sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Elokuvien virheet.

"Wash: "This sounds like something from Science Fiction."
Zoë: "Honey, we live in a spaceship."
Wash: "So?"
("Firefly", "Objects in space")


Yllä oleva dialogi on loistavasta televisiosarjasta "Firefly". Tässä kohdassa sarjan katsoja asetettiin miettimään sitä, mikä on ns. "realistista" kyseisessä sarjassa. Aiheena oli kysymys siitä, oliko Riverillä ajatustenlukukykyjä. Kyseinen sarja oli tähän asti kovin tavallista, ihmisillä ei ollut erikoiskykyjä, ja elämä oli karjapaimenten kaltaista karua ja arkista. Monissa muissa sarjoissahan on hienoa teknologiaa, ajatuksenlukua, näkymättömyyttä ja magiikkaa. Mikä Fireflystä muka tekisi sellaisen että se olisi mahdotonta? Se oli tähän asti ollut sarjasta harvinaista, joten tämä oli selvästi jotain johon Hume olisi sanonut "extraordinary". Toki Humellakin todisteet voisivat muuttaa arviointeja, ja tästä voisi tulla ihan mahdollista. Jaksossa oltiin episteemisessä epätietoisuudessa.

Moni muukin elokuva tietysti käyttää elokuvan realismin rakentamista hämmentämiseen. Esimerkiksi "Last Action Hero" -elokuvassa ideana on se, että toimintasankari ja elokuvapahis päätyvät "oikeaan maailmaan". Tätä kautta saadaan synnytettyä koomisia elementtejä. Tosin loppuratkaisu on varsin elokuvamainen.

Tämä aloitustapani liittyy vahvasti siihen, mitä elokuvien, televisiosarjojen ja muiden vastaavien asioiden tarkkailija pitää virheenä. Tästä saa esimakua hyppäämällä kriitikoiden kelkkaan.
1: Elokuvien virheitä etsitään esimerkiksi "moviemistakes" -sivustolla. Virheet ovat yleensä "jatkuvuusvirheitä". Esimerkiksi kohtaus voi alkaa siten että päällä on punainen paita ja toisella puolella pensasta se onkin vihreä. Kellokin voi olla ties missä kädessä. Toy Storyn kynät ovat väärissä paikoissa ja niin edes päin.
2: Myös monet skeptikot etsivät mielellään elokuvista virheitä. Esimerkiksi fysiikka toimii väärin, ja esimerkiksi avaruuden tyhjiössä sirahtelevat lasertykit ovat tieteiselokuvissa vakiotavaraa, jota nörtit muistavat kritisoida. Äänihän vaatii väliaineen jotta sitä voisi kuulla. Luoteihin sovelletaan samaa kritiikkitapaa, mitä Jouni Vilkka teki "Deadliest Warrior" -sarjasta.
3: Tai sitten kritiikki on Leinivaaran tapaista. Poliisi saa oikeasti huonoa palkkaa, mutta ajaa silti hienoilla autoilla. (Amerikassa poliiseihin liitetään yllättävän usein glamouria ja rikkautta. Brittiläiset ja Suomalaiset poliisit taas köyhäilevät.)
4: Ja minulle monen elokuvan miekkailu aikaansaa nenäverenvuotoja.
5: Harvemmin skeptikot kuitenkaan puhuvat tarinan epäloogisuuksista. Siitä miten romanssi ei "etene uskottavasti". Toki minua on siunattu ihmisillä, jotka moittivat tästäkin. He muistuttavat että suhteen kehittyminen tuolla tavalla ei ole normaalia, ja on epäuskottavaa. (Ei liene tarpeen muistuttaa että he eivät ole skeptikoita, joita kiinnostaa systemointi. Näitä kun kiinnostaa vahvasti empatiointi.) Ehkä hauskin esimerkki tästä on Charlotte Brontën "Kotiopettajattaren romaani", jossa Jane murehtii sitä että hänen rakastamansa mies on naimisissa, eikä sitä että tämä naimissisa oleva nainen on käytännössä vangittuna ullakolla ja juuri hänen rakastamansa miehen toimesta. (Tästä ullakon hullusta naisesta Jean Rhys kirjoitti ihan toisen kirjankin.) Oikeasti tälläisen voisi luulla vaikuttavan hieman eri tavalla. Hahmo esiintyy siis ihantellisena ja emotionaalisena - vahvana naisena joka muodikkaasti murtaa sen ajan kahleita, mutta ei liikaa, eli juuri sen verran kuin kirjoitusajankohtana kuuluikin ollakseen muodikas - mutta on kuitenkin toisaalla selvästi tunnekylmä.

Kaikissa näissä on takana oletus siitä, että taiteen tehtävänä olisi jotenkin imitoida todellisuutta. Että hyvä taide kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on. Kuitenkin tarinankerronnassa on monia muitakin asioita. Ehkä tarinan juoni ja teema on etusijalla. Siksi voidaan joustaa siinä lentääkö luodin voimasta taaksepäin vai ei. Tai menevätkö sankari ja sankaritar elokuvan pakolliseen seksikohtaukseen ihan sillä tavalla mikä olisi ihmisen psykologialle uskottavaa.

Esimerkiksi roolipelaajien käymä kina siitä miten velhon loitsima tulipallo damagetaulukoineen on "epärealistinen" herättää minussa pientä huvittuneisuutta. Sillä tavallaan elokuvien, kirjallisuuden ja muun taiteen ei katsota esittävän maailmaa sellaisena kuin se on. Niissä keskitytään synnyttämään tunteita, elämyksiä ja kokemuksia. Ja ne käsittelevät näitä asioita teemoinakin. Monen elokuvan tekijä on lisäksi tarkoituksella sadunomainen. Tämän ovat ymmärtäneet "Harry Potter" -kriitikot, jotka eivät moittineet elokuvia siitä että se levittää taikauskoa, vaan siitä että kirjojen lämpö oltiin vaihdettu viuhtomiseen, vauhtiin, huutamiseen ja efektikikkailuun. Alkupuolen elokuvat saivat faneilta syytteen "jästiydestä", ja ohjaajaa vaihdettiin.

Pelkona tässä kohden on myös se, että massaviihde standardisoi kokemuksen. Tätä kautta massoja puristetaan tiettyyn muottiin. Monista tämä on pakosti eräänlaista henkistä väkivaltaa. Kuitenkin tässäkin on hyvä miettiä, että onko olemassa jokin yleinen ihmismieli, jota voidaan lähestyä ja ymmärtää vaikkapa sympatiantunnon kautta. Jos tälläinen on, viihde voi todella lähestyä jotain yhteistä. Ja toisaalta manipuloida ihmisiä. Mutta jos tälläistä ei ole, ei ole pelättävää, koska hallintaa ja kontrollia ei ole. Tasapäistämistä pelkäävät esimerkiksi monet postmodernistit, jotka näkevät kaiken viihteen, myös korkeakulttuurin, mahdollisena vallankäytön välineenä. Mutta ajatus on suosittu myös fundamentalistikristityillä joista elokuvat sisältävät huonoja vaikutteita. Ajatus tasapäistämisestä löytyy myös esimerkiksi Adornolta ja marxilaisilta tulkitsijoilta.

En silti sanoisi että elokuvien väärä fysiikka olisi "ihan turha asia". Se voi olla mielenkiintoista ja tärkeääkin. Todellisuuskäsityksemme nimittäin muokkaantuu viihteen kautta. Moni Amerikkalainen esimerkiksi pelkää onnettomuuksissa auton räjähtämistä niin paljon että eivät pidä turvavöitä jotta pääsisivät tarpeeksi nopeasti pois autosta onnettomuuden sattuessa. Sillä elokuvissa autot räjähtävät. Samoin elokuvien ihanteellinen rakkauskäsitys voi antaa ihmisille ihanteellisen kuvan - ainakin helposta romanssista - joka taas tuo vaikeuksia oikeissa ihmissuhteissa oikeassa elämässä.

Elokuvat ovat sekä pakoa maailmasta, ne tarjoavat fantasiaa jonka kaikki tietävät fantasiaksi. Mutta se on samalla maailmankuvan esittäjä ja vaikuttaja, joka muokkaa ihmisen käsitystä elämästä ja maailmasta ja muista ihmisistä.

Ja ihmisen maailmankuva näkyy siitä mitä hän kritisoi - siinä kohden hän uskoo toisin - että siihen mitä hän kehuu tai jättää huomaamatta - ne mukailevat hänen maailmankuvaa tai ne eivät kiinnosta. Tätä kautta taiteen tulkinta ja kritisointi on samalla usein myös tulkitsijansa psykologinen profiili. Se, mitä ihminen pelkää ja pitää tärkeänä paljastuvat tulkinnassa.

3 kommenttia:

Existenz_ kirjoitti...

"Postmodernistit tietysti kritisoivat tästä siitä että massaviihde standardisoi kokemuksen. Tätä kautta massoja puristetaan tiettyyn muottiin. Monista tämä on pakosti eräänlaista henkistä väkivaltaa."

Huhhuh! Onpas ennennäkemätön tapa käyttää termiä "postmodernismi". Kokemuksen standardisointi liittynee marxilaisen Frankfurtin koulun massaviihdettä koskevaan teoretisointiin, eikä sillä ole mitään tekemistä postmodernin kanssa. Pikemminkin ajatus massaviihteen standardisoivasta vaikutuksesta on perinteisen valistusajattelun, siis nimenomaan MODERNIN - EI HERRA VIEKÖÖN POSTMODERNIN - piiriin kuuluvaa ajattelua.

Postmoderni taideteoria nimenomaan kai on pyrkinyt asettamaan massaviihteen samalle lähtöviivalle ns. "korkeakulttuurin" kanssa.

Minulla ei muuta valitettavaa blogiasi kohtaan ole, mutta termin "postmoderni" käytön kanssa kannattaisi olla varovaisempi. Tällä menolla termillä ei enää ole mitään merkitystä.

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Ansiokas muistutus, kiitos siitä.

Ehkä lievennän kuitenkin hieman. Kieltämättä marxilainen koulukunta tukee tuota elokuvan katsomistapaa. Ja on suomessa se on ollut - ja varmaan on yhä - varsin suosittua.

Ja moni postmodernisti tietysti pistää "samalle tasolle" viihteen kuin viihteen. Korkeakulttuuri tulkitaan elitistiseksi vallankäytöksi. Massaviihteen standardisointi liittyy kuitenkin sujuvasti yhteen myös muun vallankäyttödiskurssin yhteyteen. Onhan se toki "binaarista", ja sitä kautta kritiikkisi osuu ytimeen.

On siis kysyttävä "yksilöiltä". Tosin tässä olen Foucaultin - jonka itse lasken postmodernistiseksi, tai ainakin postmodernismille yhtä olennaiseksi kuin vaikkapa Sartren eksistentialismille - ei oman kannanottonsa mukaan mielestään ymmärtänyt postmodernismin kysymyksenasetteluja.

Minusta erottelu on ylipäätään hankala - ellei peräti mahdoton. Jo senkin vuoksi, että Postmodernismi on joidenkin mielestä modernismin kritiikkiä, antimodernismia. Ja toiset korostavat että se jatkaa modernismia eteenpäin, sitä täydentäen.

Postmodernismilla on tietysti hieman paha sävy, ja käytän sitä silloin kun konnotaatiot ovat ikäviä. Tätä kautta ymmärrän, että sinä joka edustat käsittääkseni "Marxilaista tulkintalinjaa" voit jopa loukkaantua.

"Minulla ei muuta valitettavaa blogiasi kohtaan ole". Joko olen tehnyt jotain väärin, eli en ole niin vittumainen kuin haluaisin. Tai sitten et ole jaksanut lukea juttuja tarpeeksi. No, olipa niin tai näin, niin "kyllä se siitä". :)

PS: Ona käsitykseni postmodernin rakenteesta on tosiaan yleisemminkin ja valitettavasti värittynyt "sanan ylikäytöstä". Joku postmoderniksi itseään kutsuva tai sellaiseksi usein kutsuttu tekee jotain, ja tämä tulos on postmodernismia.

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Korjasin tekstin siten että se otti huomioon kritiikkisi. Olkoot kommentti kuitenkin nöyryydeksi, muistutukseksi ja opetukseksi meille kaikille!