Raato ja intransitiiviverbit

Hikipedia esittää hautausmaan kahden teeman sekoituksena. Ensimmäiseksi se on ekologinen ongelmajätteen varastointiratkaisu. "Ruumiit luokitellaan selvästi erityiseksi ongelmajätteeksi, koska niitä ei vain laiteta normaaleille kaatopaikoille, vaan laitetaan erityiselle alueelle, jonka maa-ainesta ei sekoiteta esimerkiksi ruoantuotantoon käytettävään peltoon." Hautakivi esitetään varoituksena samaan tapaan kuin "säteilyvaara" -varoitusmerkki : "esiin saattaa tulla haisevaa lihaa tai inhottavia luita." Toinen teema on sosiaalinen puhdistumisprosessointi. "Hautausmaahan laitetun ruumiin sielu puhdistuu: Eläessään ihmiset ovat melko usein kammottavia kusipäitä, mutta hautausmaalla olevista ihmisistä harvemmin puhutaan pahaa." Samalla muistutetaan siitä että ihmisillä on puheen tasolla aina ikävä vainajaa - niin kauan kunhan kuollut ei usko tätä ja pysyy kuolleena eikä palaa kummituksena tai zombiena takaisin, jolloin hänet halutaan ehdottomasti takaisin hautaan.

Lothar Ledderose on esittänyt että hauta edustaa, idealisoi ja ikuistaa maanpäällisen elämän todellisuutta. Kun tässä oleva "todellisuus" käsitetään suhteessa kulttuuriin, eli se sidotaan "siihen mitä haudatun/hautaajien maailmankuva pitää todellisena", siitä tulee hyvin universaali : Voidaan sanoa että tässä määrittein hautaamiseen liittyy aina symboleja, joissa korostetaan sitä miten vainajan elämä on kuoleman jälkeen jotenkin olennaisesti analogista sen elämän kanssa mitä hän oli ennen kuolemaansa.

Hautausriiteissä kuolema on siis samanlaisuutta elämän kanssa - eikä erilaisuutta. Kuolema nähdään siirroksena samanlaisesta samanlaiseen. Muutoksen ei katsota olevan kovin suuri. Kuolemasta tehdään tässä olennaisesti siirtymä tämänpuoleisesta elämästä samanlaiseen tuonpuoleiseen.

Jopa saksan kielioppi pitää kuolemaa (sterben) intransitiiviverbinä joka kulkee muotoilusääntöjen kautta jotka sopivat verbeihin joiden katsotaan edustavan "olotilan muutosta".

Kummitukset ja zombiet katsotaan tarinatasolla olevan analogisia mutta väärällä tavalla. Olotilan muutosta ei ikään kuin tapahdu kokonaan, joten lopputulos on puutteellinen ja huono. (On hauskaa miettiä miten mainitut ovat "puutteellisia" oleellisesti eri tavalla. Kun ihmisestä poistetaan kummitus, hänestä tulee zombie. Ja kun ihmisestä poistetaan zombie syntyy kummitus.) Epäkuolleet ovat ikään kuin riski, vääränlainen analogia kuolleen ja elävän välillä. Tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen sekoittumista tällä tavalla ei selvästi haluta. Kuolleiden tulee pysyä tuonpuoleisessa elämässä, eikä vaeltaa tämänpuoleisessa. Toisin sanoen kuoleman siirtymäluonnetta korostetaan. Zombiessa tai kummituksessa jää olennaisia osia siirtymättä, ja epäkuolleen tuho ikään kuin tekee siirtymisprosessista valmiin. Siksi epäkuolleiden ikävöityjen sukulaisten tappaminen on eettistä. (Sen lisäksi että ne penteleet purevat ja poltergeistoivat, jolloin voidaan puhua itsepuolustuksestakin.)

Tämän kaltainen ajatustapa (kaksijakoisuuksineen) on mukana lähes kaikissa uskonnoissa. Tuonpuoleisen ja henkimaailman on katsottu olevan todellisuutta ja kuoleman jälkeisen elämän olevan jollain olennaisilta piirteiltään samanlaista kuin maanpäällinen elämä. Siksi hautaamiseen on liittynyt rituaaleja, uhreja ja lahjoja. Hautaan on laitettu esineitä.

Egyptiläiset muumioivat ruumiita, koska tuonpuoleisen ajateltiin olevan liitoksissa. Aina esineen ei tarvitse olla ehtaa tavaraa. Esimerkiksi Kiinassa aluksi rikkaiden hautoihin laitettiin eläviä orjia, mutta myöhemmässä vaiheessa aidot ihmiset korvattiin esimerkiksi terrakottasotureiden kaltaisilla esineillä. Ja hautaan laitetut esineetkään eivät enää olleet aitoja käyttöesineitä. Ruukut olivat liian hauraita toimiakseen. Esineistä tehtiin käyttökelvottomia, jotta niitä ei varastettaisi. Haudassa niihin liitettiin symbolinen idea. Avainsanana oli realismi, joka toi esineen "tosiluonteen" hyvin esiin. Terrakottasotureissa oli tarkkoja yksityiskohtia, koska ne symbolisoivat hautaan pantua oikeaa soturia - se oli vielä parempi soturi kuin aito, koska liha ja luu mätänee!

Kristinuskossa hautajaisesineet eivät ole kovin lujassa. Ajatuksena on se, että Syy on se, että Taivaassa on ajateltu olevan täydellisen ihanaa, eli "infinite supplies". Tätä kautta varustautuminen ei tietenkään ole yhtä tärkeää. Taivas on esitetty niin hienona paikkana, että on tietyllä tavalla pakko lainata tappajarobotin ihmettelyä sarjasta "Sarah Connor Chronicles" ja sen jaksosta "Adam Raised a Cain". Siinä John Henry -niminen valtavaan tekoälyyn kytketty robotti miettii omaa itseään. Se on sammutettu ja sytytetty uudestaan, ja hän rinnastaa sen kuolemaan. "The human brain is an amazing computer. Its raw clock speed is 20 billion calculations per second. Its storage is functionally infinite. But it's flawed." ... "There's no way to download it when you die." ... "Your Bible solves this problem by introducing a concept of Heaven." ... "Billions of souls with no bodies." ... "Yet all this required simply to process the unique entity you call John Henry." ... "It's possible the Heaven has a hardware problem."

Käytännössä taivas esitetään eräällä tavalla äärettömänä informaatiovarastona, jossa on mukana kaikenlaista, joten symboleja tarvitaan vähemmän. Analogiaa ei ikään kuin tarvitse korostaa. Hautaaminen korostaakin pelkkää sosiaalista uudelleenkohtaamista. Elämisen suorittamista kuoleman jälkeen ei mietitä.

Muinaiskiinalainen tai egyptiläinen voisi pitää tätä vähintään yhtä huolestuttavana kuin joku kristillisdemokraatti maailmankuvan maallistumisesta.

Tästä päästään tietysti siihen, että hautaamisen analogisuus muuttuu melko kummalliseksi jos aletaan miettimään ateismia. Sehän kiistää tuonpuoleisen, joten analogiaa elämien välille ei kai tarvitse ritualisoida?

PZ Myers kirjoitti tässä kohden asiaa sivuten. Hän korosti että ateismi on syvemmältä luonteeltaan sielun kiistämistä. Hän esitti myös sarjakuvan joka selosti miltä hautausasiat vaikuttavat ateistista : Lapsi rakensi legoista taloa. Aikuinen kysyi, että missä talo on kun palat irrotetaan ja sekoitetaan laatikkoon. Lapsi sanoi että talo on laatikossa. Aikuinen selittää että laatikossa on vain palasia, ja että talo oli palasten järjestys. Tämä järjestys katoaa jos palasten yhteydet katkaistaan. Sarjakuvan lapsi kirjoitti nimensä elinluovutustestamenttiin.

Myers selitti, miten hän korostaa omassa elämässään tätä maanpäällistä elämää. Jonka menettämistä on turha murehtia, koska siinähän vain pilaa sen ainoan elämänsä, ja kuolleena ei murehdita kuitenkaan. Ja hän mietti myös ihmiskuntaa joka jää hänen elämänsä jälkeen. Tätä kautta sympatiantunne on mukana, ja tavoitteena on ikään kuin tehdä tästä maailmasta sellainen että jälkeen jää joitakuita (jos ei muita niin jälkeenjääneitä...)

Itse asiassa olen huomannut että moni ateisti korostaakin juuri tätä "jätteen jälkivarastointia". Kuka pistää itsensä elinluovutusjonoon ja kuka testamenttaa ruumiinsa lääkäreiden leikeltäväksi. Tämä tarkoittaa sitä että heilläkin siirtymäprosessi on eräällä tavalla tärkeä. Se vain keskittyy sen jälkeen jäävän ruumiin käsittelyyn, eikä tuonpuoleisuuteen siirtäviin rituaaleihin.

Oma suhtautumiseni hautajaisiin on vaikea, koska se on samanaikaisesti muistamishetki vainajalle, jolloin sen pitäisi olla jotenkin vainajan luonteen mukainen. Tällöin hautajaisten tulisi heijastaa kuolleen maailmankuvan todellisuutta. Ja toisaalta hautajaiset ovat puhtaasti hautajaisväkeä varten - en usko että hautajaisprosessi on olennainen kummitusten tai zombien karkotin tai että tuonpuoleinen muuttuu jos tätä muutetaan. Siksi omaistenkin näkemys voisi olla oikea, ja hautajaisissa on toisaalta järkevää käyttää hautaavien näkemystä todellisuudesta. Usein vaikeuksia ei ole, koska hautaavat ja haudattu ovat jakaneet saman maailmankuvan. Kuitenkin kulttuurimme on moniarvoistunut, ja uskoisin että minun hautajaisissani hautaajilla on useita eri näkemyksiä ja vain harva on jakanut sen kanssani. (Jos vaikka suunnittelisin omat hautajaiseni ennalta, olisi vaikeaa päättää mitä sidosryhmää siinä pitäisi muistaa. Vai ollako vaatimuksissaan puhtaan itsekäs.)

Hauta tuntuu silti jotenkin tärkeältä. Onhan se paikka joka on symbolinen muistelupaikka. Ruumis siinä kuopassa ei jostain syystä tunnu yhtä olennaiselta kuin se nimi ja se viiva siinä kivessä. Minulle täytyy tietysti laittaa hautakivi, koska haluan että ihmiset rituaalinomaisesti pakotetaan muistelemaan minua (muutenhan se ei varmasti onnistuisikaan). Korostan kuitenkin sitä että minulle "elämisen" (leben) pitäisi olla intransitiiviverbi. Tästä minua muistuttaa Garth Brooksin "Pushing up Daisies" : "There's two dates in time that they'll carve on your stone. / And everyone knows what they mean. / But what's more important is the time that is known. / In that little dash there in between."