Darwininpalvontaa ja nekrofiliaa

Kulutin 9 päivän matkastani kolme päivää Natural History Museumissa. Se on hieno ja suosittu paikka, jonne joutuu helposti jonottamaan.

Siis todellakin joutuu.

Se on maailmankuulu paikka, jossa on tieteellisesti merkittäviä näyttelyitä ja harvinaisia aarteita. Ja se on arkkitehtuurisesti upea. Yleinen trendi on, että siitä pitää pitää ja sitä pitää arvostaa. Itselleni tämä oli helppoa. Kuitenkin olin jossain määrin tyytyväinen, kun eräänä päivänä kuulin ohikulkevan vanhemman rouvan paheksuvan paikkaa nekrofiiliseksi. Kaltaiseni läpipaskan kyynikon oli vain jostain syystä yksinkertaisesti piristävää kuulla edes jotain negatiivista. Kun jokin on "pakotetusti hyvää" siinä on pakko olla jotain epäilyttävää.

Syytös kuolemafetissistä on lisäski tietyllä tavalla hyvinkin kuvaava ; Kuolleet elikot eri muodoissaan kattavat talon. On täytettyjä ja kuivatettuja eläimiä. On niiden luurankoja. On niiden fossiileja. Raatoja. Raatoja. Raatoja!

Saammeko tarjota kuolemaa?

Sen kaikista makaabereimmissa muodoissa?

Toinen silmiinpistävä asia on jotain jota voisi kutsua Darwininpalvonnaksi. Talo on itsessään hieman kuten jokin kreikkalais-egyptiläinen temppeli. Temppeli jossa ei toki ole alttaria, mutta jonne ihmismassat tulevat vaeltelemaan ja saamaan esteettisiä elämyksiä.

Ja jossa, asiaankuuluvien ikkunamaalausten paikallaollessa,
juuri alttarin paikalla on itsensä Darwinin patsas...

Kuvassa Darwin oikealla.

Tämän tyyppinen ajattelu on tietyllä tavalla ymmärrettävää. Ja jos puhutaan humanisteista ja postmodernisteista, niin se on jopa kohtuullisen yleistä. Kulttuurissa jossa kaikkien kulttuurien sisältöä pitää ymmärtää, "reduktionistiseksi" tuomittu näkemys saa kauhistelua. Jos Jumala olisi kyseessä nyrpistelevää näsäviisastelu käytöstä pidettäisii epäkohteliaana. (Tiedän koska olen harrastanut tämänlaista melko paljon.)

Kuitenkin tässä näkyy myös tiettyä onttoutta. Kutsun sitä "näköalattomaksi kulttuurireduktionismiksi". Siinä kaikki ihmisen toiminta yritetään redusoida tietynlaisen kulttuurin malliin ja tämän mallin ulkopuolella ei nähdä olenvan kulttuuria ja kaikki kulttuurit yritetään sovittaa siihen. Kaikki teemat nähdään yhteisten piirteiden kautta yhteiseksi ilmiöksi. Siksi kaikki isot talot ovat temppeleitä ja kaikki patsaat palvontamenojen paikkoja. Tässä on malli johon kaikki muut näkemykset ujutetaan. (Juuri samanlainen semanttinen taikatemppu on etsi-korvaa -toiminnolla jotain juuri sellaista mitä kreationistitkin harrastavat kun puhuvat vaikkapa "profeetta Darwinista".) Tämä on sitä "kulturosentrisyyttä" (joka on huono pseudosana ja kehitetty tätä selitystä varten.).

Näköalattomuudesta taas saa hyvää kuvaa toisesta salakuuntelemastani irtolauseesta. Siinä pikkupoika näki fossiileja ja ymmärsi niistä sen verran että ne ovat kuolleita eläimiä. Hän kysyi vanhemmiltaan että miksi hänen kuolleesta lemmikistään (ilmeisesti kani) ei oltu tehty tuollaista. Fossilisoituneen lemmikin ääressä tätä olisi helppo muistella. Kanien taivas on siitä huono selitys, että se koskee kanin sielua eikä kanin ruumista ja lapsikin näkee että minne se jäniin maallinen jäännös joutuu. Lapsi tajusi että fossiili olisi konkreettinen asia joka muistuttaisi jostain joka on paljon jotain hienompaa ja ihmeellisempää kuin pelkkä kuollut luu kivessä.

Näkisinkin että naturalismin iljettävyydelle kauhistellaan yleensä ottaenkin hyvin paljon samasta syystä. Se on limaista ja alkoholiin liotettu elikko ja sen leikkely iljettää monia. Nekrofilisuutta kauhisteleva näkee vain esteettisen, mutta ei tunne esimerkiksi sen takana olevia tieteellisiä ideoita eikä fasinoidu näistä. Tämä näköalattomuus on tietyllä tavalla hyvin normaalia. Itselleni tästä hyvänä esimerkkinä on luonnontutkija nimeltä Hugh Edwards, joka kuvasi kohtaamistaan elävän hain kanssa seuraavalla tavalla "To see the shark alive was a revelation. He was strong, he was beautiful. No dead shark or second hand account could convey the vitality and presence of the live creature. A few seconds face to face were worth more than all the years of hearsay, pictures, and slackjawed corpses." Tämänlaisen kohtaamisen jälkeen luultavasti myös suhtautuminen hain kuviin muuttui. Kuva muistuttaa kohtaamisesta. Näin ollen hain kuvista ja hain raadoista kykenee näkemään sen mitä se on ollut eikä pelkästään sitä mikä se on.

Ja nähdäkseni tämä on tärkein ero humanistin ja naturalistin välillä. Humanisti joka ei halua luokitella ja lokeroida vaan joka sen sijaan fenomenologisesti kohdata, kohtaa siksi fossiilissa vain rujoutta ja kuolemaa, jotain jossa ei ole vastavuoroisuutta vaan vastaan huokuu äänettömyys, joka symbolisoi korkeintaan adistavaa oman kuolemisen kokemusta. Että elämä loppuu ja sitten se on siinä. Heille luonnontieteellinen biologia on enimmäkseen räkää. He ovat kuin niitä Natural History Museumin geologiapuolen ihmisiä jotka parveilevat valmiiksi hiottujen arvokivisormusten vieressä mutta jotka pysyvät poissa muutaman metrin päässä olevalta lokerolta jossa on samoja jalokiviä niiden hiomattomassa muodossa. Vähän samaan tapaan kuin jalokiviartisti näkee hiomattomassa kivessä sen mitä se voi olla, ja kykenee siksi luomaan siitä esiin vaikkapa sen kauniin sormuksen, naturalisti näkee fossiileissa juuri jotain muuta kuin sen kuoleman. Heille ne kertovat ihan muista asioista.

Mutta toistaalta ; kyllä minäkin mielelläni darwininpalvonnasta 10 puntaa maksan!

En siis ole aivan täysin rohkeasti paheksuvan tantin kannalla. Mutta tosin kun katsoo sitä, että Natural History Museumin "Darwin Centerissä" on tutkijoita vastaamassa ihan kasvokkain ihan itse haluamiinsa kysymyksiin, ja siellä on silti tyhjää kun ihmiset ovat katsomassa dinorobotteja. - Mikä ei sinällään haittaa, innostuvat kakarat vielä vahingossa tieteestä ja tekevät jotain fiksumpaa kuin ärjyvät "dinosaurus, iso, rää". Etenkään kun tässä odotellessa minäkin sain esimerkiksi puolitoista tuntia kysyä erityisiä kysymyksiä taksonomilta kun muita kiinnostuneita ei oikein tahtonut olla. - Tämä huomion keskittyminen kertoo siitä että aika monelle museoesineistön valaisevasta puolesta suuri osa menee tyystin ohi. Heidän kohdallaan tantin huomiot voivat olla hyvinkin relevantteja.

Miksi Hobitti?

"Hobitti" -elokuva ja sen fanittaminen ovat tällä hetkellä aika suuri ilmiö. Ennakkoinnostus on tietenkin ymmärrettävissä, sillä "Taru Sormusten Herrasta" oli mainio elokuvakokonaisuus. Tosin jo ennen elokuvan tuloa minulla oli vahvoja epäilyksiä. Syynä on se, että "Sormusten Herra" on hyvä kirjana. "Hobitti" taas ei. Lisäpelkoja herätti se, että kirjana ohuehko Hobitti oli venytetty kolmeen elokuvaan, kun taas se hyvä kirja oli tiivistetty aivan yhtä moneen.

Pessimismini oli liioiteltua ; Elokuva on parempi kuin kirja. Kuitenkin sitä katsellessa syntyi lähinnä "absoluuttisen nollapisteen" kuvaamia tunnelmia "Hinnat ovat jälleen nousseet - maisemat ovat yhtä kauniita." Elokuvan tarinallinen sisältö kun näyttää tiivistyvän siihen että Bilbo lähtee ihannoidusta porvarillisesta yhteisöstä ihannoituun seikkailuun ja menettää kykynsä pelätä. Kääpiöt taas ovat epäluuloisia mutta oppivat luottamaan kun toinen näyttää menettävän kykynsä pelätä. And that's it. Loppua kuvaa sitten vahva random encountereiden henki. Elokuvassa ei siis ole ideaa, vaan tapahtumia.

Hobitissa ei ole mitään mitä ei olisi tehty TSH:ssa monisyisemmin ja paremmin. Yksi syy on tietysti se, että sormus oli läsnä, konkreettisesti kannettava. Smaug taas ei. Se on vain jossain kaukana. Maali ei ole yhtä läsnäoleva, tavallaan konkreettinen, joten punaista lankaa ei ole yhtä helppoa rakentaa. (Konkreettisuus ei tunnu järkevältä jos asiaa miettii siten että Smaug on iso kasa lihaa ja Sauron taas on abstrakti aineeton paha. Mutta tämä ei ole se kulma jolla tavalla sormus on konkreettinen kun taas kaukana oleva Smaug on abstrakti maali.) Tämä on selitys huonoudelle, eli se ei kuitenkaan muuta sitä, että olen pettynyt. Hyvin pettynyt.

Hobitti on mielestäni malliesimerkki siitä miten Umberto Eco oli liian oikeassa. Hänhän kuvasi "keskiaikaharrastajia" ihmisryhmäksi joka keräsi omituista symboliikkaa ja pseudohistoriaa. Esiin tulee sekin, että itse asiassa roolipeleissä ja fantasiakirjallisuudessa ei ole kysymys mielikuvituksesta. Niitä myydään mielikuvituksella, mutta niissä on tosiasiassa enemmänkin kysymys rituaalista jossa toistetaan tuttuja elementtejä, symboleita ja arkkityyppejä. Ja tällä tavalla saadaan luotua tuttua. Ei uutta. ~ Tämä ei tietysti koske koko fantasiagenreä tai roolipeligenreä. Mutta se kuvaa sitä niin suurissa mittakaavoissa että sitä ei haluaisi ajatella.

Olen tavannut ajatella että fantasia/roolipeligenre on kulttuurisodassa neutraali. Kuitenkin siinä voidaan nähdä tiettyä klikkiytymistä. Tietyt pelitavat eivät nimittäin sovi kaikille. Toiset pelitavat korostavat sekulaaria kulmaa, silloin roolipeli voidaan todella nähdä jopa uskontokapinana. "Roolipelivainot" ovat tässä mielessä ymmärrettävä ilmiö. Sitten on tämä yllämainitsemani tyyli, jossa symbolien toisto tuo rituaalin. Enkä ihmettele että joku tekee tässä yhdistelmiä uskontoon.

Moni hengellinen loukkaantuu tässä vaiheessa syvästi. Sillä heistä on halveksittavaa rinnastaa "Raamattu" satukirjaan. Kuitenkin tosiasiassa tässä kohden olen samoilla linjoilla kuin monet uskovaiset.

Otan tästä esimerkiksi Järveläisen "Onko uskonto ihmisen lajityypillinen ominaisuus?" -blogauksen. Sen ideana on se, että idea homo religiosus -ihmisestä on vanha ja toistuva; 
"1700-luvulla niin sanotun moraaliaistikoulukunnan piirissä ajateltiin, että moraali perustuu sisäsyntyiseen moraaliseen aistiin ja tunteeseen. Ideaa kehitti uskonnon alalla Jonathan Edwards, joka esitti uskonnon perustuvan uskonnolliseen aistiin.

Uskonnollisen aistin ajatuksella on aatehistoriassa eteenpäin ja taaksepäin edustajia. Jo 200-luvulla Origenes esitti, että ihmisillä on erityisiä uskonnollisia aisteja (theia aisthesis), jotka tosin syntyvät hänen gnostikoiksi kutsumillaan Pyhän Hengen valaisemilla sieluilla.
Protestanttisessa teologiassa Friedrich Schleiermacher esitti, että kaikki ihmiset syntyvät uskonnollisella tajuisuudella (Religiöse Anlage) varustettuina, mutta kasvatus pilaa sen.
1900-luvun alussa taas Rudolf Otto esitti, että ihastuttavana ja kauhistuttavana salaisuutena esittäytyvän Jumalan kohtaaminen on mahdollista tietoisuutemme rakenteen takia. Hänen mukaansa mystikoiden sielunpohjaksi kutsuma Jumalan kohtaamisen ydin inhimillisessä tietoisuudessa on itse asiassa kantilaista tietoisuuden kategoriaa muistuttava luonnollinen tajunnanrakenne ihmisessä." Järveläisen mukaan homo religiosus ei ole kovin uskottava koska "Ensimmäiseksi, jos henkilöllä ei ole moraalia, häntä pidetään erittäin ongelmallisena. Mutta jos henkilöllä ei ole uskontoa, häntä ei yleisesti pidetä erityisen kasvatuksen tai hoidon tarpeessa olevana. Toiseksi, on olemassa ihmisiä, jotka eivät osoita minkäänlaista herkistymistä uskonnollisille kysymyksille. Heille uskonto on ikään kuin väri, jota ei näy. He elävät täysin normaalia ja rikasta elämää, mutta uskonnollisilla kysymyksillä ei näytä olevan siinä minkäänlaista sijaa."

Itse en pidä uskonnollisuutta ihmisen lajityypillisenä ominaisuutena. Pidän sitä vähän samanlaisena piirteenä kuin taiteellisuutta ; Kaikissa kulttuureissa on ollut taidetta, niin horisontaalisessa kuin vertikaalisessa suunnasa. Silti kaikki eivät ole taiteellisia. Eikä taiteellisuuden puute tee ihmisestä "vähemmän ihmistä", tunteetonta robottia tai muutakaan. ; Ihmisten lajityypilliset piirteet itse asiassa näkyvät karkeasti susilapsissa. Heillä on aistijärjestelmät. Heidän makuaistinsa ja silmänsä toimivat kuten muillakin. Uskonnollisia he eivät ole, eikä heidän kielelliset kykynsäkään päätä huimaa. Tämä kertoo nähdäkseni nimenomaan siitä että uskonnot, vähän kuten puhekin, opitaan. Se, että itsereflektiomme ei kykene rakentamaan muistikuvaa ensimmäisen äidinkielen opettelusta tai uskonnosta ei tee siitä synnynnäistä. Muistojen puute vain tuntuu mysteeriltä tai joltain joka on ollut aina.

Häntä vastaan asetutaan esittämällä kritiikkiä. Tai ainakin jotain jonka minä käsitän retoriseksi kysymykseksi. Tai jotain joka voidaan vähintään nähdä retorisena kysymyksenä. Tai avomielisenä vain kysymyksenä johon moni uskovainen ja hengellinen vastaa retorisesti tavalla jonka osaan ennakoida.
"Eilen tuli televisiosta elokuva Pan's Labyrinth. Se on fantasiaelokuva, joka sai useita Oscar-ehdokkuuksia ja kiitosta ympäri maailman. Harry Potterit ja Tarusarja sormusten herrasta ovat niin ikään valtavan suosion saaneita teoksia, visuaalisesti mahtipontisia.

Lisäksi voidaan luetteloida kiinalaiset wuxia-tyyliset tarinat tyyliin Hiipivä tiikeri, pierevä lohikäärme; niissä niin ikään on fantasia perustavana aineksena. Myös tieteiselokuvissa on fantasiaelokuvista tuttuja pyrkimyksiä tavoitella henkisyyttä, kuulemma Matrix on semmoinen kovin gnostilainen elokuva, jota en ole jaksanut katsoa.
Menin Makuunin sivuille keksiäkseni, minkä leffan vuokraisin. Siellä on uutuuksissa hirmu usein kategoriana "muu" tai "scifi" tai "fantasia", nämä elokuvalajikkeet ovat todella vallanneet alaa.
Mistähän se kertoo?"

Usein fantasia liitetään vahvasti hengellisyyteen. (Siksi minun tarvitsi kirjoittaa siitä "roolipelien kulttuurisotapuolesta" erikseen aikaisemmin.) Osa roolipelaajistakin näkee että genre on jotenkin erityisen pro -hengellinen. Minun on roolipelaajana ja totaalisen "hengettömänä" ihmisenä pakko ihmetellä. Esimerkiksi mieltymykseni kung-fu -elokuviin on tunnettua. Mutta en ymmärrä miten tässä voisi olla kyseessä mikään "jumalanikävä". ; En ylipäätään ymmärrä sitä logiikkaa jolla mielikuvitus ja vaihtoehtoiset maailmat liitetään uskontoon. Ellei se sitten ole nimenomaan se, että kerrotaan että uskontokin on fantasiaa, satua. Tätä uskovaiset eivät kuitenkaan yleensä hyväksy.

Satujen ja fantasian suhde uskontoon onkin juuri tämänlainen, kahtalainen. Uskovaiset killittävät tässä kysymyksessä kaksoisstandardissa jossa uskonnon vertaaminen satuihin on vakava loukkaus.
1: Että rationaalinen ihminen ei rinnasta Jumalaa fantasiaan. Että yksisarvisiin ja keijumagiaan uskominen ovat camp kun taas Jeesus ja rukousparannukset ovat arvostettavia konsepteja. Että jos olet ateisti joka on kiinnostunut Jeesuksesta olet jotenkin fiksuna ja sivistyneenä pidettävä. Mutta jos olet ateisti joka on kiinnostunut Batmanista olet jotenkin hoopo.
2: Että fantasia on kuitenkin rinnastettava uskontoon niin että jos et vastaa stereotyyppistä mielikuvaa tunteettomasta sosiopaatista joka on kiinnostunut vain matemaattisista kaavoista, etkä lue kuin faktakirjallisuutta, ole onneton ja vastaavaa niin et ole oikea ateisti. Fantasia on Jumalanikävää yht'äkkiä ja välittömästi. Eikä Jumalan rinnastus yksisarvisiin ole nyt yhtään naurettavaa. Se, mikä tässä nähdään korkeintaan naurettavaksi on se, että ateisti hakee parannusta jumalaikäväänsä noin latteasta ja Jumalaan rinnastettuna halvasta ja paskasta lähteestä. (Hurraa.)

Oma kantani on se, että fantasiaa voidaan käsitellä uskonnollisilla tavoilla, esimerkiksi Lewis kirjoitti "Narniaansa" ajatellen että ihmisten keksimien toisten todellisuuksien tulisi ammentaa suoraan siitä Yhdestä Oikeasta toisesta todellisuudesta, eli Lewisin omien näkemysten mukaan hyvinkin olemassaolevasta Jumalan maailmasta. Mutta fantasia ei ole uskontoa.

Fantasiaa voidaan katsoa hengellisen kulman lisäksi myös eskapismina, todellisuuspakona. Ja tässä kohden näkökanta on oleellisesti päinvastainen Lewisin kanssa. Lewis yritti saada ihmiste lähentymään Jumalan valtakuntaan, joka oli hänelle totta.  Valtaosaa fantasiasta tarvitaan kuitenkin siksi että monelle ihmiselle pahan ongelma on merkitsevä todellisen maailman kuva ; Luomakunnan todellisuus on banaali, julma, tylsä ja lattea, joten miksi tyytyä siihen?
1: Tilannetta voi kenties lisäavata viittaamalla hikipedian "perheen perustaminen" -juttuun. (On omaa käsialaani.) Se kun korostaa samalla avioitumisprosessin molempia kulmia ; Se kuvaa pitkästi sitä miten parisuhde on eräänlainen pakkorituaali, virallisesti aikuistava initiaatioriitti, johon ajetaan banaalisti "Perheen perustaminen on pohjimmiltaan salatiedettä oleva rituaali joka ohjautuu hyvinkin hienovireisesti. On tärkeää että initioitavalle annetaan näennäinen vapaa tahto. Kuitenkin tässä on takana tiukka ohjaus joka komentaa ihmisiä tekemään rituaalin seuraavan vaiheen. Näin ihminen opastetaan aikuisuuteen. ; Ja jos hän ei tätä itse osaa, niin hänet kävelytetään aikuisuuteen kädestä pitäen ja selästä työntäen." ... "ohjailu toteutetaan kysymyksin jotka ovat illokuutioiltaan käskyjä." Vanhempien kulma asiaan on karu mutta optimistinen "Häissä on ihana kyynelehtiä kun näkee että lapset ovat onnellisia, luottavat tulevaisuuteen ja heillä menee sillä hetkellä asiat hyvin. Vaikka avioliitto onkin pohjimmiltaan kupla ja ajatus ikuisesta yhdessäolosta absurdi ja todennäköisesti utopistista paskapuhetta.". Näin initiaatioprosessi vain etenee, perusarvoista, omasta käytöksestä ja kaikista muista asioista riippumatta." Ja tarve tälle keksitylle irrationaaliselle utopiaroskalle on juuri se, että todellisuus ei ole sellainen. "ihminen taistelee absurdein ja mielivaltaisin keinoin saadakseen elämään rakennetta, järjestystä ja eleganssia. Edes joskus. Ja rehellisesti sanoen ihmiset haluavat näitä elämäänsä yleensä juuri siksi että todellisuus noin keskimäärin tarjoaa tätä itsessään faktatasollaan yllättävän vähän."

Nähdäkseni tämän näkökulman ydin on jotain jota kristikunta on tottunut pitämään peräti jumalanpilkkana. Itse koen ajavani asiaa tästä kulmasta. Ja kantani olisi jumalanpilkkaa ellen pitäisi Jumalaa ja hengellisyyttä tässä kohden irrelevanttina kulmana. Roolipeli ei ole minulle uskonnonvastainen alue vaan uskonnoton alue. Siksi fantasia ei ole suoraan kulttuurisodassa kummallakaan puolella. Idiootit kulttuurisodan puolin ja toisin vain yrittävät latistaa koko genren oman viitekehyksensä asian ajamiseen. Fantasia on parempi kuin tämä. Paitsi ehkä Hobitti, joka oli kliseistä roskaa jo silloin kun se kirjoitettin ensimmäisen kerran paperille.

Ainut hyvä asia joka Hobitista voidaan sanoa on se, että se on optimistinen. Valitettavasti tämä ei ole silmissäni hyve. Optimismia voi tietysti luoktella. Ja niissä kaikissa on ongelmia.
1: Sillä jos ihminen uskoo että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, on hänessä pakko olla jokin vika. (Ja itse asiasa hyvin samanlainen kuin Lewisin tapa heijastaa fantasia taivaan valtakuntaan ja pitää tätä aktuaalisen toisen todellisuuden heijastamisena.)
2: Sitten on niitä optimisteja jotka kuvittelevat voivansa parantaa maailmaa. Tämä kuulostaa kenties hyvältä. Kunnes tajuaa että tästä ratkaisijamallista ensimmäisenä mieleeni tuleva hahmo Hitler, jolla oli yltiöoptimistinen näkemys Paremmasta Maailmasta ja Lopullisesta Ratkaisusta. Hän nousi aivan taatusti aamulla vuoteesta uskoen tekevänsä Tärkeää Työtä ja Parantavansa Maailmaa Oleellisesti. Sama koskee tietysti jokaista uusnatsia, perussuomalaista ja muuta vastaavaa ihmistä joista maailmassa on yksi ongelma (maahanmuuttajat, erirotuiset, feministit, uskonnottomat, kristityt) joiden poistaminen ratkaisisi valtaosan kaikista vaikeuksista (työttömyys, itsemurhat, väkivalta, massamurhat, ripuli).

"Taru Sormusten Herrasta" pitää sisällään synkkiä sävyjä jotka näkyvät etenkin Frodon kohtalossa. Kohtalossa jota toki alleviivataan Kohtalona, massiivisena ja jotenkin mystisesti ulkoamääräytyneeltä, mutta sen karuus tunnustetaan. Nämä teemat ovat "Hobitin" maailmassa vieraita. Siinä todellisuus on läpioptimistinen. Maailma kuvataan pohjimmiltaan hyvänä että sen ongelmat korjattavina. Hobittila ja sankaruus ja seikkailu ovat molemmat positiviisia asioita, vaikka niissä onkin tietysti suuri elämäntapaero. Ja Smaug, se on jokin jota kohti voidaan mennä ja joka voidaan vaikkapa surmata.