Valistuksen aikana uskottiin että järki ja taistelu taikauskoa vastaan tekee yhteiskunnasta elinkelpoisemman ja paremman. Tätä kautta kulttuuri kultivoisi ihmisen. Valistusfilosofit uskoivat ettö ihmiset olivat syntyjään hyviä. Tätä kautta on ymmärrettävissä myös suuri osa valistusmiesten uskontokritiikistä: Esimerkiksi ajatus perisynnistä tarkoitti helposti häpeää ja negatiivisia tunteita. Uskonto tekee masentuneeksi ja raakalaiseksi. Näin esimerkiksi Diderot esitti että luonnontilassa ihmiset kokivat aidompaa rakkautta toisia kohtaan. Ideologian riski onkin siinä että se ei tuo mukanaan rakkautta vaan erottelukeinonn.
Tätä valistusfilosofien tietä jatkettiin eteenpäin. Tässä roolissa olivat romantikot. Yllättävää kyllä, he hylkäsivät kuitenkin järjen. Ensimmäisenä romantiikka -sanaa nykyisessä mielessä käyttänyt henkilö Rousseau nimittäin korosti luonnontilaisuutta ja tunnetta. Hänestä luonnontilassa vallitsi amour de soi, joka oli itsen rakastamista siten että yksilö halusi säilyä hengissä ja elää lajitoveriensa parissa. Jalo villi oli siksi viaton ja kykeni aitoon rakkauteen. Hänestä kultivoitu ja yhteiskunnallistunut maailma tuotti amour proprea, itserakkautta. Hänestä järki ajoi miettimään itsekkäästi itseä, eli se teki egoistiseksi.
Rousseaun "Toinen diskurssi" esitti että maanviljely oli huono asia, ja metallinjalostustaito oli kirous. Hänestä järki ajaa ihmisen egoismiin, miettimään itseään. Hänestä luonnossa ei ole mitään epätasa -arvoista, joten kaikki epätasa -arvo oli kulttuurista syntyvää. Rousseau oli tässä varsin ankara. Hän esimerkiksi kritisoi näytelmätaidetta. Se turmeli. Tosin osasyynä oli hänen henkilökohtainen kaunansa Voltairea kohtaan.
Rousseau oli toki itse kovin erilainen kuin ihanteensa. Hän kannusti lastenkasvatukseen "Émilessä", ja arvosti lapsia. Mutta heitti omat lapsensa heitteelle. Hän arvosti parisuhdetta ja yksiavioisuutta "Lettre Morales" -teoksessaan, mutta ei koskaan virallisesti mennyt avioon Thérèsensä kanssa, ja kohteli tätä vuosikausia kurjasti.
Ja mikä hupaisinta, hän kirjoitti itse teoksen "Tunnustuksia" , jossa hän tunnusti monenlaisia tekemiään rikoksia, kuten näpistelyä, mutta selitti silti että hän oli vain viaton olosuhteiden uhri. (Tämä kirja on itse asiassa itsesäälikirjallisuutta.) Hän vastusti teatteria, mutta kirjoitti itse näytelmiä. Hän vastusti epätasa -arvoa, mutta oli halukkaasti ottamassa vastaan isokenkäisten tarjoamia rahallisia avustuksia.
1: Kaiken kaikkiaan voisi ajatella että hän oli varsin hypokriittinen. Mutta sitten joku voi kuitenkin ajatella että hän itse todistaa omia kantojaan olemalla vahvasti "nykyajan ihminen", ja "Tunnustuksissa" hän vain järjellä sumentaa moraalin keksimällä tekosyitä teoilleen. Hän ei voinut elää ihanteensa mukaan, joten syyllinen on tietysti yhteiskunta. Yhteiskunta oli turmellut jalosta villistä jotain, johon pelkkä tiedostaminenkaan ei riittänyt. - Tosin Rousseau saattoi vain olla vain egoistinen narsisti ihan ilman tälläisiä taustalogiikoitakin, ja todella ajatella olevansa se Jeesukseen verrattava hahmo jona hän itseään mainosti.
Nykyään kasvatuksessa ja koulutuksessa panostetaan kovasti siihen että ihminen on kovasti Rousseaumainen. Opetus ei "ihanteina opetussuunnitelmissa" ole valistusmaista ulkolukua ja pänttäämistä. (Mutta ylioppilaskirjoituksiin lukevat oppilaat tietävät jotain tästä "virallisesta totuudesta".) Tälle vastapooliksi on tullut esimerkiksi reformistiset kokeilut opetuksessa.
Myös luonnonarvojen kannatuksessa on mukana Rousseaumaisia sävyjä - joita on tosin melko usein väritetty myös luonnonmystiikalla ja synnytetty tarve mitä erikoisemmille vaihtoehtohoidoille. Mutta viitteitä tämänlaisesta ajattelusta löytyy myös skientistisesti sävyttyneistä vihreistä. Puhumattakaan kaikista niistä, joista rikolliset ovat yhteiskunnan uhreja, ja että rikoksen tekijän rooli on hyvin pieni. Tekijä on uhri, ja syy on jossain. Lähisyyllinen on tietysti vanhemmissa (geenien tai kasvatuksen tai molempien kautta), kavereissa (seura tekee kaltaisekseen) tai monessa muussa vastaavassa.
Tälläinen ihmiskuva on minusta yhtä kaukana totuudesta kuin perisyntiin perustuvat teologiset tulkinnat, joissa ihminen oletetaan turmeltuneeksi ja pahaksi, jolla on toivoa olla hyvä vain ja ainoastaan ideologian kautta. Mutta sen etuna on sentään se, että se on perussävyltään positiivinen. Minä olen tietysti kauhea kärttyinen jurottaja jatkossakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti