"it is nearly impossible to prove a negative. It's a bit like someone claiming that there is an invisible leprauchan that makes it rain; we can point to all sorts of "naturalistic" theories and the data that support them on how rain is produced, but the question will still remain, "Well, what evidence do you have that the invisible leprachaun doesn't guide the whole process?" And the answer is "none", because there is no hypothetical evidence to prove such a negative - there just isn't any reason to believe it to be the case, and Occam's razor would certainly be germane here."
(Ed Brayton, "Evolution : With ot Without Purpose")
Melko yleinen kannanotto on sanoa etä "et voi todistaa negaatiota". Tai olemassaolottomuutta ei voi todistaa. Tämä on kuitenkin melko mielenkiintoinen kysymys, eikä niin yksinkertainen kuin voisi ensisilmäyksellä luulla.
Itse asiassa moni tietää miten olemassaoloa voidaan kumota. Tätä kutsutaan falsifioinniksi. Tämä periaate esittää että teorian on voitava osoittaa vääräksi. Tämä on mahdollista, koska voimme havaita erilaisia asiantiloja, jotka ovat ristiriidassa tämän asian kanssa. Ristiriita näyttää asian vääräksi.
Induktioiden kohdalla asiantilaa ei itse asiassa voida todistaa lopullisesti oikeaksi, mutta yksi vääränlainen tapaus voi periaatteessa osoittaa sen vääräksi. (Logiikan kautta tämä vastaava "olemattomuuden todistaminen" onnistuu täysin pätevästi modus tollensin kautta.)
Yllä olevan suurena vaikeutena on tietenkin ad hoc -oletukset. Järjestelmä saadaan aina rakennettua ristiriidan suvaitsevaksi ottamalla sopivia lisäoletuksia, ja jos ei yksi riitä, niin otetaan useampi. Teorian kohdalla nämä ovat vakava ongelma. Esimerkiksi Kuhn muistaa että paradigman vaihdos ei johdu siitä että teoria osoittautuisi varsinaisesti vääräksi, vaan että se keskittyy rakentamaan ja kokoamaan erilaisia ad hoc -paikkoja. Imre Lakatos kuvasi vastaavan "protective beltin" kautta. Siinä missä hyvä ja kehittyvä tutkimusohjelma auttaa keskittämään tutkimusta ja asettaa itsensä alttiiksi ja tekee löytöjä, hiipuva tutkimusohjelma pelkistyy siihen että kootaan erilaisia selityksiä sille "miksi voidaan silti olla oikeassa".
1: Tässä prosessissa voi tapahtua hyvinkin erikoisia. Havainnon ja mittausvirheen erokin hämärtyy usein : Tyypillisesti hiipuva paradigma selittää paljon asioita mittausvirheiksi, jotka uusi teoria onnistuu sovittamaan itseensä ennusteinta. Toki mittausvirheitä silti tapahtuu.
Tätä kautta vääräksi todistaminen saadaan muuttamaan luonnettaan. Se ei ole enää mahdotonta, vaan voidaan sanoa ihan pätevästi että tietokoneeni ei toimi myyrien tekemällä energialla tai PSI -ajatussiirtoagenteilla. Sanoakseni tämän minun ei tarvitse välttämättä edes tietää mitään tietokoneen toimintaperiaatteesta. Todistuksen taakassa käy tavallaan niin, että saadakseen ajatuksenlukuagentin uskottavaksi, se olisi syytä todistaa ensin.
Koska usein ihmiset puolustavat itselleen rakkaita asioita, voidaan käytännössä sanoa että on joko lähes mahdotonta tai täysin mahdotonta osoittaa jotain asiaa vääräksi, jos asiasta on tehty niin epämääräinen. On varsin helppoa todistaa että pöydälläni ei ole tavallista kissaa. Joku voisi sanoa että siinä on näkymätön kissa, jolloin sen tutkiminen vaatisi enemmän - mutta esimerkiksi vaa -an kautta sekin olisi mahdollista. Joku voisi sanoa että sillä ei ole massaa, joten taikakissa voi yhä olla pöydälläni. Lopulta voidaan sanoa että pöydälläni voi olla useitakin epänaturalistisia kissoja, en vain voi löytää niitä.
Kuitenkin tässä tapahtuu samanaikaisesti mielenkiintoinen asia. Voisi sanoa että mitä kauemmas tavallisesta kissasta mennään, asian irrelevanssi lisääntyy. Sen tutkiminen on yhä vaikeampaa, joten siitä ei saada hedelmällistä tutkimusohjelmaa. Ja on yhä vähemmän syitä siihen että sen vaikutuksia olisi syytä ottaa laskelmissa huomioon. Jossain vaiheessa ei vain enää ole mikään ongelma vaikka asian jättää arvioimattakin - itse asiassa koska ad hoc -paikatun näkemyksen vaikutukset ovat myös pakosti epämääräisempiä, tästä tulee yhä vaikeampaa ja lopulta siitä tulee täysin mahdotonta. Tätä kautta ad hoc pelastaa kenet tahansa siltä että hänen tarvitsisi koskaan missään ikinä sanoa että "olen väärässä". Mutta samanaikaisesti se tekee koko asiasta on yhä vähemmän ja vähemmän tärkeää, lopulta tuloksella ei ole merkitystä elämässä, maailmankaikkeudessa tai missään. Ad hoc nimittäin tekee asiasta paitsi "falsifiointia kestävää", myös asian jota on vaikeaa -lopulta mahdotonta havaita ja kuvailla. Ja sen vaikutuksia on yhä vaikeampi havaita ja tunnistaa.
Joku voisi sanoa että tavallinen kissa ei ole kiinnostava, ja että näkymätön kissa on outo, mullistava ja tätä kautta tärkeä. Kuitenkin mullistavuus liittyy yleensä siihen että tämä "poikkeava määrittely" tehdään muuna kuin ad hoc -selityksenä. Näkymättömyys sopii havaintoihin. Vaakojen tekemät liikkeet ja silmien alla katoava whiskas viittaisikin näkymättömään kissaan. Samoin se, että pulveria ilmaan heitettäessä sitä jäisi kissaan ja siitä saataisiin "näkymään kissan kuori". Näin näkymättömällä kissalla saataisiin selitettyä monta konkreettista tapahtumaa. Tämä olisi uutta ja mielenkiintoista ja relevanttia. Sitä kautta voitaisiin saada uusia tutkimusohjelmia. Ja pulverin viskely ympäriinsä savannilla muuttuisi astetta järkevämmäksi kuin nyt.
Mutta juuri nyt näkymätön kissa olisi silti teoriana varsin irrelevantti. Asiantilaan voisi tulla muutos. Mutta tämä olisi näkymättömän kissan ystävien hommaa. Ennen sitä I am not holding my breath, enkä ota näitä juttuja vakavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti