Darwininpalvontaa ja nekrofiliaa

Kulutin 9 päivän matkastani kolme päivää Natural History Museumissa. Se on hieno ja suosittu paikka, jonne joutuu helposti jonottamaan.

Siis todellakin joutuu.

Se on maailmankuulu paikka, jossa on tieteellisesti merkittäviä näyttelyitä ja harvinaisia aarteita. Ja se on arkkitehtuurisesti upea. Yleinen trendi on, että siitä pitää pitää ja sitä pitää arvostaa. Itselleni tämä oli helppoa. Kuitenkin olin jossain määrin tyytyväinen, kun eräänä päivänä kuulin ohikulkevan vanhemman rouvan paheksuvan paikkaa nekrofiiliseksi. Kaltaiseni läpipaskan kyynikon oli vain jostain syystä yksinkertaisesti piristävää kuulla edes jotain negatiivista. Kun jokin on "pakotetusti hyvää" siinä on pakko olla jotain epäilyttävää.

Syytös kuolemafetissistä on lisäski tietyllä tavalla hyvinkin kuvaava ; Kuolleet elikot eri muodoissaan kattavat talon. On täytettyjä ja kuivatettuja eläimiä. On niiden luurankoja. On niiden fossiileja. Raatoja. Raatoja. Raatoja!

Saammeko tarjota kuolemaa?

Sen kaikista makaabereimmissa muodoissa?

Toinen silmiinpistävä asia on jotain jota voisi kutsua Darwininpalvonnaksi. Talo on itsessään hieman kuten jokin kreikkalais-egyptiläinen temppeli. Temppeli jossa ei toki ole alttaria, mutta jonne ihmismassat tulevat vaeltelemaan ja saamaan esteettisiä elämyksiä.

Ja jossa, asiaankuuluvien ikkunamaalausten paikallaollessa,
juuri alttarin paikalla on itsensä Darwinin patsas...

Kuvassa Darwin oikealla.

Tämän tyyppinen ajattelu on tietyllä tavalla ymmärrettävää. Ja jos puhutaan humanisteista ja postmodernisteista, niin se on jopa kohtuullisen yleistä. Kulttuurissa jossa kaikkien kulttuurien sisältöä pitää ymmärtää, "reduktionistiseksi" tuomittu näkemys saa kauhistelua. Jos Jumala olisi kyseessä nyrpistelevää näsäviisastelu käytöstä pidettäisii epäkohteliaana. (Tiedän koska olen harrastanut tämänlaista melko paljon.)

Kuitenkin tässä näkyy myös tiettyä onttoutta. Kutsun sitä "näköalattomaksi kulttuurireduktionismiksi". Siinä kaikki ihmisen toiminta yritetään redusoida tietynlaisen kulttuurin malliin ja tämän mallin ulkopuolella ei nähdä olenvan kulttuuria ja kaikki kulttuurit yritetään sovittaa siihen. Kaikki teemat nähdään yhteisten piirteiden kautta yhteiseksi ilmiöksi. Siksi kaikki isot talot ovat temppeleitä ja kaikki patsaat palvontamenojen paikkoja. Tässä on malli johon kaikki muut näkemykset ujutetaan. (Juuri samanlainen semanttinen taikatemppu on etsi-korvaa -toiminnolla jotain juuri sellaista mitä kreationistitkin harrastavat kun puhuvat vaikkapa "profeetta Darwinista".) Tämä on sitä "kulturosentrisyyttä" (joka on huono pseudosana ja kehitetty tätä selitystä varten.).

Näköalattomuudesta taas saa hyvää kuvaa toisesta salakuuntelemastani irtolauseesta. Siinä pikkupoika näki fossiileja ja ymmärsi niistä sen verran että ne ovat kuolleita eläimiä. Hän kysyi vanhemmiltaan että miksi hänen kuolleesta lemmikistään (ilmeisesti kani) ei oltu tehty tuollaista. Fossilisoituneen lemmikin ääressä tätä olisi helppo muistella. Kanien taivas on siitä huono selitys, että se koskee kanin sielua eikä kanin ruumista ja lapsikin näkee että minne se jäniin maallinen jäännös joutuu. Lapsi tajusi että fossiili olisi konkreettinen asia joka muistuttaisi jostain joka on paljon jotain hienompaa ja ihmeellisempää kuin pelkkä kuollut luu kivessä.

Näkisinkin että naturalismin iljettävyydelle kauhistellaan yleensä ottaenkin hyvin paljon samasta syystä. Se on limaista ja alkoholiin liotettu elikko ja sen leikkely iljettää monia. Nekrofilisuutta kauhisteleva näkee vain esteettisen, mutta ei tunne esimerkiksi sen takana olevia tieteellisiä ideoita eikä fasinoidu näistä. Tämä näköalattomuus on tietyllä tavalla hyvin normaalia. Itselleni tästä hyvänä esimerkkinä on luonnontutkija nimeltä Hugh Edwards, joka kuvasi kohtaamistaan elävän hain kanssa seuraavalla tavalla "To see the shark alive was a revelation. He was strong, he was beautiful. No dead shark or second hand account could convey the vitality and presence of the live creature. A few seconds face to face were worth more than all the years of hearsay, pictures, and slackjawed corpses." Tämänlaisen kohtaamisen jälkeen luultavasti myös suhtautuminen hain kuviin muuttui. Kuva muistuttaa kohtaamisesta. Näin ollen hain kuvista ja hain raadoista kykenee näkemään sen mitä se on ollut eikä pelkästään sitä mikä se on.

Ja nähdäkseni tämä on tärkein ero humanistin ja naturalistin välillä. Humanisti joka ei halua luokitella ja lokeroida vaan joka sen sijaan fenomenologisesti kohdata, kohtaa siksi fossiilissa vain rujoutta ja kuolemaa, jotain jossa ei ole vastavuoroisuutta vaan vastaan huokuu äänettömyys, joka symbolisoi korkeintaan adistavaa oman kuolemisen kokemusta. Että elämä loppuu ja sitten se on siinä. Heille luonnontieteellinen biologia on enimmäkseen räkää. He ovat kuin niitä Natural History Museumin geologiapuolen ihmisiä jotka parveilevat valmiiksi hiottujen arvokivisormusten vieressä mutta jotka pysyvät poissa muutaman metrin päässä olevalta lokerolta jossa on samoja jalokiviä niiden hiomattomassa muodossa. Vähän samaan tapaan kuin jalokiviartisti näkee hiomattomassa kivessä sen mitä se voi olla, ja kykenee siksi luomaan siitä esiin vaikkapa sen kauniin sormuksen, naturalisti näkee fossiileissa juuri jotain muuta kuin sen kuoleman. Heille ne kertovat ihan muista asioista.

Mutta toistaalta ; kyllä minäkin mielelläni darwininpalvonnasta 10 puntaa maksan!

En siis ole aivan täysin rohkeasti paheksuvan tantin kannalla. Mutta tosin kun katsoo sitä, että Natural History Museumin "Darwin Centerissä" on tutkijoita vastaamassa ihan kasvokkain ihan itse haluamiinsa kysymyksiin, ja siellä on silti tyhjää kun ihmiset ovat katsomassa dinorobotteja. - Mikä ei sinällään haittaa, innostuvat kakarat vielä vahingossa tieteestä ja tekevät jotain fiksumpaa kuin ärjyvät "dinosaurus, iso, rää". Etenkään kun tässä odotellessa minäkin sain esimerkiksi puolitoista tuntia kysyä erityisiä kysymyksiä taksonomilta kun muita kiinnostuneita ei oikein tahtonut olla. - Tämä huomion keskittyminen kertoo siitä että aika monelle museoesineistön valaisevasta puolesta suuri osa menee tyystin ohi. Heidän kohdallaan tantin huomiot voivat olla hyvinkin relevantteja.