"Tm2" kirjoitti elokuvien tulkinnasta. Hän nosti esiin sen, että moni vastustaa elokuvien analyyttistä tulkintaa. Että tämä ikään kuin erottaa elokuvankatsojan. Analysointi on siis todiste siitä että ei ole kokenut elokuvaa. Takana on ajatus siitä että mielikuvituksen on oltava mysteeristä. Tai kuten blogaaja mainitsi "mielikuvitus on niiden yksityisoikeutta, jotka eivät ymmärrä tai tiedä. Että kun hahmottaa riittävän suuren joukon olennaisia tosiasioita, sekä näiden suhteiden hahmottaminen siten, että ymmärtää, mitä tapahtuu jos jokin väite muuttaa totuusarvoaan, jotenkin menettää kyvyn kuvitella asiat "toisin"." (Tämä on ajatuksena hyvin läheistä sukua postmodernille psykologianvastaisuudelle, josta kirjoitin aimmin.)
Minä olen vahvasti sitä mieltä että tulkintaan voi liittyä puusilmäisyyttä. Esimerkiksi kun olin muutamia vuosia elokuvakerhossa, huomasin että tietyt henkilöt harjoittavat aina psykoanalyyttistä mallia. Ja jos elokuvaohjaaja oli kertonut itse että asia oli tällä tavalla, se johtui siitä että hän oli sinut itsensä kanssa. Ja jos ei, niin silloin ongelma oli tiedostamattomasta ja vahvisti tulkintatapaa. Toiset henkilöt taas käyttivät aina kristillistä viittaustapaa, eli rinnastuksia haettiin aina Raamatusta. Näin esimerkiksi "Taru Sormusten Herran" Frodo nähtiin messiashahmona, vertauksia haettiin. Hyvän ja pahan taistelu on kristillistä.
Tätä kautta on selvää että monesti analysoijat ja tulkitsijat ovat usein fiksoituneet yhteen tarkastelutapaan. Tulkinta tavallaan näyttää heidän systeemiin sitoutuneisuutensa. Heillä on tavallisesti myös identiteetti sidoksissa tuohon käytettyyn tulkintatapaan. Eli vaikkapa kristillisen filtterin läpi kaiken katsova on itsekin vakaumuksellinen kristitty.
Tässä ei ole tietenkään kaikki. Jos mukaan otetaan ajatus siitä että hegemoniat ovat vaikeita huomata, koska ne ovat "sanomattomia itsestäänselvyyksiä". Kirjoittamattomat säännöt ohjaavat tulkintoja, ja on sitoumuksia joista ei tiedetä. Tätä kautta on selvää että myös tulkinnan kieltäminen voi ajaa "puusilmäisyyteen". Kun omia analyysin takana olevia syitä ei ymmärretä, ei niitä jouduta miettimään eikä kohtaamaan kysymyksiä siitä millä ehdoin se voisi asettua kyseenalaiseksi. Tämä voimistaa lupaa olla "omaa mieltä", ja antaa samalla vahvasti tilaa olla kiinnostumatta muunlaisista jutuista, kun heillä on "omat jutut, joita en jaa".
Lopputuloksena on se, että henkilöä "viedään kuin litran mittaa". Häntä ohjaavat ennakkokäsitykset, joista hän ei ole tietoinen. Siksi hän ei osaa olla varovainen niiden kohdalla. Analysoiva tulkitsija sentään esittää erilaisia oletuksia, jotka ovat näkyvissä. Ne ovat ikään kuin alkuoletuksia jotka hierovat itseään päin naamaa. Näiden mukaan tulkinta seisoo tai kaatuu, ja tätä kautta näkemyksiä on kenties jopa pakko muuttaa tai korjailla. Näin omia mielipiteitä voidaan kenties jopa muuttaa.
Ja vaikka tätä analyysikieltoa myydäänkin "tulkinnanvapautena", siinä itse asiassa rajoitetaan pirusti tulkintaa. Moni asian tarkastelutapa ja metodiikka kielletään. Tälläinen "vain minun pohja -ajatus elokuvan katsomiselle sallitaan" ei ole mitään tulkintojen lisäämistä, vaan juuri päin vastoin.
Esimerkiksi jokin elokuva koetaan kauniina. Syynä voi olla se, että talon väri miellyttää silmää. Toinen voi pitää samaa taloa rumana, koska sen asettelu on epäharmoninen. Jos asiaa ei tiedosteta, ei voida tietää miten asiaa voidaan muuttaa.
Analysointi voi auttaa parantamaan taideteosta, jos jokin näyttää tai tuntuu huonolta, saa taiteilija siitä tehtyä miellyttävämmän. Tämä on näkemystä. Tätä kautta mukaan saadaan luomisprosessi, taiteen tekeminen.
Usein kuvitellaan idealistis -romanttisesti, että taiteen tekeminen on taiteilijoille helppoa. Ajatellaan että taiteilijan mielikuvitus sammuu analysoinnilla, joka tarkoittaa sitä että kirjojen ja muiden oletetaan syntyvän pienellä tai olemattomalla ajatuspanoksella. Luominen nähdään myyttisenä asiana, jossa ei ole tietämistä, vaan jossa taiteilijalta inspiraation kautta ulkopuolelta valahtaa ulos valmis teos. Se, että kirjailijat saattavat fiilata yhtä lausetta ties kuinka kauan ei tätä tarinaa jostain syystä kumoa. Formalistit ovatkin ottaneet tämän väärinkäsityksen tärkeäksi asiaksi : Heistä taiteen tulkitsijan ja taidekriitikon tulisi itsekin tehdä taidetta, jotta tietäisivät miten vaikeaa se tekeminen oikeasti on. Taiteen teossa onkin inspiraation lisäksi paljon perspiraatiota.
Minä olen huvitellut tekemällä samoista kohteista hyvinkin erilaisia tulkintoja. Teen niitä koska "voin". Erityistä komiikkaa tuottaa käyttää niitä "väärin". Esimerkiksi elokuvakerhossa onnistuin tulistuttamaan punaiseksi kristillistä symboliikkaa ja analogioita käyttävän henkilön, kun sovelsin messiasanalogioita "Draculaan". Tulkintametodi oli juuri samanlaista mitä hän itse käytti, mutta se maistui hänestä silti vahvasti kerettiläisyydeltä.
Tämä oli tietysti raivostuttavaa, koska se ikään kuin pakotti miettimään ja kyseenalaistamaan omia mielipiteitä. Mielipiteet ovat tietysti makuasioita, joista ei voi väitellä. Mutta niistä voi riidellä, ja johonkin sitoutunut voidaan pakottaa hyväksymään samoilla ehdoilla myös muita mielipiteitä - tai vaihtamaan kriteerejä. Näin mielipiteet ovat keskustelunalaisia, ja niistä riitely voi olla hyvinkin mielenkiintoista ja opettavaista.
Avainkysymys on tietysti siinä että se, että käytän jotain metodia ei välttämättä tarkoita että se olisi ainut metodi. Voi olla mielenkiintoista katsoa sama asia erilaisien välineiden kautta. Ja tehdä niitä itsekin. (Näin samasta elokuvasta saadaan useampia kirjoitelmia, ja tätä kautta vähemmällä katsomisella saadaan enemmän tuotoksia.)
Toisiakin syitä analysointikammolle voi olla. Esimerkiksi ajatus siitä että jos tuntemukset ovat subjektiivisia, ja analysointi on objektiivista. On kuitenkin hyvä muistaa, että me käytämme kielessämme paljon sellaisia sanoja kuin "rakkaus". Ne viittaavat subjektiiviseen kokemukseen, ja ne eivät välity objektiivisesti. Mutta ne ovat kuitenkin "jotain". Niitä ymmärretään - tai ainakin tunnetaan emotionaalisesti ymmärrettävän - sympatian kautta. Siksi tunteista ja niiden voidaan puhua - eli ottaa mukaan tulkintaprosessiinkin.
Itse asiassa monet elokuvien analysointia kritisoiva tekee tätä juorutessaan vaikkapa ihmissuhdesotkuista. "Tytöt, pojat ja tykkääminen" ovat usein esillä, ja jonkun toimen nähdään kertovan vaikkapa siitä, miten jonkun ihmisen mielessä on tiettyjä motiiveja. He siis analysoivat toisia ihmisiä riemullisemmin kuin elokuvia. Olenkin melko varma että yksi tärkeimmistä syistä kritisoida elokuvan analysointia on mielikuvituksen puute. He eivät keksi mitään sanottavaa. On vain jokin tunne, mutta ei ole oikein tietoa tai käsitystä siitä miksi se on tullut. Heillä ei ole mitään jaettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti