koulussa.

hampaankolossa.

"She's finding out the answers don't change / nothing at all. / It's time she stopped searching / for who's to blame or what went wrong."
(Garth Brooks, "the Storm")

Ihmisen 8. hampaita edestä laskien kutsutaan viisaudenhampaiksi. Syynä on varmasti se, että (1) ne puhkeavat niin vanhana, että ihminen on tätä kautta "kokenut", eli viisas eikä märkäkorva ja tämän lisäksi (2) niiden puhkeaminen tekee hulluksi. Siispä jos sinulla on viisaudenhampaat kunnossa, tavalla tai toisella olet viisas.

Minun viisaudenhampaani päätti hajota viime yönä. Hampaan sisällä on hermoja. Siispä minulla ei. Toki olen kokenut lyhytaikaisesti kovempaa kipua, kuin mitä se minulle tarjoaa, mutta pitkäaikaisena se yksinkertaisesti vie järjen. Tämä päivä on mennyt särkylääkkeitä nappaillen, puoli paketillista on mennyt, eli kaikki mitä talossa on. Tosin ne eivät tunnu vaikuttavan mitenkään. Muuta ei sitten olekaan tullut syödyksi. Kokeilin tehdä voileipää, sellaista pehmeää. Ensimmäisen haukun kykenin syömään, toisen haukun otin puhtaalla tahdonvoimalla. Kolmatta en edes yrittänyt.

Tiedän miksi hampaani meni rikki. Minulla on hampaissa ylimääräisiä piikkejä, jotka hajoavat muuta hammasta helpommin. Juon paljon kahvia ja syön suhteellisen usein karkkia. Hammashygieniani taso on kohtuullinen. Reikiä ei ole koskaan aikaisemmin ollut, joten kai tässä kolmen kympin korvilla pitäisi olla aika tulla aukkoja hampaisiin. Muutenkin tunnen kariesbakteerin toiminnan, ja ymmärrän melko hyvin ne syyt miksi hampaani on rikki. Valitettavasti tämä tieto ei paranna olemista yhtään.

Sain paikkuuajan varatuksi maanantaiksi. Kertoivat ennakkoon että on mahdollista ikävimmillään joudutaan ensin ottamaan antibioottikuuri, että päästään hampia vetelemään pois. Jos hyvin käy, niin saadaan asia kuntoon heti. Päälle tietenkin lasku, joka "riippuu siitä mitä pitää tehdä". 100 euroa on pienimmästä päästä. Isoimmillaan voi tulla jopa 400 euroa. Varaa ei olisi edes tuossa positiivisessa päässä, mutta tässä asiassa ei ole hirveästi varaa neuvotella.

Systeemi on tietysti rajoittanut eniten kaikkea ajattelua. Yksinkertaisimmatkin asiat ovat vaikeita. Hammas vituttaisi, mutta kipu ei anna tilaa oikein näinkään yleville kognition tasoille. Nukkuminen on tietysti häiriintynyt. Hassuinta hommassa on tietysti valtava syljeneritys, valvetilassa se vielä menee, nielemislihakset toimivat.

Siis mitäpä tabuja nappaileva ja ajattelukyvytön sitten puuhailee? Ryhtyy tietenkin taiteilijaksi. Musiikki vaihtui Countryyn ja piirrustelukokoelma karttui. Tylsyys on peitettävä sillä millä voi. Sillä se on juuri niin kuin Teemu Mäki on sanonut: "kun lapsi sanoo, että on tylsää, niin siihen on aina hyvä vastata, että oma vika."

Nyt sanonta siitä, että "on jotain hampaankolossa" sai syvempiä merkityksiä.