Tieteessä viittaukset ovat tärkeitä. Niiden kautta tavallaan näytetään "intellektuellista velkaa". Näin näytetään tavallaan se jättiläinen, jonka hartioilla seisotaan.
Toisaalta annetaan tiedolle provenienssi, alkuperätarina. Kun tieto viitteistetään, ihmiset voivat tarkistaa mistä tieto on peräisin, ja että se on juuri siten kuin sanotaan. Näin saadaan selville, onko tieto vaikkapa vääristynyt matkalla. Sillä kuten "rikkinäinen puhelin" -leikissä opitaan, muuttuu sisältö joskus matkalla. Alkuperäiseen asiaan palaten nähdään miten paljon juttu on muuttunut matkan varrella.
Filosofian kohdalla viittaukset ovat hieman tavallista ongelmallisempia, koska joskus ajatus itsessään on se tärkeä asia. Näin on etenkin, kun kyseessä on toisen ymmärtäminen. Esimerkiksi itse olen kohdannut "täysin yleissivistymättömän" ammattikoulun läpikäyneen äitinsä nurkissa asuneen "tyypin". Hän ei ollut elämänsä aikana lukenut montaa kirjaa. Mutta hänen ajattelussaan oli jotain kahdehdittavan säkenöivää. Hän ei viitannut filosofeihin, vaan heitti esimerkiksi hänen kantaansa valaisevia "Beavis and Butthead" -sitaatteja. Televisiosarjoissahan on etenkin mitä erikoisempia eettisiä tilanteita, joita samalla aprikoidaan kun sarjaa seurataan. Näin sohvaperuna voi oppia merkittävän hyväksi systemoijaksi katsomalla TV:tä. "Beavis ja Butthead" olivat amispojan viite. Se ei kelpaa akateemisissa asioissa siten kuin hän niitä käytti. Mutta periaatteessa osaava "linkittäjä" osaisi tunnistaa esimerkiksi anarkistiset vaikutteet ja vivahteet annetuista sitaateista ja antaa niille viitteet, joissa mainitaan vaikkapa William Godwin. Ja tästä voidaan saada aikaan jopa pieni tutkielmakin. Filosofit keksivät monesti asioita muutenkin nojatuolissa istuen. Nojatuoliperunoiden lisäksi sohvaperunatkin voivat tehdä jotain.
Kuitenkin viittauksia käytetään helposti myös "kyseenalaisesti" sillä tavalla, että se on selvästi väärää.
Väärillä viittauksilla voidaan imitoida lähdeluetteloa. Jonkun voidaan helposti sanoa sanoneen jotain. Jos hän ei ole sanonut sitä, tämä täytyy tietää. Ja usein ihminen on laiska viitteiden sisällön tarkistamisen suhteen. Vääristymien tarkkailu ja varmistelu vaatii käytännössä aina paljon enemmän työtä kuin sellaisen kirjoittaminen.
Ja toisaalta viittauksilla on myös auktoriteetin rakentamisen rooli. Tästä minulla on esimerkki, jossa eräs aktiivinen pseudotieteilijä viittasi henkilökohtaisesti käymäänsä keskusteluun erään kuuluisan tutkijan kanssa. Tässä keskustelussa vaikutti että tämä tutkija oli kovastikin pseudotieteilijän kannattaman idean puolella. Viikkoa myöhemmin tämä "nimentiputtelija" marisi siitä kuinka hän oli ajautunut kollegiaalisen epäkatseen alle, joku kun oli lähettänyt edellä mainitulle tutkijalle sähköpostilla kysymyksiä aiheesta, ja siitä mitä oli sanottu, ei sanottu ja miten juttu oli muuttunut matkalla. Minä kirosin tätä viestiä. Tosin siksi että se en ollut minä, joka tuon kyselyn lähetti.
En jaksanut, sillä jo nimien tiputtelu ilman että viitataan jo olemassa olevaan lähteeseen herätti mielessäni yleistä epäluuloa. Muutkin kokivat tilanteen samoin. Carmen Lebherzin tutkimuksissa havaittiin että ihmiset eivät arvosta useinkaan kuuluisuuteen liittämistä. "name-dropping will probably make you appear less likeable and less competent - unless, that is, you make your association with the famous name sound suitably distant and casual." Kompetenssi ei kasva tälläisessä nimien tiputtelussa kovinkaan ahkerasti. Itse asiassa, jos tekee huippujen kanssa työtä, saa oman nimensä heidän rinnalleen ja tätä kautta mitään auktoriteetin rakentamista kaverisuhteella tälläisiin ei voida rakentaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti