Epikurolaisuudesta, itsemurhasta ja masennusvauvojen abortoinnista

Hedonismi on siitä kiinnostava oppi, että se on nykyään hyvin suosittua. Onnellisuus on tärkeää. Uskonnoissakin tärkeintä on se miten uskovat tulevat onnellisiksi. Puhumattakaan maallisemmista näkemyksistä.

Nykyään kuolemaa usein siirretään ajatuksena syrjemmälle ja keskitytään elämän pidentämiseen. Tämä on tietenkin jonkinlaista kuolemattomuuden tavoittelua. Nämä nähdään niin yhteen että voi olla vaikeaa nähdä asiaa vaikkapa epikurolaisesta näkökulmasta.

Epikurolaisuudessa nimittäin ei ohiteta vaan vähätellään kuolemaa. Epikuros esitti, että kuolema ei ole meille mitään koska se on olemassaolon tyhjiö. Ei-olemassaolon tila jossa ei ole nautintoa tai kärsimystä. Toisaalta tässä korostettiin myös symmetrisyyttä; Emme kammoa aikaa ennen syntymää ja kuolemanjälkeinen olo on samanlaista. Tähän on liittynyt se, että kunnon epikurolainen hedonisti olisi myös valmis kohtaamaan kuolemansa.

Olisi kuitenkin mahdollista rakentaa myös argumentti sen ympärille että voisimme yhdistää halun pidentää elämää ja välttää kuolemaa samalla kun korostamme kuoleman ei-mitäänoloa. Tämä onnistuu sitä kautta että voidaan tavallaan ajatella asiaa kahta kautta:
1: Aika ennen syntymää ja aika kuoleman jälkeen eivät ole symmetrisiä koska emme ole pelänneet mitään ennen syntymäämme ja jo tapahtunut ei pelota samalla tavalla. Syntyessä saamme jotain, kuten tälläisistä murehtimisen kyvyn. Ja kuolema ottaa tämän pois. Lopputuloksena tila on sama. Mutta prosessina ne ovat äärimmäisen erilaisia.
2: Toisaalta voimme nauttia vain kun olemme elossa. Joten jos olemme elossa ja nautimme, olisi perusteltua pidentää elämää. Ei kuolemanpelon vuoksi vaan siksi että eläessä voi saada lisää nautintoja.

Tämä twisti alleviivaa sitä että epikurolaisuuden tyynessä kuolemanhylkäämisessä on itse asiassa ongelma. Vähän samantapainen ongelma kuin se, että epikurolaisuus opettaa että maallistunut hedonisti ei halua miettiä kuolemaa. Mutta epikurolaisuudelle.

Epikurolaiset eivät kykene käsittelemään niinsanottua ennenaikaista kuolemaa. Joka on vastassa jos torjutaan fatalistinen ajattelu jossa jokainen meistä saa päiviensä määrän täytenä. Eikä vain siksi että se lukumäärä on tämä. Vaan siksi, että tämä paljon puhuttu ennenaikainen kuolema olisi jotenkin jotain jota ei koskaan tapahtuisi.

Tässä voidaan tietenkin miettiä minkälainen elämä olisi tyydyttävä. Ja näkemys voi keskittyä karkeasti ottaen jollain seuraavilla tavoilla:
1: Näkemyksiin joissa katsotaan pelkkää elämän pituutta. Eli pidempi elämä on parempi.
2: Ajatellaan elämää jonkinlaisen henkilökohtaisen täyttymyksen kautta. Jolloin esimerkiksi sankarillinen oman elämänsä näköinen kuolema nuorena voisi olla arvokas koska eläjä itse voisi hyväksyä saamansa kuoleman. Kuolema omilla ehdoilla.
3: Elämä nähdään tarinana jonka olisi täytettävä tietyt ehdot jotta se olisi ikään kuin täysin eletty sellainen. Tämä on kuolema muiden ehdoilla.

Jos tästä jatkamme hedonistisen ja epikurolaisen maailmankuvan taustapremisseillä, eli ajatuksella jossa tästä kaikesta huolimatta nautinto on kaiken mitta, syntyy kuitenkin muistutus siitä että elämän pidentäminen tapahtuu ehdoilla.

Suru ja kärsimys eivät ole nautinnollisia vaan kivuliaita. Tämä on nautinnollisuuden vastakohta. Nautinto on hyvää elämää ja sen vastakohta on huonoa elämää. Joten suru ja kärsimus ovat huonoa elämää. ; Syntyy oikeutus itsemurhalle kontekstissa joka yleisesti ottaen suhtautuu positiivisesti elämän jatkamiseen ja neutraalisti kuolemaan. Kuitenkaan itsemurhan kannattamisen argumentaatio ei ole tyypillistä kun keskustellaan epikurolaisten tai hedonistien kanssa. Tosin itsemurhaa vastustavat usein näkevät itsemurhan nimenomaan itsekkäänä aktiona.

Tästä voitaisiin vetää jotain erikoisia ajatuksia itsemurhan lisäksi myös aborttikeskusteluun. Kävin aborttiasiasta keskustelua. Tässä esiin tuli se, että moni tarkkailee 21 -trisomiaa, Downin syndroomaa. Kuitenkin Downin syndroomaan liittyy usein se, että ihminen itse on onnellinen. Yhteisö ei ehkä saa hänestä mitään supernerokasta yhteiskunnan kehittäjää. Mutta he ovat hyvin positiivisia hahmoja.

Josta päästiin siihen, olisiko abortti oikeutetumpaa, jos havaittaisiin ajatuskokeen vuoksi että lapsella on geenit jotka vahvasti altistavat masennukselle. Kärsimyksillä voi toki myös saavuttaa jotain onnistumisia. Riski ja onnistuminen liittyvät yhteen. Mutta kärsimys ei masennuksen kohdalla ole tämänlaista. - Olen taipuvainen esittämään näin vaikka olenkin huvittunut siitä miten maailmassa on nautittavia ja kärsimystä tuottavia asioita skaalana ja asioista seuraa toisia tapahtumia joilla on jakauma. Mutta silti kuulemme useammin siitä, miten ”pahasta seuraa jotain hyvää” kuin että ”hyvästä seuraa jotain pahaa”. Optimisti voi kenties nähdä näin mutta pessimistille tämä ei ole mitenkään luonteva selitys. ; Pessimisti ei perustele hyvää ja nautinnollista tulevaisuutta jonain perusteltuna asiantilana. Ja masentunut ei näe myöskään toivoa.

Masennuksen tuottama kärsimys ei liity edes ulkoisiin olosuhteisiin. Masentunut voi olla masentunut ulkopuolisista asiantiloista huolimatta.

Ainakin itselläni tilanne on nimittäin sellainen, että itsemurha on aika dramaattinen aktio joka ei ole neutraali syntymättä jäämiselle. Olen itse esittänyt että jos joku päivä satun kuolemaan niin onhan sitä tullut elettyä. Ja jos joku voisi pyyhkiä takautuvasti koko olemassaoloni, niin miksipäs ei? Juuri se että elämä on antanut itselleni ja ympäristölleni jotain joka muuttuu kuolemassa on se epäsymmetria jonka ympärillä tämä kokemusmaailma etenee.

Kysymys tässä yhteydessä kääntyi siihen että minä kuitenkin hyödytän yhteiskuntaa. Olen luova ja muiden ihmisten elämää rikastava voima. Tai ainakin näin minulle selitettiin koska oltiin kohteliaita. Joka tapauksessa tässä näkökulma oli viety ”yhteisön hyötyyn” yksilön nautintojen sijaan. ; Tämä taas voidaan liittää siitä merkillepantavaan seikkaan, että masentunut jää helposti yksin ja yhteisön vuoksi eloon jääminen muuttuu yksinäisille hyvinkin triviaaliksi. Etenkin jos masennus vie keinot tehdä mitään. Korostetusti mitään rakentavaa.

Ei siis ihme että moni Suomessakin miettii, että jos elämä on lahja, minne voi palauttaa.

Et saa myydä sieluasi, et vaikka elämän lahja olisi kuinka kurja.

Suomen kansalaisista suuri osa kannattaa eutanasiaa. Sitä vastustavat tahot ovat lähinnä uskonnollisia. Tiukahkoa linjaa edustaa esimerkiksi "Katolisen kirkon Katekismus" joka määrittelee asian niin, että "Välitön eutanasia merkitsee sitä, että vammaisilta, sairailta tai kuolevilta ihmisiltä riistetään elämä mitä tahansa perustetta käyttäen. Sitä ei voida moraalisesti hyväksyä." Tässä kysymys on erikoinen. Jos sanotaan minä haluan juoda Sokrateen myrkkymaljan, niin kuka tässä prosessissa riistää mitään keneltäkään?

Tässä kantana onkin rehellisesti sanoen useammin se että katolisen kirkon suhde itsemurhaan on mikä on. Ja eutanasia nähdään lähinnä yhtenä itsemurhan alatyyppinä. Sanavalintana riistäminen on kuitenkin kiinnostava koska siinä korostetaan jotenkin sitä että eutanasiaa haluava olisi jokin tahdoton kohde ja uhri ; Jos tämä olisi totta, eutanasiassa ei voisi olla kyseessä itsemurha.

Onkon nähtävissä että eutanasiassa onkin itsemurha-vastustusteeman kohdalla toinenkin teema. Sellainen joka korostuu prostestanttisissa suuntauksissa. Protestantti korostaa helposti ajatukseen jossa eutanasian ottava on elävä olento ja että erityisesti haavoittuvaa ja haurasta elämää tulisi suojella. Ja tässä korostuu myös se, mikä tulee vastaan jos protestantin kanssa puhuu vakavasti Faustilaisista sopimuksista. Ihminen pelastuu armosta, ei ansiosta. Ihmisen sielun kohtalo on Jumalan armeliaisuuden käsissä. Joten se ei ole edes mikään jota ihminen itse omistaa. Ihminen ei omista sieluaan joten sitä ei voi myydä. Eutanasiaa vastustetaankin vahvasti sen vuoksi, että nähdään että elämän ja kuoleman teemat kuuluvat Jumalalle eivätkä ihmiselle.

Tässä kohden onkin sanottava että eutanasiaa ottava ei ole se jolta teknisesti riistetään mitään. Hän ei ole uhri vaan rikollinen. Rikollinen joka riistää Jumalalta. ; Tässä mielessä Jumala tietenkin voi Helvetin kanssa tehdä omaisuudelleen miten mielii. Ihmisen on turha mutista. Hän on ehkä sielunsa ja kärsii ikuisesti mutta hänelle ei kuulu omien askeleidensa ohjaaminen eikä edes oman itsensä omistaminen.

Elämä onkin luterilaisuudessa lahja. Hyvin erikoinen lahja. Useimmiten hyvin paska lahja. Jota ei saa edes palauttaa, toisin kuin ne niin monet muut epäonnistuneet lahjat jotka olisivat saaneet jäädä antamatta in first place. Jos sielu pelastuu Paratiisin iloon armosta, niin täällä maan päällä ei paratiisia nähdä. Emme joudu elämään ainakaan armosta.

Kenties tämän vuoksi itselleni oikeus itsemurhaan on aina ja kaikissa tilanteissa ihmisen perimmäisin ja tärkein oikeus. Aina. Mistä tahansa syystä. Sen jälkeen hengissäolo on todellinen ja aito statement siitä että on parempi olla ei-kuolleena. (Se ei toki tarkoita ollenkaan samaa kuin se että olisi parempi olla ei-koskaan-syntyneenäkään. Itsemurhan problematiikassa kun on kyseessä useimmiten sellaiset kysymykset jotka käsittelevät sitä että sitä on jossain välissä oltu elossa jostain muusta kuin Jumalan armosta.)

Potentiaalinen ihminen

Katolisuudella on hyvin tietynlainen suhde ehkäisyyn. Sen teologiassa seksin primaarinen tavoite on lisääntyä ja ehkäisyn käyttö tuhoaa tämän merkityksen. Näin ollen se on sisäsyntyisesti ja itsessään (intrinsicly) pahaa.  (Syy on muuten teologisesti sama kuin miksi homoseksuaalisuus on sen kirjoissa väärin. Ei liene kuitenkaan sattumaa että katolinen Soini huutaa homoista mutta vaikenee ehkäisykysymyksistä.) Ja näin ollen ehkäisy on sisäsyntyisesti pahaa ja väärin. Moni näkee myös että olisi erityisen kristillistä olla pro life, siis siinä mielessä että vastustaa aborttia.

Kuitenkin tämänlainen suhde asioihin ei ole niin yksinkertainen. Jos mietitään perisyntiä, sen mukaan ihmiset ovat synnynnäisesti pahoja. Tämä tarkoittaa sitä että myös sikiö on synnynnäisesti paha. ; Toki uskovaiset pro lifeydessään pitävät ilmiselvänä että sikiö on ihminen ja avuton. Mutta tämä on enemmän kulttuurinen konventio kuin ilmiselvä ainut kristillisestä teologiasta nostettava näkökulma. ; Siksi jopa Richard Swinburnen tapainen teologisessa korrektiudessaan kompetentti kristitty voi aivan täysin luoda näkemyksiä joissa abortti ei ole luonnossaan, sisäisesti ja itsessään (intrinsicly) pahaa. Ja että abortti on pahaa vain siksi että se rikkoo Jumalan käskyä vastaan.

Tästä on hyvä hypähtää vähäksi aikaa teologian ulkopuolelle.

Moni käsittelee kysymystä "onko sinun oikeuksiasi loukattu kun sinut on tehty" samana kuin "oletko onnellinen ollessasi elossa". Tämä näkökulma on hyväksyttävissä mutta vain jos ollaan sitoutuneita hedonismiin. ; Moni toki arkisesti kokee että jos he ovat onnellisia ollessaan elossa elämä on lahja. Ja jos he haluavat tehdä itsemurhan niin tätä tehdään siksi että se elämä ei ole ollut kovin onnellinen ja nautittava asia. Ja ihmiset toimivat tämän periaatteen mukaan. Mutta se ei ole sama kuin sanoa että nämä kysymykset olisivat jotenkin automaattisesti tai sisäsyntyisesti yksi ja sama asia. (Tässä suhteessa katolinen näkökulma alustuksessa ei ollut sattumaa. Hekään eivät muuta näkemystään ehkäisystä sen vuoksi että suuri määrä ihmisistä harrastaa sitä ja pitää ehkäisyä pienenä ja arkisena asiana.)

Tässä kohden filosofit puhuvatkin siitä että onnellisuus ja se että kokee kuuluvansa tai haluavansa jotain ei välttämättä tee tästä hyvää.
1: Ihmiset eivät välttämättä ole täpötäysin hyveellisiä joten heidän tuntemuksien mukaan meneminen pitää sisällään riskin.
2: Ihmisiä voidaan indoktrinoida, manipuloida ja aivopestä siihen että he ovat onnellisia jossain varsin kuvottavassa asiassa. Uskonnolliset itsemurhakultit ja Pohjois-Korea toimivat iskostuksella jotka herättävät kysymyksiä. Jos ihminen on manipuloitu johonkin hän voi olla onnellinen tästä. Ja hän voi jopa kiittää tätä aivopesuprojektia jonain joka muutti hänet ja mahdollisesti pelasti hänet. Mutta se ei silti tarkoita että hänen oikeuksiaan ei olisi loukattu.

David Benatar onkin kirjoittanut argumentin jonka perusteella syntyminen olisi pahaa. Hänenkin näkökulmansa on hedonisminmakuinen. (Mikä on yllättävää. Koska yleensä hedonismi on kohtuu suosittu puolustamaan elämää.) Benatarin mukaan tuska ja nautinto toimivat epäsymmetrisesti ; Jos jossain tilassa ei ole tuskaa se tarkoittaa pahuuden puutetta. Tuskan läsnäolo taas on pahuutta. Nautinnon puutteesta saa hyvän asian vain jos on jo olemassa joku joka jää paitsi tästä nautinnosta. Toisin sanoen nautinnonpuutteen pahuus vaatii olemassaoloa joten syntyminen maailmaan muuttaa tämän suhteen "jotain oleellista". Ja näin ollen syntymättä jäämisesi ei voi olla pahuutta. Mutta jos synnyt niin voit kärsiä edes yhden kerran elämässä ja toisaalta voit jäädä paitsi nautinnoista.

Ihmiset eivät koe velvollisuudekseen tuottaa maailmaan ihmisiä vain jotta he voisivat kokea nautintoa. Lisääntymisestä on tehty oikeus jota saa harrastaa mutta vain melko harva uskonsuuntaus on niin pro life että näkee että lisääntyminen, ja nimenomaan maksimitahdilla lisääntyminen, olisi velvollisuus. Benetar näkee että tämä johtuu juuri siitä että nautinnolla ja tuskalla on moraalinen epäsymmetrisyys. Benetarin mukaan tästä seuraa se, että olisi moraalisesti parempi jos ihmisiä ei syntyisi. Ja jokaisen ihmisen oikeuksia on loukattu kun heidät on tehty maailmaan.
1: Tämä ei tarkoita että muut ihmiset eivät nauttisi utilitaristisesti muista ihmisistä ja näiden seurasta tai että ihmiset itse omakohtaisesti eivät yleensä nauttisi elämästään. Kysymys on siitä onko syntymätapahtuma, tilanne jossa on epätietoisuutta siitä mihin elämä menee, ja jossa on kysymys olemassaolosta ja ei-olemassaolosta sisäisesti pahuutta. Benetarin argumentissa on helppoa nähdä hedonismia, mutta se kuitenkin pitää aiemmin mainitsemiani kysymyksiä eri kysymyksinä.

Benetarin argumenttia on moitittu. Sillä potentiaaliset ihmiset vain eivät kärsi. Niillä ei välttämättä ole mitään oikeuksia joita loukata. Koska potentiaalisuus on vain sitä että ei ole olemassa. Olemassaolo, elossaolo ja vastaavat onkin nähty jonain joka ei ole potentiaalista. Joko olet olemassa tai et. Potentiaalinen ihminen ei tässä mielessä ole olemassa eikä ihminen. Ei heitä silloin kosketa myöskään ihmisoikeudet. Näin heidän oikeuksiaan ei voi vahingoittaa.

Paluu uskontoon.

Benetarin argumentti on sen tyylinen että kristitty on iloinen siitä että sille voidaan esittää vasta-argumentteja. Valitettavasti Benetarin argumentti on kuitenkin sen luonteinen että sen ongelmallisimmat kohdat koskevat potentiaalista ihmistä.

Sillä argumentaatiossa ei riitä että ei pidä jostain argumentin johtopäätöksestä. Johtopäätökseen vaikuttavat argumentit on otettava vakavasti omissakin ajatuksissa. Sillä joko asian ottaa vakavastiotettavana argumenttina tai premissinä. Tai ei ota. Jos antaa periksi yhdessä niin sitä helposti käy niin että se vihattu argumenttikin saa olemassaolon oikeutuksen sitä kautta että sen premissit ja lähtökohdat on tullutkin hyväksytyksi.

Tässä käy hieman toisin päin. Sillä Benetarin argumentin kaatumiseksi otetaan kantaa potentiaalisiin ihmisiin. Jotka taas ovat pro life -näkemyksissä keskiössä. Tämä tekee Benetarin argumentista jotain joka ei ole itse asiassa kovin vakuuttava juuri kenellekään. Mutta joka on filosofisesti erityisen hankala nimenomaan jos olet abortin, ehkäisyn ja vastaavien vastustaja. Sillä argumentilla on paljon näissä suosittuja peruslähtökohtia. Benetarin argumentti ei ole intuitiivisesti uskottava mutta valitettavasti se on ehyt päätelmä joka nojaa premisseihin joita pro liferit pitävät erityisen tosina. (Etenkin kun elämä on lahja -teemassa usein korostetaan nautinnollisia ja mukavia asioita joita elämään kuuluu. Esimerkiksi se ilo jota saa kun harrastaa kristinuskontoa.)

Tilanne muuttuu siinäkin mielessä erikoiseksi että jos olemassaolemattoman potentiaalisen ihmisen oikeuksia ei voi rikkoa, niin silloin seksin harrastamisesta ei voi olla pahoillaan. Huomio siirtyy enemmän siihen että olemmeko pahoillamme siitä että vanhempamme eivät ole tehneet aborttia ennen kuin sikiön hermosto on riittävän kehittynyttä kokemaan nautintoa ja kärsimystä. Tätä kautta syntyy erikoisia kysymyksiä. Kuten kysymyksiä siitä että jos seksiaktio ei olekaan se joka on sisäisesti hyvää tai pahaa. Ja että meillä olisi enemmänkin velvollisuus aborttiin.

Itse näkisin että helpointa olisi vaan ohittaa tämä kaikki ja sanoa, että syntymäprosessi on itseen kohdistuvaa mielivaltaa. Kun "lasta tehdään" niin "tekijät" tietävät mitä prosessissa voi käydä. Ja kukaan ei voi kysyä potentiaaliselta ihmiseltä mitään. Joten jokainen on todellakin, kuten Sartre sanoo, maailmaan heitetty. Kysymys onkin enää siitä että onko mielivalta aina samaa kuin pahuus.

Kirottu lääketiede!

Futurism-sivulta näin uutisvirrassa tiedon, että on löytymässä geeniterapia, jonka avulla ihmisen vanheneminen voidaan pysäyttää/kääntää takaisinpäin, ja sitä myöten nuorentaa ihmistä ja siirtää kuolemaa. Ennenkin on ollut tuonkaltaisesta puhetta ja väitetty, että ihmisen elinikää voidaan pidentää sadoilla vuosilla. Ja joskus jopa jossain Prisma-dokumenttiin oli löydetty joku biologi sanomaan, että teoriassa ihmisen elinikä saadaan lääketieteen keinoin lopulta pidennettyä jopa tuhanteen vuoteen.

Ja varmasti näissä on takana samaa kuin muinaisten kiinalaisten elohopeaeliksiireissä. Joka ajalla on ollut oma Aubrey de Greynsä. Tosin tässä kohden on sanottava, että moni vastustaa ajatusta siitä että ihmisen elämää pidennetään geenimanipulaatiolla. Moni näkee tämän luonnon sorkkimisena, luonnottomuutena. Joka tulkitaan pahuutena.

Geenimanipuoloitu elämän jatkaminen herättääkin keskustelua jossa korostuu se, miten kuolemalla on Vapahtajan kasvot. Tai ainakin äiti Gaian. Miten kuolema on Jumalan varjeluksen äärimmäisin muoto. Ja miten kuolema on myös lahja. Tai luonnollinen osa elämää. Tässä yhteydessä osataan muistuttaa siitäkin, miten väestön liikakasvu on ongelma. Väestöräjähdys ja ekokatastrofi pahenevat jos kaikki elävät hirveän pitkään. Luonnon tasapaino järkyttyy todenteolla. Kerrotaan että jos pelkää kuolla niin pelkää elää. Ja miten ikuisen elämän haikailu tässä yhteydessä on pelkkää kuolemanpelkoa ja narsismia.

Nämä kaikki olivat niin hyviä ajatuksia, että toivon että tulis rutto ja tappais. Tai sars. Tai sote -uudistus. Kirotkoon Jumala lääketieteen ja lääketieteellisen teknologian! Koska teknologia vaan kehittyy ja kehittyy, onkin tulevaisuudessa toivona pian enää se, että dementiaa ei paranneta. Ja että dementia tulee ja pyyhkäisee muistista tuhat vuotta epäonnistuneita ratkaisuja. Sitten olisi mieli tabula rasa vaikka taivas olisikin loputon.

Onnellisuus vai vapaa tahto?

Yhteiskuntamme on hedonistinen. Jopa ne alueet jotka esiintyvät pinnallisuutta ja hedonismia vastustavina ovat argumenteiltaan hedonistisia. Asioita perustellaan tarpeilla, niiden tyydyttämisellä ja onnellisuudella. Tämän vuoksi markkinatalous tyydyttää kuluttajien tarpeita. Tämän vuoksi uskonnoissa puhutaan hengellisestä tarpeesta. Jopa herännäisillä suositaan maallistuneita uskontoargumentteja joissa korostetaan uskomiseen uskomista, eli sitä että uskonnosta on hyötyä harjoittajalleen. Nimenomaan onnellisuuden ja mielenrauhan kanssa.

Kun tämä puoli "sika vai sokrates" -mietinnöissä on otettu, voidaan huomata että onnellisuus on haasteellinen asia jos puhutaan vapaudesta. Sillä onnellisuus ja mukavuudenhalu johtavat usein siihen että valitaan samalla tavalla. Tämä voi toki olla sisäistä rajoittamista. Jos ihmiset haluavat usein tiettyjä asioita tämän valinnan tekeminen ei vielä tarkoita ulkopuolista kontrollia.

Mutta sitten mukaan tulee oleellinen. Ihmiset ovat itse asiassa aika huonoja tunnistamaan sitä mikä heidät tekee onnelliseksi. Jopa kulutusyhteiskunnassa mainosmies luo ostotarpeita mielikuvilla. Ja ihmiset kuvaavat tekemiään ostoksia järkiperäisesti silloin kun ne on tehty tunneperäisesti. Ja tässä tunne ei välttämättä tarkoita samaa kuin pysyvä onnellisuus. Tämä on tunnettu onnellisuuskeskeisissä filosofioissa jo pitkään. Jo epikurolaisuudessakin on tiedostettu että kaikki nautinnot eivät ole samanarvoisia. (Liiasta viinistä voi tulla iloiseksi vähäksi aikaa mutta seuraavana päivänä on kaamea kankkunen.) Ja siksi epikurolainen nautiskelija tarvitsi viisautta ja kohtuutta.

Modernissa maailmassakin puhutaan aivan arkisesti siitä miten halut ja tarpeet pitäisi kyetä pitämään erossa toisistaan. Ja jossa halut ovat pinnallista ja niiden tyydyttäminen voi olla illuusio. Ja miten tarpeiden täyttämättä jäämisestä seuraa onnettomuutta ja huonoa elämää.

Onko konsulttiapu vapaata tahtoa vastaan?

Tämän vuoksi eudaimoniaa voidaankin lähestyä toista kautta. Jos meillä on jokin taho joka tietää meitä itseämme paremmin mitä haluamme, pitäisikö meidän kuunnella heitä? Kysymys on perinteisesti tuttu jokaiselle nuorelle. Ainakin itse kävin tyttö-ja-roolipelilukion. Ja halusin viettää aikaa muun parissa kuin oppikirjojen. (Suurin este oli siinä että saman kirjan lukeminen kahdesti oli minulle aika tylsää.) Äiti tiesi minua paremmin että on tomerrettava pänttäämään erityisesti ruotsia. Jotta tulisi abiturientti sen sijaan että tulisi pulituuritenttu. Koin tämän rikkovan vapaata tahtoani vastaan. Tosin ymmärsin myös samalla että olen sen verran laiska että tämänlainen vapaan tahdon rajoittaminen on todennäköisesti "itselleni parhaaksi".

Mutta maailmassa on asioita joiden voidaan nähdä tietävän vielä paremmin kuin äiti. Ja tätä kautta neuroeetikot, aivoihin keskittyneet eetikot, ovat lähestyneet asiaa monellakin tavalla. Tuoreesti ilmestynyt "Happiness, Cerebroscopes and Incorrigibility: Prospects for Neuroeudaimonia" lähestyy asiaa viitaten klassiseen konseptiin, aivojen lukemiseen kykenevään laitteeseen. Siinä ihmisten neurologiasta voidaan suoraan lukea ja tietää miten ne toimivat. Ja tämä tehdään niin että tiedetään milloin ihminen on onnellinen ja miten tätä onnellisuutta voidaan lisätä. Tämä olisi erehtymätön. Tutkimuksessa muistutetaan Richard Rortyn ajatuksesta korjautumattomuudesta (incorrigibility). Tässä on kysymys siitä että ihmisillä on monenlaisia erehtymistapoja joista osa on sellaisia että niitä ei korjata neuvomalla, tiedottamalla tai tiedostamalla. Koska tämänlaisia ongelmia on, olisi järkevää kysyä neuvoa aivoja lukevalta konsultilta sen sijaan että tekee sitä mikä itsestä tuntuu parhaalta.

Asiaa voi kuitenkin pahentaa.

Aikaisemmin kuvattu kuvaa onnellisuutta ulkoisen vallankäytön kautta. Tässä on peräti niin että kyseessä on konsultti jota joko totellaan tai ei totella. Näin ollen vapaa tahto ei vielä kumoudu. Valitsemme itse kuuntelemmeko itseämme vai
konsulttia. Ja vaikka konsultti sanoo vaihtoehtoja joita emme itse keksisi tai käyttäisi tämä ei tarkoita sitä että vapaa tahtomme olisi tuhottu. Joku voisi jopa sanoa että konsultti antaa meille uuden vaihtoehdon, sellaisen jota emme muuten edes miettisi. Toki tässä kohden asiantuntijaneuvominen ja autoritaarisuus ovat kuitenkin todennäköisesti enemmän vapaata tahtoa vastaan kuin sen puolesta.

Toki neuroeetikot ovat miettineet muutakin. Hallinta voi olla myös sisäistä. Ja lopputuloksen kannalta sisäinen pakottaminen voi olla perusteltua, ainakin artikkelin "Why Internal Moral Enhancement Might Be politically Better than External Moral Enhancement" mukaan. Voimme miettiä teknologiaa muunakin kuin ulkopuolelta tulevana apuna. Jos monet teknologiat toimivat kuten aiemmin kuvattu ainakin toistaiseksi kuvitteellinen aivojenkuvannuslaite, joka antaa ulkoisia vihjeitä ja signaaleja joita tottelemalla voimme joko toimia moraalisesti ja onnellisuutta lisäävästi tai välttää moraalitonta tai onnetonta elämää. Mutta periaatteessa voitaisiin miettiä myös sellaisia kuvitteellisia teknologiota jotka muuttaisivat niitä tapoja joilla aivot tallettavat, havaitsevat ja käsittelevät informaatiota.
1: Toki itse asiassa huumausaineet, mielialalääkkeet ja lobotomia ovat olemassaolevia keinoja tehdä juuri tätä. Ja toki jaottelu sisäiseen ja ulkoiseen on aika kompleksi. Esimerkiksi leikkausta tekevä lobotomiatohtori on ulkoinen voima joka vaikuttaa sisäiseen ajatteluumme. Samoin päätämme syömmekö mielialalääkkeitä vai jäävätkö pillerit purkin pohjalle. Jolloin tilanne tavallaan palautuu siihen "kuuntelenko konsulttia" -tasolle. Mutta karkealla tasolla jaottelussa on kuitenkin jotain mieltä joten "leikitään mukana".

Näillä keinoilla onnellisuuden saavuttaminen voisi olla helppoakin. Voitaisiin kuvitella nappi jonka painaminen tekee onnelliseksi. Ja tämä nappi voidaan painaa pohjaan kuin turbonappi klassisessa 8-bittisen nintendon pelaamisessa. Tämä voitaisiin rakentaa suoraan aivoihin niin että olisimme koko ajan automaattisesti onnellisia. Jos olet hedonisti, tämänlainen ratkaisu olisi varmasti ihanteellinen. Toki tämä olisi hyvin tuhoisaa vapaalle tahdolle.

Elämän.Jälkeen

Televisiosta tuli elokuva "After.Life". Se on hyvin vaikeasti luokiteltavissa oleva elokuva. Sillä se on tavallaan kaksi elokuvaa jotka ovat hyvin hyvin erilaista genreä. Kun ohjelmaesittely kertoo opettajattaren huomaavan joutuneensa kuoleman väliseen välitilaan, on kuvaus oleellisen osuva mutta väärä.

"Henkevyyttä"

Yhdeltä tasoltaan elokuva on melko pinnallinen ja keskinkertainen "taiteellinen elokuva" joka sekoittaa aiheen ja syvällisyyden. Tässä elokuvassa kuollut "herää" ruumishuoneella ja joutuu kohtaamaan ja käsittelemään ja hyväksymään kuolemansa. Prosessissa häntä voi auttaa vain yksi ihminen, Liam Neesonin näyttelemä periaatteessa henkevä hautausurakoitsija jolla on harvinainen kyky puhua kuolleiden kanssa. Tällä tasolla elokuva on koristeellista eksistentialismilla maustettua materiaalia jossa on "periaatteessa kaikki oikein".

Elokuvan sanoma tällä tasolla on jopa alleviivaava ; Ihmiset eivät hyväksy kuolemaansa. Eivät mieti sitä. Vain vainajistaan valokuvia ottanut elämää suurempi hautausurakoitsija tietää että ihmiset eivät mieti kuolemaa vaan teeskentelevät että sitä ei tapahtuisi. Ja siksi he unohtavat elää. Hän on turhautunut koska kummitukset eivät tosiasiassa pelkää kuolemaa vaan ovat katkeria elämälle, siitä miten eivät ole osanneet elää ja haluaisivat toisenlaisen elämän. Esimerkiksi elokuvan keskiössä ollut nainen oli rakastettu mutta pelkäsi rakastaa. Ja tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen kuolemaa, eikä sen jälkeen. Maailma täytyy vapautta katkerilta kummituksista eläville, niille jotka uskaltava, osaavat ja haluavat elää. Ne jotka eivät hyväksy omaa tai läheisensä kuolemaa eivät ole ymmärtäneet elämää. Ihmisten tulisi hyväksyä kuolevaisuutensa ja tiedostaa että me kuolemme jotta elämällämme olisi arvo ja merkitys. Kuolema on arvokas osa ihmisyyttä ja lahja.

Ja kaikki on kuin teepussiaforismeissa. Tosin hieman Nietzscheläisissä teepussiaforismeissa. Sillä sen verran vahvasti teemoina ovat uskaltamisen, tuskan ja vaikeuksien kestäminen ja sellainen tyytyväisyys elämään joka ei voi olla tuomatta mielikuvia Nietzschen "ikuisen paluun" tematiikkaan. Tämä näkyy eritoten kysymyksissä jotka koskevat sitä että onko tyytyväinen elämäänsä ja jos tekisi ratkaisuja uudestaan niin miten ne tekisi toisin. Vai tekisikö.

"Maanpäällinen kiirastuli."

Toiselta tasoltaan elokuva on maanpäällinen ja maallinen tarina hullusta sarjamurhaajasta joka lamaannuttaa uhrejaan huumeilla ja teeskentelee että kyseessä on hautausprosessi. Hän valitsee uhrinsa edellisen uhrinsa hautajaisissa. Ja etenee prosessissa eteenpäin valiten sellaisia uhreja jotka eivät hänen mielestään ole elossa in first place.

Tällä tasolla elokuva on hieman kuten "Saw". Tosin vertailu on siinä mielessä epäreilu että hautausurakoitsijan hahmoon on asetettu naamari-ansailijaa huomattavasti vähemmän syvyyttä ja elokuvassa on huomattavan vähän gorea, joka taas on "Sawn" ytimessä. Elokuva on kuitenkin kauhutrilleri josta eksistentialismi ja kuoleman hyväksyminen ovat varsin kaukana.

Elokuvan kumpikaan tarina ei ole sellaisenaan hyvä. Yhdessä kokonaisuus toimii.

Tämä on elokuva jota katsoessa ei voi olla huomaamatta että elokuva leikkii havaitsemisella ja totuudella enemmän kuin sillä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai elämässä. Elokuva on metafyysinen trilleri. Mutta ei siinä mielessä kuin tätä aihetta on yleensä lähestytty. (Hauskaa on myös se että tavallisesti yliluonnollinen ja kummitukset liittyvät kauhuteemoihin. Mutta tässä elokuvassa tilanne on niin että jos opettajattaren kuvittelee kummitukseksi, kyseessä ei ole kauhuelokuva. Mutta jos häntä ei näe kummituksena niin elokuva välittömästi on juuri sitä.)

Elokuva leikittelee sillä että kumpi tahansa ylläolevista tarinoista on mahdollinen. Se luo myös epäilystä molempiin. ; Esimerkiksi lavastuksen puolesta puhuu se, että vaikka nainen kuolee auto-onnettomuudessa massiivisiin sisäisiin vammoihin, hänen kehonsa on tosiasiassa melko ehjä. Hän tarvitsee kasvoihinsa muutaman tikin ja hänellä on kyljessään yksi reikä. Samoin hänen kuolemaansa lavastukseksi epäilevä puoliso kuolee auto-onnettomuudessa elokuvan loppuhuipennuksessa, mutta hänessäkin on näkyvissä vain hyvin pieni vamma. Toisaalta kuolleista on kuitenkin lääkärinlausuntoja ja vastaavia. Onnettomuudessa olleet autot ovat massivisesti tuhoutuneita.

Samoin kun elokuvassa poliisi kertoo nähneensä ruumiin olevan kuollut - siinä sivussa kun on käynyt katsomassa kuollutta veljeään - omin silmin, on vaikeaa tietää mitä tässä on itse asiassa tapahtunut. Yhdellä tasolla näyttää siltä että poliisi itse epäilee hautaustoimistossa jotain. Kun kuollut nainen kääntää päätään, poliisi on huomaavinaan jotain. On vaikeaa nähdä hämääkö poliisi huomiotaan siirtämällä puheet kuolleeseen veljeensä vai oliko hänen reaktionsa todella hänen veljeään koskeva. Samoin kun hän käy tarkastelemassa ruumista ja hän jää kiinni tästä, ei ole selvää haluaako hän nekrofiilisesti hyväillä ruumista vai onko hän epäilemässä jotain. Samoin hautausurakoitsijan väliintulo voidaan nähdä joko murhaajan tarkkaavaisuutena että ei jäisi kiinni. Vai onko kyseessä normaali väliintulo nekrofilian estämiseksi.

Samoin elokuva leikittelee sillä haudataanko siinä elävältä vai ei. Hautausurakoitsijan uusi "oppipoika" - joka sattuu olemaan kuolleen naisen oppilas - näkee elokuvan aluksi kananpojan ja väittää sen olevan kuollut. Tämä voi kertoa siitä että hän näkee sen pian kuolevan. Kotonaan hänellä on myöhemmin samainen lintu laatikossa. Sellaisessa jossa kuolleita lintuja voidaan pitää. Lintu näyttää olevan hänelle elossa. Poika myös hautaa laatikon ja hautaamistilanteessa linnunpoika näyttää olevan elossa. Se onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen olevan kuollut. (Psykoosi) vai onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen elävänä (Kenties toisenlainen psykoosi tai sitten paranormaali kyky?).

Samoin pojan äiti katsoo televisiota melko liikkumattomasti. Elokuva ei kerro onko pojalla oikeasti kuollut äiti olohuoneessa. Vai onko hänellä elävä äiti joka yhtä hyvin voisi olla kuollut. Se, näkeekö kokonaisuuden minkä tulkintakentän kautta vaikuttaa siihen miten on. Mutta elokuva itse ei vastaa tähän. (Ilmeisen tarkoituksella.)

Samoin hautausmaakohtausta on vaikeaa ymmärtää. Kun lakimiespoikaystävä kaivaa opettajattaren haudan auki ja keskustelee kuolleen kanssa, on vaikeaa tietää onko kyseessä metafyysinen vai konkreettinen tapahtuma. Hautausurakoitsija itse väittää poikaystävälle että tämä ei edes ehtinyt hautuumaalle. Tällöin kohtaus oli jonkinlaista kummitustenvälistä rakkautta. Toisalta on mahdollista että hautausurakoitsija seurasi häntä hautuumaalle ja lamautti tämän siellä. (Myrkyillä joiden olemassaolo elokuvan todellisuudessa on muuten varmistettu. Sellaisten olemassaolo tunnustetaan poliisilaitoksella.)

Sama dilemma jatkuu elävien ihmisten tasolla. Ei ole mahdollista tietää kumpi on delusionaalinen ; Hautausurakoitsija joka näkee elävän oikeasti kuolleena. Vai kuollut joka on elänyt niin huonosti että ei kestä kuolemaa.

Uusi lisätwisti "orjamoraaliin"

Jos kuuntelemme Pastori Scarboroughia, ja miksi emme kuuntelisi, hän esittää uskonnon nimissä lääketieteellisen väitteen. Jumalalla on erityinen suhde rintasyöpään. "God Would Cure Breast Cancer If Our Women Stopped Having Dirty Fantasies" Tämä kertoo paljon. Ennen kaikkea tämä kertoo siitä että usko Jumalaan ei paranna tyhmyyttä. Eikä kenties impotenssia ja kateuttakaan. Mutta ainakaan tyhmyyttä se ei selvästi paranna. Tämä ei kuitenkaan ole tästä. Osoittaminen ja negatiivisten attribuuttien listaaminen on Scarboroughin kohdalla helppoa, aivan liian helppoa.

Mutta se opettaa toisenkin asian. Nimittäin siinä on kannanotto siitä että Jumalalla on ikään kuin oikeus vaikuttaa ihmisten ruumiisiin. Ajatus Jumalisesta kirouksesta ei ole usein kaukana. Jos voidaan ajatella että rintasyövän parantamatta jättäminen on passiivista niin aktiivisesti kostavaa Jumalaa ei tarvitse hakea Juhani Starczewskia kauempaa. Hänhän esitti että esimerkiksi omaisen kuolema ei ole ainakaan siunaus. Ja se voidaan sitoa siihen mitä ihminen on tehnyt. Tässä Jumala voi siis vaikuttaa ihmisten elämiin aktiivisesti. Jopa niin että omat tekemät pahat teot ovat kollektiivisesti hänen läheistensä kannettavissa. Jumalalla on toisin sanoen oikeus iskeä vaikka ihmisen ruumiilliseen koskemattomuuteen ilman että tämä olisi Hänelle eettisesti ongelmallista.

Tässä ei tarvitse kuin kysyä yksi kysymys : Miksi? Ja vaikka Starxzewski ja Scarborough voidaan nähdä marginaalisina kristittyinä, niin ajatuksen takana on huomattavasti laajempia teemoja. Voidaan puhua valtavirran kristinuskosta. Olen ollut jokseenkin kiinnostunut erilaisista Faustisista tarinoita (aivan pienestä asti) ja niiden kohdalla vastaani on tullut se, että sielun myyminen on itse asiassa mahdotonta. Sillä ihminen ei vastaa omasta sielustaan. Ihminen ei määrää sielunsa kohdalla. Ihminen ei voi myydä sellaista mikä ei ole hänen myytävänään. Ihmisellä ei ole omistusoikeutta sieluunsa. Ja tämä on tärkeää koska Jumalalla on valtaa päättää sielujen kohtalosta. Jumalalla on oikeus tehdä tämä koska sielut jollain syvällisellä tavalla ovat hänen hallinnassaan. Eli omistuksessaan.

Kun - vaikka itsemurhan tai eutanasian kohdalla - puhutaan siitä että elämä on Jumalan lahja, on kyseessä eräänlainen teologinen valkoinen vale. Elämä on enemmänkin vuokralla. Ihmisen tulee siksi pitää vuokraamaansa elämää tietyissä raameissa. Ihminen ei saa tehdä mitä haluaa ilman että vuokraehtoja rikotaan.

Orjamoraalin synty

Tämä voidaan sitten johtaa Friedrich Nietzschen ajatuksiin. Ajatuksiin niin kristinuskosta kuin yhteiskunnastakin. Nietzschen "Moraalin alkuperässä" on ajatus sinä että kristinuskon moraalikäsitykset eivät palaudu tai johda yliluonnolliseen moraaliin. Vaan ovat peräsiin jostain muusta. Hän käsittelee synnin ja velan välistä yhteyttä. Ja tekee sen tavalla joka lienee helpohkoa ymmärtää antamieni esimerkkien kautta. ; Omatunto, valta ja moraali nivoutuvat yhteen.

Kaupankäynti ei perustukaan usein tasa-arvoisuuteen. Tämä on mielenkiintoista koska siinä on kuitenkin kaksi osapuolta. Usein tilanne ei kuitenkaan ole tasaväkinen. Kaupassa kiinnostavaa onkin se, että on velkasuhteita ja luottosuhteita. Velka ja luotto ovat jotain jotka ohjaavat ihmisten käytöstä. Nimenomaan velallisuuden käsite, ja syntisyyden käsite, ovat niitä naruja joista vetämällä rakennetaan moraalinäkemyksiä. Velan ja synnin yhteys on mielenkiintoinen koska tavallisesti on demonisoitu itse ostotilanne. Ostaminen ja kauppaaminen on nähty molempien osapuolten ahneuden osoituksena. Ja ahneutta on moitittu. Mutta kuitenkin voidaan sanoa että velka on kenties tärkeämpi ajatus.

Onkin mielenkiintoista huomata että oikeistolainen fundamentalismikristillisyys on usein talousasioissa äärimmäisen uusliberaalia. Max Weber liittikin kalvinistisen teologian - joka jostain syystä on maassamme vääristynyt kielenkäytössä nimenomaan luterilaiseksi työmoraaliksi - tämänlaisiin asenteisiin. Hän piti kapitalismia kalvinistisen kristinuskon tuottamana yhteiskuntarakenteena. Tämä on mielenkiintoista koska usein Nietzsche nähdään jumalattomien ja Weber teistien filosofina. Mutta tässä teemassa heillä on kohtauspinta.

Ei ole vaikeaa nähdä, että kalvinistisessa maailmassa, jossa nähdään usein että Jumalan apu näkyy myös maanpäällisessä elämässä olevina siunauksina, on tekemässä jotain jossa hyvä ihminen on maksukykyinen ihminen. Maksukyvystä tulee, jos ei suorastaan moraalin mitta, niin ainakin moraalisuuden indikaattori. Siksi kaupankäynnin ahneusmetaforan sijaan onkin korostettu köyhän laiskuutta. Kokonaisuudesta muodostuu jotain melko irvokkaanoloista ; Jumala auttaa niitä jotka hän on predestinoinut auttamaan itseään.

Laajennetussa mielessä tämä voidaan liittää aika erikoisella tavalla orjamoraaliin. Ei sitä kautta että oltaisiin puhumassa moraalista. Vaan sitä kautta että ollaan puhumassa aivan oikeasta orjuudesta. David Graeberin näkemyksessä orjuudella ja velalla on ollut - ja on tavallaan yhä - syvä yhteys. ; Orjuus on käytännössä syntynyt pääasiassa kahta kautta. Elämän velkaa olemisen tai pelkän rahan kautta. Otan tästä pari esimerkkiä;
1: Sodan kautta saatu orjuus perustuu siihen, että sodassa antautuminen merkitsee elämän loppumista. Sotavanki voidaan teloittaa niille sijoilleen. Ja jos tätä ei tehdä on vanki tavallaan elämänsä velkaa. Tämä velka on vangin kannalta melko absoluuttinen. Hänen vanhat velkasuhteensa ja velvoitteensa raukeavat ja on vain hänen ja hänen omistajansa välinen velkasuhde. Joka on orjan kannalta absoluuttinen. Toisaalta orjanomistajan omistussuhde on kuvattavissa hyvinkin rajallisena. Sillä orjia voidaan myydä ja vaihtaa. Orjakauppa tekee sen, että orjalla on orjanomistajalle hyvinkin rajallinen vaihtoarvo. Orjuuden merkitys on tätä kautta epäsymmetrinen. Absoluuttinen velka voidaan myydä rajalliseen hintaan toiselle. Mittarina on usein orjan työstä saatava hyöty. Velka elämästä on toisaalla kauppatavaran mahdollistaja. Toisaalta hinta määräytyy siten että onkin kyse vain työvoimasta.
2: Velkaorjuus taas muodostuu toisella tavalla. Esimerkiksi Graeber kuvaa että muinaisessa babyloniassa avioliittoon meneminen ei ollut omistussuhde. Esimerkiksi omaa vaimoa ei voinut myydä. Kuitenkin jos perheen mies velkautui, velkojat veivät ensin irtainta omaisuutta, sitten lampaita tai muita tulonlähteitä. Myös vaimo ja lapset saatettiin ottaa orjiksi. Ja tietenkin velallinen itse. Orjuus on tässä eettisestis idottu ainoastaan suhteessa rahaan. Mutta käytännössä orjan elämän ja työtehtävien ja omistussuhteiden kannalta on melko sama onko orja napattu velkavankeuteen vai orjuutettu sotavanki.

Graeberin näkemyksessä velka on yhteiskunnan perusta ja olemus. Se, että ollaan velkaa joko vanhemmille, yhteiskunnalle, universumille tai Jumalille on kaiken yhteiskuntatoiminnan takana. (Esimerkiksi sana schuld on saksaki sekä velka että synti. Nietzschen kieliperusta on voinut helpottaa ajatuksen kehittämistä.)

Tämä ajatus on hyvin siirrettävissä kristinuskoon.

Jos mietimme kristinuskoa, niin ihminen on ikään kuin rangaistusta vastaan velvoitettu tekemään tiettyjä asioita. Jumala voi vaatia uhreja. Tai vähintään uskon kaltaisia mielipiteitä. Ja ei riitä että Jumalaan uskoo, Häntä täytyy myös rakastaa ja kunnioittaa. Ja tämä näkyy noudattamalla erilaisia sääntöjä ja toimia. Jotka osoittavat että ihmisen elämän tehtävänä ei ole edes askeltensa ohjaaminen. Jumalalla on omistusoikeus. Syntymän ihme ei olekaan lahja vaan jokin josta ollaan velkaa.

Nietzschen pääajatus siitä että tavanomaisuutta hakeva yhteiskunta on rajoite niille jotka haluavat elää eri lähtökohdista tai eri perustasta on tätä kautta helposti liitettävissä. Orjamoraaliin liittyvät ajatukset voidaan liittää ajatuksiin siitä että yhteiskunnassa epäsymetrinen markkinapaikka nostaa konflikteja. Joten markkinoiden olemassaolo vaatii jonkinlaisen väkivaltakoneiston joka rauhoittaa alueen.

Kapitalismissa, uusliberalismissa ja vastaavissa tämä on tarkoittanut usein sitä että poliisi nähdään erityisen perustavana. Mutta oikestaan kaikki muu on haluttu tehdä sopimuksenvaraiseksi.

Ja tätä kautta syntyy helposti konflikteja siivoava - kenties vain väkivaltaan puuttuva, mutta moraaliasioissa on mahdollista mennä konfliktisiivoamisen puolella myös moralisointiin jossa on poliittista korrektiutta tai uskonnonvapauden, mielipiteenvapauden ja sananvapauden rajoittamista - näkemys yhteiskunnan merkityksestä. Eli yhteiskunnan tehtävänä on varmistaa turvallisuus ja kaikki muu olisi sitten Herran tai hänen näkymättömän kätensä harteilla.

Toki asiaan voisi nyhtää myös pienen nyky-yhteiskuntatwistin.

Jos katsotaan uusliberaalia, raaputtamalla takaa löytyy usein jotain muuta. Yleensä joko moderni "jumalaton" anarkisti joka vain pitää kaupankäynnistä eikä ole siksi vasemmistolainen anarkisti. Tai vaihtoehtoisesti kunnon konservatiivinen kristitty jolla on jonkinlaisia kalvinistisia asenteita. Jälkimmäinen voi kannattaa vapaata kauppaa mutta korostaa yhden tietyn uskonnon merkitystä.

Yhden valta-asemassa olevan uskonnon teeman voi kuitenkin hyvin liittää siihen että uusliberaali vapaa markkinatalous todellakin tuottaa "pitkiä häntiä". Eli syntyy tilanteita joissa on vaihtoehtoja mutta käytännössä markkinoita hallitsee yksi tai kourallinen suuria pelaajia. Muut eivät käytännössä voi kilpailla näiden kanssa vaan ne joutuvat tyytymään siihen että hakevat fraktioita sieltä mitä suurpelaajien segmentoinneista on jäänyt kaahittavaa. Jos nähdään että uskonnollinen julistaminen on mainontaa, ja synti on velkaa, voidaan nähdä ostotapahtumia. Joten kenties moralisointi voidaan nähdä ihmisten ostokäyttäytymiseen ja kilpailijoiden mainontaa vastaan tehtynä kilpailustrategiana. Ja "yksi Jumala" on seuraus siitä että jokin jumala on joko de jure monopoli tai on de facto monopolinkaltainen. Näin ainakin yksi fundamentalistien jännite voidaan purkaa ; Ajatus velvollisuudesta yhteen Jumalaan on vaikeasti sovitettavissa yhteen arvostetun uskonnonvapauden kanssa. Ja usein tämä jännite vaikuttaakin kaksoisstandardilta.

Toisaalta jos valtionvelka on jotain joka palauttaa muinaisen jumalanpilkkalain kollektiiviset rangaistukset ja niihin liittyvät valvontatavat. Kun ennen pelättiin Starczewskiläisiä kollektiivisia kostoja, tehtiin jumalanpilkasta kovia rangaistuksia. Sillä kyseessä ei ollut yksilön vaan yhteisön asia. Tässä twistissä velkainen valtio on moraaliton valtio. Laiskana makaava valtio joka ei vaan yritä tarpeeksi auttaa itseään. Orjaksi joutuva valtio. Helvettiin ajautuva valtio. Tälläisessä ilmapiirissä voinee ymmärtää sitä miksi talousvetoinen uskovaisen lestadiolaisen johdossa olevassa valtiossa esiintyy sellaisia ajatuksia joissa väärä mielipide maahanmuutosta tekee sinusta "maanpetturin". Jokin josta ansaitsee rangaistuksen. Ja samalla sama ihminen puhuu mielipiteenvapauden suuresta arvosta ja poliittisen korrektiuden huonoudesta. Vaikka jos väärän mielipiteen tekeminen johtaa maanpetturuuden kaltaiseen juridiseen eksaktiin syytökseen, niin siinä tilanteessa olisi vaikeaa nähdä mitään mielipiteenvapautta koko aiheessa..

Tässsä ei ole enää oikein tilaa muuhun kuin Huxley -sitaattiin : "Maybe this world is another planet's hell."

Kristillisestä toivosta

Uskonto myy itseään toivolla. Tämä näkyy esimerkiksi siinä että uskonto on pullollaan erilaisia uskonnollisia iskulauseita jotka kohdistuvat nimenomaan kriisitilanteisiin. Englanninkielisellä alueella näistä on tehty aika kuvaava lista. Kriisissä oleminen onkin jotain joka on kristityille rakasta ja hankalaa. ; Ihan sen takia että jos olet ateisti ja kriisissä, korostetaan että uskonto antaa voimaa. Toisaalta uskonto näyttää tekevän myös jotain muuta. Kun voimien antamisen lisäksi korostetaan, että "God will never give you more than you can handle." syntyy tilanne jossa kriisi on Pahan ongelman kourissa. Uskonto sekä elää siitä että maailma on perisynnin turmelema että siitä että kriisit tulee trivialisoida.

Siksi tilanne muistuttaakin sitä että jos ihminen on ollut pulassa, ja pyytänyt apua, ja ajautunut itsemurhayritykseen, uskovainen joka ei ole kertojan elämää elänyt osaa kyllä kertoa selityksiä joiden teologinen ja älyllinen ja ymmärtävä ydin on siinä että 1) et ollut tarpeeksi syvällä paskassa 2) et pyytänyt vilpittömästi 3) Jumala ei ole vastausautomaatti, eli ei hän oikeasti välttämättä tarjoa mitään apua tai voimaa jokaiseen kriisiin.

Tässä asenteessa on itse asiassa vaikeaa tehdä muuta kuin napata itseensä jotain Nietzschemäisiä sävyjä. Hänhän esitti teemaan liittyen monenlaista. Esimerkiksi, että "The Christian resolution to find the world ugly and bad has made the world ugly and bad." Ja toisaalta, että "Christianity was from the beginning, essentially and fundamentally, life's nausea and disgust with life, merely concealed behind, masked by, dressed up as, faith in 'another' or 'better' life.  Hatred of 'the world' condemnations of the passions, fear of beauty and sensuality, a beyond invented the better to slander this life..."

Tämä on hyvin oleellinen näkökulma. Sillä se korostaa että kristinuskossa on perisyntiä korostava kulma jossa keskitytään tuonpuoleisen hyvyyteen. Ja tähän luodaan merkitystä ja haluttavuutta korostamalla miten maailma on paha paikka. Kristinuskon vaikuttavuus elää hyvin pitkälle tämän kontrastin myötä. Tämä johtaa siihen että kristinuskossa korostetaan jalostavaa kärsimystä. Mutta toisaalta samanaikaisesti se trivialisoi tämän kärsimyksen. Kristinuskon teemana onkin juuri se, että aito kärsimys jotenkin maalataan pois. Pahan ongelmaa ei pidetä relevanttina vaikka koko ajan korostetaan maailman turmeltumista ja sitä miten maailma menee yhä huonompaan suuntaan. Siksi ei olekaan erikoista että konservatiivien moraalikatopelottelu on läheisessä suhteessa kristinuskoon. Siinä korostetaan että elämä on kauheaa jotenkin ylitsepääsemättömästi syntistä. Tai jos ei ole, niin se on hirvittävän triviaalia ja merkityksetöntä ja siksi ylitsepääsemättömän syntistä ja epätyydyttävää elettäväksi. Ja samalla korostetaan tämänpuoleisen kärsimyksen merkityksiä.

Joka sitten johtaa siihen että esimerkiksi masentuneita suisidaalikoita kohdellaan usein "ota vaan itseäsi niskasta kiinni, Jumala ei oikeasti voi antaa sinulle enempää kuin pystyt kantamaan" sen sijaan että tultaisiin avuksi ja vaikka pestäisiin masentuneen pyykit. Sillä onko tämä asennevamma oikeaa teologisesti korrektia kristillisyyttä vai ei on aika merkityksetöntä. Sillä kristityn identiteetillä ympäriinsä heiluvista ihmisistä erityisen moni kuitenkin toimii juuri noin ja on samalla joka paikassa ideoligisen identiteettinsä kanssa esillä. Ja nämä kokoontuvat enemmänkin yhteen ja muodostavat liittoutumia kuin olisivat jotain jonka kaikki kristityt ajaisivat keskuudestaan samalla tavalla kuin Jeesus ajoi kaupustelijat temppelistä.

Nietzschen "Human, all too human" kertookin : "There is not enough love and kindness in the world to permit us to give any of it away to imaginary beings." Näyttää siltä että kärsimyksessä rypevät tekouhriutujat ja kärsimyksen trivialisoijat noudattavat jotain prosessia jossa hyvä todellakin siirtyy jonnekin Taivasten valtakuntaan. Koska täältä sitä ei ainakaan löydy. Täytyykin toivoa että kaikki kristittyjen hyvyys menee Taivaaseen. Ja toivoa että tämä Taivas on olemassa. Ja toivoa että se kasvaa siellä korkoa korolle.

"Truman show" ja mutka hedonismiin

Jim Carreyn tähdittämä "The Truman Show" oli melko vakava elokuva. Sen ytimessä oli tarkkailu. Truman oli vakuutusmyyjä joka huomasi eläneensä läpi elämänsä lavastetussa televisiosarjassa. Hänet oli otettu lapsena talteen ja sarjaa on käsikirjoitettu niin että hänen vanhempiensa kohtalo, se kenen kanssa hän menee naimisiin ja niin edespäin oli valittu hänen puolestaan. Hän oli "Tosi TV:tä" koska hän ei näytellyt. Hän ei tiennyt olevansa näytelmässä koska häneltä ei oltu kysytty suostumusta.

Päällimmäisenä elokuvasta varmasti tulee mieleen epäeettisyys. Trumanilta on hyvin ovelasti viety vapaa tahto. Hän voi esimerkiksi tavoitella uusia alueita, mutta tämän tavoittelu johtaa siihen että matkustuksella pelotellaan ja poistumista estetään erilaisilla efekteillä. Jopa henki voidaan vaarantaa prosessissa.

Pääosa elokuvan tarkasteluista onkin tehty ikään kuin "tilanteen tiedostavan näkökulmasta". Jolloin ytimessä on etiikka, erityisesti vapaaseen tahtoon liittyvä etiikka. Toisaalta elokuva tarjoaa paranoideille miellyttäviä syitä lausua sanasensa Platonin luolavertauksesta.

Mutta kenties erikoisinta onkin unohtaa tämä. Jos otetaan keskiöön hedonismi, elokuva itse asiassa tarjoaa hyvin omituisen tilanteen. Truman ei suoranaisesti kärsi tästä ratkaisusta. Hänen elintasonsa ja elämänlaatunsa on monin paikoin paljon parempaa kuin mitä hän olisi voinut odottaa ulkomaailmassa. Vastaan tulee hedonismin kohdalla kohtuu usein tavattu pulma ; Hyvä elämä koostuu nautittavista asioista. Ja hyvä elämä ei aina tarkoita sitä että elämän puitteet tai elämän toteuttaminen täyttäisivät eettisiä periaatteita. Hyvä elämä ja eettinen elämä ovat ikään kuin usein toisiinsa lomittuvia mutta kuitenkin eri asioita. Trumanin todelliset ongelmat alkavat vasta siitä kun hän tiedostaa että jokin on vialla. Ja tätä ennen mitään ongelmaa ei ollutkaan.

Truman ei kärsi kameroista joiden olemassaolosta hän ei tiedä. Itse asiassa jos minä eläisin koko elämäni kameroiden alla ja en tietäisi tästä kameravalvonnasta ja kuolisin pois ennen kuin asia selviäisi, niin minun elämäni olisi tämän jälkeen aivan yhtä hyvä elämä kuin ennen tätä tietoa. Eettisen tason ongelmat joita pakkovalvontaan liittyvät ovatkin muualla kuin hedonismin määrittämässä hyvässä elämässä.

Tätä kautta voidaankin huomata että televisiosetin rakentajat voivat tehdä aikamoisia hyökkäyksiä etiikkaa vastaan ilman että tämä tuhoaa ajatusta hyvästä elämästä. Tosin tässä on tietenkin ongelmana se, että se että piilottaa kameroita voi johtaa kiinnijäämiseen. Koska Truman onnistui selvittämään totuuden, vinkit olivat löydettävissä. Joten televisiosetin rakentaja on antanut jonkinlaisen todennäköisyyden sille että asia tulisi esille.

Ja koska tämänlaisen tiedostaminen sitten johtaa kärsimykseen, niin tämä hyökkää myös hedonistista hyvää elämää vastaan. Ja näin televisiosarjan puitteet rakentanut ei saa tästäkään oikeutusta teoilleen. Kun asiaan on pieni todennäköisyys, ja yksikin virhe kaiken muuttaa voi on nyrkkisääntönä se, että asia ei todennäköisesti tapahdu heti, mutta se että asia todella tapahtuu on vain ajan kysymys. Todennäköisyydet tuppaavat toimimaan näin. Epätodennäköisiä asioita tapahtuu odotettavasti kunhan vain otoskoko on riittävän suuri. Ja kun otoskokona on kaikki elämämme sekunnit, on tämänlaisen televisiosarja-kyhäelmän rakentaminen käytännössä hyökkäys myös hedonistista hyvää elämää vastaan. Ei siksi että piilovalvonta olisi paha. Vaan siksi että piilovalvonnasta jää jollain todennäköisyydellä kiinni.

---

Jostain syystä "Tosi TV" vaati ensin lavastuksen ja setin ja editoinnin. Ja "Tosi" viittasi käsikirjoituksen puutteeseen. Mutta esimerkiksi julkkiksia seuraava "Tosi TV" on nykyään tietoista skismojen luomista ja niitä jopa käsikirjoitetaan. Samoin pornografiassa "Reality" on nimenomaan kaikista käsikirjoitetuinta pornoa mitä on, sitä jossa on skene jossa tapahtuu seksikohtausten lisäksi esimerkiksi pizzankuljetuskohtaisten näyttelemistä. Mitä totuudelle on tehty? No, ei se hyvää elämää haittaa joten tuskin ketään kiinnostaa.

Mitä on elämän tarkoituksettomuus?

Ei ole tavatonta törmätä lausumiin, joissa korostetaan että elämä olisi merkityksellistä jollain hyvin syvällisellä tavalla. Sellaisella, että tämä merkitys ei ole lainkaan yhteydessä filosofiseen kysymykseen "onko meidän elämällämme tarkoitus". Sen sijaan tätä elämän merkitystä pidetään ilmiselvyytenä joka pitäisi jotenkin selittää. Ja sitten tähän lisätään mausteeksi se, että tämä selitys vaatisi Jumalaa tai uskontoa jotta se voisi toimia mitenkään.

Taustalla on siis tarina siitä, että alussa on ollut Jumala joka on luonut ihmisen jotain tarkoitusta varten. Ja tämä tarkoitus olisi olemassa ihmisistä riippumatta. Elämän tarkoitukseen liittyisi siksi Jumalan tahdon noudattainen ja palvontamenot. Kun tämä Jumala otetaan pois, on selvää että tällaistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalia ei ole. Kysymys voidaan kuitenkin muuttaa siihen mitä tämä "tarkoitus" voi olla ylipäätään. Onko niin että ihmisen elämän tarkoitus voisi olla vain tämänlainen. Onko käsitteelle olemassa toisia määritteitä. Jos on, argumentti todistaa että ihmisellä ei ole hyvin rajatussa mielessä merkitystä. Mutta tätä ei voi johtaa yleistetyksi argumentiksi joka pätisi kaikkeen. (Se on argumenttina vähän sama kuin selittäisi että kun on todistanut että henkilöllä X ei ole lemmikkinä kissaa, niin hänellä ei tämän vuoksi mitenkään voi olla mitään lemmikkiä, esimerkiksi koiraa.)

Kenties tätä kysymystä "mikä on elämän tarkoitus?" voidaankin muotoilla tästä näkökulmasta. Suomen kieli on siitä huono, että englannin kielessä puhutaan "meaning of life". Se korostaa "elämän merkitystä". "Elämän tarkoitus" viittaa vahvemmin pelkästään teleologisiin selityksiin ja rajoittaa tätä kautta vastaamista tavoilla jotka englannin kielessä puuttuvat. Englannin kielen "meaning" on siis jossain määrin laajempi.

Ja koska usein kysymys on siitä, että kysymys voidaan kääntää, voidaan miettiä sitä mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että jokin asia on tarkoituksetonta.

Skientismin kohdalla tarkoituksettomuus tulee melko vahvasti esille. Kuitenkin esimerkiksi kreationistien lausuntoja katsellessa on selvää, että lausunnot eivät ole koherentteja. Toisinaan evoluutio on merkityksetöntä ja toisinaan evoluutio onkin sitten jotain joka opettaa, että ihmiskunnan merkitys on selviytyä taistella elintilasta ja lisääntyä ja joka opettaa tätä kautta, että pitää harrastaa seksuaalista irstautta, sortamista ja muuta vastaavaa joka tuomitaan moraalittomuudeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että evoluutio tosiasiassa määräisi mitä ihmisten tulee tehdä. Eikä tämä tähän jää

Voidaan sanoa että jopa sivistyneillä kristityillä skientismin kohdalla henki on sen suuntainen, että jos evoluutio opettaa että elämä on syntynyt sattumalta ja kehittynyt evolutiivisesti, on tämän antama tarina alkuperästämme ja siitä miksi olemme sellaisia kuin olemme ja tavoittelemme sellaisia asioita kuin tavoittelemme jotenkin "laimeaa". Tämä ei tosiasiassa ole argumentti sen puolesta että skientismi ei antaisi mitenkään missään määrittein mitääbn merkitystä. Vaan nimenomaan sen henkinen että tämä saatu merkitys olisi jotenkin vääränlaista, latteaa.

Se, että olemme täällä koska esivanhempamme onnistuivat monistumaan epätäydellisesti on samanaikaisesti tosi, että jotenkin sellainen joka tekee elämästämme jonkinlaista Albert Camu'n Sisyfoksen puuhastelua kivenpyörittäjänä. Jotenkin latistavaa ja surumielistä. Se, että elämä on määrittynyt ei-ikuiseksi on monesta kauhistuttavaa sinänsä. Se, että on syntymä, asiat jotka tapahtuvat, ja kuolema on jotenkin jotain joka syö terää "lopulliselta tavoitteelta" jossa ihminen jotenkin täydellistyisi johonkin päämäärään.

Miten tätä voisi avata?

Minun mieleni avautui tähän lukiessani "Tieteen Kuvalehdestä" miten Einsteinin nuoruus oli mennyt. Urbaanin legendan mukaan Einstein olisi ollut huono koulussa. Tämä ei kuitenkaan ollut totta. Hän itse asiassa oli innokas lukija. Hän koki syvää merkitystä ja kiinnostuneisuutta kirjoihin. Hänen lapsi-ikäiset sukulaisensa kutsuivat häntä "serkku tylsimykseksi". Koska heistä tuollainen lukutoukkailu oli tylsää. Ja he itse kokivat jotain aidompaa ja rikkaampaa leikkiessään keskenään.
1: Jokainen aspergerin syndroomaisen pakkomielteeseen törmännyt tiedostaa että heidän käytöksensä on samantapaista kuin Einsteinillä. Ja on selvää että heille nämä heidän palapeliprojektinsa ja muut vastaavat puuhansa ovat erityisen mielekkäitä.

Tämä asenne on tosiasiassa tuttu omasta elämästäni. Ja varmasti monen muunkin arjesta. Se on kenties jopa helpompaa ymmärtää niiden kautta. Kun minä sanon että jokin on merkityksetöntä, viittaan usein enemmänkin siihen että aihe on minusta tylsä. Jos olen vaikkapa seurassa joka keskustelee jostain aiheesta johon minulla ei ole mitään kontaktipintaa, haukottelen. Näin käy jopa silloin kuin keskustelukumppanit pitävät keskustelua heille hyvin mielekkäänä.
* Esimerkiksi urheilujoukkueista keskusteleminen on monista erityisen kiinnostavaa ja se jakaa yhteisöllisyyskokemuksia. Minulle urheilu on triviaalejen sääntöjen varaan ladattu ylimaksettu absurdi puuhake.
* Toisaalta jotkut voivat keskustella vaatteista ja muodista. Se on minulle hämmentävä aihe. En ymmärrä estetiikasta tai välitä muodin käänteistä. Näissäkin on kysymys sosiaalisesti jaetusta yhteisöllisyyskokemuksesta johon liittyy jonkinlainen statuselementti ja esteettinen pohdinta. Minua tämä vain ei kiinnosta.
* Mutta sitten jos joku ryhtyy minun kanssa keskustelemaan miekkojen laadun testaamisesta, ihmisiä taatusti tylsistyttää jos kuvaan miten miekan pommelia pitää läimiä jotta näkee miten se värähtelee. (Tämä kertoo kaksi tärkeää kohtaa: Ensinnä sen kohdan millä osalla terästä pitää lyödä. Ja toisaalta pitää tarkistaa että värähtelyn "solmukohta" on siinä mistä pitää kiinni niin miekka ei tärähdä kädelle.) Tämä haukotuttaa monia käytännössä välittömästi.
+: Olen myös sivusta nähnyt miten ennen merkityksellinen parisuhde voi laimentua merkityksettömäksi ja johtaa eroon. Mikä ei sano että puolison ihmisarvo tai luonne tai oikeastaan mikään olisi muuttunut. Vaan siitä että puolisot eivät jaa keskenään vaikka elämänsä arkoja asioita, tai kerro tärkeistä asioista tai tee yhdessä asioita joista molemmat pitävät.

Voidaankin sanoa että suurin osa "merkityksettömyydestä" ei ole aitoa filosofista "merkityksettömyyttä". Ei yksinkertaisesti olisi jotain sellaista perustaa jossa uskonto jotenkin kiertäisi ne määritelmälliset ongelmat joita tapahtuu kun tosiasioita sidotaan etiikkaan skientismissä. (Tosiasiassa uskovainenkin joutuu ottamaan niitä perustelemattomia premissejä saadakseen vaikka Jumalan olemassaolosta jonkun "miten asian pitää olla".)

Kuitenkin tunne mitättömyydestä on vahva. Koska näitä kokemuksia ei jaeta. Voidaankin sanoa että aina kun kuullaan lausunto siitä että "se ja se elämäntapa on merkityksetöntä" kuvataan sitä että lausuja ei kenties ymmärrä tai ei vähintään osaa samastua sen toisen kokemuksiin. Ymmärrän miten lattealta kokemukset voivat tuntua. Jos minä käyn usknnollisissa tilaisuuksissa joissa on yhteisrituaaleja, vaivaudun koska "en kuulu joukkoon" ja jos käyn tilaisuudessa jossa on yksisuuntaista julistusta, haukottelen itseni uneen koska tilaisuus on niin maan saamarin tylsä. Tässä tilanteessa tulee tietekin mieleen että mikä näitä ihmisiä vaivaa. Että vika olisi heissä ja aiheessa eikä esimerkiksi minussa. Tämä on vain askeleen päässä siitä että uskontoa aletaan selittämään jonkinlaisena mielenvikana.

Ei ole ihme jos uskovaisella tulee tämä samanlainen hoopouden, absurdiuden ja mitättömyyden kokemus siitä jos joku nyt intoilee jostain auton sytytystulpista tai bakteerikasvustoista. Ainut ero on vain siinä, että he projisoivat tätä tylsistymistään ulospäin siten, että he kutsuvat sitä "merkityksettömyydeksi". Vika ei siis ole heissä itsessään vaan aiheessa.

Voidaankin sanoa että merkityksellisyysargumentit eivät ole metaeettisiä. Ne teeskentelevät olevansa metaeettisiä argumentteja. Ne ovat enemmän sanoiksi puettuja asennevammoja joissa oman maailmankuvan taustaoletukset joko on jätetty tiedostamatta tai ne on tiedostettu mutta niistä ei välitetä. Vastapuolen heikkoudet sen sijaan otetaan tökittäväksi ja kenties saivarrellaan ehtoja joilla niitä syntyy keinotekoisesti lisää.

Mitä tästä seuraa?

Jos merkitys määrittyykin ihmiskunnan kokemusten kautta, voidaan nähdä että vaikka Jumalaa ei olisi, voidaan sille kuitenkin saada arvioijia. Itse asiassa jopa muutamalla eri tavalla:
1: Voidaan nähdä että on sosiaalinen merkitys. Tämä säilyy vaikka ammuttaisiin hirvittävän monta yksilöä. Tämä vaatii jonkinlaista jaettavuutta. Sosiaalisuus, valta ja miellyttävyys liittyvät yhteen. Tylsäksi koettu vähemmistö saa merkityksettömän tai harhautuneen osan.
2: Voidaan nähdä että asioilla on aina merkitys yksilölle jos se kiinnostaa häntä. Kiinnostavuus synnyttää tunteita ja tunteet ovat "merkityksen mittareita". Kun asia koetaan mielekkäänä se "arvioidaan mielekkääksi eli merkitykselliseksi". Tämä merkitys ei vaadi sosiaalista jakamista, ainuttakaan aatetoveria. Toisaalta tämä tekee tästä merkityksestä hyvin hauraan koska sellaisen merkityksen voi ampua hengiltä helpostikin.

Näen tämän ajatuskulman rakentavana, kohteliaania. Ja ennen kaikkea sellaisena jonka koen ratkaisevan "äärellistä elämää koskevia omituisuuksia". Usein selitetään että ihmisellä olisi jokin arvo. Kenties jopa absoluuttinen arvo. Jos olemme jonkun tämänlaisen kanssa kanssakäymisessä sosiaalisesti, niin eikö tällä ole kuitenkin jokin arvo? Kenties ääretön aika olisi parempi. Mutta toisaalta voidaan kysyä että eikö rajallinen kontakti ole kuitenkin jonkin arvoista. Ehkä on jopa niin että kuolevaisuus vain vähentää merkitystä, ei tee merkityksettömäksi. Samoin Jumalan näkökulma ja Jumalan mieltymykset ja tunteet voisivat tuoda ihmiselle merkityksen. Mutta Jumalan kuolema ei poistaisi merkitystä tyystin. Se vain rajoittaisi merkityksen määrää ja laatua.

Ainakin kun katsoo ei-metaeettisesti sitä miltä käytännön "merkityksettömyys" -lausunnot kertovat, niin näyttää siltä että tosiasiassa elämän tarkoitus on tylsyyden karkoitus. Ne mitä ihminen pitää tylsänä ja pinnallisena koetaan merkityksettömänä ja niitä arvostavia ihmisiä pidetään pinnallisina tai erehtyneinä tai onttoina. Kenties tämä onttous on kuitenkin lähinnä sitä että syyttäjä projisoi omaa onttouttaan tämän kyseisen aihepiirin parissa. Kenties vika on aina syyttäjän ymmärryksessä (mikäli lausunto on ehdoton kategorinen lausunto missä ei voi koskaan olla mitään merkitystä, ei voida vedota siihen että hän itse ei saa siitä mitään). Tai siinä että hän ei kykene itse nauttimaan kyseisestä aihepiiristä (mikä tulee useammin vastaan silloin kun puhutaan mieltymyksistä vaikka eri taiteenlajeihin). Olemalla sosiaalisia, keskustelemalla esteettisistä ja kiinnostavista asioista ja kasvattamalla ymmärrystä monista asioista saadaan iloa ja merkitystä elämiseen. Tylsyyden vastakohtana on mielekäs ja vähintään satunnaisesti onnellinen elämä.

Hammurabinladenin laki ~eli Isiskuja pommivyön alle

Olen tottunut siihen, että Pariisissa tapahtuu kauheita. Pariisissa on aiemmin tapahtunut esimerkiksi Charlie Hebdo -isku tapahtui alle vuosi sitten Pariisissa. Viime yön monessa paikassa samanaikaisesti tapahtuneet terrori-iskut johtivat ensin mieleni jotain aivan muuta. Nyt iskujen tekijöiksi on ilmoittautunut ISIS. Mutta ensin epäilin, että iskujen takana olisi ollut Al-Qaida. Sillä Osama bin Ladenin kuolinpesästä löydetyissä aineistossa ei ollut pelkästään ei-julkistettua pornografiaa vaan myös karttoja Pariisista, erityisesti sen katakombeista. Tämä aihetodiste johti mielikuviani ilmeisesti väärään suuntaan.

Terrorismin käytännöllisyys

Tämä on tietenkin johtanut siihen, että terrorismista on puhuttu ja kirjoitettu melko paljon. Mikko Särelä on kirjoittanut mielestäni kiinnostavasti terrorismin eri luokitelmista. Tätä voidaan tehdä tavoitteiden ("Terroristijärjestöjen tavoitteet ovat tyypillisesti joko (1) vallanvaihto, (2) aluerajojen muutos (3) muutos kohteen politiikassa (4) sosiaalinen kontrolli ja (5) nykytilan (status quon) ylläpitäminen.") että iskujen tyypin ("Terroristien strategiat voidaan jakaa viiteen päätyyppiin: (1) väsyttäminen ja kuluttaminen, (2) uhkailu, (3) provokaatio, (4) pilaaminen ja (5) kilpailu siitä kuka on kovin.") kautta. Joskus terroristijärjestöt tekevät myös virheitä. "Al qaidan hyökkäykset Yhdysvaltojen joukkoja vastaan lähi-idässä 90-luvulla ovat esimerkki klassisesta väsytysstrategiasta, joka oli lähellä onnistua. Yhdysvaltalaiset valitsivat jopa isolationistisen presidentin, joka lupasi vetää joukot kotiin. Tästä näkökulmasta WTC-iskut olivat strateginen katastrofi, joka käänsi Yhdysvaltojen politiikan ja tuhosi Al qaidan mahdollisuudet nousta alueelliseksi suurvallaksi lähi-idässä. Al qaidassa ei ymmärretty sitä, että amerikkalaiset suhtautuvat eri tavalla väsytystaisteluun ja provokaatioon." Pariisin iskut ovat selvästi symbolinen ja provokatiivinen teko.

Toisaalta Ilta-Sanomien haastattelussa terrorismin asiantuntija selittää, että iskuilla olisi funktio. "...kun terrorismi kärsii hätää konfliktialueella missä se operoi, se pyrkii viemään mediahuomion pois tappiolta. Se tapahtuu tekemällä suuren profiilin iskuja ja toistaa mielellään iskun kohteen näyttääkseen, että heitä ei voi estää. Heidän sanomansa on, että me teemme iskuja missä ja milloin haluamme."

Nämä mallinnukset nojaavat kaikki yhteen mielenkiintoiseen näkökulmaan.

Tosiasiassa jokainen terrorismiksi rinnastuva teko joka saa medianäkyvyyttä synnyttää samantyylistä sepeämistä ja haudoilla tanssimista. Yleensä asia muuttuu jonkin "arvokeskustelun" keppihevoseksi. Jossa asia selitetään. Ja tämä selitys perustuu aina vain yhteen muuttujaan. Joka sattuu olemaan se sama muuttuja joka tällä selittäjällä selittää aivan kaiken muunkin. Tämä viittaa siihen että "salaliittoteoreetikot" ja muut "foliohatut" ovat lähempänä tavallista keskivertoa ihmistä kuin oikeastaan kehtaamme ajatellakaan. (Tavalliset ihmiset haluavat friikkiyttää nämä kodin pikku paranoidit ja salaliittoteoreetikot taas haluavat ajatella olevansa erityislaatuisia ja kykenevänsä ajattelemaan tavoilla jotka erottavat heidät "lampaista".)

Otin siksi esiin mekaanisia selityksiä jotka eivät tarkastelleet asiaa, ainakaan näkyvästi, arvokeskusteluna. Mutta tosiasiassa näitäkin malleja yhdistää jokin. Jokin joka on estettisimmillään sitä mitä "Kirkko Suomessa" -ryhmä postitti facebookissa tänään. "Jumala, On tapahtunut kauheita, ihmisiä on kuollut ja loukkaantunut. Olemme epätietoisia kaikesta. Olemme täynnä kysymyksiä : mitä, kuka, miksi, miten. Anna meille rauha." Terrori-iskut nähdään välinearvona. Ja vasta kun iskulle on tämä välinearvo, se on ikään kuin ymmärretty. Tämä lukkiutuminen on jännittävä ja kenties vaikeasti ymmärrettävä. Lukkiutuman kuvaaminen onnistuu kätevimmin filosofialla. (Ainakin minulle kätevimmin.)

Ymmärrys vaatii hedonismin (tarkalleen ottaen preferenssihedonismin) ymmärtämistä. Tämä on siitä kiinnostava asia, että moni meistä osaa toteuttaa hedonismia elämässään. Ja itse asiassa jopa taipumus lukkiutua siihen että teot ovat välinearvona vihjaa siihen että kenties hyvin syvällisesti katsoen jopa elämme hedonistista elämää. Mutta hedonismi terminä on usein pejoratiivinen ja loukkaava. Vihjaan että tässä ei ole takana ihmisten syvä kaksoisstandardi. Se, että emme elä ihanteellisesti. Tämä ei-ihanteellisuus on toki sekin totta. Mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa syynä on se, että hedonismin sisältöä ei ole oikeastaan tullut katsotuksi tarkemmin.

Hedonismin ytimessä on ajatus nautinnoista. Tämä "nautinto" on se sana jonka kristillinen tai muutoin moralistinen kulttuurimme on latistanut tarkoittamaan hyvin rajallisia määriä asioita. Hedonisteilla nautintoon liittyy kuitenkin odotettua enemmän. Nautinto ei hedonismissa suinkaan ole vain "pinnallisuutta" ja "halujen aivotonta seuraamista". Hedonismissa nautinto on useimmiten enemmänkin "sellainen mielentilaa joka on haluttu". Tässä mielessä jos elät elämää jossa sinulla on paljon tavoittelemiasi tiloja, se on hedonistien mukaan hyvä elämä.
1: Mielenkiintoista on että tätä ei ole määritelty samaksi kuin eettinen elämä. Hyvä elämä ei ole välttämättä eettinen elämä. Tämä jaottelu voi hämmentää monia, koska olemme tottuneet "kaikki tai ei mitään" -ajatteluun. Mikä on tavallaan hyvin nautinnonhaluista. Mikä on tässä yhteydessä hieman hämmentävää.

Tavoitteellisuus taas on jotain jonka avulla hedonismin voi piilottaa varsin mukavasti käyttäen vaikkapa Aristoteleen hyve-etiikkaa jonka ytimessä on teleologisuus. Tämä keino on siitä näppärä että jos katsomme hedonismin hyveellisyyttä, voidaan sanoa että kristinusko - jolle on ajatusperinteenä ollut tärkeää napata ideoita Platonilta ja Aristoteleelta ja muokata omaa ideologiaa eteenpäin näiden pohjalta - on itse asiassa valkopessyt monet hedonismin ihailtavat piirteet hyveellisyyteen. Noudatamme niitä emmekä pahastu niistä koska emme tiedosta että ne ovat niitä nautintoja joita hedonistit kannattavat.

Kun katsotaan hedonismia, sen tulkitsemisessa halut on klassisesti luokiteltu kahteen osaan. Kun katsotaan arvostuksia - ei tässä yhteydessä arvoja, koska hyvä elämä ei ole eettinen elämä - ne voidaan luokitella seuraavalla tavalla:
1: Jotka ovat haluttavina ikään kuin "itseishaluina" (intrinsic desire). Näitä asioita halutaan koska ne ovat itsessään arvokkaita. Asia muistuttaa tässä mielessä vähän samaa kuin itseisarvo (intrinsic value) etiikassa.
2: Jos jokin asia on haluttava siksi että se auttaa jonkun "itseishalun" toteuttamisessa on "välinehalu" (extrinsic desire). Syy-seuraussuhde tai asioiden epäsuorempi helpottaminen tekee näistä "käteviä asioita" hedonistille.

Koska kaikki - olivatpa he sitten liberaaleja tai konservatiiveja - luovat perinteisen tragediakertomuksensa samalla kaavalla, on selvää että terrori-iskut nähdään aina siten että ne tyydyttävät epäsuorasti jotain korkeampaa hyvettä. Näin ollen kaavana on se, että terroristeilla on jokin ideologia tai muu "puhdas asia" joka tahrataan "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelulla. Toisin sanoen terrorismi nähdään vain välineenä.
1: Sama kaava näkyy muuten myös kreationistien evolutionistien pilkassa ; Heidän sisäisesti ristiriitainen tarinansa on, että evolutionistejen julmuus ja kovuus johtuu arvotyhjiöstä joka on sitä että evoluutio komentaa heitä olemaan julmia ja taistelemaan itsensä puolesta ja asettaa tämän ohjeeksi ja normiksi.

Ihmiskuvaltaan optimistisen perushumanismin läpitunkevuus

Olisi helppoa leikkiä näsäviisasta ja vain torjua tämä vaihtoehto. Mutta se on kuitenkin hyvin mahdollinen. Tämän ajattelun implikaatiot ovat kuitenkin mielenkiintoisia. Sillä niiden takaa pilkistää lähes väistämättä jonkinlainen perushumanismi ; Terroristit eivät oikeasti ole perimmiltään pahoja koska heillä on "itseisarvonaan tai itseishalunaan" jokin "yleisinhimillisen hyvä asia", kuten usko Jumalaan. (Tosin minun silmiini näyttää että enemmistölle Jumala on vain väline pelastumiseen ja armoon. Mutta jos näin on, niin terroristia motivoi yleisinhimillinen "itseishalu" tähän tuonpuoleispelastukseen jossa odottaa neitsyitä tai rusinoita tai mitä siellä nyt olikaan.) Eli vain välineet nähdään syvästi ja pahasti tahrautuneina.

Kenties näin on. Ajatus ei ole täysin mahdoton. On kuitenkin tilaa myös sellaiselle ajatukselle, että jotkut ihmisten halut ovat joko syntymästään tai elinolosuhteiden traumatisoivien puolten vuoksi syvästi rikki. Ja että tosiasiassa näistä ihmisistä tulee sisäisesti ja itsessään pahoja. Tällöin terrori-isku voi olla ikään kuin verellä piirretty taideteos, itseisarvo ja itseishalun kohde. Ideologiat valitaan vain sen mukaan että ne sallivat tämän itsetoteutuksen. Ehkä osa ihmisistä onkin aidosti ja syvästi pahoja. (Tämä ei välttämättä suoraan tarkoita sitä että heitä ei voisi korjata vaikka terapoimalla. Mutta se voi tarkoittaa tätäkin jossain määritteissä ja tilanteissa.)

Kenties tätä ihmispessimismiä ei haluta ilmituoda tai kannattaa tai tunnustaa, koska tragedian ympärille luodaan hallinnantunnetta. Kenties ihmiset kysyvät kysymyksiä ja sitten vaativat niihin vastauksia. Terroristit joiden motiivit ja tavat ymmärretään ovat toki kätevästi torjuttavissa. Mikä on käytännöllistä ja suojelee ihmisiä joten sitä tulee tältä kannalta harjoittaa. Samalla siitä kuitenkin tulee tarina jonka avulla maailma olisi sittenkin hallittavissa (sillä yhdellä suosikkimuuttujalla). Ja näin terrorismi saataisiin tyystin torjuttua vaikka sillä että "kiellettäisiin islam" ja "ajettaisiin kaikki partalapset kotiinsa" koska maahanmuuttajat ovat "laittomia maahanmuuttajia jotka tulisi kieltää".

Tässä tarinassa on helppo unohtaa että maailma ei ole hallittavissa. Sen lisäksi siinä prosessissa saattaa unohtua että esimerkiksi kirjastopuukotus ei ollut vain ymmärrettävä provokaatio kieltämättä vastenmielistä Dan Koivusalo -yksilöä vastaan. Ja että Hetero Prideä vastaan tehty kaasuisku ei sekään ollut "astrologisen hassunhauska juttu" vaan terrori-isku. Ja että jos polttopulloja heitetään maahanmuuttajien paikkoja vastaan, kyseessä on jokin muukin kuin ymmärrettävä huolestuminen ihmisiä uhkaavasta asiasta. Se on terrorismia. Erona näiden välillä on vain väkivallan mittakaava ja suunnitelmallisuus. Jossain määrin voinkin sanoa että Suomen rähinöijät ovat demonstroineet lähinnä sitä että he tekevät omia väkivaltojaan vähemmän suunnitelmallisesti ja kyvykkäästi.
1: Mikä on paradoksaalista kun muistetaan että he ovat usein rotuoppien kannattajia ja lujasti huutelemassa siitä miten islamilaisissa maissa on keskimäärin matalampi älykkyysosamäärä. ;  Mikä toimiakseen vaatisi sen, että he itse edustaisivat keskiarvoa tai olisivat samalla tavalla valikoituja kuin nuo terroristit. Koska heidän omana tarinanaan on usein se, että islam nimenomaan luo terrorismia, olisi tämän oletuksen seurauksena se, että islamin avulla keskiverrompikin ihminen voisi muuttua terroristiksi. Kotimaassa uusnatsit tuntuvat aina edustavan kuitenkin ei-satunnaisesti valittua gaussin käyrän vasemmassa reunassa olevaa fragmenttia. Joka voi selittää sen miksi menetelmät ja tehokkuus ovat niin eri tasolla.

---

Muutoin olen karkeasti ottaen sitä mieltä että Pariisin isku oli isku oli kammottava. Tälläinen isku on isku tärkeimpiä modernin ajan arvoja vastaan. Demokratiaa, ihmiselämän kunnioitusta. Ja ennen kaikkea isku on jokaista eurooppalaista vastaan henkilökohtaisesti. Ja mikä pahinta. Se on isku suoraan minua kohtaan henkilökohtaisesti, en voi tehdä omintani eli omista pikkumurhieistani vänisemistä. Kun ei tässä kontekstissa ja nettipuheilmapiirissä oikein kehtaa vollotella. Terroristit iskivät suoraan uhriutumistani vastaan!

Ihmisen mielenkiintoisuudesta

Arthur Schopenhauerin "Pessimistin elämänviisaus" kuvaa elämää sanomalla "Tunnittaisine, viikottaisine ja vuosittaisine, pienine, suurempine ja suurine vastuksineen, pettyneine toiveineen ja kaikki odotukset ylittävine onnettomuuksineen elämällä on niin selvästi leima, jonka pitäisi olla meille vastenmielinen, jotta on vaikea käsittää, miten siitä on erehdytty ja vakuuttauduttu elämän olevan olemassa kiitollista nauttimista varten ja ihminen siksi, että hän olisi onnellinen."

En ole Schopenhauerlainen, mutta näen että hän kuitenkin demonstroi sitä että elämällä ei ole mitään sisäsyntyistä itseisarvoista kunniallisuutta (dignity). En näe, että asia täytyisi jättää tähän, sillä siinä voi olla ehdollista kunniallisuutta (honour). Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä kovin kannustavaa.

Schopenhauer käsitteli tylsyyttä jonain joka demonstroi sitä että pelkkä oleminen ei riitä. Ja tässä hän varmasti onkin jollain tavalla oikeassa. Se, että ihminen hakee asioita kertoo uteliaisuudesta. Ja tämä taas siitä että maailmassa on vähintään potentiaalisesti haettavissa jotain joka on ei-tylsää. Tässä mielessä hakisin Schopenhauerin sijaan vaikutteita Sartrelta, jolle yksinäisyys oli merkityksellistä koska mukana oli ajatus vaihtoehdosta joka oli sitten sosiaalisempaa. Uskoisin että se, että haemme parannusta tylsyyteen ja että emme aina ole tylsistyneitä vihjaa siihen että kenties on helppoa nähdä vain toteutunut paha.

Ihminen on hieman kuten Heidegger esitti. Jos katsotaan ihmistä potentiaalien eikä vain toteutuneen kautta, voidaan sanoa että "Every man is born as many men and dies as a single one." Monesti se mitä on käsillä on varsin tylsistyttävää. Ja tämä on jossain määrin oma vikamme.

Olen esimerkiksi itse saanut, nyt muutaman viikon työttömänä oltuani, huomata että minulla on paljon aikaa introspektioon. Olen esimerkiksi joutunut opettelemaan optimistista kielenkäyttöä ja positiivista itsekuvaamista työhakemuksiin. Tämänlainen optimismi on itselleni vierasta ja vastenmielistä. Olen kuitenkin tätä kautta tutustunut esimerkiksi Seligmanin ja Petersonin hyvelistaukseen. He kävivät läpi eri kulttuurejen arvostamia piirteitä ja tekivät niistä hierarkian. (Tämä ei vielä ole taipunut testatuksi psykologiseksi mittariksi, sen reliabiliteetti ja validiteetti on ns. "vielä testaamisvaiheessa". Joten en ota sitä hirveän vakavasti ; Se on enemmän kulttuurien arvojen kuvausta ja tätä kautta se kuvaa jotain yleisinhimillisiä arvostuksia. Mutta sanat ja mittarius ovat hieman eri asia.) Siinä on ytimessä se, mitä Schopenhauer kutsui erehdykseksi. (Mikä tosin voi johtua siitä että Schopenhauer erehtyi.)

Olen oppinut prosessissa että heikkouteni ei ole "transsendenteissa hyveissä" koska jos minulla ei ole toivoa tai kiitollisuutta tai henkisyyttä, niin olen sentään huumorin kautta asioita pumppaava. Toisaalta olen hieman yllättynyt siitä että syvin heikkouteni ei ole "humanity"- vaan "temperance" -haarassa. Erikoista on että en ole kovin tyytyväinen itseeni, sillä olen yleisesti ottaen hyvä niissä puolissa joita arvostan erityisesti - esim. wisdom and knowledge - ja huono niissä joita arvostan vähemmän. Kenties tämä johtuu siitä että arvostan "courage" -haaran hyveitä ja yritän kehittää niitä itsessäni mutta tässä en ole kovin hyvä.

Tämä kaikki olisi toki kovin kiinnostavaa. Mutta introspektioon vajoaminen vaatisi sen että vajoaja olisi kiinnostava ihminen. Mutta ei ole. Joten tämäkin on tavallaan aika tylsää.

Kosto ja kuolema

Kuolemanrangaistusta ajavat filosofiset argumentit ovat perinteisesti rakentuneet kompensaation varaan. Ideana on, että teloitettava on jonkinlaisen "silmä silmästä-hammas hampaasta" -prosessissa. Tätä, rehellisesti kostamisen, teemaa kutsutaan retributivismiksi. Tämä valinta ei ole kovin yllättävä. Sillä muissa rangaistustavoissa voidaan korostaa muiden suojelua joka onnistuu ilman tappamistakin, kuten pitkillä vankeustuomioilla. Ja toisaalta voidaan jopa ajatella että vankilan tulisi olla terapialeiri joka muuttaa rikollisen yhteiskuntakelpoiseksi. Joten tässä mielessä on ymmärrettävää miksi kuolemanrangaistusta tarjotaan.

On kuitenkin hyvä muitaa George Carlin. Hän kuvasi eräässä stand-up -rutiinissaan sitä miten heillä USA:ssa rangaistaan kuolemaan ja elämään. Tämä tuo esiin sen, että kenties elämäkin voisi olla rangaistus. Vitsistä argumentiksi asian saa muokattua itse asiassa varsin helposti.

Voidaan itse asiassa keskustella kuoleman filosofiasta.
* Moni kristitty korostaa, esimerkiksi pahan ongelman vuoksi, sitä että kuolema ei ole paha asia. Teemana on usein se, että maailmanjärjestyksessä on kuolema joka on neutraali tai ehkä vähemmän hyvä asia kuin elämä. Mutta kuolema itse nähdään jonain ei-pahana.
* Ja monissa muissa maailmankatsomuksissa asia on vakavampi. Sillä esimerkiksi epikuros näkee että ihminen ei kärsi kuoltuaan, eikä koe sitä. Joten kuolema on hyvinkin ei-rangaistuksenoloinen.

Voidaan itse asiassa nähdä että hyvä kompensaatio voisikin olla se, että armelias, hyvä tai ainakin neutraali kuolema voitaisiin korvata ihan yleisellä sosiaalisella savustuksella. Vaihtoehdoksi retributivisti voisi laittaa vaikka "Raivon ensyklopedian" periaatteen : "Hän ansaitsee tietää olevansa mitätön nolla, joka on häpeäksi lajillemme. Ja hänen on pysyttävä elossa voidakseen tämän velvoitteen täyttää."

Kyynisyyden muuttumisesta (ja vähän nihilismistäkin).

Katsoin "12 Monkeys" -televisiosarjaa. Siinä eräässä jaksossa USA:n salaisia tietoja vuotanut mies yritetään tappaa viruksella. Mies on asenteeltaan negatiivinen mutta äärimmäisen idealistinen. Hänestä on tärkeää tiedottaa asioista. Hän mieluusti vaarantaa henkensä jotta ihmiset saisivat kuulla mitä pahaa valtio tekee esirippujen takana. Sarjan aikamatkustajasankari taas välittää itsekin lähinnä maailman pelastamisesta, eikä hän välitä siitä mitä joku valtio tekee. Tietovuotaja on hämmästynyt siitä että hän kohtaisi itseään nihilistisemmän ihmisen. ; Itse asiassa kyseinen sarja on synkkä. Ja sitä kutsutaan nihilistiseksi ja kyyniseksi sarjaksi.

Tämä edustaa hyvin yleistä kulmaa. Epäluottamusta pidetään kyynisenä ja nihilistisenä. Tämä näkyy skeptikoiden maailmaankin ajatuksena että jo se, että kritisoi jotain on "nihilististä eli kyynistä". Henkenä on tietenkin se, että jos jokin maailmankuva antaa maailmaan merkitystä, niin sitten tämän maailmankuvan tosimaailman väitteitä koskevien asioiden moittiminen olisi merkityksen vihaamista. Yhteys on kuitenkin varsin heikko.

Jos mietimme "12 Monkeys" -sarjaa, se on asenteeltaan negatiivinen. Ihmiset eivät ole luotettavia, maailma on perseestä. Ja paras mitä voidaan on yrittää estää sitä olemasta yhtä perseestä. Kuitenkin niin tietovuotaja kuin aikamatkustajasankari ovat äärimmäisen idealistisia. Tietovuotaja uskoo hyvyyteen jota ei voi ainakaan sarjan maailmasta hevillä löytää tosiasiatasolla. Hän vuotaa Totuutta idealistisesti, oman henkensä tietoisesti vaarantaen. Tämä on nihilistin antiteesi. Samoin aikamatkustajasankari välittää vain lopputuloksesta. Lähes kaikki on hänelle vain "tehtävää". Hän on valmis siihen että kun hän saa maailmanpelastusprojektinsa valmiiksi, hän ajautuu aikaparadoksiin ja lakkaa olemasta. Hän on valmis tappamaan ihmisiä, mukaanlukien hyviä ihmisiä, jotta tämä maailmanpelastus voisi onnistua. Hän ei ole nihilisti. Hän on utilitaristi. Päämäärä oikeuttaa keinot ja kysymys on suuremmasta hyvästä jonka hyötyfunktion maksimointi on tärkeämpää kuin yksilöiden henki, terveys ja muut ns. ihmisoikeudet. Hän on nihilistin antiteesi. Jopa vahvemmin kuin tietovuotaja.

Sarjaa onkin hyvä läpikäydä kyynisyyden kautta.

Jos otamme antiikin kreikan "koirafilosofi" Diogeneen, meillä on käsissämme varsin mielenkiintoinen hahmo. Hän asui tynnyrissä, puhui vain lasten kanssa. Haistatti pitkät vallanpitäjille. Hän näyttää ihmiseltä joka näyttää keskisormea maailmalle hyvinkin vahvasti. Ja juuri tätä hän tekikin.

Mutta tavalla jota on vaikeaa ymmärtää nykyaikana. Nykymaailmassa eletään alakulttuuriklustereissa joita voisi kutsua vaikkapa "demografioiksi". Maailmassa vallitsevin yhdistävä piirre on kapitalismi ja kaupallisuus. Ja jokaisella eri demografialla on poliittisesti korrektisti lupa pitää oma mielipiteensä.

Ja mielipiteitä käsitellään jopa vapauden ja tasa-arvoisuuden käsitteinä siten että jokainen näistä olisi samanarvoinen. Ja maailmassa meneminen on sitä että nämä tasa-arvoiset mutta kuitenkin sisäisesti hyvin klusteroituneet ja tiukkapipoiset alakulttuurit, sitten dissaavat toisiaan omista mukavista lokeroistaan. He lähinnä katsovat alas, eivätkä elä asennoitumiseltaan sen kummempaa elämää kuin muissakaan lokeroissa. ; Monessa alakulttuurissa korostetaankin sitä, että heidän moittimisensa ja dissaamisensa on selvästi virheellistä ja väärin tehty, koska he ovat tavallisia ihmisiä juuri kuten kaikki muutkin!

Tämä alakultturisoituminen kasvattaa sosiaalista kätevyyttä oman alakulttuurin sisäpuolella ja vähentää sitä sen ulkopuolella. Ihmiset näyttävät keskisormea maailmalle tässä asenteessa. He eivät muutu itse eivätkä muuta maailmaa prosessissa. Sen sijaan he osoittavat sen, missä jengissä he ovat ja keiden ihmisten parissa he viihtyvät. Tässä kenties ollaan ilkeitä mutta kuitenkin perimmäinen tavoite on sosiaalinen kätevyys. Halutaan selkääntaputuksia niiltä ihmisiltä jotka koetaan relevanteiksi. Ja näin vihollisuus on vain yksi keino suunnata negatiivisia asenteita tavalla jotka tukevat oman alakulttuurin sosiaalisia konventioita. He ovat kyynikoita sanan nykyisessä mielessä. He eivät rakenna, vaan repivät. (Ja tässä maailmassa vasta-argumenttia ei nähdä haasteena vaan hyökkäyksenä.)

Diogenes ei tehnyt tällä tavalla. Hänen kaiken toimintansa ideana oli nimenomaan välttää sosiaalista mukavuutta. Hän ei mennyt seuraamaan ideologiaa joka olisi hänelle itselleen helpoin ja mukavin. Hän ei "vain heiluttanut keskisormea ihmisille". Diogenes oli sitä mieltä että järki on vahvempi kuin tunteet. Että rohkeus on tärkeämpää kuin omaisuus. Ja että sosiaaliset konventioita vastaan on syytä taistella kaikkialla. Ja hän ei tehnyt sitä siksi että se oli helppoa, vaan juuri siksi että se oli vaikeaa.

Diogenes näki että tunteiden seuraaminen oli helppoa. Rahan tavoittelu on helppoa. Ja sosiaalisten konventioiden tavoittelu on helppoa. Mutta ne tekivät elämästä mutkikasta. Diogenes tavoitteli yksinkertaista elämää, jota ei voinut kuvata mukavuushakuiseksi. Se, mitä yleensä tavoitellaan onnellisuuden nimissä oli hänelle lähinnä jotain joilla elämää mutkistavat piirteet "lahjovat" meitä. Ja tekevät hyveellisen yksinkertaisen elämän vaikeaksi. Tämä teki hänestä antihedonistin, joka tavoitteli hyvyyttä ja hyvää elämää nautintojen yli.

Tässä mielessä "12 Apinan" ideaaliset sankarit ovat itse asiassa kyynisiä sanan alkuperäisessä mielessä. Ja tässä kulmassa niissä ei välttämättä olekaan mitään moitittavaa! Ongelmana onkin tavallaan nykymaailma, jossa koetaan että onnellisuus ja hyvä elämä on juuri sitä että hankitaan elämään kaikkea sellaista mikä tekee elämästä mukavaa, vaivatonta ja kompleksista. Nykymaailmassa tämänlainen elämä on rikasta. Siksi uskovaisetkin, jotka korostavat sitä että eivät ole "kaupallisia", korostavat "sosiaalisuutta" ja "yhteisöllisyyttä" ja "onnellisuutta" siitä kun saa helpolla mielenrauhan esimerkiksi siten että käsittelee kuolemanpelon siten että kiistää koko kuoleman viittamalla helppoon kuolemanjälkeistoivoon. Paratiisiin joka on tietenkin äärimmäisen hedonistinen paikka. Täynnä musiikkia ja yhdessäoloa ja muita vastaavia iloja.

Vika ei olekaan sarjassa vaan ihmisissä. Itse asiassa klassisen (ja hienon) kyynisyyden asenteita voidaan nähdä myös Nietzschellä. Eli hahmolla jonka kautta "nihilismi" -sana on levinnyt käyttöön. Hänkin korosti että "lopun ajan ihmiset" hakevat halpoja huvituksia ja välttävät vaikeuksia. Hän korosti että kristinusko tukee tämänlaista pelkurin asennetta. Hän korosti että ollakseen aidosti iloinen ja onnellinen tulisi elää ponnistellen. Ja että aito hyvä elämä ja tuskan kokeminen ovat toisiinsa sidottuja sillä tavalla että jos haluaa elää aidosti onnellisena on tämän eteen pakko kokea myös tuskaa ja esimerkiksi tehtävä uhrauksia.

Kun joku moittii "12 Apinaa" -sarjaa nihilistiseksi, sen sanoo todennäköisesti ihminen joka on nihilistisempi kuin kyseinen sarja. Itse asiassa kyseinen ihminen on todennäköisesti niin nihilistinen että hän ei enää edes pysty käsittämään tätä. (Koska tämä käsittäminenkin vaatisi vaivalloista ponnistelua sen sijaan että voisi "vain olla mielipiteenvapauteen vedoten sitä mieltä mitä on ja tietää mitä nihilismi tarkoittaa lukematta koskaan ainuttakaan nihilismiä käsittelevää kirjaa, saati ymmärtämään sen sisällön päälle.")

Loman tarpeesta lomalla tarvitsemiseen

Olen ollut lomalla. Lomallaoleminen on ajatuksena mukavaa. Suurin osa ihmisistä ajattelee ja suunnittelee lomaa töissäollessaan. Loma on lähempänä kuin eläke. Nyt, ollessani lomalla, minulla on kuitenkin hankalaa. Työ tuo elämään jonkinlaista rytmiä. Vapaallaolo lähinnä tuhoaa valveillaolorytmini (sen vähän jota muutenkaan on). Saan jopa vähemmän aikaiseksi, kuin töissäollessani. Ja olen muutoinkin vähemmän luova. Kaiken lisäksi päässäni alkaa pyörimään kaikenlaista paskaa. Pysähtyminen ei ole hyvä vaihtoehto, ainakaan niille joiden mielenterveys ja oman itsen hallinta ja pään sisällön arvostus on yhtä omituisilla tolilla kuin minulla. (En liene hullu sanan täydessä mielessä, mutta ei sitä oikein miksikään terveydeksikään voi sanoa.) Lomalla en turhaudu, kuten töissä tai aktiivisessa muiden ihmisten kohtaamisessa voi helposti käydä. Lomalla kärsin toisesta ongelmastani, tylsistymisestä ja sen mukanaantuomasta tylsistymisen estämisestä omaan itseen ja oman pään sisäiseen maailmaan käpertymällä.

Loma kaipaa lisää raatamista.

Tätä voisi kuvata jopa lomallaolemisen paradoksiksi. Sitä voisi luulla että jos olemme vapaita valitsemaan sen miten käytämme aikamme - sen sijaan että joku määrittäisi työpaikan, projektin tai ainakin tekemiseen käytetyn ajan - voisimme vapaasti tavoitella sitä mikä tekee elämästä merkityksellistä ja onnellista. Jostain syystä asia ei kuitenkaan näytä olevan näin. Vapaalla degeneroidun katsomaan televisiota. Lomaminäni muuttuu jonkinlaiseksi zombieksi. Nopeasti. Tämän seurauksena minulla on tylsää. Se on jotenkin pahempaa kuin se, että töissä jokin asia ärsyttää tai kiireyttää.

Olen kenties äärimmäinen tapaus. Tunnen itseni sen verran hyvin että haluaisin tehdä töitä joulunakin. Mutta tosiasiassa Mihaly Csikszentmihalyi -niminen psykologi on tutkinut ihmisten onnellisuutta ja huomannut että ihminen tarvitsee keskittymistä ja haasteita saavuttaakseen flow -tilan. Ja näitä kokemuksia tarvitaan kokonaisonnellisuuden kannalta. Näin ollen ei ole yllättävää jos ihminen luulee tulevansa onnelliseksi vapaalla, mutta ei oikeasti tule. Csikszentmihalyi onkin tutkimuksissaan huomannut että työssä ollessaan ihmiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin vapaa-ajallaan. Vaikka töissäollessaan he ajattelevat lomaa parannuksena. Hän on kutsunut tätä työn paradoksiksi. Se on hyvä esimerkki siitä mihin kognitiotieteilijät ovat tottuneet ; Väärintoivomme (miswanting) asioita. Se mitä luulemme haluavamme ei välttämättä johda siihen että olemme tyytyväisiä.

Jotta en liian vahvasti eläisi tätä todeksi, olenkin pakottanut itseni tekemään asioita. Olen järjestänyt itselleni distraktioita. Ja olen ymmärtänyt prosessissa sen verran, että tämä on kenties se syy miksi ihmiset hankkivat niitä lomamökkejä. Niillähän tehdään kaikkia melko kammottavia töitä. Puusee -järjestelyt ovat käytännössä kaikilta osa-alueiltaan epämiellyttävämpiä kuin arjessa koettu vesivessa. Mökeillä raadetaan yllättäviä määriä. Ja tämä kaikki hyttystensyötävänäoleminen on kauheaa. Mutta sitä tarvitaan koska jos loma olisi pelkkää ongennarun kastelua iltahämärässä, loma olisi psykologisessa mielessä liian haasteeton ja sitten loma menisi pilalle. Onneksi esimerkiksi filosofia tarjoaa minulle loppumattoman haasteen. (Ja mikä parasta : Sen voi ottaa kaikkialle mukaan, toisin kuin biologian kenttäkokeiden tekemisen.)

Raataminen on distraktio.

Olen tunnetusti tietyllä tavalla urautuva. Joku voisi sanoa että äkkipikaisen ailahtavuuteni tasapainoksi olen hankkinut niitä tasapainottavia ongelmia. Olen kaunainen, äärimmäisen kaunainen ja jossain määrin addiktoituva. Lisäksi vaikka en yleensä ole hyvä sitomaan merkitystä ihmissuhteisiin, silloin kun se onnistuu ne ovat valitettavankin pysyviä.

Kun mieleen jämähtää jokin, siitä on hyvin vaikeaa päästä irti. Tämä on ollut haasteena entisissä tyttöystävien kanssa. Ne kun ovat, ymmärrettävistä syistä, jotain jossa ei ole ns. toivoa. Jossain määrin sama koskee tietenkin kaikkia muitakin päähän pälkähtäviä pakkomielteitä. Potentiaalisesti kohdallani myös suisidaalisia ajatuksia, joita minulla silloin tällöin on. Niitä vastan taistelu on hyvin vaikeaa.

Psychology Todayssa oli tähän liittyen erikoinen artikkeli. Se käsitteli nimenomaan sitä miten (mahdollisimman) tehokkaasti lopettaa jonkun romanttinen tai seksuaalinen ajattelu. (Tämä on jotain jota höpöoptimistit eivät opeta. Opimme heiltä miten aina on toivoa. Ja miten rakkaista pitää pitää kiinni ja luottaa että asiat menevät paremmiksi. Tosimaailmassa joskus tämänlaisten harrastaminen tekee stalkeriksi joka ansaitsee korkeintaan lähestymiskiellon. Tai enemmän.) Artikkeli opettaa että normaali ajatus siitä että vain lopettaa ei toimi. Se on vain keino luoda "sinisilmäisiä jääkarhuja". "Just telling yourself to stop thinking about that person doesn’t help. Daniel Wegner and his colleagues have shown that attempted thought suppression actually has the opposite effect-you end up experiencing more of the thoughts you tried to suppress." Sen sijaan distraktio on hyödykästä "Instead of suppressing your thoughts, try changing their focus instead. The best advice is to actively focus your thoughts in a different direction". Olen elänyt tämän periaatteen todeksi. Erityisesti ajatuksen korvaaminen kilpailevalla ajattelulla on tehokasta "when they tried instead to change the focus of their thoughts—and, specifically, to think about their current romantic partner—the results were very different." ... "And which was better at stopping thoughts about an attractive other person? Thoughts about love. In other words, love was more powerful than sex."

Ainut ongelma

Kun distraktiomenettelyn aloittaa, siitä tulee helposti rutiini jota ei voi lopettaa. Moni taustaongelma voi unohtua ajan kanssa, mutta osa niistä on pysyviä. Kenties distraktio estää niiden kohdalla käsittelyn. Kaikkia asioita ei voi unohtaa. Toisaalta jos menettely tuo elämään haasteita, se tuo elämään onnellisuutta ja se poistaa negatiivisten asioiden tuomat ongelmat. Joten tavallaan asioiden käsittelemisen kohdalla kysymys onkin : Why bother? Elämäntaparatkaisuni päivittää loputonta tyhjänpäiväistä tekstivirtaa. Se on vähemmän huono kuin moni muu vaihtoehto.