Filosofiassa on tavallista että joko erilaisia ongelmia pyritään ratkaisemaan jostakin tietystä filosofisesta metodista käsin, tai sitten näille saadaan tulkinta jollakin tietyllä tavalla. Näistä tulee erimielisyyttä siitä mitä asia tarkoittaa. Toisaalta myös maailmankuvat voivat olla erilaisia, ja tästä syntyy erimielisyyttä. Ja tietenkin aika usein joku on lisäksi huono, jolloin voidaan puhua tulkinnan lisäksi vääristymistä ja virheistä. Jopa vääristelyistä ja valheista. Tätä kautta kinaa ei tule puuttumaan.Ehkä tärkein asia mielestäni on se, että "miksi osallistua" ja "milloin osallistua". Tätä kysymystä mietitään yllättävän vähän.
Oma lähtökohtani lainaa sisältöään kaksintaisteluperinteestä. Debatti on tätä kautta eräänlainen raaka ja rituaalinomainen suorite, johon ei saa hypätä turhan kevyesti. Tässä keskeiseksi sijaksi nousee muutama seikka:
1: Kaksintaisteluun osallistuu kaksi herrasmiestä. Tämä tarkoittaa sitä että mukana on syytä olla jonkinlaista kunnioitusta. Jos kahdenkeskinen kunnioitus puuttuu, ei kyseessä ole kaksintaistelu vaan känniärhentelyyn verrattava pieksentä. Jos on sitä mieltä että sylkisi toisen kasvoille mutta jättää sen tekemättä koska sylki saastuisi, on hyvä miettiä haasteen järkevyyttä. Tällöin vihaat luultavasti toista riittävästi, mutta on lisäksi mietittävä onko sinulle kunniallista "kuolla tuollaisissa käsissä".
2: Taisteluun liittyy kunnia. Tämä tulee lähes kaikilla mukaan, koska usein asia on sidottu maailmankuvan kautta identiteettiin. Ihmiset eivät siksi ole vain tekemässä mekanistisia suoritteita. Toisaalta kunnia tarkoittaa myös sitä, että taistelussa ollaan tosissaan. On oltava itse valmis "kuolemaan". Tämän hengen on oltava läsnä. Jos ei kyekene myöntämään olevansa väärässä, ei ole herrasmies. Jos ei osaa hävitä ei pidä pelata. "Osaa" on tässä sekä merkityksessä "ei suostu" että "reagoi surkeasti".
3: Haastaja ja haastettu ovat eri asemassa. Haastaja ei saa määrätä aseita joilla taistelu käydään. Haastettu valitsee ehdottomasti aseet. Tämän vuoksi jos joku tulee esimerkiksi minua käännyttämään facebookissa, hänen tulisi tehdä käännytys sitä kautta mikä minun maailmankuvani on. Hänen on lähestyttävä asiaa ehdottomasti sen kannalta. Jos haastaja lähestyy vain omasta maailmastaan käsin, hän valitsee pelin säännöt ja tilanteen ilman että toisella on mitään sananvaltaa asiaan. Tällöin tilanne jää yksipuoliseksi, ja se tuntuu haastetulta varsin ärsyttävältä. Kääntymistä ei tälläisessä tietenkään tapahdu.
4: Haastettu ja haastaja käyttävät samoja aseita - jotka päättää haastettu. Eli jos joku ilmestyy ja kertoo haluavansa keskustella uskonnosta, ja toinen haluaa lähestyä asiaa vaikka skientistisesti, silloin asiaa käydään tällä tasolla. Tämä voi tuntua ärsyttävältä, mutta tosiasiassa keskustelujen yleinen ongelma on rönsyäminen. Tällöin asiasta ei saada mitään irti, kun omakohtaiset porkkananleikkuut ja YouTube -videot ja tarinat itseparantumisista risteävät - ja mukaan lausutaan taikasanoja kvanttitason indeterminististäkin. Keskustelu on järkevämpää jos se ei "Spin-Offaile".
Tietenkin nämä ovat ihanteita, joita en itsekään täysin onnistu noudattamaan. Mutta yritys on kuitenkin. Tällä luokittelullani haluan erityisesti vähentää kahta keskustelutyyppiä, ja lisäksi on kolmas joita seuraan, mutta joihin en osallistu.
Haluan vähentää SIWOTI -keskusteluja. [Someone Is Wron On The Internet]. SIWOTI -syndroomaksi kutsutaan sitä että jonkun typeryys kutsuu paikalle innokkaita kritisoijia, jotka laumoina swarmaavat paikalle siksi että se toinen polo on niin väärässä. Se, että joku on erimieltä tai naurettavastikin väärässä ei ole minusta sellaisenaan syy ottaa osaa. Kaksintaisteluita ei käydä sen vuoksi että ne on helppo voittaa. Ne käydään jos ja vain jos vastassa on kunnioitettava herrasmies. Tämä on toki pelottavaa. Mutta niin sen pitää ollakin. Yleisesti ottaen ihmisillä on tähän liian kova into. Toki jos sinut haastetaan tälläisen väärässäolijan toimesta, on siihen lupa vastata. Tällöin henki on tietysti muuttunut. Keskustelematta jättäminen tässä kohden on sellaisenaan suora ilmoitus siitä että ei pidä toista herrasmiehenä. Tässä vaiheessa on kunniakasta repiä hänet kappaleiksi ja kutsua tätä jaloksi kilvaksi.
Toinen on "omalaatuisuuskeskeisyys". Moni arvostaa sitä että joku ajattelee uniikisti. Ei tarvitse olla säveltäjä voidakseen soittaa arvokkaan tulkinnan Bachin tekemästä musiikista. Toki klassisen musiikin konsertit ovat tavallisesti juuri tämänlaisia covereita ja tätä kautta hieman kuten "Baseballs" -bändin julkaisut ovat tulkintaa kuuluisista kappaleista. Hyvä idea on hyvä idea ja voi on voita vaikka ryssä paistas. Siksi ajatuksissa kiinnostaa lähinnä taito. Esimerkiksi tänään päädyin leikittelemään henkilön kanssa, jonka kanssa olen täysin samaa mieltä. Syy oli se, että hänen "analogiansa eivät toimineet". Hän luultavasti kokee että olen "maailmankuvaltani häntä vastaan", mutta itse näen tilanteen samalla tavalla mitä tapahtuu kun teen salilla miekkailu tekniikan huonosti. Ketään ei moiti siitä että olen lainannut sen Fiore dei Liberiltä. Sen sijaan se, että se ei toimi, kiinnostaa useita. Ja tästä huomautetaan. Seuraavalla kerralla jätän virheen ehkä tekemättä. Toki on hyvin mahdollista että teen saman virheen uudestaan ja uudestaan, mutta huomautuksilla siitä voi päästä eroon. Ilman mahdollisuus on lähellä nollaa tai ainakin pirun paljon hitaampaa.
Ja se, mistä olen kiinnostunut, mutta mihin en osallistu, on erilaisten pelien välinen keskustelu. Perspektiivien pluralismin kautta voidaan sanoa että vastaan tulee aika usein tilanne, jossa samat asiat voidaan tulkita monella eri tavalla. Tällöin eri lähtökohdat antavat eri tulokset. Näitä premissejä ei voida testata. Syitä on muutamia.
1: Pahimmillaan tämä ero tarkoittaa sitä että puhutaan toisen ohi, jolloin käytetään ehkä samoja sanoja mutta ei ymmärretä mitä toinen tarkoittaa. Tällöin tilanteesta ei tule mitään.
2: Vaarallisimmillaan tämä on sitä että erosta tehdään ideologis-poliittis-uskonnollisen pelin nappula, jossa toimitaan ikään kuin pluralismi ratkeaisi debatilla samalla kun väitetään että kyseessä on mielipide joihin syntyy oikeutus eri maailmankuvien kautta. Tällöin toimitaan ikään kuin kahdella tasolla samanaikaisesti: Paremmuusjärjestystä ei voi selvittää, mutta se kuitenkin voidaan selvittää. Tämä on tietysti täysin mahdotonta. Mutta ambivalenssilla tietysti yritetäänkin vain torjua itsetä kritiikki -immuniteetti (mielipiteenvapauden kautta) samalla kun toiset pistetään haasteeseen jossa heidät pistetään luopumaan omastaan (debatti, jossa voimat punnitaan) Ja kun tälläiseen keskusteluun joutuu, tilanne on kuin kaivoon huutaisi, ja vastaan tulee.
3: Tavallisimmillaan tämä on vain pirun tylsää. Erilaisia systeemeitä, jotka on luettu paremmin systemoituina kirjoista. Keskustelu on kuin kuuntelisi viallista nauhaa, josta puuttuu osa ja loput on liimattu kasaan hajanaisista katkelmista.
4: Neutraaleimmillaan se on laimeaa. Ihmiset esittelevät erilaisia asioita ja käyvät kaljalla. Yleensä tästä puuttuu sellainen hengästys ja kipinä, jota minä kaipaan.
5: Kiinnostavimmillaan syntyy jotain johon en uskalla sekaantua että se ei menisi rikki. Tästä opin, ja kuuntelen ja mahdollisesti kirjoitan siihen liittyviä aatteita ylös. (Uskokaa pois, tämä on yllättävän yleistä. Lukekaa vaikka tätä blogia sillä silmällä, niin huomaatte.)
Karkeasti voisi siis sanoa, että voin vaikuttaa aggressiivisemmalta kuin olen juuri sen vuoksi että monin paikoin annan "kaikkien kukkien kakkia".
Yläkuvassa on näsiän kukka. Se on kaunis ja hyväntuoksuinen. Kuvassa se ei kosketa kättä, koska kosketus aikaansaisi mahdollisesti rakkuloita. Käsi vain pitää sitä esillä. Alakuvassa on ruusu, jossa on piikkejä ja nuput puhkeavat juuri talven jälkeen. Kerätkää niistä sitä symboliikkaa, jos sellaisesta pidätte. Ja jos ette pidä. Niin sitten siinä on silti sellaista symboliikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti