Lumous on murtunut

Valtionkirkkomme vuosisatainen perinne etenee vakaasti kuin raiteilla.
Ei se ole se raskaus ja nopeus, vaan se äkkipyssäys.

Päivi Räsänen nosti blogissaan esille kirkon ja yhteiskunnan ja uskon asioita. Hänellä on ammattinsa kautta velvoite osallistua ja osallistuu aiheeseen liittyvään poliittiseen päätöksentekokeskusteluun puheilla ja läsnäololla - siitä huolimatta että hän ei, kuten tunnettua edusta kirkon virallista kantaa. Hän esittää mielenkiintoisen asian jota itse en olisi ollenkaan uskonut 10 vuotta sitten. En tapahtuvaksi, enkä etenkään joksikin jota Päivi Räsänen tunnustaa. ; "Uskonnonvapaus on maassamme turvattu. Kirkon suhteet valtiovaltaan ovat toimivat ja kirkon toimintaa arvostetaan laajalti. Enemmistökirkon kovimmat haasteet nousevat kirkon itsensä sisältä. Uskon kristillisiin oppeihin on romahtanut melko lyhyessä ajassa. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan vuonna 1999 Jeesuksen ylösnousemukseen uskoi 69 prosenttia suomalaisista, vuonna 2011 enää 36 prosenttia. Vaikka kirkko on jäsenmäärällä mitattuna yhä enemmistökirkko, kristillisen uskon perusopetukset eivät enää ole enemmistönäkemyksiä."

Räsäsen lausunto on ollut ajankohtainen, sillä kirkko vääntää juuri nyt politiikkaansa. Räsäsen lausunto kertoo siitä minkä Arhi Kuittinen tiivisti seuraavaan lausahdukseen ; "Käynnissä on sekä kirkolliskokous että kirkkopäivät. Kirkkopäivillä paikataan sitä, mikä kirkolliskokouksessa repeää." Tässä keskustelussa on noussut esille etenkin Kari Mäkisen rooli ja homoseksuaalisuusasiat. Moni korostaa sitä että Mäkinen on itse ennustanut että jäsenpakoa ei tule jos homoseksuaalisia vihitään. Nyt kun kirkon määrä vähenee osa näkee että Mäkinen on epäonnistunut ennustuksessaan. Nähdäkseni hän ei ole epäonnistunut, koska kun viimeksi katsoin, homoja ei avioon kirkossa saada. Väkimäärän pako on seurausta siitä että asiat on pidetty kirkossa ennallaan. Asiasta on riidelty eikirkollisesti ja ennen kaikkea eikirkkopoliittisesti. Kirkon politiikka on ollut korkeintaan aiheena, ei sanomisen vaikutuspohjana. Olenkin huvittunut siitä miten moni ajattelee että kun tämä Räsäsen homoillassa aloittama lähtölaukaus provosoinnille ja ihmisten massa-ajoille kirkosta on toiminut niin hyvin tähänkin asti, niin täytyy jatkaa enemmän ja vahvemmin. Asia on tietysti teokraattisessa ajattelussa kaiken ytimessä : Teokraattisissa valtioissahan ongelmana on se että ongelmat nähdään jonain joka johtuu synnistä ja korjataan oikealla toiminnalla. Ja kun vaikeuksia tulee siitä että toimitaan uskon mukaan, niin ajatellaan että rangaistaan siitä että ei ole toimittu oikein riittävästi.

Onkin jännittävää huomata että tosiasiassa Kari Mäkinen on ollut oma itsensä. Se, mitä Kuittinen kuvaa seuraavasti "Olemme facebookissa nähneet viime päivinä, kuinka arkkipiispan puheet "lohduttavat" monia. Kuitenkin arkkipiispa on selvästi sanonut että hän ei aja muutosta kirkkoon eikä esitä teologisia linjauksia, hän vain esittää toivoa eikä tee teologisia tulkintoja tai johtajan päätelmia kirkon toiminnasta. Lohdutusta ilman protestanttista tahtotilaa." Mäkinen on aamuteeveepyrähdyksensä mallilla kierrellyt, ensin sanonut ja sitten kolmasti kieltänyt tarkoittaneensa mitään.

Räsäsen luvut ja suosion romahdus on tärkeä asia huomata ; Usein erilaisia kirkon perusopetusasioita kannatetaan sen vuoksi että valtionkirkkomme on jäsenistönsä kautta enemmistökirkko. Kari Enqvist on esimerkiksi tunnetusti kirjoissaan ruoskinut kirkkoa juuri tästä. Siitä että kirkon jäsenmäärä redusoituu valtapeliksi jossa kirkon opista tehdään enemmistönäkemyksiä vaikka valtaosa ihmisistä ei tosiasiassa näitä enemmistönäkemyksiä kannata. Perinteisesti kristityt ovat kiistäneet ja peitelleet tätä puolta. Nyt luvut ovat kuitenkin niin selvät että ilmeisesti vaihtoehtoja ei oikein ole.

"Uskon ankkuri" on ruostunut ja kasvaa heinää.
Merillä se ei ole ollut vuosiin, ja se on rapistunut
historialliseksi kuriositeetiksi joka näkyy merkityksensä
menettäneinä perinteinä joissa on rituaali mutta ei viestiä.

Se, mitä tässä on tapahtunut, on ns. hegemonian murtuminen. Hegemonialla tarkoitetaan yksinkertaisesti huomiota, jossa väkivalta ei ole usienkaan se, jolla käytetään valtaa. Esimerkiksi Antonio Gramsci on korostanut että tosiasiassa eliitti hallitsee yleensä ideologialla eikä väkivallalla. Hegemonia on se väline jota sillä hetkellä käytetään. Kirkkopolitiikka on siitä mielenkiintoinen että Gramscin mallissa yhteiskunnallisia valtiokoneistoja pyöritetään hegemonian voimalla etupäässä yhdellä tavalla ; Saamalla kansa uskomaan, että periaatteet on ulkoistettava asiantuntijoille. Tämän jälkeen asioista päätetään järjestetyssä Virallisessa Tilaisuudessa Tässä vielä helposti korostaaan sitäm, että virkamiehestä, päätöksentekijästä (poliitikosta, teologista, filosofista...) on tehty virallisessa jargonissa vain ideologian kirjuri, pelkkä soveltaja. Eli vaikka tulkinnat ja korostukset ovat hyvinkin henkilökohtaisia selitetään että nämä ovat vain jonkun muun mielipiteitä.
: Tässä on toki vahva ajatus siitä että on keskusideologia, ja tavallinen ihminen on itse asiassa populistinen manipuloitavissa oleva lammas eikä jokin joka omilla aivoillaan ajattelisi asioita. Ja toki tämä jättää helposti korostamatta sen että tosiasiassa usein se millä ideologinen valta oikeutetaan on joko suora väkivalta tai vähintään väkivaltapotentiaali. Esimerkiksi teokraattinen totalitaria on järjestelmä jossa on keskusideologia joka hallitsee käyttämällä väkivaltaa. Ja tässä väkivallan ja ideologian suoma valta on kehäisessä suhteessa toisiinsa. Ja jopa Suomessa yhteiskuntajärjestystä ylläpitämään tarvitaan poliiseja pamputtamaan hippejä ja tuomareita heittämään ihmisiä vankilaan. Mutta tämä on kuriositeetteilyä.

Tämä muistuttaa hyvin vahvasti valtionkirkkomalliamme. Esimerkiksi homoillan kohdalla kirkosta ei saanut erota varsin omituisin perustelui ; Homojen avioon joutumattomuuteen havahtunut eroaja ei saa erota jos asiaan reagoiminen liittyy jotenkin siihen edustiko Räsänen, homojen vastustaja, kirkon virallista kantaa vai ei. On selvää että oleellinen kysymys ei ole tämä vaan kysymys siitä laitetaanko homoja avioon kirjossa vai ei ja jos oma vakaumus sanoo jotain muuta niin sitten on ihan oikein sanoa että ei ole kristitty eikä halua kuulua järjestöön joka tälläistä omaa vakaumusta vastaan olevaa asiaa harjoittaa.

Tämä muistuttaa myös siitä miksi eräs kristillisyyteen mieltynyt yhteiskuntateoreetikko selitti että "En minä niin sanonut vaan Platon" kun kaivoin hänen mallistaan epäeettisyyksiä. Hän oli kuitenkin itse lainannut tuota platonia ja ajoi yhteiskuntamallin eettisyyttä ja todenmukaisuutta joten oli selvää että hän yritti tehdä itsestään vain viestimiehen vaikka hän kuitenkin mielellään laittaa nimensä kirjansa kanteen ja kutsuu itseään oivalluksen keksijäksi ja vastaavia. Samoin moni uskovainen selittää ansaan joutuessaan että he vain seuraavat Raamattua ja että he eivät päätä mitä Raamatussa on tai ei ole. Ja samoin tietysti selittivät myös natsit jotka "vain tottelivat sääntöjä". He seurasivat hegemoniaa.
1: Tälläiset vastuundelegointi -hmiset eivät kenties kerro sitä mitä ihmiset ovat pohjimiltaan, mutta he kertovat tasan tarkkaan sen, että he itse ovat lampaita jotka eivät ajattele omilla aivoillaan. Tai itse asiassa tarkalleen ottaen he eivät ainakaan tunnusta näin tekevänsä.

Hegemonioita pidetään yleensä ottaen pahoina. Althusser, Marcuse ja muut hegemonioiden filosofiaa miettineet ovat korotsaneet että se olisi antiviisautta. He kannattavat sitä että ihmiset ajattelisivat kriittisesti, ja osaisivat tarvittaessa sotia järjestelmää vastaan. Kuitenkin tosiasiassa itse edustan sitä kantaa että hegemoniat ovat joskus ihan hyväkin asia. Tämä ei yllättäne sillä olen konservatiivi, joka tarkoittaa aina jonkinlaista katastrofipessimismiä ; Joko ihmistä pidetään pahana tai sitten muutosta muutoksen vuoksi pidetään jonain jossa korjataan jotain joka ei ole rikki ja siksi asiat saattavat oikeasti mennä rikki. Osa konservatiiveista uskoo että ihmiset ovat "pohjimmiltaan pahoja" ja siksi kurissapidettäviä. Osa pitää että ihmiset ovat "pohjimmiltaan hyviä" mutta että heitä voi turmella muotihumputuksilla tavoilla joka tuhoaa yhteiskunnan. Paranoija ja varovaisuus yhdistää.

Nimittäin hegemonian ydin on tavallaan juuri siinä mitä Gramsci tuo esille. Eli sen että hegemoniaa käytetään fyysisen väkivallan sijasta. Ja minua - kuten suurinta osaa useita kertoja hakatuista ihmisistä - kuvaa se että tiedän fyysisen väkivallan olevan hyvin vakava asia. Kusipäisyys on vittumaista ja manipulointi on pahuutta. Ihmisen voi ajaa itsemurhaan kiusaamalla tätä sosiaalisesti ja ideologisesti. Mutta silti, kaiken kaikkiaan, fyysinen väkivalta on paljon pahempi ja vaarallisempi asia.

kuitenkin johtaa joskus erikoiseen tilanteeseen. Nimittäin hegemonioista puhuminen johtaa yleensä siihen että marginaalin vallankäyttöpotentiaali jää helpposti aliarvostetuksi. "Vallitseva järjestelmä" on se joka on norsunluutornissaan ja kaikki muu on poikkeuksellista omilla aivoillaan ajattelemista. Uskontoskenessä tämä on itse asiassa osattu ottaa huomioon, ja hyvin yleistä onkin se että fundamentalisti on niin vanhoillinen että on marginaalisuutensa vuoksi "kapinallisen toisinajattelijan" kaapua kantava. Ja siksi esimerkiksi ääriuskonnollisuuden riskejä ei ole otettu kovin vakavasti ; Uusateistien saama normaalikritiikki on konetuliautomaatti joka kertoo, että "ääriuskonnolliset fundamentalistit ovat marginaalia." Ja että aihe ei tämän vuoksi ole Suomessa relevantti. Tosiasiassa tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin vallan puute. Sillä innokkuus painaa. Itse asiassa kun asiaa miettii hieman tarkemmin - tai jos on laiska ajattelija kuten minä, lukee vaikka Tämä Päivä -blogista vähemmistön diktatuurista - huomaakin että tosiasiassa valta on usein suhteellista. Koska kulttuurissa on monia vähemmistöjä ne voivat sortaa toisiaan. Isompi vähemmistö on samanlaisessa valtasuhteessa pienempään vähemmistöön kuin mitä iso "virallinen hegemonia" harjoittaa isoon vähemmistöön. Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus ovat jotain jota voi harjoittaa missä koossa tahansa. (Ja jos hegemonia tuomitaan automaattisesti pahaksi, sanotaan suoraan että se jolla on vähiten kannattajia on lähtökohtaisemmin oikeassa.) Hegemonianäkökulma vaatiikin sitä että kiinnittää huomiota muuhunkin kuin kokoon.

Ylläoleva ei kuitenkaan vielä riitä. Sillä tosiasiassa kirkon ongelma ei ole sitä että se on hegemonia. Sen kohdalla kysymys on enemmänkin kuplan puhkeamisesta. Ongelmana on se, että kirkko, uskonnollisuus ja hengellisyys ovat olleet hegemonisessa diskurssissa. Se taas määritellään sellaiseksi ideologiaksi jota ei enää edes tarvitse ääneen sanoa. Ihmiset noudattavat sitä eivätkä edes osaa kyseenalaistaa sitä. Hegemonisesta diskurssista ei ole keskustelua, sillä keskustelussa hävitään jo ennen kuin se on alkanutkaan. Ihmiset päättävät puolensa pelkän hegemonisen diskurssin omaamasta karismasta.

Hegemoninen diskurssi on kyseenalaistamatonta hyvyyttä.
Puhdasta valoa tunnelin päässä.

Hegemonisen diskurssin tunnuspiirre on se, että siitä ei ole kinaa. Ja jos haluaa testat että onko jokin asia tämänlainen, se on hyvinkin vaikeaa. Ihmiset ovat oman kulttuurinsa sisällä melko sokeita näille. Jos puhutaan sosiaaliseta käyttäytymisestä, ihmisillä ei ole tavallisesti vaikeaa. Mutta esimerkiksi aspergerin syndroomaisten toilailu johtuu siitä että he törmäävät kirjoittamattomiin sääntöihin ja ihmiset loukkaantuvat. Loukkaantuvat asioista joita he eivät muuten osaisi arvaillakaan.

Keskustelun aihepiiri on kuitenkin sellainen että jos aiheesta satutaan vahingossa puhumaan, voi tarkkaavainen ja varovainen ihminen huomata hegemonisen diskurssin. Karkeasti tilanne nimittäin menee niin että "Jos asiaa kannattaa on ihminen ja jos ei, niin on aikamatkustava olento joka yrittää tappaa John Connorin". Karkeasti sanoen tämä tarkoittaa sitä että mielipiteenvapauden nollapiste ei ole pelkästään totalitarismissa jossa vääristä mielipiteistä tapetaan ja rangaistaan. Toinen nollapiste on siellä missä jokin idea on niin kaikenkattava ja läpitunkeva että sitä ei enää edes osata kyseenalaistaa.

Näin ollen nykyaikana esimerkiksi homoseksuaalisuusteema on jokin josta tapellaan ja ollaan erimielisiä. Se on kiivaan keskustelun aihe ja siihen on vahvoja ideologisia valtasuhteita. (Voi jopa olla vaikeaa sanoa mikä on hegemonia ja mikä ei.) Se ei siis ole hegemonisessa diskurssissa. Sen sijaan aseksuaalisuus on jo paljon lähempänä hegemonista diskurssiutta, sillä usein ihmiset nähdään aina jotenkin seksuaalisina ja aseksuaalisuus nähdään vammana ja ei-ihmisyytenä. Vielä tätäkin vahvemmin hegemonisessa diskurssissa on musiikista pitäminen ; Ihmiset eivät usko että on olemassa joku joka ei pitäisi musiikista. Että pitäisi kuunnella useampia genrejä ja tutustua jotta löytää sen mistä pitää. Tai jos ei pidä, niin sitten asiaan vaaditaan aivovammaan tai muuhun vastaavaan mielenvikaisuus-ihmisraakilepuoleen vetoaminen.

Uskonnon ja hengellisyyden kohdalla homo religiosus -ihmiskuva on ollut hyvin voimakas. Toki siihen törmää yhäkin usein, kun sanotaan että "ateismi on uskonto". (Se on oikeasti enemmänkin "vain ideologia", jossa on oletuksia ja tulkintoja.) Ennen tämä on ollut voimakkaampi. Samoin vallitsevana on ollut näkemys että kirkko olisi hyvä toimija. Räsäsen yhtenä suurimpana ongelmana onkin ollut se, että hän toimii ja argumentoi maailmassa jossa tämä hengellinen hegemoninen diskurssi oletetaan voimassaolevaksi. Uskonnottomuus ja kirkosta eroaminen nähdään jonain hyvin epäinhimillisenä. Moraalikato, etiikan romahtaminen, ihmisen kykenemättömyys kestää vaikeuksia ilman Jumalaa ja monet muut vastaavat varoitukset ovatkin Räsäsen ja uskovaisten toistuvia varoituksenaiheita. Merkittävää on se, että nämä eivät näytä toistuvan ateistejen omissa keskusteluissa - ja jotenkin elämä ei siunaa uskonnottomia niin että nämä eivät kohtaisi vaikeuksia kuten syöpää, auto-onnettomuuksia tai lähietäisyydellä junan alle jauhautuvia ihmisruumiita. Paskaa tulee heillekin ja jotenkin he kestävät ne vaikka uskovaiset väittävät muutoin.

Tässä onkin sinänsä rakentava pohja, että keskustelu yleensä vaatii jonkun jaetun lähtökohdan. Et voi vakuuttaa vastapuolta vain hokemalla omia compatibility-mallisia argumenttejasi jossa selität miten oma vakaumuksesi on ristiriidaton omissa premisseissäsi. Hän ei näitä lähtökohtia jaa, joten asia ei ratkea. Hegemoninen diskurssi on itse asiassa juuri tämänlainen jaettu lähtökohta. (By definition.) Kun lumous murtuu, siitä tulee kuitenkin helposti riippakivi.

Nimittäin hegemonisessa diskurssissa on usein se ongelma että kun ihmiset kyseenalaistavat sen, se lakkaa toimimasta. Uskovaisten varoituspuheet vaikuttavat tämän jälkeen valehtelulta. Mitä enemmän Räsänen varoittaa arvotyhjiöstä, nihilismistä ja darwinistisesta eugeniikasta jossa abortti on porttihuume eugeniikkaan joka on porttihuume vanhusmurhiin ja mitä useamman ateistin joka ei näitä karuja ennusteita noudata nähdään, sitä varmemmalta näyttää että Räsänen kusettaa. Ja jokainen hegemonisen diskurssin voimalla tehty väitelause ei enää olekaan yhteisestä pohjasta ponnistava jaettu argumentti, vaan jokin johon vetoaja vie hegemonisesta diskurssista sen uskottavuuden.
1: Itse näkisin että häärituaalisto on muuttunut monille omituiseksi. Riisiä heitetään koska se on tapa. Ei tiedetä miksi heitetään. Ja jos tajutaan että viittaa hedelmällisyyteen eli siihen että perhe on lisääntymisyksikkö, murtuu monen parisuhdekeskeinen rakkausteemailluusio ja tapaa pidetään jopa jälkeenjääneenä. Siksi moni korvaakin riisin kuplilla, koska riisissä ei ole tunnesisältöä. Ja tunnesisällön kertominen tuskin lisää riisinheittelyhaluja kuitenkaan joten riisin symbolisuhde häissä on tässä kohden lujemmalla kuin voisi uskoa. Kenties tämä rituaalin onttoutuminen ja merkityksen kadottaminen ja merkityssisällöstä etääntyminen valottanee mitä tässä yritän sepustaa siitä mitä tarkoittaa kun jokin on hegemonisessa diskurssista ja mitä tarkoittaa kun sen luoma kupla puhkeaa..

Hegemonisilla diskursseilla ei nimittäin ole enää merkitystä samalla tavalla kuin julkituoduilla ideologiasisältöä jakavissa hegemonioissa ; Kun asiasta ei tarvitse puhua, siitä syntyy helposti hyvin ontto ja haavoittuva. Siitä syntyy kupla.
1: Esimerkiksi kirkon kohdalla kuplan puhkeaminen on relevantti asia. Sillä kirkko on päätynyt jo kauan tarjoamaan ympäripyöreää höttöistä pehmopuhetta virallisiin tilaisuuksiin. Kun luonnonkatastrofi tuhoaa maailmaa, kirkko sanoo että "selittämätön mysteeri, ei voi ymmärtää, rukoilkaamme." Tämä on kuuluvuutta ilman ideologiasisältöä ja vaikutusvaltaa. Se on hegemonia ilman väkivaltapotentiaalia ja ilmilausuttua dogmajoukkoa, normatiivista toimintaohjeistusta joka manipuloi/opettaa ihmisiä uskomaan että tietty asia on hyvä ja toinen paha.
2: Relevanttia tämä on etenkin Räsäsen kohdalla hän on viitannut uskonnollisiin tunteisiin Pridekulkueeseen tehdyn kaasuttamisen jälkeen. Hän viittasi tähän provokaationa. Tämä toimisi kulttuurissa joissa ihmisillä olisi paljon sellaisia vankkoja asioita jotka pyhitettäisiin paitsi henkilökohtaisesti niin yhteiskunnallisesti. ;
___2.1: Moni kiroaa sitä että sekularisti kiistää vakaumuksesta seuraavan pyhityselämän, kun joku haluaa kieltää oluen kaupasta kaikilta. Kuitenkin moni sekularisti ei juo alkoholia - itse olen raivostuttavan usein yrittänyt saada Juha Leinivaaran ryyppäämään viinaksia jotta näkisin tämän kännissä, mutta hän ei juo. Hän tavallaan erottaa henkilökohtaisen pyhityselämän julkisesta kaikille pakotetusta pyhityselämästä. Hän onkin siksi mm. nähnyt minut kaameassa krapulassa joka oli miellyttävä näky koska olin poikkeukselliseti melko hiljaa.

Tätä kautta uskallan olla erimielinen myös Päivi Räsäsen kanssa siitä että onko meillä uskonnonvapausasiat kunnossa. Hegemonisessa diskurssissa voidaan harjoittaa "vapaudettomuutta ilman suoraa väkivaltaa". Ja jos mukailee hegemonista diskurssia, niin kokee että on saanut vapaasti valita. Ongelmana onkin se, että näyttää vahvasti siltä että uskonnonvapaus näyttää olevan Suomessa kunnossa vain uskovaisten mielestä. Kun katsotaan uusateistejen kirjoja, kuten uskontotieteissä ansioituneen Pyysiäisen "Jumalaa ei ole" tai useiden eri kirjoittajien näkemyksiä heijastava "Mitä uusateisti tarkoittaa?" -kirjoja, on siellä toistuvana teemana se, että uskonnonvapaus vallitsee kunhan valitsee kristinuskon tai edes uskonnollisen hengellisyyden. Uskonnonvapaus toimiikin jos olet uskovainen, saat kenties vastustusta mutta sinua ei pidetä käytännössä puoli-ihmisenä jolla on ihmisarvo vain potentiaalisena käännynnäisenä.
1: Itsekin olen turhautunut siitä että uskontokeskustelussa on edelleen sellainen hegemoninen diskurssi, että ei saa pitää uskontoa oman maailmankuvansa ja tiedesuhteensa kanssa irrelevanttina. Että ateistin velvollisuus olisi pitää uskontoa ja uskonnon ja tieteen suhteesta keskustelemista tärkeänä asiana. Ja siksi jos omasta mielestä Raamattu on satukirja ja tälle on omassa maailmankuvassa argumentteja, tätä mielipidettä ei saisi sanoa ääneen vaan pitäisi kunnioittaa ja lähestyä uskonnon ja tieteen suhdetta uskonnon eikä luonnontieteen keinoin. Sillä luonnontieteellä jumalan tutkiminen on pahutta koska NoMa -periaatteessa erilliset magisteriat näyttävät valtaosalle tarkoittavan sitä että tiede ei saa tutkia Jumalaa, mutta teologeilla on kaikki valta ottaa osaa tiedekeskusteluun. Evoluutioonkin otetaan kantaa vaikka ei vittu osata edes neutraaliteorian vivahteista jutella tai ei ymmärretä mitä adaptaatio tai frekvenssiriippuvainen kelpoisuus tarkoittavat.

Hegemonioiden näkökulmasta voidaankin sanoa että valtionkirkkomme ongelma on se, että se syyttää tavallisia ihmisiä ja uskosta vieraantuneita siitä että he eivät ole enää ymmärtämässä mistä uskosta on kysymys. Tämä on tietysti itsessään yritys harjoittaa virallistettua hegemoniaa. Mutta sen ongelmana on se, että kirkolla ei tosiasiassa ole mitään sellaista tiivistä sanomaa joka voisi toimia hegemoniana. Se kun ei ole aikoihin tarvinnut sellaista koska se on saanut varsin rauhassa lilliä hegemonisessa diskurssissa. Kirkko on saanut uinua ruususen untaan. Ihmiset ovat etääntyneet koska ei ole mitään mihin lähentyäkään. Tässä mielessä fundamentalistien ideologisoinnissa on järkeä. Valitettavasti heidän kohdallaan tilanne näyttää kuitenkin olevan se, että mitä syvemmällä kuopassa he ovat, sitä suurempia lapioita he itselleen vaativat. -

Mikäli Gramscin ajatuksissa on mieltä niin pohjimmiltaan Kirkon ongelmana ei siis ole edes se, että se olisi paha kun ei olisi reilu homoille. Sen ongelmana on se, että se on jo kauan ollut vallan esittäjä ilman vallan sisältöä. (Suomeksi Kirkon ongelmana ei siis ole Räsänen vaan Mäkinen. Räsäsellä ja homojen oikeuksia ajavilla on pyrkimys hegemoiaksi. Mäkinen taas ylläpitää hegemonisen diskurssin kuplaa jatkamalla sisällyksettömyyttä.) Kirkko on ollut hegemonisessa diskurssissa lillivä kupla joka on puhjennut. Ja kun tälläinen kupla puhkeaa, se tekee sen helposti nopeasti. Sen kautta moni ihminen vapautuu.

Tulee vapaaksi kuin se taivaan lintunen, jolla ei ole muita rajoitteita
kuin matala älykkyysosamääränsä, voimavaransa, peukalottomuutensa
ja tietysti vaistotoimintansa joka pakottaa lekuttelemaan juuri veden päällä
tietyllä korkeudella jotta näkisi iskeä nokkansa tietyn saaliin, kalojen, kimppuun.