Pitkäperjantai on kenties kristillisen teologian tärkein päivä. Minuakin kutsuttiin kuuntelemaan "Cantores Minoresia", aiheena olisi ollut "Matteus -passio". Musiikki viekoitteli erinäisiä sekunteja. Kuitenkin se on sävyltään muutakin kuin konsertti, uskonnollinen tapahtuma ja siellä vierailu olisi siksi tarkoittanut sitä että tarkoittanut sitä että pelkän kärsimysnäytelmän seuraamisen sijasta olisin itse joutunut kärsimään ja näyttelemään "jengiin kuulumista", joten jätin asian väliin. Ja televisiostakin tuli modernin pakanalliseen pääsiäishenkeen "Harry Potteria". Käyn Helsingin tuomiokirkossa sitten kun siellä on taas vähemmän ruuhkaa.
Kärsimysnäytelmän kannalta mielenkiintoista on se, että Jeesuksen kuolema on tärkeä. Viimeisille sanoille on usein annettu kovastikin painoarvoa. Ikään kuin ihminen kuollessaan pusertaisi elämänkokemuksensa jonkinlaiseen puheeseen. (Omani lienee jotain yhtä hienostunutta kuin "Ups" tai "Perkele". Joku lienee nuokin sanonut.)
Harva tekee näin, mutta Jeesuksella luulisi olleen aikaa valmistautua. Tätä kautta neljä evankeliumia ovat kiinnostavat. Sillä ne esittävät Jeesuksen viimeiset sanat. Niitä vain saadaan kolmet erilaiset. Johanneksen evankeliumissa viimeiset sanat olivat "Se on täytetty". Luukkaassa on "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni". Markus taas huutaa arameankielellä ja Matteuksen mukaan hepreankielellä "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" - jossa myös "Eeliin" viitataan, mutta vihjataan tämän olevan väärä tulkinta.
Voidaan tietysti vitsailla että olisi ollut kolme Jeesusta. Että yksi olisi edustanut Isää, toinen Poikaa ja kolmas Pyhää Henkeä. Ja muistuttaa että Jeesus teki elämänsä aikana ihmeitä, kuten paransi sairaita. Jolloin se, että hän sanoo kolmet viimeiset sanat ei ole yhtään sen vähemmän uskottavaa tavaraa kuin vaikka tarinat kuolleiden sukulaisten henkiin herättämisestä. Jotenkin nämä ihmeet kuitenkin tuntuvat "erilailla ihmeellisiltä" kuin kolmet viimeiset sanat.
Moneen eri versioon viimeisistä sanoista on kuitenkin myös "ihan hyviä ja uskottavia syitä". Osan niistä voi niellä vaikka ei olisikaan mikään "uskonnoton" tai "ateisti".
Yhtenä syynä on tietysti se, että Jeesuksesta ei ole suoria kirjallisia viitteitä. Esimerkiksi Josephus (aka. Titus Flavius Iosephus ) mainitsee Jeesuksen, ja tätä kohtaa kutsutaan yleisesti nimellä "Testimonium Flavianum". Tämä lausunto on autenttinen, mutta se samalla myös referoi kuulopuheisiin. Myös Tacitus mainitsee Jeesuksen, mutta hänkin viittaa siihen mitä uusi nouseva ja näkyvyyttä saava pikkuinen uskonto esitti. Kummallakaan näistä säilyneistä tahoista ei ollut henkilökohtaista kokemusta Jeesuksesta tai tämän teloituksesta. Ja Uutta testamenttia kirjoitettiin vuosista 50-150. Vanhin testamenteista on Markuksen evankeliumi, ja tämä on kerätty tarinoista, silminnäkijäkuvauksista ja kuulopuheista.
Tässä kohden on mainittava ainakin Timothy Freke ja Peter Gandy, joiden mielestä alkukristityt eivät olleet "kirjauskovaisia". He korostivat myyttistä hahmoa, eikä sen historiallisuutta pidetty keskeisessä roolissa. Se oli tavallaan jopa irrelevanttia. Gnostilaisuus oli siis heidän mielestään sitä mitä kristinusko oli aluksi. Heistä literalismi, jossa Raamatun kirjaimellisuutta alettiin korostamaan, syntyi vasta pari sataa vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen.
Kevyempänä versiona on syytä muistaa että myös Sokrates on historiallisena hahmona esillä vain Platonin ja yhden näytelmäviittauksen kautta. Historiassa on helppo asettaa erimielisille liian vahvoja vaatimuksia, sellaisia joita ei käytännössä voisi saada kasattua vaikka asiat olisivat tapahtuneet juuri kuten "vastaväittäjä" sanoo.
Jeesus voi siis ihan täysin olla historiallinen hahmo. Olennainen asia on siinä että "Raamattu" on samassa tilassa kuin muutkin kuulopuheista kerätyt teokset. Se, mikä esitetään "silminnäkijäkuvauksena" on itse asiassa varsin tavallisesti jotenkin värittynyttä. Tämä itse asiassa tiedetään : Sana "kuulopuhe" -nimitys taas on sama ilmiö, jolla ei tunnu olevan arvoa. Samoin "perimätieto" ja "huhut ja taikausko ja kansansadut" kuulostavat erilaisilta vaikka niiden rakenne on ulkoisesti tarkastellen sama. Totuus lienee usein jossain näiden välissä, ja joskus reunoillakin.
Olennaista ei ole kumota Jeesuksen olemassaoloa, vaan nostaa esiin se, että "Raamatun" kirjoittajat ovat olleet myös hurskaita kristittyjä. He ovat eläneet siinä, mistä ovat kirjoittaneet. Tätä kautta on selvää että he ovat olleet "ideologiansa sokaisemia" tai "puhdasoppisia". (Sama asia, mutta herättää luottamusta aivan eri tavalla.) Heillä on ollut näkemys tarinasta jota ovat kertoneet ja he ovat valinneet aineistoa sillä silmällä mikä "fit, make sense and is relevant and intresting."
Kirjoittajat ovat julistaneet ja valinneet aineistoa ja tulkintatapoja siihen mitä ovat pitäneet "merkityksellisenä ja totena". Tämä on subjektiivista, ja sen vuoksi Uudessa testamentissa on paljon keskenään ristiriitaista tai vähintään hyvin erilaista tulosta antavaa tekstiä.
Siksi Raamatun kirjaimellinen tulkinta, fundamentalismi, asettaa "perustansa" (fundamentaalin) johonkin, jonka rakenne on varsin hajanainen. Siksi, että Raamattu on selvästi kerätty sellaisilla menetelmillä joihin sen tälläinen kohtelu ei läheskään aina sovi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti