Usein tiedettä lähestytään sitä kautta että on jokin ihanne jota lähestytään, jolloin tiede näyttää kasalta normeja. Hieman tästä poiketen Kuhn korostaa sitä miten tiede tunnistetaan ikään kuin analogian kautta. Hänellä tieteentekijöillä on päässään malliesimerkkejä tieteellisistä teorioista, ja nämä exemplarsit ovat vertailukohtana. Myös esimerkiksi John Wilkins on korostanut sitä, miten tieteen ja epätieteen raja on häilyvä, asiat ovat ikään kuin harmaansävyisiä. Mutta silti voidaan sanoa että jokin toimija on hyvin tumma ja toinen hyvin vaalea. Näin hyvä tieteenteko ja roskainen yritelmä voidaan silti erotella toisistaan.
Tätä kautta päädyin miettimään sitä, miten usea helposti kokee pseudotieteen "ulosrajaavana" elementtinä. Eli se liittyy tiukasti tieteenfilosofiaan siten että jos jokin tunnistetaan tieteeksi, se on tieteellinen. Kuitenkin jos pseudotiede määritellään tieteen teeskentelyksi, on selvää että jokin analogia tai joitain analogioita saadaan. Tämä tekee pseudotieteen ja tieteen erottamisesta hyvin mutkikasta.
Kuitenkin jos pseudotieteenkin puolella on ikään kuin erilaisia exemplarseja, tilanne muuttuu. On ikään kuin korostetusti tiedettä, ei-tiedettä ja pseudotiedettä. Kun minä pelaan tietokoneella, kyseessä ei ole tiede. (Siitä tosin voidaan tehdä tutkimuskohde, jolloin se voi olla osana tieteentekoprosessia - otoksena.) Jako on joskus melkoisen helppo tehdä.
+: Selvästi meillä on jokin käsitys siitä mitä tiede on tai ei ole. Gravitaationtutkimus vaikkapa hiukkaskiihdyttimillä on tällä hetkellä tiedettä hyvin varmasti. Ja minun tietokoneenpelaamiseni taas ei.
Jason Braithwaite onkin lähtenyt esittämään pseudotieteille tyypillisiä elementtejä. Hän ei toki ole asiassaan yksin, mutta hänen esimerkkinsä ovat varsin kattavia, ja jokaisen luettavissa. Hänen esimerkkinsä ovat sekä normatiivisia että sosiologisia, joten tätä kautta "jokaiselle tiedenäkemykselle on vähän jotain vastavoimaa". Hän korostaa:
1: Dogmaattisuutta, joka tässä tarkoittaa datan sovittamista. Tutkimustulos joka on vastaan hylätään, se on automaattisesti tehty "huonolla tieteellä", kun tulos on kerran väärä.
2: Sitä että ideaa ei tarjota ja sen luonnetta kohdisteta tiedeyhteisön peer rewiew -prosessin ja tutkimusjulkaisujen läpi, vaan sitä jaetaan kaduntallaajille.
3: Ideoiden testattavuuden puute.
4: Epäselvä kielenkäyttö, joka naamioi muun muassa testattavuuden puutteen. Yksi keino on käyttää hienoja sanoja, jotka jo luonteensa vuoksi vaikuttavat arki -ihmisistä vakuuttavilta. On siis jopa enemmän uusia määritelmiä kuin uusia kokeita!
5: Valtavirtatieteen tutkimuksia pyritään saamaan omiin nimiin. Mutta samalla tiedeyhteisö kritisoi että tämä ei ole pätevää lainaamista.
6: Todisteiden valikointi. Vain "osumat" otetaan ja "ohimenneet" hylätään. On olemassa vain "samanmielistä" ja "jotain jota kristisoidaan".
7: Ajattelua ei tehdä kokeilla, vaan analogia ja vertauskuvapohjaisella logiikalla. Tätä kautta se on enemmän esimerkki rationalismista kuin empiriasta ja koettelusta.
8: Anekdootit otetaan todisteena. Näin "käyttäjäkertomukset" muuttuvat "kokemuksiksi" jotka taas ovat ikään kuin olevinaan sama asia kuin tieteellisesti kriittisen tutkimuksen alla saatu tulos.
9: Eksplisiittinen mekanismin puute. Luonnontieteissä on tavallisesti yhtälöitä, joiden sisältöä voidaan arvioida jotenkin. Kun korrelaatiota ei ole, ei ole tietysti aitoa testattavuuttakaan. Usein mekanismi, jos sellainen tarjotaan, ei perustu tunnettuun fysiikkaan vaan vaatii ikään kuin oletuksen täysin uudenlaisesta voimasta. Yleensä jos fyysikko vetoaa vahvaan voimaan, hänen on ensin luotava tälle käsite ja testi. Vasta sitten tätä tarvitsee ottaa mitenkään relevantisti. Tässä kohden käytetään jopa "fifti-fifti" -korttia, jossa vedotaan ikään kuin mielipiteenvapauteen. Asia voi olla tai ei olla, ja niihin uskominen on samanarvoista. Yleisesti ottaen tieteessä ei ole näin. Todistustaakka ja "scrutiny" ovat olennaista.
10: Erikoisuusksien vaatiminen, eli sen kannattajat sanovat että empiirinen tiedonhaku ei ole luotettava tai paras tapa tutkia. "Tiede on ollut väärässä ennenkin" -henki herättää halveksuntaa tiedettä kohtaan - samanaikaisesti kun halutaan niin vahvasti olla osana tätä "roskaa", että ollaan aina muistuttamassa miten "ollaan tieteellistä".
11: Galilei -syndroomana tunnettu ilmiö, jossa esittäjät esitetään vainottuina toisinajattelijoina. Tässä apuna käytetään usein salaliittoteorioita, jossa tiedeyhteisön katsotaan pilkkaavan ja vainoavan tätä näkemystä.
Tämä tarjoaa tunnuspiirteitä pseudotieteelle, mutta tämän puute ei vielä tarkoita tieteellisyyttä. Toki monet piirteet ovat tieteelle vastakkaisia. Eli analogisuuden korostamisen sijasta on onnistuttu löytämään myös epäanalogioita, jotka ovat pseudotieteelle olennaisia. Tämä ei ole yllättävä asia, jos pseudotiede on ylipäätään mitenkään eri asia kuin tiede. Niissä on oltava jokin ero. Tässä on siis tarjottu "olennaiset erot". (Nainen ja mies ovat monin paikoin samanlaisia, mutta heillä on eroja jotka ovat pieniä mutta olennaisissa paikoissa.)
Analogiapohjainen lähestymistapa on viety hieman pidemmälle Sean B. Carrollin "Kelpoisimman valmistus - DNA ja evoluution kiistattomat todisteet" -kirjassa. Hän ikään kuin lakkaa olemasta "normatiivista", ja muuntuu enemmän vertailevaksi lähestymuiseksi.
Siinä hän nostaa kritisoitavaksi esimerkiksi pseudotieteestä kiropraktiikan. Hän kertoo sen historiasta ja sisällöstä ja perustelee miksi se on epätiedettä. Kiropraktia perustui yksittäisille kertomuksille ja hylkäsi kaikki muut taudinaiheuttajat kuin selkärangan viat. Todisteena kiropraktikoilla oli poliohoidot, joissa oltiin unohdettu miten poliosta parannuttiin ilman hoitoakin. Ja miten tämä aiheutti poliorokote -denialismia. Toisin sanoen polioon kuoltiin koska uskottiin kiropraktiikkaan joka ikisen asian parantajana ... Ja sitten hän vertailee miten kreationismi on sen kanssa hyvin samanlaista. Tätä kautta hän ikään kuin rakentaa exemplarin pseudotieteestä, ja rakentaa analogian näiden kahden ilmiön välille.
Omasta mielestäni on hyvin hedelmällistä pitää sekä tieteelle tyypilliset piirteet ja pseudotieteelle tyypilliset piirteet erillään. Näin moni harmaa alue paljastuu. Tämä auttaa etenkin ovelimpien pseudotieteiden harjoittajien tunnistamisessa. Samalla muistuu mieleen sekin, mikä kaikissa analogioissa on. On katsottava piirteiden samanlaisuutta ja erilaisuutta, yhteisten piirteiden lukumäärän ja etenkin yhtäläisyyksien ja erilaisuuksien sijoittumisten keskeisyyttä. Analogioita voidaan käyttää hyvin tai huonosti. Ja on hyvin helppoa joko "ylipäästää sisään" irrelevanttien yhtäläisyyksien tai "ylisulkea ulos" irrelevanttien erojen kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti