"Hiljaisuutta kieleksi luulin, kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin. / Etsin suuntaa suunnatonta, ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin."
(CMX, "Minne paha haudattiin")
Usein filosofit luottavat sanoihin. Niiden avulla saadaan selkeyttä maailmaan. On kuitenkin olemassa toinenkin tapa lähestyä viisautta. Tämä perinne korostaa sanojen mielettömyyttä.
Mystiikassa sanattomaksi esitettyä on tavoiteltu meditaatiossa. Usein tähän on liittynyt rauhoittuminen sekä askeesi, jonkin asteinen kieltäytyminen. (Buddhalaisuudessakin toki kannatetaan yleensä kohtuullisuutta, eikä tiukkaa nälkäkuuria, mutta hillittömyyttä siinäkään ei kannateta.)
Tämä yhdistää länsimaisen ja itämaisen meditaation. Esimerkiksi buddhalaisilla oli näkemys, jossa samsara on koettu maailma, jossa on aistittavia kappaleita, mutta tämän takana on shunyata, joka on kaiken ytimessä oleva jakamaton, ikuinen, muuttumaton, todellisuus.
Kaltaiseni euroopassa asuva, ja vahvasti eurooppalaisittain ajatteleva, hakee saman tietysti Kantilta, joka mukaan aistinelimet ottavat vastaan asioita, ja tämä on ilmiömaailma, fenomenon. Kant korosti että tämän takana asiat ovat siten kuin ne ovat (Ding an sich), eli on noumenaalinen maailma. Kantista tahto korostaa arkista maailmaa, ja tahdosta vapautuen voidaan ehkä joskus harvoin saada transsendenttia tietoa.
Kantin perinnettä jatkoi vanha murjottaja Schopenhauer. Hän korosti ihmisen egoa vangitsevana. Hänestä(kin) egosta vapautuminen vaati asketismia, kieltäytymistä. Hänestä taide kykeni tarjoamaan aitoja elämyksiä - tosin hän oli täsä kohden samalla huolissaan esimerkiksi siitä että hedelmistä tehdyt maalaukset voisivat kirvoittaa maallista tahtoa nälän kautta. Schopenhauerille estetiikka oli vapautumisen ytimessä.
Husserl ajatteli samoilla linjoilla. Hänestä emme voineet ilman ristiriitojen pelkoa keskustella kuin lebensweltistä, elämismaailmasta. Sillä tietoisuutemme ottaa, luokittelee ja jakaa asioita. Intentionaalisuus muokkaa todellisuutta. Toisia asioita pidetään tärkeinä, ja luodaan rajoja tämän intention ehdoilla. Todellisuuden ehdot voisivat olla ihan toisenlaisia. Tätä tietä jatkoi Heidegger, joka oli fenomenologian tärkeimpiä kehittäjiä. Hänellä keskiössä on dasein, täälläolo, joka viittasi yksilöllisyyteen jonka syntymä määrää ja valintamme muovaa, ja jossa raamit saadaan koska mukana on odotuksia ja muita vastaavia rajoitteita. Heidegger oli myös eräänlainen mystikko. Ei siis ihme, että esimerkiksi "Oljwnkorressa" hyvin kerrottua Merleau-Ponty on kehittänyt fenomenologiaa mystisten kokemusten tulkkina ja teologian apuvälineenä. Tämän jutun kannalta olennainen ydin mahtuu lainaukseen "Fenomenologinen asenne on kuitenkin vieras arkikokemukselle yhtä hyvin kuin tieteellisellekin kokemukselle, sillä nämä kokemusalueet ovat reflektoimattomia luonnollisen asenteen alueita. Fenomenologian tavoite onkin päästä eroon kaikesta sellaisesta kokemusta värittävästä aineksesta, joka on siihen myöhemmin tuotu. Tällaisia ovat esimerkiksi tieteelliset teoriat." Sanat hämmentävät. Kokemus olemisesta on se, joka on, ja arkikäsitys että teoretisointi ovat tavallaan vääristäviä valheita joita kerromme itsellemme niiden pohjalta.
Ehkä erikoisin, jopa hupaisin, asia on se, mitä tapahtuu kun fenomenologia muuntui eksistentialismiksi. Sillä eksistentialismi on vahvassa velassa fenomenologiselle perinteelle. Sen kannattajat ovat ainakin nykyään suorastaan yllättävän usein ateisteja - vaikka sen ensimmäisiä nimiä oli Kierkegaard, joka oli aktiivinen kristitty ja teki systeemin antaakseen itselleen luvan uskolleen. Ja jossa uskon hyppy tuntemattomaan oli oma valinta, ja lähenteli mystistä kokemusta. Eksistentialistejen perinteessä vapautumisen tunteen on kuitenkin korvannut angst. Ja ideologisen tietämisen, oikeassaolon, on korvannut vapaus.
Tämä eksistentialistien vapauden korostaminen oli itse asiassa jotain olennaisesti uutta, koska perinteisestisti mystikot ovat edustaneet usein tietäjää, jolla on jotain "enemmän", hän on "nähnyt syvemmin" ja on ollut "muita viisaampi". Jotain johon liittyy opetuslapsia joita vihitään opastuksessa itse tekemään samat löydöt. Tässä on ollut usein mukana sävyjä "kritiikki -immuniteetista" -moite ja kritiikki ovat vain maallisia sanoja, jolloin ideologiat vääristävät niiden sisältöä asian "suoran näkemisen" sijaan. Eksistentialisti sen sijaan on valinnoissaan itse. Hän saa vapauden, mutta hän voisi jakaa muille vain kahleita. Eikä hänellä ole takeita että hän on oikeassa. ("Vapaus" ei ole "oikeassa olemisen" synonyymi, ehkä siksi meillä on molemmille eri merkkijonot ja kaikki.)
Esimerkiksi oman tulkintani mukaan tämä on ymmärrettävä kuuntelemalla musiikkia. Evanescencen "Open Door" -levy käsittelee kannesta kanteen eksistentiaalisen angstin kohtaamista, laulujen aiheina on tietysti pintatasolla esimerkiksi parisuhde, sen päättyminen, syyllisyys ja mielisairaus. Ihminen on tyhjyyteen heitetty, ja tästä hän on kovin suruinen. Esimerkiksi "The Only One" kuvaa ideologian ja johtajan ja luokittelijan ja seurattavan kaipuuta, koska ilman tätä olemme "lost and bleeding". Ja "Your Star" on tulkintani mukaan eksistentiaalista yksinäisyyttä, jossa toista ei saada kohdattua. Toisaalta ymmärretään että luokitus ei auta, "Can't see your star / The mechanical lights of Lisbon frightened it away". Mutta toisaalta tulos on yksinäisyys jossa voi vain ihmetellä "How can the darkness feel so wrong?" En kuluta populaarimusiikin sanojen pyörittelyyn enemmän aikaa, vaan esitän karkeasti ja lyhyesti, että en ihmettele että eksistentialismia on käytetty näin.
Sillä ilman oikeassa olemisen antamaa mahtia "kielen kieltävän" aina käyttämä itseen syventyminen / käpertyminen voi olla kokemuksena hyvinkin ahdistavaa. Avainsanana ei ole ideologioiden tavoittelema harmonia ja perimmäisyyden kokemus, vaan äärimmäisestä individualismista syntyvä yksinäisyys, jossa maailma on kuitenkin "ihan yhtä ontto ja vähemmän perustava" kuin mystikoillakin. Omat yritemäni eri uskontokuntien teemoilla aikaansaavat joko huonon mielen tai nukahtamisen. Olipa kyse kristillisestä rukousperinteestä tai meditaatiosta. Tai shamanistisesta yritelmästä. Moni muu tosin näyttää saavan näistä jotain positiivista ja iloa ja energisyyttä lisäävää.
Uskon että he saavat varmuutta elämäänsä, oikeassaolon tunne taas on tässä keskeisessä sijassa. Kokemus antaa heille jotain, jota he näyttävät myös innolla puolustavan muita vastaan. Ja he usein kannustavat muita samanlaiseen toimintaan. Joka viittaa siihen että heidän kokemuksensa ovat olennaisesti aidompia, merkityksellisempiä ja todempia kuin muiden.
Itse olenkin kovasti "niitä jotka yrittää ymmärtää tai lähestyä asioita kielellä ja tieteellä". Analyyttinen kuiva kalkkuna. Kuitenkin luotan yhteen asiaan: Kun miekkailussa tehdään esimerkiksi Zornhau täytyy tehdä sellaisella asenteella, jossa ei ole mukana epäröintiä. Tämä onnistuu vain emotionaalisessa tilassa jota voi verrata lähinnä siihen että kun hyppäät vapaaehtoisesti ja pelottomasti lentokoneesta, on sinun luotettava laskuvarjosi toimivuuteen. Ei perustelujen kautta, vaan uskon hyppynä. En siis ole mikään täydellinen "antimystikko". Toki siinä missä moni referoi kokemustensa taakse Jumalaa tai ikuista todellisuutta, minä en sellaisiin viittaa. Kuhan huidon. Huvittavinta on tietysti se, että läheskään aina en edes voita.
Kirjoittaja on itsereflektionsa mukaan idealisti vain siinä määrin missä on kyyninen, eli kovasti. Ja fenomenologi ja mystikko siinä missä on ahdistunut, eli ei juurikaan. Taiteilija siellä missä on peloissaan, eli vaihtelevasti. Ja analyytikko siellä missä on hämmentynyt, eli lähes joka paikassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti