Outona olemisesta.

"What can you leave behind / when you’re flyin’ lightning fast / and all alone? / Only a trace my friend / Spirit of motion born / and direction grown. / A trace that will not fade in frozen skies. / Your journey will be / And if her shadow doesn’t seem much company / Who said it would be?"
(Townes van Zandt, "High low and in between")

Townes van Zandt kärsi elämänsä aikana bipolaarisesta mielialahäiriöstä. Tämä vaiva on kohtuullisen yleinen taiteilijoilla. Vaiva tunnetaan maanis-depressiivisyytenä. Se ei ole mikään pieni ongelma. Moni jolla on kyseinen vaiva korostaa "vertaisryhmää". Tämä tuo tavallaan tautiin gloriaa. Yleisesti taiteilijoihin toki liitetään muutenkin mielikuvatasolla mielisairaus ja hulluus. Kuitenkin on hyvä muistaa että kaikki taiteilijat eivät ole hulluja (vaikka se auttaakin), eivätkä kaikki bipolaariset ole taiteilijoita.

Taiteilijat ovat kuitenkin usein terveellä tavalla omalaatuisia. Esimerkiksi Unkurin muistelemat boheemit. Epäsiisteys ja normeja mukailemattomuus korosti sitä että muita asioita pidetään tärkeänä. Rentut voivat kuitenkin olla renttuja, vaikeuksissa viranomaisten (ja Korsossa elämisen kokemuksieni pohjalla muidenkin ihmisten) kanssa.

Hulluus liittyy myös toiseen kunnioitettavaan ammattiryhmään, jossa erikoislaatuisuus, nerous ja hulluus kulkevat arkipuheessa käsi kädessä. Tieteenteossa. Olenpa itsekin heistä nakutellut. Oman kirjoituksella repostelun sijasta haluaisin kuitenkin nostaa sen miten Hankamäki yhdistää erikoisuuden myös matemaatikoihin, tieteentekijöihin ja filosofeihin. Hän näkee että ihmisen motiivit heijastuvat tieteen sosiologian kautta. Eli "Voidakseen tehdä luovaa työtä ihmisen pitää eristäytyä ja sanoutua irti tieteen sosiaalisista kahleista." Kilpailijatkin voivat olla ikäviä ja siksi epäsosiaalisuus auttaa kestämään erimielisyyttä. Siksi hyvin usea tiedemies onkin hyvin erikoislaatuinen. Ensilukien katsauksessa ensin huvittaa miten toisen puolen eksentrisyys on vain erilaisuutta, ja luonnontieteiden kohdalla vihjataan että kyseessä on sosiaalisesta mainostempusta, jossa haetaan "nerouden myytillä kuuluisuuteen". Ulkoisesti tilanne on tietysti mutkikkaampi, ja tosiasiassa matemaatikkokin saa eksentrisyydellään neron auraa. Kumpikaan kanta ei ole suoraan väärin.

Ja onhan tekstissä muistutettu että "sopeutuminen tai sopeutumattomuus" ei ole mikään tärkeä asia itsessään. Jokainen saa olla juuri niin outo kuin itselle on luontevaa. Hankamäki lähestyy asiaa siten että "hyvä eriskummallisuus" johtuu siitä että hyvä tieteentekijä puolustautuu konsistentisti ympäristön paineita vastaan. Toiset taas ovat mediapellejä. Molemmissa on aktiivisen valinnan maku.

En ammu juttua kokonaisuutena alas. Sen sijaan ajatusta voidaan viedä toiseenkin suuntaan.

Outous voi olla näytelmä tai ei. Esimerkiksi Einstein joka Hankamäkeä lainaten "tunnetaan kansan keskuudessa paremmin valokuvistaan ja mielipiteistään kuin suhteellisuusteorioidensa syheröistä" on arveltu aspegerin syndroomaiseksi. Tämä korostaa "luonnollisuutta", jos sillä tarkoitetaan synnynnäisyyttä. Itselläni on tämä samanlainen tila. Asiaa tutkineen Baron-Cohenin mukaan hyvillä tieteentekijöillä on yllättävän usein tämä tila. Tätä ei ole traumatisoitu, opittu tai valittu tila. Se on "suoraan rakenteissa", eli neurologinen poikkeama.

Jos voisin kuvata sen jotenkin, käyttäisin varmasti Hankamäen lausuntoa "hulluina pidetyistä" ... "joiden käytös on kummallista, mutta joista ei silti voida löytää mitään todellista vikaa." Syynä on se, että tämä kohdistuu juuri sosiaalisiin tilanteisiin. Yleensä "ASsit" keskittyvät mielenkiintonsa kohteisiin - kuten harrastuksiinsa, usein sosiaalisten suhteiden kustannuksella. (Might sound familiar..)

Tässä tilassa on tietty kaksisuuntaisuus. Jos tilaa ei tunnista tai pidä tärkeänä, eleet menevät ohi. Niitä ei ikään kuin olekaan. Katsekontaktia ei synny. Jos sen taas tunnistaa ja pitää tärkeänä, on seurauksena usein liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä mitättömistäkin eleistä. Ja intensiivistä ja ahdistavaa tuijottamista. Sosiaalinen ASsi hakee usein "apuja" huumorista - vaikka sen ymmärtäminen on usein vaikeaa.
1: Esimerkiksi itse osaan kirjoittaa rakenteellisesti oikeaoppisen vitsin, joka on luettuna ihan hauska. Samalla omistan myös taidon pilata hyvänkin vitsin kertomalla sen ääneen. Tätä taitoa on itse asiassa ihmetelty meidän miekkailukoulullamme ääneenkin. My performance really can ruin almost any joke. Vastaava on huomattu kun vitsejäni lueskellut henkilö kutsui minut kerran "stand up -karaoketyyppiseen" ratkaisuun. Ja usein vitsini eivät sovi tilanteeseen - sain esimerkiksi koulussakin käytöksenalennusta ja puhuttelun kun kerroin liian roisin vitsin. Opettaja käski kaikkia kertomaan jonkun - ja minä tietysti kerroin.

Aspergerin syndroomainen voi harjoitella olemaan normaali, mutta se ei käytännössä onnistu. Itse en, noin karkeasti ottaen, pysty siis olemaan "normaalisti toimiva ihminen normaalissa tilanteessa" vaikka kuinka yrittäisin olla. Siksi "erikoisen teeskentely" tuntuu prosessina vastemieliseltä ja typerältä. Se tuntuu samanlaiselta kuin jos joku haluaisi ampua itseään jalkaan jotta saisi käyttää invahissiä.

En tehnyt tätä jotta saisin itseni ja Einsteinin samaan juttuun. (Tätä linkittämistä kritisoin jo taiteilijoiden kohdalla.) Otin sen esiin koska Hankamäen "konsistenttiin elämäntapaan" voidaan saada uusia kulmia. Ja huomata että usea luonnontieteilijä ei vain teeskentele saadakseen neron maineen, vaan on ihan aikuisten oikeasti outo.

Mielenkiintoinen kysymys onkin se, että onko tiedemaailman sosiaalinen rakenne sellainen että aspergerin syndroomaisuus kannattaa, että se on uraa edistävä keino. (Muutenhan se ei olisi yleinen tässä ryhmässä.)

Jokin syyhän siihen on että epäsosiaaliset, epätavallisen intensiivisiä kiinnostuksen kohteita, toistuvia ja kaavamaisia käytösmalleja ja säännönmukaisuuksiin nyyläävät hahmot pärjäävät hyvin tieteenteossa. Vaihtoehtoja on kaksi. Joko tiedemaailma on niin täynnä sosiaalista peliä, että sen ignorointia vaaditaan ylipäätään työn tekemiseen. Tai sitten tiedemaailma ei olekaan niin sosiaalista mediapelin ja ideologioiden värittämää, kuin esitetään.

Olisi kuitenkin "hieman vaikeaa" ymmärtää miten sosiaalisesti lahjattomimmat pärjäisivät kaikista parhaiten jos kyseessä olisi sosiaalinen ideologiavääntö. Siksi postmodernistissävytteiset virtaukset jotka esittävät tieteenteon sosiaalisena kilpailuna ja ideologioiden laskelmointina ovat oudompia kuin ne tieteentekijät.