torstai 30. toukokuuta 2013

Auta, armias

Jeesus kuvasi tarinassaan laupiaasta samarialaisesta sitä mitä on aito lähimmäisyys. Hän pisti ryöstetyn miehen ohi kävelemään erilaisia arvokkaita pappishenkilöitä jotka kävelivät ohi. Ja alhaista ihmisryhmää edustava samarialainen auttoi miestä. Janne Villan uusi kirja nimeltä "hengellinen väkivalta" kuvastaa sitä, että usein ongelmana on se, että ihmiset ovat ikään kuin "pahoja samarialaisia". Tässä teemana ei ole se että oltaisiin aktiivisesti pahoja vaan liikutaan enemmänkin sen teeman ympärillä, että onko hyvän teon välttely pahantekoa. "Pahalla samarialaisella tarkoitetaan ihmistä, joka väistää vastuunsa. Hän voisi tehdä hyvän teon, mutta ei tee sitä." Pahan samarialaisen rakenne on siis jotakuinkin se, mihin itse olen käyttänyt "kohteliasta, poliittisesti korrektia ja tieteellisesti ehdottomasti eksaktia" sanaa sääliö.

Tämä on siitä merkittävää, että esimerkiksi vartija oppii ensiaputilanteissa varsin nopeasti, että suurin osa ihmisistä ei tee mitään. Itse, näin vapaallakin, olen usein vittuntunut siitä että monesti tilanne on sellainen, että jos ei itse tee jotain niin kukaan ei tee. Joskus mielessä on että miksi minä en saa työmatkoista valtiolta palkkaa kun se olen kuitenkin aina minä joka joutuu ratkomaan ties mitä ongelmia, sairaskohtauksia ja konflikteja. Joskus mielessä on sekin, että miksi minä, moraaliton ja perusihmisnegatiivinen pakanakusipää joka ei oikeasti edes välitä paskaakaan ihmisistä, olen aina se joka auttaa. Kun "luola" on kuitenkin täynnä itsetyytyväisiä moraalisena itseään pitäviä kristittyjä. Että jos he eivät pidä siitä että joutuvat vastuuseen tai pelkäävät saavansa puukosta, niin kuvittelevatko he näillä argumenteilla että minä niin helvetin vitusti pidän tästä? (Ilmeisesti arvotyhjiö tarkoittaa sitä että tekee ja miettii näitä mietteitä. Jos näin on, en ikinä tahdo henkistyä. Näin eettisin perustein.)

Tänään oli taas niitä päiviä, tosin vain melkein.

"Metroa" odotellessani metroasemalla haahuili selkeästi kemiallisessa imbalanssissa oleva miekkonen. Aluksi hän lähinnä hihitteli, mutta mukaan tuli myös puuskuttelua. Karkeasti ottaen suhteeni narkomaaneihin, noin vapaalla ollessani, on se että heidän huumausaineongelmansa on jonkun toisen tahon velvollisuus. Minun roolinani on toki ottaa heidät tarkkailuun ja estää heitä tuhoamasta itseään tai muita tai omaisuutta. Siinä vaiheessa kun he seisovat, vain tarkkailen ja puutun jos on pakko. Tähän on ihan käytännöllinenkin syy. Sörnäisissä on kohtuullisen paljon huumeidenkäyttäjiä, joten jos lähtisin tälle tielle en tekisi mitään muuta. Silloin minun pitäisi saada palkkaa.

Kun mies sitten kävi istuskelemassa, kävin kysymässä että onko hänellä asiat hyvin. Sillä hän ei seisonut eli ei täyttänyt sitä seisomissääntöä. En toki kysynyt että onko hänellä asiat OK. Sillä kun ihmisiltä kysytään näin, he yllättävän usein vastaavat että asiat ovat hyvin vaikka heillä olisi sairaskohtaus. Ja se mikä narkomaaneista on opittava on se, että he valehtelevat. Muuta heistä ei tarvitse tietää. Siksi kysyin kysymyksen omituisessa muodossa "Onko sinulla astma?"

Istuminen myös muuttaa systeemiä. Pelkkä hoippuja on helppo tulkita suoraan päihtyneeksi, koska tarkemmasta analyysistä ei ole väliksi. Maassaoleva voi olla sairaskohtaus tai vakavampaa päihdepuolta. Kysymällä tarjotaan mahdollisuus siihen että jos kyseessä on sairaskohtaus -ja joskus narkomaanikin- niin vastaus "kyllä, tarvitsen apua."  Tällöin apu saadaan nopeasti. Ja rehellisesti sanoen tämä on se vastaus jota tässä tilanteessa toivon. Sillä ei -vastaus ei kerro mitään. Joko kyseessä on vaikka juhlinnassa väsähtänyt joka kyllä pärjää itsekseen. Tai sitten kyseessä on narkomaani joka valehtelee.

Ja vaikka narkomaanit valehtelevat aina, he valehtelevat vakavasti sairaana lähinnä silloin jos heillä on kamaa päällä. Ja tässä tilanteessa pitää muistaa se, että (a) et tiedä missä he ovat olleet (b) et tiedä mitä tauteja heissä on (c) et tiedä mitä teräaseita heillä on. Narkomaanien elämä on nimittäin todella, siis todella, vahvasti huumeisiin sidottuna. Lääkäri ei ole tässä maailmassa oikeasti ensisijaisesti hengenpelastus kuin arki-ihmiselle. Vartijana oppii sen että narkomaanien kanssa tilanne on aina se, että "ei ambulanssia". He sanovat sen sekunti ennen kuolemaansa. Sillä heille ensiaputilanne on se, että (a) jos heillä on kamaa päällä, he ottavat sen pois ja (b) joka tapauksessa he eivät voi vetää sairaalassa. Moni narkomaani on niin fiksoitunut tähän näkökulmaan että he ovat halukkaita kuolemaan - ja kenties joskus jopa valmiita kuolemaan ja tappamaan jonkun muun - ennen kuin tulisivat pelastetuiksi.

Siksi tämänlaisissa tilanteissa vastakkain on aina avun saaminen ja oma ja muiden turvallisuus. Ja ei tarvinne arvata että tässä oli kysymys jälkimmäisestä. Sain kuulla lavertelua lääkäriajasta jonne oltiin sattumalta juuri menossa. Koska mies kuitenkin tätä selittäessään nousi seisomaan, niin hän päätyi jälleen tilaan yksi.

Mies hoippuikin varsin vauhdikkaasti metroon, ja jouduin vetämään häntä takista jotta hän ei olisi kirjaimellisesti kaatunut päin sitä. (Kun metro oli vielä liikkeessä.) Tässä vaiheessa oli selvää että hänet olisi järjestettävä vartijalle. Pahemmasta ei ollut väliä koska hän käveli. Mies alkoi kuitenkin vajoamaan aikamoisen nopeasti romahtamiseen, jonkinlaiseen kramppaamiseen, joten tässä olikin soitettava ambulanssia. Oma puhelimeni ei tosin toiminut, en saanut kuuluvuutta mutta sain huudettua että soittaa. Ripeä mies ja nainen aktivoituivat, mies soitti ja nainen laittoi ensiapupuoleen. Itse pääsin statistiksi, esim antamaan tietoja vaunun numerosta ja vastaavasta. (Mies kramppasi niin että minun taidoista ei olisi ollut mitään hyötyäkään. En ymmärrä miten sellainen olisi saatu kylkiasentoon.)

Oma kokemukseni on se, että tein asioita oikeaan suuntaan, mutta en täydellisesti. Soitto olisi voinut alkaa 15 sekuntia aikaisemmin. Ja samalla korostui se, että ensiapukortti olisi kenties syytä jälleen päivittää jotta olisi sopiva tietotaito hallussa. ~ Mielestäni toimin metroasemalla vielä ihan tilanteen ja sen hetken tiedon mukaisesti. Jälkiviisastelua olisi esittää että olisi pitänyt soittaa jo siinä "onko sinulla astma" -kohdassa. Koska narkkareita ja hoippujia on loppujen lopuksi huru mycket ja niissä tuppaa lähinnä saamaan turpaansa ja mahdollisesti ylihuolehtijan maineen poliiseillekin.

Mukavaa oli se, että päädyin statistiksi aika helposti. Omaksi osakseni jäi siis korkeintaan sosiaalisen jään murtaminen ; Ihmiset tuppaavat passivoitumaan katsojavaikutuksen kautta. Massa virtaa jos heitä vähän manipuloidaan. Tosin esimerkiksi toimeen tarttunut mies oli sen verran aktiivinen että hän tuskin sellaista edes tarvitsi. ; Häiritsevämpää oli kuitenkin se, että tällä kertaa mukana oli kaksi ärsyttävää ihmistyyppiä. Ensimmäinen oli metroasemalla oleva tyyppi joka toivoi että metron ovet olisi suljettu ; Odottelimme avun tulemista asemalla ovet auki "jonkun viitisen minuuttia" (luultavasti lyhyempi aika, tälläisissä tilanteissa aikakäsitys muuttuu aika radikaalisti). Toinen taas soitteli närkästyneesti viiden minuutin myöhästymisestä ja kohteli tilannetta häijyn ironisestti ja luokkatietoisesti korostaen että narkkari oli "yhteiskunnan tukipilari".

Lisäksi minulle tuli todella omituinen fiilis.

En ole kohdannut narkomaanin sairaskohtausta vartijanaoloni jälkeen. Niistä on siis vuosia aikaa. (Narkomaaneja sen sijaan näen lähes päivittäin tai useammin.) Vartijana tilanne on helppo koska sinulla on tietty rooli ja tietyllä omituisella tavalla statustakin. Vartijalle tilanne on hoidettava ongelma ja työtilanne, ja käytännössä narkomaani on vihollinen joka yrittää koijata ja vaarantaa itsensä ja muut. Tämä tekee tilanteesta sujuvaa, jos on minun pään sisältö. Ei mene säälihyssyttelyksi ja valehteluihin uskomiseksi. Ei mene narkkarin pamputtamiseksi pamputtamisen vuoksi. On vain tilanne ja se on ratkaistava.

Yksityisenä henkilönä tässä on enemmänkin samanarvoinen. Tässä kohden kun viimeiset sanat ennen niin pahaa kouristelua että mies vaikeni olivat "ei ei ei". Koska hän tajusi että 112 soittonappia on soitettu ja tieto on mennyt eteenpäin. Minulle syntyi vahva tulkinta että kuolema ei siis ollut niin kauhea kuin ajatus kuin se, että joku ottaa päällä olevat kamat pois tai pakottaa vieroitukseen. Samalla korostui se, että sitähän ne tässä tilassa olevat narkomaanit aina sanovat vastaavissa tilanteissa. Siis aina. (Tajuton rättikin voi olla tikkana pari sekuntia kun kuulee että "soitan poliisit". Ihan uskomattomia pikaihmeparanemisia, joskin valitettavan lyhytaikaisia, syntyy tällä metodilla.)

Rehellisesti sanoen minun kävi sääliksi. Siinä kiellossa oli kauhua. Ja minä en ole hyvä huomaamaan tämänlaisia. Sitä kauhua oli niin paljon, että minäkin huomasin. Ei siinä voi kuin tuntea jonkinasteista myötätuntoa. (Ellei ole sellainen irvokas epäihminen josta yhteiskunnan raha-työmarkkinapuolen toiminta olisi se olennaisin seikka tuoda asioissa eteen. He voinevat tunkea hienon modernin ja metron eristystiloissakin tomivan kännykkänsä poikittain jonnekin värisemään. Jos vaikka tällä tulisivat inhimillisemmälle tuulelle.)

Ja tässä kohden on hyvä muistaa että kannatan itsemurhaa ihmisen perusoikeutena. Eutanasiamahdollisuus -ja lievemmin elvytyskielto - ovat minulle lujinta itsemääräämisen perustaa. Narkomaaneilla ei yleensä ottaen myöskään ole enää jäljellä mitään muuta kuin ihmisten perusoikeudet. Heillä ei ole omaisuutta, ystävällistä ja sosiaalista tukiverkostoa johon he luottaisivat tai voisivat luottaa, terveyttä eikä pitkää elinajanodotustakaan. Kuka minä olen sanomaan että pakko elää vieroitus on parempi ratkaisu kuin kuolema? Kun narkomaanit noinkin konsistentisti ovat erimielisiä, niin kyllä heillä pitää tässä olla melko vahvaa taustaa. Ihmisen hengissäpysymisvaisto on keskimäärin yllättävän kova. Se, että ei yksi, kaksi, vaan enemmistö narkomaaneista on selvästi omilla toimillaan valitsemassa kuolemaa ja kieltäytymästä hengen pelastavasta hoidosta, he voisivat kyllä periaatteessa tietää miten kauheaa vierotustuska on ja miten laadukasta se narkomaanin elämä on. Näiden pohjalta voi tehdä hyvän arvioinnin siitä että mikä kannattaa ja mikä ei. (Lääkäreiden etiikka itse asiassa hyväksyy elvytyskiellon, joten tämä kysymys ei ole aivan täysin vain yleistä eettistä rappiotilaani..)

Ainut vaihtoehto jolla tämä voidaan kiertää on selittää että narkomaaneilla onkin holhottavan rooli tässä asiassa. Tässä viitataan sitten johonkin abstraktiin ontologiseen "narkkarin oikeaan minään" joka kyllä haluaa elää. Huumeet ovat vain jotenkin korvanneet tämän aidon ihmisen keinoihmisellä, joka sitten ottaa haltuunsa ihmisen ruumiin ja tietoisuuden. Rehellisesti sanoen en oikein osta tätä argumenttia ; Vastaavalla siirrolla voitaisiin selittää että masennus tai tuskaisa sairaus on mielenterveysvika joka vääristää. Että ilman sitä ihminen kyllä haluaisi elää, ja siksi tämä "oikea ihminen" joka ei ole siinä ruumiissa ja tietoisuudessa joka on läsnä. ; Joku voisi sanoa että tämä on vika itsemurhanäkemyksessäni. Itse näen että tämä "narkkarin kuolettaminen" on kuitenkin enemmän sen epäintuitiivinen seuraus. Se kuitenkin aivan selvästi tehdään omasta tahdosta. ("ei" on selvä, etenkin kolmeen kertaan toistettuna.)

Joudun mahdollisesti kenties jatkossakin tekemään samantapaisia epäeettisiä ratkaisuja. (Tai sitten en, sattumaahan nämä ovat. Tosin työpaikkani ja tapani ajautua hoitamaan tilanteita ovat jotain jotka kasvattavat todennäköisyyksiä.) Syynä on kuitenkin enemmänkin se, että laki käskee hoitamaan tilanteet tietyllä tavalla. Ja olen niitä ihmisiä jotka eivät riko lakia muuttaakseen sitä vaan jotka muuttavat ensin lakia jotta voivat sitten tehdä miten parhaaksi näkevät. Ainut lohtu tässä aktiivisessa pahanteossa on se, että en sentään ole "paha samarialainen".

Kirjoittajaa vituttaa niin saatanasti. Aivan kaikki. Paitsi se aktiivinen mies ja nainen. Narkomaanin toiminta vituttaa, oma toiminta oli epätäydellistä joka vituttaa ja ne statistit, sekä passiiviset, kuikuilijat että ennen kaikkea ne närkästyttävät hahmot vituttavat aivan erinomaisen paljon. Suunnilleen ainut millä tässä vitutustilassa jatketaan huomiseen on ajatus siitä että yhtään päivää ei ole pakko elää jos ei tahdo. Että kuolemaa ei voi huijata, mutta elämää voi. Se antaa voimaa jaksaa sen yhden päivän pidemmälle.

Ei kommentteja: