Tuomo vaan.

inuttelu on nykyään yleinen tapa. Joku voisi katsoa että se on osa tapainturmellusta. Ainakin vanhemmassa polvessa moni ajattelee että teitittely kertoo kunnioittavasta lähtökohdasta. Toisaalta sinuttelu on alentunutta hierarkisuutta, joka korostaa sitä että ihmiset ovat samalla tasolla. Sinuttelu on jalustanpoisto.

Etiketti ja nimien käyttötapa on mutkikasta. Samoja ihmisiä kutsutaan eri tilanteissa eri nimillä. Retoriikassa nimien käytöllä on tärkeä rooli. On esimerkiksi aivan eri henkistä kutsua vaikkapa uutistenlukijaa ja "Suomen luotettavinta miestä" Arvi Lindiä "Herra Lindiksi", "Arvi Lindiksi", "Arviksi" - saati "Arskaksi". Niillä jokaisella on ikään kuin rooli, joka osoittaa puhuttavan sosiaalisesta asemaa ja sen suhteesta asiasta sanojaan.

Esimerkiksi sukunimellä kutsuminen on yleensä sävyltään virallisempaa. Etunimen läheisempää. Ja joskus mukaan laitetaan tietysti titteleitä. Ja tällöinkin sukunimi ja etunimi ovat hieman erilaisia. "Tohtori Tolonen" kuulostaa kunnioittavalta, ja "Tohtori Phil" ystävällisemmältä.

Japanissa etuliitteitä käytetään paljon. Kaikki etuliitteet ovat kunnioittavia. Läheisyydestä kertova yobisute -ohje taas antaa luvan olla käyttämättä mitään etuliitteitä, ja lupa tälläiseen on sekin kunnia. Tämä voi tuntua yliampuvalta, mutta on Suomessa on ajateltu erillisiä sinunkauppoja. (Tosin vanhemmat henkilöt ovat voineet sinutella ilmankin.) Teitittelynkauppoja ei kuitenkaan tunneta, joten tunteiden viilenemisen mukanaan tuoma peruuntiminen ei ole ainakaan "tunnetun hyvän tavan" mukaista.

Olen huomannut että jotkut blogit saavat referaatteja blogin nimellä. Toiset taas saavat viittauksia sukunimellä. Ja jotkut etunimellä. Minun blogi kuuluu jostain syystä viimeisimpään luokkaan. Sukunimi, lempinimi tai etunimen ja sukunimen vastaava ei kulu. Syynä voi olla joko se luonne, joka minusta saa. Mutta toisena syynä voi olla se, että lukijani tuskin ovat valikoituneet satunnaisesti. Tämänlainen kirjoittelu vetoaa tietynlaisiin ihmisiin. (Ne jotka eivät käytä etunimeä käyttävät blogin nimeä. He ovat yleensä täysin eri ihmisiä.)

En ole kovin tottunut kuulemaan etunimeäni juuri missään. Virallisissa tahoissa olen liikkeellä sukunimellä. Muutoin monenlaiset lempinimet -ja jopa pilkkanimet- kuluvat etunimeä enemmän. Tosin itse asiassa olen yllättynyt miten vähän nimiä käytetään kommunikaatiossa ylipäätään. Yleensä se, kenelle sanat viitataan tuodaan esiin eleillä tai muulla eisanallisella tavalla.

Siksi tämä varsin konsistentti tapa hieman ihmetyttää. En ole suoranaisesti pahastunut, koska se etunimihän voi kertoa siitä että olen jotenkin rempseän maalaisesti "Tuomo vaan", enkä mikään "lapseen tai muuhun nuorempaan rinnastettava" jota voidaan sinutella ilman sinunkauppoja (Myös "Tuomo vaan", sanaparilla on kaksoismerkitys.)

Se kuitenkin eroaa runsaasti normaalielämästä. Siksi se hämmentää. On hieman vaikeaa tietää miten etunimeä käyttävään pitäisi suhtautua.

Tässä on takana se, että aspergerin syndoomaisena olen ikään kuin luonnostani "Dr. House -tilassa". Hän ei ole "sankarini", mutta koen hänen käytökseensä tiettyä samastumista. Kun sarja alkoi pyörimään, sain opiskelu ja työpaikallani vihjailuja siitä että kommunikointini on joskus pelottavissakin määrin sarjassa tavatun kaltaista. Tämä ei ole välttämättä se, mitä haluaa kuulla, mutta sarja auttoi näkemään tilanteessani jotain hyvääkin.

Tämän tilan ulkopuolella on kuitenkin vain hämmennystä jota voi hallita vain rituaaleilla. Etiketti on tässä ihan kätevä apuväline. Kun opettelee miten kaupassa käyttäydytään, osaa käyttäytyä kaupassa.

Ja jos tilanteeseen ei ole suoraa reagointitapaa, on reagointi yleensä oikea, kun on melko avoin ja suora. Tästä seuraa helposti Housemaisuutta, etenkin jos on tapaani vahvasti pessimismiin taipuvainen.