Rukoilu on ulkopuolisen tarkastelijan katsomana hiljaista tai äänekästä. Joko sanotaan ääneen sanoja, tai ollaan hiljaisuudessa. Karkeasti sanoen nämä voisi jakaa hiljaiseen meditatiiviseen rukoukseen ja äänekkääseen julistavaan rukoukseen.
Katolisilla on ääneen luettavia rukouksia katumusharjoitteina, ja tätä tehdään esimerkiksi ripin yhteydessä. Näin rukouksesta tulee ulkoinen suorite. Hiljainen rukous taas on äänetöntä eikä ulkopuolinen kuule mitä sanotaan. Tätä on harjoitettu luostareissa, joissa askeesi on tarkoittanut myös suunkäytön vähentämistä.
Luther teki tähän kahtiajakoon lisävääntöä. Mielestäni tämä on eräs hänen ovelimpia huomioitaan - se vain jätetään usein kertomatta ihmisille. Lutherin "Ankara Varoitus Ahkeraan Rukoukseen" nimittäin sisältää aineksia siitä, että katolisen kirkon harjoittama rukoustapa on ulkokultaista. Se on vain ulkoinen rituaali, jotain jota lapset, koulupojat tai yksinkertaiset harjoittavat. Ulkoluku ei ollut Lutherista kunnon rukoilua. Lisäksi Luther korosti sitä että ääneen rukoilu voi olla vain sellaista jossa saadaan ulkoista asemaa. Ääneen rukoilemalla voidaan antaa kuva siitä että ollaan kovasti hyviä uskovaisia, ja tällä ruokitaan omaa ylpeyttä.
Luther kuitenkin samanaikaisesti muistutti että ulkoisen rukouksen kritisoiminen tai rajoittaminen poistaa myös sisäisen rukoilun. Hän muistutti että "sydämen kyllyydestä suu puhuu". Eli kun ihmisellä on sisäinen rukousmaailma kunnossa, se purkautuu ikään kuin automaattisesti ulkoisena toimintana. Tälläinen ääneen rukoilu ei kuitenkaan ole mitään poikain ulkolukua tai asennevammaista näyttämistä, koska intentio takana on ihmisen oma sisäinen tila. Luther siis vaati molemmat.
Muuten yllä mainittu voisi olla tylsää uskontekstiä, mutta se samalla paljastaa sen, miten dikotomioita voidaan yhdistää lisäelementeillä. Tämä muistuttaa sitä kuinka joihinkin älytehtäviin vaaditaa "out of box" -ratkaisua. (Jos vaikka halutaan saada omena pulloon, täytyy pullo rakentaa pölytetyn omenankukan ympärille ja odottaa). Ihminen ei voi ratkaista niitä "normaalilla valikoimalla". Uusia sääntöjä luomalla ja mukaantuomalla (kuten omenassa aika ja muutos) ratkaisu voidaan löytää. Tämän vuoksi lisäoletuksilla voidaan muuttaa ristiriidat jännitteiksi.
Tämä mahdollisuus taas on sekä hyvä että huono asia. Sillä ristiriidan poistamiseen liittyy toisaalta kritiikki -immunisointi. Tällöin itsekriittisyys ja "tosiasioiden hyväksyminen silloin jos ne olisivat itselle epämieluisia" - aka. nöyryys - jäisi pois. Toisaalta sillä voidaan ratkaista "muuten mahdottomia ongelmia", jonka ei pitäisi olla automaattisesti huono asia: Innovatiivisuus ja lateraalinen ajattelu vaativat kykyä tämänlaiseen ajatteluun. Ehkä insinöörien koetaan tämän vuoksi olevan arrogantteja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti