"Seurakunta on minulle tärkeä taustayhteisö. Se on kuin laajennettu perhe, jossa on hyvä olla, Jumalan kämmenellä."
("Siksi kuulun kirkkoon", sivu 35)
Ylläolevan kaltaiset lausunnot ovat uskonnon sisällä yleisiä. Nuo mukailevat myös "Kirkon virallista kantaa", mitä se sitten tarkoittaakaan. (Se sopii siihen puheeseen mitä kirkko tuottaa itsestään.) Itsekin rinnastan uskonnon yllättävän vahvasti nimenomaan sosiaalisuuteen. Tämän opin kun kuuntelin ei uskonnoista kiinnostuneen eikä niihin tutustuneen maallisen kaverin kokemuksia. Hän oli vieraillut erään uskontokunnan tilaisuudessa. Hän kuvasi tuntemuksiaan siten, että siellä juotiin kahvia ja juteltiin. Että ihan samanlaista kuin kaikissa muissakin ihmisten sisäisissä kokoontumisissa. Että parhaat tutut juttelee keskenään ja osa on vain mukana. Tässä ei tietysti ollut mitään erityisen pyhää kokemusta. Mutta itse pidin tätä vielä hieman latteana uskontokokemuksena. Nähdäkseni uskonnon kannalta oleellisin ei tapahdu julkisissa tilaisuuksissa. Valtaosa uskonelämästä tapahtuu arjessa. Tämä tarkoittaa kulissientakaista toimintaa. Ja jos uskonnollinen tilaisuus on vähän kuin "laajennetun perheen sukukokous" - eli suoraan ja häijyntäen sanoen muodollista hyviä tapoja noudattamaan pyrkivää tylsäilyä - on uskonelämä sitä että yli-innokkaat sukulaiset tunkevat nenäänsä sinun asioihin. Tässä minunkaan kokemuksessani ei tietysti ole mitään pyhää. Mutta se kontekstoi uskonelämän jonnekin muualle, sosiaaliseen ympäristöön joka ei ole vain rituaalitilaisuus.
1: Uskovaiset itse korostavat usein että usko eletään arjessa, ja kuitenkin puhe siirtyy aina virallisiin juhlatilaisuuksiin. Itsekin toki tekisin niin, koska on miellyttävämpää puhua sukukokouksen kakkuvalinnoista kuin jutella siitä yli-innokkaasta horiskosta joka on, rotupuhtautta kunnioittaakseen, päättänyt pakkonaitattaa Akselin serkulleen Elinalle.
Uskonnoista puhuessa "puolustavasti mutta ei kreationistisesti" korostetaan tavallisimmin NoMa -periaatetta jossa uskonto ja tiede eivät ole samalla toimialueella ja yhteisön tarjoamat kokemukset ovat keskiössä. Ukonnon kriitikot sen sijaan yleensä keskittyvät siihen liittyviin väitelauseisiin joita he kutsuvat taikauskoksi, ja sosiaalisuus esiintyy korkeintaan dogman kulkuvälineenä. Tämä kuvannee osittain sitä, että uskonto on yllättävänkin vahvasti sosiaalinen konsepti.
Uskontotieteilijät eivät yleensä laita taikauskoa ja uskontoa yhteiseen lokeroon. 1800 -luvulta lähtien muodissa on ollut tapa jaotella maailmaa jossa magia, uskonto ja tiede ovat aivan erillisiä konsepteja. Tähän jaotteluun perustuu joitain yhdistäviä ja eriyttäviä piirteitä joita on esitetty deskriptiivisin huomioin. Ne kuvaavat miten magian, uskonnon ja tieteen voi tunnistaa joskaan ne eivät yleensä ole jaksaneet selittää sitä miksi ne ovat erilaisia. Asiasta on tietysti erimielisyyksiä mutta karkeasti asioita voi esittää vaikka seuraavalla tavalla:
1: Magia on pragmaattista. Se pyrkii helpottamaan ihmisten elämää. Magia on luonteeltaan individualistista, siinä yksilön ongelmaa ratkaistaan ja voimia hallitaan tai vähintään ohjaillaan. Se turvautuu hengelliseen perinteeseen ja sen selitysmalleihin, korostaen että niissä on jotain jota voidaan tietää.
2: Uskonto on sosiaalista ja se pyrkii tekemään ihmisten elämästä helpompaa. Se on luonteeltaan kollektiviisia tavlla jossa yksilön ongelmiin kenties pyydetään apua, mutta samalla vihjataan että näitä voimia ei oikeastaan voi ohjailla, tuloksia ei siis luvata eikä pragmaattisuus ole se pohja jolla uskonto perustelee tai todistaa voimansa. Se turvautuu hengelliseen perinteeseen ja sen selitysmalleihin, korostaen sen perimmäistä mysteerisyyttä. Tätä todistuspuutteen ja mysteeriyttä korostavaa asennetta kutsutaan nöyryydeksi, vaikka uskonnoissa tavallisesti ihmiset mielletäänkin joksikin hyvin arvokkaaksi, joksikin joka on arvokkaampi koska hengellinen todellisuus on, kuin jonain jossa hengellistä todellisuutta ei olisi.
3: Tiede on pragmaatista ja se pyrkii hallitsemaan tai vähintään ohjailemaan maailmaa. Se ei turvaudu hengelliseen perinteeseen ja vaikka on olemassa tiedeyhteisö ja yksittäisiä tieteentekijöitä, se on näistä irrallinen instituutio joka joko toimii tai pyrkii toimimaan ulkopuolisena.
Näin uskovaiselle taikausko ja uskonto on aivan eri asioita ja rinnastus on loukkaava. Toki yhtä loukkaantunut on myös teknokraatti-skientisti jolle taikauskoon yhdistävä elementti on pyrkimys ymmärtämiseen ja hallitsemiseen tai ainakin luonnon manipulointiin.
Ylläoleva huomio korostaa sitä, miksi Pirkko Jalovaaran demonienmanailu oli monille kirkon sisällä yllätys. Se on nimittäin taikauskoista. Asiaa voidaan yrittää hämätä viittaamalla uskomusperinteestä haettuun näkemykseen demoneiden olemassaolosta ja ohittamalla oleellisempi huomio siitä että demonien hallintaan kohdistuva asenne on taikauskoa eikä uskontoa. Uskonnon parissa on kuitenkin niin totuttu ajattelemaan että uskonto ei ole taikauskoa. Ja siksi jos uskonnon nimissä tehdään taikauskoisia asioita, sen olemassaoloa epäillään. Se on vain sitä että joku uskontokriitikko ei osaa olla riittävän analyyttinen.
Tunne on ymmärrettävä. Valitettavasti se on myös väärä ja asian esilletuovan arviointikykyä loukkaava monesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti