Lontoon uskonnollista elämää sivusta seuratessa pisti silmään muutama asia. Ensinnäkin siellä ei ole yhdistävää valtionkirkkoa aivan samassa mielessä kuin Suomessa ; Toki Westminster Abbey on kruunajaiskeskus ja rojalismi yhdistää kansaa, mutta tämä ei tee yhdestä uskonnosta kaikille virallista uskontoa. Toinen merkillepantava piirre oli se, että siellä ei nimenomaan oltu sekulaareja, mutta tämä oli hyvinkin hyvä asia että ei oltu. Sekularismia vaaditaankin lähinnä niissä maissa joissa on valtionkirkko, sitä tarvitaan suojelemaan ihmisiä jotka eivät tämän valtionkirkon näkemyksiä jaa. Muutoin valtionkirkko nimittäin kontrolloi ihmisten rituaalielämää tunkemalla nokkaansa "kulttuurin nimissä" vain aivan kaikkeen.
Lisäksi silmiin pistivät virkapuvut. Ja itse asiassa ne toimivat hyvänä markkerina siitä miten uskonto toimii. Suomessa virkapukuajattelu on vierasta - eikä meillä ole koulupukujakaan kuten briteissä. Kuitenkin se toimii hyvänä identiteettimerkkinä. Siksi näin briteissä miten pappi aivan ulkoilmassa kuuntelee jotain ihmistä ja miten itkeviä lohdutetaan kirkon ulkopuolellakin. Suomessa voi tapahtua ihan samanlaista mutta ilman virkapukua ei voida sanoa onko kyseessä sekulaari humanisti vai pappi. Virkapuku identifioi teot. Syntyy jotain joka tulee tutuksi armeijaa käyville : Sielläkin korostetaan että sotilaspuvussa ja baretissa tehdyt sankariteot ovat tavallista suurempia sankaritekoja ja baretissa ja sotilaspuvussa tehdyt rikkeet ovat tavallista pahempia rikkeitä.
Papin virkapuku on tietysti aivan täysin antisekulaaria. Mutta toisaalta se että joku väistää sinua pappispuvussa leimaa hänen kohteliaisuutensa uskontoon. Peli on tältä osin avoimempaa ja selvempää. Kenties tämä onkin yksi syy sille että mitään kunnon uskonkahjoa ei tahtonut löytää. Toki Lontoossa oli lappuhihhuleita, mutta heidän toimintakulttuurinsa ei ole ollenkaan samanlainen kuin Suomessa. Suomessahan he herättävät huomiota, lauluesitykset ja muut korostavat julistajaporukan näkyvyyttä. Julistaminen on enemmän tempaus. Sama aktiivisuus näkyy pettymyksensietokyvyttömyydestä. Jokainen halutaan pelastaa ja kun ohi menee päivässä vain muutama sata tai tuhat ihmistä, on jokaisella enemmän väliä. Lontoossa ohimenijöitä on valtavasti ja strategia ei perustu Suomen mallin mukaan lyhytjänteiseen tempaussävytteiseen itsekorostukseen vaan kärsivällisempään ja kohteliaampaan rakenteeseen.
Näkisinkin että Suomen ongelmana on se, että meillä ollaan sekulaareja juuri siellä missä ei pitäisi. Mutta olemme sitten antisekulaareja siellä missä sekularismia tarvittaisiin. Meillä uskontoelämä näyttää olevan enemmänkin instituutiokeskeistä ja sekularismi suojaa tätä. Karkeasti sanoen jos ihminen kaipaa lohtua tai sitä että kirkko antaa vaikka häärituaaleja ja muita juhla-asioita, täällä kirkon henki ei ole palvelualtis vaan selitetään että "kirkko latistuu vain palveluntarjoajaksi". Kenties syynä on se, että tämä työ on kirkolle näkymätöntä ja sitä hyödyttämätöntä. Virkapuku varmasti innostaa kun ohikulkija näkee että kirkko todella auttaa. Antisekulaari virkapuku siis paitsi esilletuo vakaumusta ja sen sisällä tehtyjä tekoja, lisäksi kannustaa ja ohjaa toimintaa.
Palveluhenkeä jossa pappi auttaisi kirkon ulkopuolella ja jossa saisi aitoa tukea ei oikein tahdota antaa. Valtionkirkkomme korostaakin itse asiassa aivan eksplisiittisesti sitä että kirkon päätehtävä ei ole "tuottaa palveluja". Se ei siis ole uskontoa seurakuntalaisten palvelemiseksi - eikä pappi siis ole paimen siihen malliin mihin itse Jeesus kannusti - vaan kirkko vaatii seurakuntalaiselta sitä että seurakuntalainen lopettaa kysymästä sitä mitä uskonelämä merkitsee hänelle vaan kysyy sen sijaan sitä mitä hän voi tehdä kirkkoinstituution hyväksi. Kysymys "latistuuko kirkko vain palveluntarjoajaksi?" voidaankin uudelleenmuotoilla sisältö säilyttäen muotoon "saako papeilta tai kirkolta pyytää mitään kaiken kaikkiaan aivan kilpailukykyisen palkkansa ja työetuuksiensa vastineeksi, kun se kirkollisverokin on kuitenkin tullut maksettua?"
Instituutiotasolla kirkko kuitenkin osaa mainebrändäämisen ; Esimerkiksi Kampin kappeli on tästä varsin hyvä esimerkki. Siinähän "tehdään yhteistyötä" kunnan kanssa. Käytännössä tässä uskovaisen mielestä ei ole mitään ongelmaa koska heidän mielikuvissaan ihmisten auttaminen ja kirkko kuuluvat yhteen. He unohtavat sen että osa jotka haluavat apua eivät kuitenkaan ole krisittyjä. He joutuvat menemään autettavaksi tälläiseen paikkaan - tai sitten joutuvat menemään muuhun palvelupisteeseen joka ei sijaitse yhtä keskeisellä paikalla kuin Kampin kappeli. Jos he nielevät ylpeytensä, niin heitä autetaan ja kirkko saa tästä mainosta. Yhteys vahvistuu vain sillä että tälläistä toimintaa tehdään. Oleellista on se, että kirkko ei suinkaan ole se taho joka maksaa 100% tästä. Kyseessä on yhteistyö. Kirkko käytännössä loisii mainetukea siitä että se limitetään kaupungin virallisen tehtävänhoidon kanssa. Tässä eriuskoisten osallistuttaminen unohdetaan, ja se mikä näkyy on se että instituutio tekee tässä hyvää työtä. Työtä jonka loppujen lopuksi tekee ja kustantaa kaupunki eikä seurakunta. Tässä kohden sekularismi olisi todellakin kohdallaan.
Suomessa tilanne näyttääkin siltä että uskonto vaikuttaa internetin vihapuheissa ja siinä että kirkkoinstituutio tunkee nenäänsä eri asioihin niin että erityisesti kristityt saavat palveluja miellyttävästi ja muut joutuvat vähän karsaasti nielemään vääräuskoisuutensa. He tietysti ansaitsevat tämän koska meillä on de facto valtionkirkko ja tähän kuulumattomuus ja erimielisyys tekee huonomman kakkosluokan kansalaisen. Usko ei sitten muuten teekään mitään, koska sen on instituutiona mietittävä ennen kaikkea brändiään eikä sitä että se latistuisi palveluntarjoajaksi tukemaan uskovaisten jäseniensä henkilökohtaista uskonelämää.
1: Toki olin osittain myös pettynyt. Sillä kävin Westminster Abbeyssä pääasiassa sen vuoksi että halusin käydä Darwinin haudalla. Tällä oli minulle henkilökohtaisesti merkitystä ja olisin halunnut tästä hetkestä valokuvan. Kuitenkin kyseinen kirkko kieltää kaiken valokuvaamisen jyrkästi. Valokuvaaminen kun jotenkin loukkaisi. Jouduinkin maksamaan melko paljon sisään siitä että kävelin yhden laatan päältä, enkä saanut tästä edes kuvaa muistoksi. Uskonnoton ei siis voi käydä uskonsa menettäneen evoluution ja naturalismin grand old manin haudalla ja ottaa tästä valokuvaa koska nimekkään miehen maine on Westminster Abbeylle niin tärkeä ose sen yleistä huomiohuoraamista, että tämä on pakko ottaa päätemppelin sisälle ja kutsuu tätä valokuvaamista paheksuttavaksi. Tämänlainen kontrolli oli kuitenkin kaiken kaikkiaan pientä. Suomen uskontokulttuuri on juuri tätä. Se vain kattaa kaiken julkiselämän, eikä sitä voi kiertää sillä että jättää jonkun tietyn (toki ison) nähtävyyden käymättä.
Tässä brändäämisessä ei tietysti tule mieleen se, että kenties olisi oikeasti parasta brändäämistä jalkautua ja laittaa supermiespuku päälle. Ainakin Lontoon kirkkojen mainonta loi minulle vahvasti positiivisia mielikuvia. Brändääminen ei siis voinut olla totaalisen huonoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti