Lauri Järvilehto on ottanut positiivisen ajattelun esiin. Hänestä negatiivinen ajattelu ja pessimismi keskittyy liiaksi esteisiin. Tämän vuoksi päämäärä jää huomaamatta. Hän yhdistää optimismin ratkaisukeskeiseen ja päämääräsuuntautuneeseen ajatteluun, jossa ei kiinnitetä huomiota esteisiin, jolloin päämäärä jää huomaamatta. Siksi hyvä tulos vaatii optimismia.
Järvilehdosta kriittinen ajattelu on sävyltään pessimististä. Sitä kuitenkin tarvitaan, koska muuten ihmisestä tulee liian sinisilmäinen ja herkkäuskoinen. Hänestä kritiikkiä on nykyään liikaa, ja se lamauttaa.
Itse, kyynisyyteen asti paatuneena pessimistinä, olen sitä mieltä että apuja on haettava myös Nietzschen puolelta, hänen vallantahtonsa ytimestä. Toki tämä on varsin suorituskeskeinen tapa, ja sitä on oikein tämän vuoksi kritisoida. Mutta Järvilehdon näkemys keskittyy nimen omaan päämäärän saavuttamiseen. Siltä kannalta tälläinen suoritusnäkökulma voidaan ottaa "perustaksi" ilman ihan hirveitä ongelmia.
Hän korosti itsensä voittamista. Tämä sanapari yhdistyy automaattisesti optimismiin, mutta Nietzschen kautta tulkiten se on julmuutta ja kamppailua. Nietzschelle elämä oli taistelua jossa tavoitellaan erityislaatuisia lopputuloksia, ja tässä voidaan onnistua vain jos menestyksen eteen uhrataan paljon. Esimerkiksi jos keskittyy voittamaan kultaa, ei ehdi käydä kavereiden kanssa baarissa ja parisuhteellekaan ei välttämättä jää aikaa siinä määrin "mitä siippa haluaa". Avioliittokin voi kariutua uran edestä.
Nietzsche tuo mielestäni mieleen hyvin tärkeän lisämausteen. Hänellä on mukana sekä päämäärä että vaikeudet. Tätä kautta voidaan soveltaa "spin off" siihen mitä itse pidän "pessimistisenä menestysstrategiana". Se on ongelmakeskeistä ajattelua.
Tämän takana oleva ilmiö on luultavasti tuttua joka ikiselle itsepuolustuslajin harjoittajalle. Edistyminen on harjoittelevallekin hidasta. On monia asioita joita pitäisi hioa. Päämääränä oleva suorite ei käytännössä toteudu. Itse asiassa tämä on tunnettua: Moni pettyy prosessissa. Harjoittelemaan tullaan ajatuksena että muutamassa kuukaudessa kehityttäisiin jos ei ihan mestariksi niin ainakin merkittävästi paremmaksi.
Ihanne ja päämäärä on mukana salille tultaessa. Ihanne ei kuitenkaan tunnu lähestyvän kovin relevantisti ja haavekuva näyttää pian "Tällä tahdilla 10 vuoden päästä ehkä" -luonteiset kasvonsa, kun harjoittelun realiteetit iskevät vastaan. Tämän vuoksi moni pettyy ja lopettaa. Ei siksi että keskittyisi ongelmiin, vaan siksi että on keskittynyt liiaksi päämäärään ja matka tuntuu liialta.
Mutta se on niin iso, että sen mielessä pitäminen tuhoaa prosessin. Tämän vuoksi harjoittelussa onkin usein hionnassa yksi asia kerrallaan. Ja sen sijaan että panostettaisiin sitä "mitä voisi olla" muistutetaan harjoitteesta jota voi tehdä juuri nyt. Ja että miten "pitkälle ollaan jo kuitenkin tultu". Ihanteen sijasta keskitytään ongelmiin. Ne ovat pieniä ongelmia. Harjoittelijalla on koko ajan ongelmia, ja hän yrittää korjata niitä vähän kerrassaan. Oppiminen on kannustin, ja tässä edessä oleva ihanne on vähäpätöisempi menneessä olevan "huonomman minän" rinnalla. Harjoittelija siis tietää olevansa huono, mutta samalla oppivansa.
Itselleni tähän liittyvä keskeinen oivallus tuli siitä että ymmärsin lauseparin "Kaikkiin ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se on olotila" sisältöä. Myös ylisuuri ja saavuttamattomuudessaan masentava ihanne ja odotukset ovat ongelma harjoittelun edessä. Ihanne estää sen lähestymisen ja tätä kautta saavuttamisen. Tämä iso tavoite ei ole ratkaistavissa kovin pienessä ajassa. Siksi on keskityttävä pienempiin ongelmiin, jotka ovat sen tiellä. Tavoitteen saavuttamattomuus on ongelma, sen lähestyminen edes hieman on olotila. Tätä kautta ollaan jälleen kyynisen optimismin ytimessä. Kun pettyminen on itsestäänselvyys, ilahtuu aidosti pienestäkin onnistumiselta haiskahtavasta.
Sekä optimismi ja pessimismi ovat tärkeitä. Ja oikeastaan, mitä optimistisempi on, sitä enemmän voi kestää realiteetteja huonoudestaan. Tarvitaan oikein kovasti optimistinen tajuamaan kaikki virheensä koko niiden masentavassa laajuudessaan.
Järvilehdosta pessimismi ei sisällä tavoitetta, mutta esityksessäni pessimismissä on tavoitteellisuutta. Syynä tässä on se, että "ongelma" määrittyy ongelmaksi vain päämäärästä käsin. Jo jonkin asian esteeksi mainitseminen sisältää arvolatauksen siitä että se on jonkun asian tiellä, ja tämä asia on haluttava, tavoite. Pessimismikään ei ole ilman päämääräsuuntautuneisuutta. Ja kyynikko on vain pettynyt idealisti.
Vain "hällä väliä" -asenteessa, nihilismissä, ei ole ihannetta ja päämäärää. Mutta siellä onnistuminen ja epäonnistuminenkin lakaavat olemasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti