Jos ei läpällä niin armo tulee viimeistään kännissä?

Alkoholin ja vastuun suhteen on hyvin paljon erityisiä tilanteita joita on haluttu ratkaista käytännönläheisesti. Ja tämän sivutuotteena on syntynyt se, että isot linjat ovat hyvinkin sellaisia että laajojen ja koherenttejen teorioiden rakentaminen aiheesta on hyvinkin vaikeaa.

Ongelman ydin on tavallaan siinä, että toisaalta humalatila esiintyy viattomuuden ja harmittomuuden tilana jossa saadaan anteeksi. Ja toisaalta humalatilassa tehtyihin asioihin kuitenkin liittyy vastuuta. Jopa kovennettuja rangaistuksia.

Näen että tämä johtuu suurelta osin siitä että moraali on usein vain teoreettinen käsittelymalli ja reaktiomalli todellisen maailman partikulaareihin ongelmiin joihin on usein ymmärrettäviä reaktioita ja kantoja näinä yksittäistapauksina. Ja laajempi koherentti teoretisointi ei tavallaan ole edes se juttu. Ja siksi se, joka näkee kaksoisstandardeja ja ristiriitoja saattaa katsoa maailmaa liian yksinkertaisilla kartoilla. Näkemättä miksi kaksi aivan eri asiaa on haluttu suojella samanaikaisesti.

Vastuun filosofia on tavallaan vakiintunutta ja vanhaa. Aristoteles esitti että vastuuseen liittyy (1) vapaaseen tahtoon liittyvä valintatoiminta ja (2) se, että ymmärtää tekojensa seuraukset. Eli jos teet vapaaehtoisesti jotain ja ymmärrät mitä siitä seuraa, olet vastuullinen. Suostumus on määritelty hyvin samalla tavalla. Suostumus on itse asiassa lähes synonyymi jos asiaa alkaa tutkimaan tarkemmin.

Nämä voivat lyödä kättä sopimusetiikassa, jossa moni ajattelee että sopimus ei ole pätevä jos joku juotetaan humalaan ja pistetään allekirjoittamaan papereita. Tämän takana on yksinkertainen ajatus siitä, että emme halua että meitä huijataan kun olemme avuttomassa tilassa. Temppu joka ei selvänä menisi läpi saattaa humalassa näyttää hyvältä peliliikkeeltä. ;

Etiikan termimääritelmien takaa voi nähdä että alkoholista puhutaan kahta kautta (1) alkoholin sanotaan poistavan impulssikontrollia jolloin tekijä ei tavallaan ole oma itsensä. Tämä on isku vastuuseen liittyvään valitsemiseen. (2) Toisaalta hulamatila iskee tämän määrittelytavan kohdalla myös siihen että alkoholi tyhmentää eikä seurauksia tule mietittyä.

Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että humalatila toimisi aika hyvänä vastuuta vähentävänä argumenttina vaikka kännipuheluille. Ainakin jos sen liittää Aristoteleen ajatuksiin.

Tällä ei-vakavastiotettavuudella olisi sitten myös toisia puolia. Jos humalatila todellakin poistaa vastuullisuutta, niin sitten todellakin tapahtuu myös sekin että humalassa annettu suostumus seksiin ei olisi validi. Ja toisaalta rattijuopoilla olisi jotenkin vähennetty syyllisyys muihin hurjastelijoihin ja vastaaviin verrattuna.

Laki on siitä mielenkiintoinen, että se sisältää sellaisen konseptin kuin vilpitön mieli. Se on kätevä tähän eettiseen – ja tätä kautta ei-lakitekstiseen – asian pyörittelyyn. Vilpitön mieli vaatii että henkilö ei ole tiennyt eikä hänen pitäisikään tietää. Tämä on kätevä koska mukaan saa sellaisen ajatuksen kuin tahdonalainen humalatila. On totta että päihteet rajoittavat mentaalisia kykyjä – siksi niissä autolla ajamisissa on perusteltua pitää ajatus siitä että auto, joka sopii vain vastuullisille täysi-ikäisille on promillepykälien takana. Ihminen joka tietää tai hänen pitäisi tietää humalan vaikutuksesta on jossain määrin vastuussa.

Koska tälläisiä päätelmiä voi tehdä selvin päin on niihin ryhtymättömyys monesti pelkkää hölmöyttä jossa ei korostukaan vilpitön mieli vaan tahallinen ignoranssi. Samasta syystä se, että joku hakee rohkaisuryyppyä on nähtävissä sinä, että ihminen todella haluaa tehdä jotain ja humala on väline tähän. Vastuu on mukana. Kyseessä on Prior fault -vastuukysymys. Selvästi tämänlaiset kysymykset palauttavat vastuun siihen Aristoteeliseen kontekstiin.

Voidaan sanoa että jos ei ole vilpitöntä mieltä, niin ei voi vedota siihen että ei ole ymmärtänyt tekojensa seurauksia. Tai ymmärtänyt että valinta-avaruus humalassa muuttuu. Tämän vuoksi moni haluaa tuomita kolarin ajaneita rattijuopon automaattisemmin, pienemmin todistein ja toiminnaltaan vakavampana liikenteenvaarantajana kuin selvin päin kolarin ajaneita. Vastuu on tavallaan kovempi tällöin. Mikä on hyvin eri asia kuin se miten kohtelemme kännipuheluita soittavia tai heitä jotka ryhtyvät Timo Hännikäisiksi juhannuksina.

Oikeasti kysymys on siitä kiehtova, että selvästi moraalikysymykset ovat hyvin domeenispesifejä. Haluamme ratkoa käytännön ongelmia, kuten maakauppoja joiden paras myyntiargumentti on ollut yllytyshullun isännän juottaminen tukevaan humalaan omatekemällä pontikalla. Lakiperusteet on rakennettu ratkaisemalla näitä ”ennakkotapauksia” ja vähän samalla logiikalla arkikokemus on hionut ratkaisuja myös muuhun. Ja tässä toistuvasti ympäristöä vaarantanut rattijuoppo on sekin käytännön ongelma joka sitten tuo humalan ja vastuun kohdalle toisenlaisen kulman.

Tässä mielessä tietoisesti itse hankittu humala voisi kuitenkin olla oleellinen mittari joka jaottelee tilanteita. Tietoisesti otetut kännit säilyttävät moraalisen vastuun toisin kuin kuppiin salassa livautettu asi.

Minusta olisi tervettä huomauttaa, että jos ihmiset heittävät kännissä ja läpällä asioita, on lopputuloskin vastuuttomien kakarain öyhötystä ja vininää josta puuttuu vastuullinen aikuisuus ja tätä kautta vakavastiotettava kunnoitettavuus. Jos kerran on niin vilpitön mieli niin tällöin nämä toimijat eivät ole olleet vakavastiotettavia sanomisineen. He eivät ole kuuntelemisen tai arvostuksen arvoisia.

Kenties tämä tarkoittaa myös sitä että nämä tuiteroijat eivät olisi valideja ja vastuullisia äänestyskopissakaan. Mikä heittona tavallaan korostaa pointtiani. Humalatilan ei nähdä poistavan vastuuta ja kykyä päätöksiin äänestystilanteessa ja siksi autolla ajamiseen on kovemmat promillevaatimusrajat kuin Perussuomalaisten politiikan vetämisessä hämmentävän korkeallakin tasolla.

Toki tässä ei ole mitään uutta. Poliitikot ovat tehneet päätöksiä saunassa ja humalassa toinen toistensa selkiä läimien. Ja kenties samasta syystä ihmiset harvoin näkevät että jos kaksi humalikkoa haluaa kännipanna toisiaan että he olisivat raiskanneet toisensa. Näin vaikka seuraavana aamuna olisikin pettymys vastassa.

Toki tässäkin on varmasti sukupolviteemaa joka vahvistaa pragmatismikulmaani; Minun sukupolvelle on vielä ollut luontevaa ja normaalia että suurin osa vastakkaisen sukupuolen lähentymistilanteista sisältävät vähintään jossain määrin alkoholia. Ja siksi suostumuksen puute kulkee luontevammin jossain vastapuolen sammumisen kohdalla. Kun taas nuoremmat tuppaavat olemaan minun sukupolveani raittiimpia joten heille tämä on poikkeuksellisempaa ja kenties tämän käytännön muutoksen vuoksi lähentyminen onkin katsottu tiukemmin lähentelyksi. Koska humalaiselta naiselta katoaa vastuu kuin VOK -polttopulloiskuja tehneillä.

Toki asiaa mutkistaa sekin että jos joku humalainen lähentelee naisia hän usein vetoaa omaan syyntakeettomuuteensa. Joten kenties joku näkisi tämän kaiken siten että molemmat ovat syyntakeettomia raiskaajia. Tosin jos muistaa vilpittömän mielen ja prior -ajatukset, niin kenties tämä ei oikeasti suojelekaan ketään..

---

Viitteet: 
Susan Sauvé Meyer, ”Aristotle on Moral Responsibility: Character and Cause” (2011)

Mikä on merkittävin syy-seuraussuhde seurausetiikoissa?

Seurausetiikassa keskitytään yleensä siihen minkälaisia lopputuloksia tekemisillä on. Tässä yhteydessä näkemystä on vastustettu usein siitä että seurausetiikassa hyveellisyys, hyvät tavoitteet ja vastaavat jäävät usein syrjään.

Tässä yhteydessä Suomen kulttuurissa on ehkä hyvä mainita Topelius. Topeliuksen "Välskärin kertomuksissa" on kuvattu paha jesuiitta joka viitta ja tikari -hengessä tekee häijyjä asioita. Topeliuksen näkökanta on tietenkin luterilaista propagandaa siinä mielessä että jesuiittojen näkemyksiä tavattiin tuomita ihan sen vuoksi mikä heidän asemansa oli vastareformaatiossa. Mutta mustamaalaus tuo kuitenkin esiin ongelman filosofiassa. Moni näkee että "tarkoitus ei pyhitä keinoja". Että päämäärä, seuraus, olisi se joka painaisi hyveellisyyden yli. (Itse asiassa jesuiitat itsekään eivät uskoneet aivan noin. Pikemminkin heidän ajatuksenaan on se, että kun päämäärät ovat hyviä niin myös keinot määrittyvät hyviksi. Joka muotoutuu miltei muotoon jossa hyvällä toiminnalla eli hyvillä keinoilla ei voida toteuttaa pahoja päämääriä.)

Onkin varsin yleistä että seurausetiikkaa koristellaan jollain. Eli sitä ei sovelleta puhtaasti. Sen sijaan siihen otetaan mukaan jotain jotka tekevät siitä ikään kuin inhimillisempää.

Yksi suhteellisen yleinen tapa on maustaa seurausetiikkaa jollain Gibbardin ja Harperin päätösteorian (decision theory) tyylisellä. Tässä toimijaentiteettimme joutuu valitsemaan mitä hän tekee. Objektiivisesti B johtaisi haluttavampaan lopputulokseen mutta toimijalla on kuitenkin hyviä syitä uskoa että A olisi todennäköisesti se joka johtaa parempaan tulokseen. Tässä tilanteessa hänen ei tulisi olla huolissaan erehtymisestä. Jos perustelut toiminnalle ovat hyviä, on sen mukaan toimittava vaikka todellisuus myöhemmin paljastaisi toiminnan erehdykseksi. Jos asiaan on panostanut ja on vilpittömästi sitä mieltä että jokin on todennäköisempi seuraus, on mentävä tämän vakaumuksen mukaan; Tässä syy-seurausyhteys onkin jossain muualla kuin siinä missä asiat tapahtuvat. Sen sijaan katsotaan vilpittömyyttä keskellä toimijan uskomuksia. Operaattorina onkin syy-seurausyhteys agentin uskomusjärjestelmän ja todellisuuden, ei tapahtumien syyn ja seurauksen välillä.

Tämä muistuttaa siitä että hyve-etiikan ja seurausetiikan väli ei ole aina aivan selkeä. Niiden välille rakentuu "harmaata aluetta". Ja käytännössä hyveellisyys ja seurausetiikka voivat mennä keskenään ties minkälaisiin sotkuihin.

Käytännössä asia on vielä sumeampaa koska maailmankuva luo priorisointeja arviointeihin. Näin ollen koko arvion todennäköisyys saattaa riippua isosta kasasta muita uskomuksia. Ja niiden kohdalla voi erehtyä koska tähän on ikään kuin "annettu lupa".

Näin ollen onkin kenties erikoista huomata että monesti liberaalit ihmiset puhuvat hyvän ja pahan kielellä esimerkiksi vilpittömistä hommafoorumilaisista jotka pelkäävät terrorismiuhkaa. Toisaalta hommafoorumilaiset muistuttavat että liberaalit ovat typeryksiä ja väärässä ja järkeä vailla ja toimivat tavalla joka on epäeettistä, kestämätöntä ja jotain jota pitää pitää kansanvihollisuutena. Puheet ovat pinnallisella tasolla seurausetiikassa. Puhutaan ihmisten pelastamisesta tai maan turvallisuudelta suojelusta. Kalkyyli taustalla on kuitenkin ennen kaikkea jossain ihan muussa. ; Ei ihme että vastapuolen hyveellisyys kyseenalaistetaankin näissä keskusteluissa. Koska monille ei perimmiltään kyse ei ole niistä seurauksista joista puhutaan vaan hyveellisyydestä joilla muita ihmisiä halutaan moralisoida.

Induktioiden varmentelusta

Induktioiden käyttö on tieteenfilosofiassa kenties yksi suurimmista ongelmista. Ongelmista sitä kautta että niitä on käytännössä pakko käyttää mutta niihin liittyy ongelmia joita ei voi kiertää.

Karkeasti ottaen syyn ja seurauksen kanssa ongemana on se, että näemme tapahtumia emmekä syyseuraussuhdetta itseään. Ja induktiossa on aina epävarmuuselementtejä.

Toisaalta induktiot ovat laaja sikermä. Ottaakseni demonstraatiota ääripäistä otan;
* Voidaan esittää joutsenista attribuuttikuvauksia mallia "kaikki joutsenet ovat valkoisia". Nämä voivat olla tosia tai epätosia väitteitä. Tätä kohtaa koskee tiedon epäsymmetria ; Induktiota ei voida verifioida. Eli mikään määrä havaittuja joutsenia ei takaa että seuraava havaittu joutsen olisi musta. Toisaalta jo se yksi havaittu musta joutsen falsifioisi koko induktion ja sitten se olisi tosi.
* Näiden kanssa hieman erilainen väite taas on käyttää analogiaa jossa vertaillaan kahta esinettä tai esineryhmää. Ja esittää että kun ne ovat ominaisuuksiltaan A ja B samanlaisia keskenään niin sitten ne ovat myös ominaisuudessa C samanlaisia. Näitä koskee Leibnizin laki ; Jos otamme kaksi esinettä, niissä on vähintään jokin epäanalogia. Ne ovat esimerkiksi eri lokaatiossa. Tai jos ne eivät ole niin ne ovat itse asiassa yksi ja sama esine. Epäanalogisuus on tässä kohden väistämätöntä. Silti nämä voivat olla hyviä vertauksia ja analogioita.

Nämä ongelmat johtavat joskus erikoisiin väitteisiin. Joko induktioihin ei luoteta lainkaan. Tai sitten induktioita käsitellään yhtenä klimppinä. Tämä on tarpeetonta. Itse asiassa on tarpeellista klimpittää enemmän. Ottaa esiin kolmas kohta. Syyseuraussuhteita koskevat induktiot. Ne ovat siitä erikoisia että ne ovat usein tapahtumien kuvauksia ja aineisto osuu niihin hyvin, heikosti tai eivät lainkaan. Ne ovat usein haasteellisesti falsifioitavissa koska epäonnistunutta teoriaa voidaan helposti paikkailla erilaisin ad hoc -oletuksin. Silti voidaan sanoa että osa näistä induktioista ovat vähemmän epäluotettavia kuin toiset.

John Stuart Mill luokitteli induktioita ja sitä miten induktioita voitaisiin sitoa syy-seuraussuhteisiin ; Hän luokitteli neljä hyvää induktiomallia tähän.
1: "Method of agreement", yhtäpitävyyden metodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu monenlaisissa ympäristöissä silloin kun läsnä on jokin yhteinen muuttuja niin tämän muuttujan voidaan katsoa olevan melko varmasti se syy joka aikaansaa tuon seurauksen.
2: "Method of difference", erotusmetodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu jossain tilanteessa jossa on useita muuttujia ja se lakkaa tapahtumasta kun jokin yksi muuttuja (mutta ei muita) poistetaan, tämä poistettu efekti todennäköisesti aikaansaa ilmiön.
3: "Method of concomiant variations", varioinnin menetelmä. Jos kahdessa ilmiössä on "kyllä-ei" -tapahtumisen sijaan asteittaisia eroja voidaan muuttaa yhtä muuttujaa asteittain ja katsoa mitä tapahtuu sille toiselle muuttujalle. Efektin poistamisen ja vähentämisen sijaan voidaan katsoa mittaustuloksia harmaan eri asteilla. Jos muuttujien välinen muutos on tasainen, eli joko kasvaa tai vähenee toisen muuttujan muuttuessa, niin näiden väliin voidaan nähdä syyseuraussuhdetta.
4: "Method of residues", jäännösten menetelmä. Jos johonkin tilanteeseen jossa on monta muuttujaa tuodaan jokin uusi efekti ja lopputulos näyttää erilaiselta, voidaan uskoa että tämä uusi tuotu efekti on tuon muutoksen syy.

On toki selvää että näissä on kysymys manipuloitavista muuttujista. Ja nykyaikana tiedämme että syy-seuraussuhdetta ei silti tule täysin varmistettua. Nämä ovat kuitenkin siitä kiinnostavia että niissä on varmistelumenetelmiä. Ja niiden ytimessä ei ole Popperin kannattama falsifioitavuusperiaate. Induktion ongelmaa voidaan siis, ei nyt täysin korjata, mutta oleellisesti parantaa.

Näin ollen ei tarvitse kunnioittaa jotain ID -teoreetikoiden Paleyn kelloseppäanalogian uudelleenlämmityksiä vain siksi että evoluutioteoriassa ja muissa luonnontieteissä vedotaan korrelaatioihin jotka ovat myös yksi induktion luokka aivan kuten vertauksetkin. Ja näin ollen voidaan kenties jossain määrin luottaa tieteeseenkin enemmän kuin monesti saa kuulla ihmisiltä joista totuus on vain jäänne jostain kristillisestä asenneympäristöstä ja että kaikessa on vain kysymys maailmankuvista.

---

Postmodernit kriitikot jotka kirjoittavat kommentteja tietokoneella uskoen syyseuraussuhteellista narraatiota jossa "Enter" vaihtaa riviä. Näin he levittävät valtapeliä jossa fyysinen "läsnäolo" ja siihen litityvä kontrolli ja "sisään astuminen" penetraatiomielisenä lisäyksenä ovat oleellisia kun taistellaan maailmankuvista. He usein korostavatkin miten kaikki ovat maailmankuvia ja skientismi on sellainen kanssa. Mutta eivät itse nouse paremmiksi joten miksi skientistin täytyisi muuttua heidänlaisikseen? Miksi he eivät kestä moninaisuutta ja erilaisuutta vaan pelaavat valtapelejä?

Muutos ja mahdollisuus

Melko usein ajatus olemassaolosta viittaa "passiivisuuteen". Siinä mielessä että asiat jotka "ovat" eivät itse asiassa tee mitään. Yhtenä syynä tähän on se, että muutos nähdään usein siten että ensin asiassa on potentiaalia ja kun tämä aktualoisoituu, potentiaalinen alkaa olemaan. Eli tavallaan kun jotain tapahtuu, jokin alkaa olemaan ja jokin lakkaa olemasta. Olemassaolo on jotain joka ei tee mitään, sille vain käy asioita.

Toisaalta sitä toki ajatellaan että tiede tutkii olemassaolevia ilmiöitä ja asioita. Ja tämän kohdalla suhde on se, että olemassaoloa tutkiva ontologia ja metafysiikka nähdään joksikin joka ei ole samaa kuin tietämistä ja tietoa koskeva tiede ja epistemologia. Mutta ajatellaan kuitenkin että tiede jotenkin lähestyisi metafysiikkaa. Niin että jos olisi kaikki tieto ja ääretön määrä aikaa niin voitaiin saada epistemologia ja ontologia kohtaamaan.

Ja tässä yhteydessä on huomattava että tiede hakee tietoa ennen kaikkea korrelaatioista. Tämä taas koskee nimenomaan muuttumista. Jos koejärjestelmässä muutujan X muuttaminen johtaa erilaisiin lopputulemiin X vaikuttaa. ; Itse asiassa tämä tarkoittaa sitä että voimme havaita vain tapahtumia. Tämä toki tulee harvoin mieleen kun katsomme vaikka kiveä. Ajattelemme että se vain on ja löllii passiivisesti eikä tee mitään - paitsi voittaa tuijotuskilpailuja. Se kuitenkin vaikuttaa fotoneihin jotka näemme. Ja vain tässä mielessä kivi ylipäätään voidaan havaita.

Asia on siis niin että tiede ja tietäminen lähestyy olemassaoloa nimenomaan aktiivisessa muodossa. Itse asiassa ei edes riitä että se on aktiivinen. Sen on oltava aktiivista muodossa joka muuttaa jotain erilaiseksi kuin se on ollut ennen. Jos esimerkiksi koko universumi ja jokainen sen osa lähettäisi identtisesti samlaista ja yhtä voimakasta valkoista valoa, emme voisi havaita tätä valkoista koska se olisi läsnä jokaisessa koetilanteessa. ; Aktiviisuuden on oltava muuttavaa aktiivisuutta. (Fotonien tuottama kuviointi joka tulee kivestä on erilainen kuin se olisi jos kiveä ei ole paikalla. Ja näin havaitsemme sen.)

Tapahtumat ja luonnonilmiöt ovat totta. Ne ovat kuitenkin ennen kaikkea muutosta. Kenties olemassaoloa ei pidä lainkaan nähdä passiivisena.

Luokittelevia filttereitä

Kuvitellaan, että saamme käsiimme taikasauvan. Tiedämme että sen päähän syttyy valo jos sillä osoitetaan kohteita jotka ovat "asdasdasdasdaa". Voimme osoitella sauvalla ja se osoittautuukin jossain määrin johdonmukaiseksi ; Kun sillä osoittaa laatikkoa se syttyy aina. Mutta ei koskaan kun osoitetaan kahvipannua. Kissat ovat "asdasdasdasdaa" mutta koirat eivät. Jotkin asiat, kuten mahutölkit voivat olla "asdasdasdasdaa" joihinkin kellonaikoihin.

Voimme kokeilemalla luoda hyvinkin tarkkoja arvauksia siitä milloin taikasauva syttyy ja ei. Tätä kautta tiedämme luettelomaisesti mitkä asiat ovat "asdasdasdasdaa".

Onko taikasauva tieteellinen? Osa näkee että tieteellisyyteen voisi riittää se, että se luokittelee asioita. Taikasauvan kohdalla ei tarvitsisi tietää että miten taikasauva toimii tai mitä taikasauva itse asiassa mittaa. Voisimme käyttää sitä luokittelevana filtterinä joka kertoisi mitkä asiat ovat "asdasdasdasdaa" ja mitkä eivät.

Kuitenkaan tämänlaisessa luokittelussa ei olisi sisältöä. Meillä on vain mittari jonka toimintaperiaatteesta meillä ei ole tietoa. Eikä mitään mitä mittarin tulos tarkoittaa. Meillä olisi käsillä vain luokitelma ilman merkitystä ja sisältöä.

Vasta kun meillä on lisää tietoa "asdasdasdasdaa" ei ole pelkkä nimilappu vaan se myös tarkoittaa jotain. Karkeasti sanoen empiristiset näkemykset ovatkin jotain jossa on luokitus joka on sidottu jonkinlaiseen syy-seurausketjuun. ("Classification with consequence.") Tämä seuraus voi olla käytännöllinen tai epäkäytännöllinen. (Sovellettavuus on mahdollista mutta ei väistämätöntä.)

Michael Dummett on esittänyt, että ollakseen merkityksellinen, sellainen jolla on mitään sisältöä, ei riitä että on konsepti. Ei riitä että on merkkijono, kuten "asdasdasdasdaa". Eikä riitä edes että on luokittelujärjestelmä jotka ovat "asdasdasdasdaa" ja "ei-asdasdasdasdaa". Sisällöllisyyteen ei riitä että on jokin reaktio joka tapahtuu jossain tilanteessa. Tästä sisällöstä täytyy tietää jotain. Tämä koski analyyttistä filosofiaa ja tiedettä.

Tämä on hyvin merkittävää. Se liittyy William Dembskin 10 vuoden ennustukseen. Hän ennusti paria kuukautta vajaa 10 vuotta sitten että evoluutioteoria kumoutuisi ja unohdettaisiin 10 vuoden päästä. (Tästä hetkestä parin kuukauden kuluttua.) Hänellä oli tässä apuvälineenään erityinen selityssuodatin. Intelligent Designistä intoutuneet selittivät että he eivät ota kantaa siihen mitä Suunnittelu on. He kuvasivat Dembskin eliminatiivista lähestymistapaa luokittelevana filtterinä. Filtterinä joka kertoi oliko kohde "designed" vai ei. Design oli "jämäluokka" johon päätyi jos ei ollut luonnonlainomaista eikä satunnaista.

Eliminointiprosessissa oli syviä matemaattisia ongelmia ja pukkeja. Ja vaikka se olisi onnistunutkin, käsissä olisi ollut konsepti joka ei olisi täyttänyt merkityksellisen konseptin sisältöä. (Toisin kuin ID -teoreetikkojen luokittelevaksi työkaluksi kuvaama alkuaineiden jaksollinen järjestelmä jossa luokittelu nojaa tietoon atomipainosta ja muusta koeteltavasta.) Ja tämän vuoksi vaikka ongelmia olisi ratkottukin, ei sillä olisi ollut siltikään analyyttistä tai tieteellistä arvoa. Ja tämän vuoksi nyt, 10 vuotta ennustuksesta, on käynyt niin että 10 vuotta sitten uusi ja mullistava uusi ID -paradigma on sellainen että kun otan sitä esiin blogiteksteissäni nykyaikana saan kuulla "hakkaavani kuollutta hevosta".

Toki ymmärrän että ID -kannattajilla oli toki merkitystä Design -konseptissa. Syynä oli se että vaikka he eivät ottaneet tieteellisesti kantaa siitä mitä "Suunnittelu" tarkoitti, heillä oli maailmankuvallinen mielipide siitä mihin tämä konsepti "oikeasti viittasi". Valitettavasti tämän mielikuvan ja "design" -filtterikuvauksen yhteyteen ei viitannut mikään. Ei edes ajatuskokeellinen taikasauva. Ja siksi he joutuivatkin niin paljon puhumaan siitä miten he "eivät ota kantaa" ties mihin.

"Metafyysinen klubi" Peirce ja minä

Jos katsotaan amerikan mantereella syntynyttä filosofiaa, on tarpeen viitata kerhoon. Kerhoon joka oli siitä kiinnostava, että sen jäsenet ovat merkittäviä, mutta heistä vain hyvin harva eli pitkän ja vakaan akateemisen uran. Peircen mukaan klubi oli nimetty puolittain uhmaten ja puolittain ironisesti "The metaphysical club". ;
1: Klubi syntyi varsin erikoisessa tilanteessa. Siihen aikaan empirismi, erityisesti evoluutioteorian vuoksi, näytti johtavan tilanteeseen jossa uskonto ja tiede eivät enää eläisi kovin sopuisaa yhteiseloa. Evoluutioteoriasta keskustelu olikin klubissa yleistä ; Klubin johtojäsenistä Chauncey Wright esitti evoluutioteorian soveltamisen rajoittuvan vain biologiaan ja psykologiaan. Toiset, kuten John Fiske esittivät että myös moraali ja etiikka kuuluisivat aiheisiin joita olisi syytä tarkastella "evoluutio edellä".

Kerholla oli valtava vaikutus pragmatismin syntymiseen. Tällä taas on vaikutuksia omaan ajatteluuni, erityisesti Peircen kautta.

Tämä voi yllättää niitä joiden mielestä olen epäkäytännöllinen. (Olenkin.) Peirce viittaa pragmaattisuudella kuitenkin hieman eri asiaan kuin pelkkiin soveltaviin insinööritieteisiin. (Tai modernis-hipsterillisiin "life hackeihin". Filosofia ja kotitaloustyöt eivät ole suoraan keskenään ristiriidassa mutta ne kyllä kohtaavat hämmentävän harvoin..) Filosofit määrittelevät usein termejä hieman eri tavalla, täsmällisemmin ja vähemmän sotkuisesti kuin arkielämässä.
1: Tosin pragmaattisuuden kohdalla on kyllä sanottava että termien moninaisuutta on myös filosofien puolella. Pragmatismi -sanalle on hirveä määrä eri merkityksiä. ; Esimerkiksi Arthur Lovejoy onnistui kaivamaan pragmatismista 13 keskenään oleellisesti erilaista määritelmää. ; Osa pragmatismin määritelmistä vaikuttaa suoraan sanoen sellaiselta jota arki-ihminen kutsuisi haihatteluksi. Yhtenä syynä on se, että uskoksi on näissä yhteyksissä määritelty mikä tahansa sellainen vakaumus jonka pohjalta ihminen on valmis toimimaan. Ja näin ollen ideologinen kohkaaminen muuttuu hyvin näppärästi "konkreettiseksi elämiseksi". Ihan sen takia että ihmisten kokemukset ovat tosia vaikka viittaussuhde ei olisikaan. Ja toisaalta ihmisten touhut ovat valitettavankin olemassaolevia...

Kykenen samastumaan jotenkin Peircen tekemiseen ja elämänasenteeseen.

Kenties siksi että olemme molemmat "periaatteessa ei-seurallisia" ja jossain määrin äksyjä. Toisaalta Peircekin eli satunnaisessa köyhyydessä ja hänen akateeminen uransa oli sirpalemainen ja koostui sekalaisista hyvinkin erilaisista töistä. Peirce myös aloitti lukuisia kirjoja mutta ei saanut niitä valmiiksi. Itse asiassa hänellä ei ole - toisin kuin suurella osalla muista merkittävistä filosofeista - mitään suurta pääteosta. Yhdeksi syyksi on arvioitu se, että Peircellä oli pragmatismin kanssa hankaluuksia siinä mielessä että siinä logiikka ja empiria yritetään yhdistää vaistoon ja sellaisiin tunneilmauksiin joita liitetään transsendenttiin ajatteluun. Ja kenties pragmatismi oli tässä mielessä tekijänsä näköinen.
1: Minusta kuvaavaa on että Peirce palasi uransa loppupuolella pragmatismin määritelmän miettimiseen. Tavallisesti ensin annetaan määritelmä ja sitten sillä tehdään asioita. Minusta kesken jättäminen ja alusta alkaminen on aivan hyvä tapa toimia. Julkaisutoimittajat ovat kaikkina aikoina olleet tästä erimielisiä.

Harvardin yliopisto ostikin 500 dollarilla sijoituksen joka on maksanut itsensä taatusti takaisin ; Se osti Peircen jälkeensä jättäneet kirjoitukset "könttäsummalla". Siinä on paljon paikoin hajanaista, paikoittain kesken jäänyttä, materiaalia. Tämänlainen tuotostapa on jotain johon taatusti kykenen samastumaan.

Toisaalta tuotosten sisältökin on monin paikoin sellaista että se sekä katsoo niihin kysymyksiin joita itse pidän kiinnostavina ja jotka vaivaavat ja häiritsevät itseäni. Ja toisaalta se vastaa niihin sellaisilla tavoilla joita pidän elämänlaatua parantavina.

Peirce katsoi että käsitteitä oli lähestyttävä siten, että täytyy tutkia niitä vaikutuksia, joita käsitteellä on käytännössä. Syy-seurausyhteyksien ja odotuksien vaikutus kohdistui phaneroniin, ihmisen kokemusmaailmaan. Joka sitten oli jossain tuntemattomassa mutta periaatteessa merkityksettömässä suhteessa metafyysiseen Totuuteen. ; Peircen näkemyksissä jos jokin asia on tavalla A tai tavalla B mutta ne johtavat täsmälleen samoihin ulkoisiin seurauksiin, on kysymys "A vai B" ikään kuin vääränlainen kysymys, epäkiinnostava kysymys.

Jäljelle jäi tavallaan "kolmio" jossa oli tutkijayhteisö, tutkijayhteisön tiivistämä mielipide sen hetkisestä parhaasta teoriasta ja todellisuus. Todellisuus vaikutti tutkijoiden kokemusmaailmaan syy-seuraussuhteen kautta. Tutkijoiden kokemusmaailma taas konvergoi tutkijayhteisön yleisen mielipideen kanssa. Ja tämä yleinen mielipide oli korrespondenssissa todellisuuden kanssa.

Tällä on hyvin läheinen suhde siihen että minulle tiedemaailman validit käsitteet on käsiteverkossa. Ja sen ulkopuolella ei ole mitään tietoa. Se, mitä tämä sitten tarkoittaa metafyysisesti on minulle "vessanseinäkysymys" koska minulla on "immersiivinen suhde todellisuuteen". (Elän kuin kokemani maailma olisi totta. Kenties siksi että se on.) Myönnän havaintojen teoriapitoisuuden, korostankin että vaikka verkon jokaisessa kohdassa on vähän olettamista, niin on hyvä katsoa että mukana ei ole sellaisia kohtia jotka olisivat vain olettamista. Se, että tämän pitäisi olla 1:1 jonkun metafysiikan kanssa. No. Minä en elä puhtaassa metafysiikassa, siksi se on by definition metafysiikkaa.

Korrelaatio ei ole kausaatiota mutta kaikki kausaatiot selvitetään korrelaatioilla

Minusta tämä korrelaatio olisi aivan uskottavasti
kausaatiota. Hyvin harva on kanssani samaa mieltä
tämän elokuvakriittisen viestin kanssa...

On tärkeää muistaa että korrelaatio ei ole kausaatiota. Kun kaksi asiaa ovat suhteessa, ei tiedetä kumpi on syy ja kumpi on seuraus. Vai onko niiden takana jokin joka aikaansaa molemmat niin että kumpikaan ei ole syy vaan kumpikin on seuraus.

Kuitenkin liian pitkälle vietynä korrelaation ja kausaation erottaminen liian jyrkästi on tarpeetonta. Se on lukiotason perusfilosofiointia. Syvemmin voidaan sanoa että kaikki luonnontieteellinen (tai laajemmin ; kaikki kvantitatiivinen) tieteellinen tutkimus on perimmiltään vain ja ainoastaan korrelaatioiden löytämistä. Tämä johtuu siitä, että meillä ei ole tilastollista menetelmää, jolla voidaan määrittää kausaatiota. Ja muussakin filosofiassa korrelaatiot on tupattu korvata siten että premisseihin tungetaan vielä korrelaatiotakin hankalampia induktioita, analogioita.

Tavallaan tarvitsemme enemmän induktioita jotta voimme luoda verkostoja siitä aikaansaako jäätelönsyönti hukkumisia. Esimerkiksi voidaan katsoa jäätelöä talvella syöviä. Ja verrata auringonpaisteen hukkumisiin joihin ei liity jäätelönsyöntiä.

Kuinka "naturalismin kritiikki" demonstroi miten kristinusko ei todennäköisesti tai helposti keksi luonnontieteellistä maailmankuvaa

Kun katsotaan "sofistikoituneiden teologien" skientismikritiikkiä, sen ytimessä on vahvasti se, että tieteellisyys oletetaan yhdeksi ja samaksi kuin looginen positivismi. Tämä on melko ilmiselvä asia ja olen toistanut sitä tässä blogissani kenties tarpeettomankin monta kertaa.

Toisaalta voidaan huomata että valtaosa "naivien uskovien" skientismikritiikistä - jopa silloin kun se käyttää "sofistikoituneilta teologeilta" napattua kieltä - voidaan huomata että se viittaa skientismillä johonkin vielä paljon loogistakin positivismia vanhempaan ja yksinkertaisempaan ajatukseen. Nimittäin determinismiin. Erikoista onkin se, että tässä kritiikisttä tyypillinen rakenne on sitä, että skientistien esitetään olevan deterministejä. Mutta sitten lopulta kun asiaa katsotaan voidaan huomata että "naivit uskovat" itse asettavat omille selityksilleen determinismin vaatimista.

Determinismi voidaan nähdä oppina jonka mukaan kaikki maailman tapahtumat ovat sellaisia että niillä on syy. Eikä mikä tahansa syy. Sellainen syy joka johtaa juuri tiettyyn ja vain tiettyyn lopputulokseen (necessitate). Determinismin ja positivismin yhteys on toki jokseenkin ymmärrettävä ; Jos ajatellaan varhaisia "tiede voi tietää kaiken" -tilannetta törmätään esimerkiksi Laplacen demoniin joka kuvaa klassista mekaanista fysiikkaa. Siinä jos me tiedämme jokaisen kappaleen painon, liikesuunnan ja aseman jonain ajan hetkellä, niin tästä seuraten voimme kelata tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja tietää miltä maailma näyttää minä tahansa ajanhetkenä. Eli kun tiedämme luonnonlait ja kontekstin jossa kaikki tapahtuu, meidän ei tarvitse edes nähdä kuin tämä yksi ajanhetki ja tulevaisuuden ja menneisyyden tietäminen tämän yhden hetken kautta on aivan mahdollista. (Se vaatii vain paljon laskemista.)

Tämänlainen maailma tietenkin vaatii determinismiä. Tässä kontekstissa sellaista ajatustapaa jossa jos joku voittaa lottorivin, ei voida viitata sattumaan. Sillä lottokoneen käynnistäminen toki synnyttää seurauksena arvontalaitteen pyörähtämisen. Ja tätä kautta lottorivi valmistuu sen jälkeen ja sen vuoksi että on käynnistetty lottokone. Sattuma kuvaa korkeintaan tietämättömyyttä. Eli lottokoneen ja tapahtumisen jokainen yksityiskohta ei vain ole tiedetty ja tämän vuoksi moni meille tuntematon pieni tapahtuma on se joka määrää lopullisen lottorivin. ; Ja tässä mielessä sattuma näyttäytyykin selityksen puutteena. Ja tämä onkin vahva teema joka näkyy siinä kun kreationistit moittivat evoluutioteoriaa. Mutaatio on heille "sattumaa joka on ei-selitys".

Ja se mikä lottorivin kohdalla on mahdollista, on kuitenkin nykytieteen mukaan tarpeeton ja itse asiassa väärä. Nimittäin jos katsomme toista klassikkoesimerkkiä, Schrödingerin kissaa. Se laitetaan laatikkoon jossa on radioaktiivista ainetta. Ja jos yksi tietty atomi hajoaa, kissa laatikon sisällä kuolee. Jos ei, se on elossa. Emme voi tietää tätä. Sillä kvanttimekaniikka ensinnäkin estää kaikkien "Laplacen demonin tarvitsemien muuttujien" tuntemisen heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti. Ja toisaalta kvanttitiloja muutenkin kuvaa indeterminismi. Ja tilat ilmenevät superpositioina. Eli asioilla kyllä on syy, mutta se ei ole sellainen joka määrää yhden ja vain yhden lopputuloksen. Kun aaltofunktio romahtaa, se päätyy yhteen lopputulokseen mutta lopputulos voisi olla jotain aivan muutakin. (Ja näin kun avaamme laatikon kissa on joko elossa tai kuollut.) Tämä taas vaikuttaa olevan kvanttifysiikan syvin olemus. Piilomuuttujateoriat eivät ole onnistuneet häivyttämään indeterminismiä.

Kvanttifysiikka onkin tieteellinen tutkimusohjelma ja toimivaa "kovaksi tieteeksi kutsuttua fysiikkaa". Se on empiirinen. Mutta sen perusteemat ovat tilastollisia. On yksinkertaisesti hylätty deterministien ehdottomus jossa syyn ja seurauksen suhde on ehdoton, tiukka, määräävä, lopullinen ja dogmaattinen (necessitate). Kvanttifysiikka korostaa sitä, että tieteessä tosiasiassa haetaan selityksiä. Selittäminen tarvitsee mallintamista. Mutta sattuman tuottama estimointi tuottaa tietoa. Sillä sattuma on matemaattinen konsepti jolla on matemaattisesti tarkasteltavia ominaisuuksia, kuten jakauma, keskiarvo jne.

Kuitenkin näyttää siltä että tätä determinismiä kaivataan kovasti. Determinismi näyttääkin olevan sellaista joka tarjoaa sitä ehdottomuutta ja varmuutta jota uskovaiset itse asiassa kaipaavat silloinkin kun puhuvat "uskon hypystä" ja siitä kuinka "Jumala on uskon asia" ; luottamusta johonkin ikuiseen, varmaan ja muuttumattomaan. Determinismi on ehdotonta ja kun vain tämä tyydyttää uskovaisen tunteelliset vaatimukset siitä mitä tiedon on oltava, sitä tietenkin vaaditaan myös tieteeltä. (Mikä on toki ajatuksena hirvittävän hauskaa. Kuin emootiot ja niiden ehtojen täyttäminen ja uskovaisten epävarmuuksien ja elämänkyvyttömyyksien helpottaminen tunnetasolla olisikin luonnontieteen ydintä jota se ei saisi tai voisi kiertää havaintojen ja empiirisyyden sijasta.)

Siksi ei olekaan ihme että nekin uskovaiset jotka eivät puhu siitä että evoluutio on kakkaa koska mutaatioihin viittaaminen on epätietoa. Sen sijaan puheisiin nousee esimerkiksi "mitä tapahtui ennen universumin alkua". Joka muuten on siitä erikoinen, että siinäkin oletetaan että jokaisella asialla on oltava syy. Ja lisäksi selityksen täytyy olla sellainen että se vastaa uskovaisten usein toistamaan siihen antrooppisen periaatteen versioon jossa syntyy juuri meidän maailmamme eikä toisenlaista, koska jos selitys ei määrää (necessitate) juuri meidän universumiamme, sitä ei pidetä selityksenä. Koska deterministiset ajatusmallit ovat tiukassa tässäkin.

Huvittavinta tässä kaikessa on tietenkin se, että asioiden induktiivisuutta ei pidetä hyvänä. Tämä induktion vastenmielisyys näkyy siinä innossa missä kreationistit vaativat deduktiivista todistamista induktiivisen sijaan. Ja siinä miten sofistikoituneetkin teologit korostavat sitä miten luonnontieteen ja skientismin syvimmät ongelmat koskettavat induktion ongelmaa. (Joka on se syy miksi loogiseen positivismiin palataan. Popper kun käytti induktion ongelmaa sen oleellista oleellisemmassa kritiikissä.) Kuitenkin kun uskovainen selittää universumin synnystä, hän viittaa alkusyntyargumentteihin. Jotka taas asettavat hyvin mielellään premissiksi sen että "kaikilla tapahtumilla on syy". Ja ainut syy miksi tältä näyttää on se, että klassisessa vanhassa fysiikassa - perinteessä ajalta "jopa ennen Newtonia" - maailmaa tarkasteltiin mekaanisena kellopelinä determinismin tutkimusohjelmassa. Tosiasiassa ainut syy miksi meillä on syytä uskoa että kaikilla fysikaalisilla tapahtumilla on syy on se, että "olemme nähneet aiemmin miten syitä on" ja tästä kokemuksesta sitten vedetään induktio. On mielenkiintoista että tämä induktio vedetään vaikka tosiasiassa näyttää siltä, että jo kvanttifysikan nykyajan havainnot viittaavat siihen että on jopa järkevämpää hylätä tämä premissi kuin pitää se. (Induktio toimii siis valikoimalla vain klassisen fysiikan havaintoja ja kiistää muut.)
1: Onkin jännittävää miten se induktiivisuus on se kauhea ja oleellinen heikkous skientismillä. Mutta sellaisen saa koettelemattomana laittaa a priori oletettuna premissiksi ilman että tämä on vielä heikompi. Mikä on käsittämätöntä koska empiriassa kumoutumiseen on sentään mahdollisuus, induktio voi falsifioitua deduktiivisesti modus tollens. Joten jos induktioon tulee empirian kautta korroboraatiota sitä on väistämättä todennettu edes rippusen. Koska vaihtoehdolle on ollut edes jonkinlainen mahdollisuus, ja testaaja on asettanut tätä kautta edes pienen kriisin sille oletukselle. Teologi tuskin välittää vaikka kriisi tulisikin.

Toki asiaa voisi lähestyä siitäkin, että tosiasiassa vapaa tahto asetetaan usein nimenomaan teologien toimesta vastakkain determinismin kanssa. (Itse en, tunnetusti, tätä näkemystä niele. Mutta moni uskovainen pitää sitä aivan ilmiselvänä tosiasiana. Koska he voivat tuollaisia ehdottomuuksia oletella. Koska eivät ole skientistejä. Ja rationaalisuuden ja järkevyyden ehdot vaihtuvat aina sen mukaan mikä on malleista saatava johtopäätös eikä siitä mitä metodeja niihin pääsemiseksi käytetään.) Esitetään jopa että determinismi on mahdotonta koska ihmisillä on vapaa tahto ja että vapaa tahto olisi deterministisessä - ja jopa fysikaalisessa maailmassa - mahdotonta. Jos näin on, niin sitten Jumalakaan tuskin on mikään selitys joka selittää universumin synnyn ja antrooppisen periaatteen. Paitsi tietenkin jos Jumalalla ei ole vapaata tahtoa. (En tosin ymmärrä mitä on kaikkivoipuus jolla ei ole vapaata tahtoa. Mutta teologeilla on varmasti tapoja vain määritellä kaikkivoipuus uusiksi "mallilla Stetson-Harrison" jos kokevat Jumalansa uhatuiksi. Niin he aina muutenkin tekevät.) Jos Jumalalla on valintoja emme tiedä miksi Hän loisi parhaan mahdollisen maailman eikä jotain muunlaista. Tai miksi hän loi ihmiset sen sijaan että olisi luonut toisenlaisen maailman.

Tässä mielessä uskovat eivät täytä omia tietämisen ja selittämisen vaatimuksiaan. Mikä on aika erikoista. Sillä jos meille asetetaan ongelma. Vaikka "miksi universumi on olemassa ja on sellainen kuin ympärillämme havaitsemme eikä muunlainen" ja sen vastaamiseen annetaan ehtoja, niin miksi on niin että teistit saavat näissä ehdoissa joustoa ilman että korostavat että "paskasti tehtiin". Mutta jos "naturalistit" eivät täytä näitä vaatimuksia niin vika on heissä. Jopa silloin kun teistit itse tunkevat ulkopuolelta jotain determinismin vaatimuksia skientisteille. (Jotka taas tuskin noita ehtoja nielevät tieteellisyyden määritelmiksi. Mutta teologit tunnetusti suuttuvat jos joku fyysikko Enqvist tulee heidän ammattiasioihinsa ottamaan kantaa. Mutta teologi - itse asiassa jopa kouluttamaton teisti - saa aina määrittää mitä luonnontieteellisyys tarkoittaa ihan sellaiselta amatöörikusipääpohjalta.)

Kaiken kaikkiaan tämä kaikki tarkoittaa sitä, että tosiasiassa nykyajan "maailmankuvasotaa" kuvaa se, että teistit moittivat enemmän tai vähemmän erikoisista lähtökohdista "naturalisteja". Ja tässä keskustelussa hyvin usein nousee esiin se, miten tiede ei voi onnistua koska se ei täytä tiettyjä ehtoja. Samalla usein korostetaan että yhteiskunta joka on tuottanut tieteen on ollut kristillinen. Ja kristillisyydellä ja sen filosofialla nähdään olevan oleellinen merkitys sille että tieteellinen maailmankuva ylipäätään on voitu keksiä. Tässä yhteydessä kuitenkin näyttää usein korostuvan se, että jopa modernina aikana, aikana jolloin luonnontieteet on jo keksitty, monella uskovaisella on syviä vaikeuksia hyväksyä luonnontiede. Ja sen vuoksi he vaativat maailman mallintamiselta esimerkiksi deterministisyyttä. Joka on käytännössä paluuta antiikin kreikasta periytyviin filosofioihin joita kannatettiin vuosisatoja ennen kuin mitään empiiristä luonnontiedettä oli kehitettykään. Tässä mielessä kun moderni ID -kreationisti tulee yhteiskuntatieteiden puolelta kommentoimaan "naturalismia" ja sitä miten "sattuma ei ole selitys" samalla kun hän selittää miten "kristinusko on tieteen ydintä" hän on hyvin sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän näyttää lähinnä sen miksi meni niin monta vuosisataa kristillistä maailmankuvaa jona ei keksitty luonnontiedettä.

Mutta tosiasiassa tässä demonstroituukin lähinnä se, että jokainen kristitty joka selittää että kristinusko synnyttää tieteen yrittääkin selittää muuttuneen jollain joka on pysynyt ennallaan. Tieteen vallankumous ei syntynyt, alkanut ja noussut suosioon rooman valtakunnassa 313. Meni monta sataa vuotta. Ja kristinusko oli ainoastaan se joka pysyi vakiona. Moni muu asia sen sijaan muuttui hieman ennen tieteellisen maailmankuvan peruskonseptien ja todistamistapojen keksimistä. Ja moni muu asia vahvistui ennen ja sen aikana kun tieteellinen maailmankuva sai suosiota ja saavutti valta-asemansa. Yleensä tieteelliseen ajattelutapa on korostanut sitä että syy-seurauksia etsitään korrelaatioilla. Muuttuvaa ei selitetä sillä joka on pysynyt ennallaan.

Syystä, seurauksesta ja vapaasta tahdosta

Perinteisesti on ajateltu että kaikille asioille olisi saatava syy. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa kristillisissä alkusyy -argumenteissa. Tässä korostetaan sitä että olisi uskottava, että kaikilla maailmassa olevilla asioilla olisi oltava syy jotta ne olisivat järkevän ihmisen uskomuksia. Ja tätä kautta sitten päästään ensimmäiseen syyhyn joka on nimetty Jumalaksi.

Mutta samanaikaisesti on kuitenkin itse asiassa ajateltu tavoilla joissa esitetään että kenties kaikki ei olisikaan niin täysin syyn ja seurauksen vallassa. Tämä ajatus koskee vapaata tahtoa. Näissä systeemiin on vaadittu jonkinlaista indeterminismiä. Vahvana asenteena on ollut se, että tahto ei ole vapaa jos se on deterministinen. Argumentti on sinänsä vetoava ; Sehän sanoo että jos jokin muu asia aikaansaa päätöksen niin sitten meillä voi olla tahto mutta ei vapaata tahtoa. Näin ollen sielu voisi tehdä omia päätöksiä. ; Ja tämä taas olisi välttämätöntä jotta ihmiset voisivat synnin avulla tehdä luonnottomia asioita. Jos kaikkirakstava ja kaikkihyvä Jumala luo luomakunnan joka on luonto, olisi luontevaa ajatella että luotu olisi hyvää. Luonnottomuus vaatii siksi vapaata tahtoa. Ja näin moni piilottaa vaikka pahan ongelman tuomat häiritsevät kysymykset.

Toki joissain suuntauksissa, erityisesti kalvinismissa, on ajateltu että Jumalan kaikkivaltius vaatii sitä että kaikki ihmisten päätöksetkin ovat hänen vallassaan. Mutta usein on korostettu että ihminen valitsee vapaasti ja on siksi vastuussa esimerkiksi omasta helvettiin joutumisestaan. Ihminen on tässä mielessä Jumalankaltainen ja Jumalan kuva. Tässä toki tulee vastaan se, että tosiasiassa sieluillakin on alkuperä, syy, Jumala. Ja vaikka tässä uskovainen selittääkin että "naturalistinen syy" on ihan eri asia, niin silti tämä syö tehokkuutta siltä ajatukselta että jos jokin aiheuttaa jotain muuta, niin tämä jokin muu ei voi olla vapaata. ; Selvästi ei riitä että havaitaan syy. On lisäksi erikseen katsottava millä ehdoin tämä syy sitten poistaa vapaan tahdon.

Pois teologiasta;

Mutta miksipä kaltaiseni paatunut naturalisti välittäisi teologiasta? Siihen on hieman erikoinen syy. ; Ei nimittäin tarvitse olla sieluun uskova ajatellakseen tämänlaisilla valinta-asioilla olevan merkitystä. Modernina aikana mielenfilosofiassa on kokonainen koulukunta nimeltä libertarianismi (libertarianism) jossa vapaa tahto määritellään sitä kautta että on vaihtoehtoja joista valitaan. Tässäkin vaaditaan indeterminismiä. Libertarianistinen ateisti voi selittää tässä vaikka kvanttien indeterminismistä. Mutta sävy on silti tuttu. Determinismi ei sovi yhteen vapaan tahdon kanssa. Ja se tekee tämän melko lailla määritelmällisesti.

En itse ole libertarianisti vaan kompatibilisti. Eli noudatan määritelmää jonka David Hume esitteli klassikossa "An Enquiry Concerning Human Understanding". Tiiviisti ilmaisten ; "By liberty, then, we can only mean a power of acting or not acting according to the determinations of free will; that is, if we choose to remain at rest, we may; if we choose to move, we also may."

Ja tavallaan olen enemmänkin. En välitä mielen mekanismin determinismistä tai indeterminismistä. Koska kiinnitän huomiota siihen kuka toimii. Tästä seuraa se, että jos aivoni valitsevat niin ei ole väliä vaikka olisin esiohjelmoitu mekaaninen robotti. Tahtoni on silti omani. Osittain sen takia että minulla on paikoitellen voimakkaita Spinozalaisia asenteita. ; Spinozan maailmassa on syvä järjestys. (Kun Einsteiniä pyydettiin kuvaamaan suhteensa Jumalaan, tämä kertoi että hän uskoi Spinozan Jumalaan. Tämä oli varmasti poliittisesti korrektimpi ja vähemmän sosiaalisesti riskialtis tapa kuvata tuntemuksiaan kuin "mekanistinen ateisti".) Sillä Spinozan maailmassa ei ole sijaa ihmeille. Ja hänen maailmassaan ei ole mitään lopullista tavoitetta. Mutta maailma ei ole silti vapaan valinnan täyttämä paikka. Itse asiassa Spinozan maailmassa ihmisillä oli taustasyy, mutta tämä taustasyy ei ollut mitenkään erityinen verrattuna muiden asioiden taustasyille. Ihminen on tässä maailmassa enemmänkin osa universumia kuin jokin joka olisi irrallaan universumista ja jotenkikin sen yläpuolella. Maailmankaikkeutta ei myöskään ole tehty ihmisen elämän taustaksi. Ihminen elää maailmassa, eikä maailma ole ihmistä tai mitään muutakaan varten. Tässä on hyvin paljon rajoittuneisuuden ja epäonnistumisen teemoja. (Epäonnistuminen on itse asiassa kenties tärkeimpiä piirteitä omassa perusfilosofiassani.) Asenteeni on jotain jolle keskiaikainen oppinut hymistelisi että "velle non vultum est" ("tahtomista ei tahdota). Tahto on intentionaalinen tila. Ja tätä edeltävä ei voi olla sille syynä. Intentio prima ei voi tulla intentio secundan kohteeksi. Suomeksi sanottuna: ihmiset voivat tavoitella tahtoaan mutta usein he eivät voi mitään tahdolleen. (Tämä kaikki muuten antaa minulle tilaa tehdä sama minkä Antonio Damasio, tietoisuudesta kiinnostunut neurotieteilijä, on tehnyt esimerkiksi kirjassaan "Descartesin erehdys". Eli irtautua dualismista.)

Näiden kahden ajatussuuntauksen välillä on kovaa vääntöä. Ja tämä vääntö on yleensä melko filosofista. Syynä on se että kysymys ei ole maailmassa olevien ilmiöiden kuvaamisesta vaan siitä että samalla merkkijonolla käytetään kahta osittain keskenään limittäistä ja osittain keskenään ristiriidassa olevaa sisältöä. Kun käsite on valittu, sen sisältö muotoutuukin sitten tämän jälkeen melko pitkällekin aivan luonnontieteen keinoin.

En itse ole viehättynyt libertarianismista koska se on jotain josta on melko vähän todisteita. Jos vapaa tahto on sen mukaista, sen varaan on ollut vaikeaa rakentaa tutkimusohjelmaa. Toki esimerkiksi Penrosen "Shadows of the Mind" vihjasi että indeterministinen systeemi päätöksenteon takana voisi olla fysikaalisesti mahdollinen. Mutta näiden lopputulos on ollut enemmänkin kvantti -sanan ylikäyttöä kuin näiden viitekehysten todistamista. (Se perusteli enemmän "fysiikan lakeja rikkomattoman mahdollisuuden" asialle kuin todisti että se myös todella myös menee niin.) Periaatteessa olen kuitenkin melko avomielinen uskomaan että asiasta voisi saada tutkimusohjelman. ; Olen Balaquerin linjoilla siinä mielessä että pidän vapaata tahtoa tällä hetkellä avoimena tieteellisenä ongelmana. Ja koska sitä ei ole ratkaistu väistän mielelläni kysymystä. (On kenties joskus rehellisempää vain sanoa "ei tietoa-eikä väliäkään".)

Kahden määritelmän loukku

Nämä kaksi konseptia ovat siitä ikäviä että niitä käytetään melko paljon. Vapaa tahto onkin useassa keskustelussa jotain joka ensin on valitsemista ja sitten se onkin lähdekohtaisuutta. Ja tässä on hyväksi avuksi "Helsingin Sanomat". Susanne Björkholm kirjoitti sinne kolumnin "Aivoilla ei ole käyttäjää, vaan sinä olet aivosi" -kirjoitus. Sen teemana on "Kaikista illuusioista, joita aivot luovat, on voimakkain illuusio yhtenäisestä minästä, joka ohjaa käyttäytymistä ja jolla on vapaa tahto. Jos tuon "minän" pintaa raaputtaa ja sen olemusta tarkemmin tutkii, ei se ole sen tieteellisempi kuin keskiaikainen sielukaan." Eli minuus on illuusio.

Björkholmin teksti koostuu pääasiassa analogioista, joten siitä on vaikeaa löytää varsinaista argumenttia. (Osa pitää analogioita argumentteina ja vertauksia ajatuskokeina. Tarkasti saivarrellen ne ovat juuri sitä, mutta sellaisella hitusen epätyydyttävällä tavalla.) "Ei kai hermosolujen sähkökemiallisen viestinnän kausaaliketjusta riippumattomaan mieleen ja vapaaseen tahtoon uskominen ole keneltäkään pois? On se. Jääkylmimmät päätökset politiikassa pohjaavat ajatukseen, että "se on vain itsestä kiinni" ja uskoon, että "jokainen voi menestyä, jos vain tahtoo ja ajattelee positiivisesti"." Minä selviän noiden erottelusta hylkäämättä vapaata tahtoa. (Ja saattaisin jopa kysyä ZEN -mestarimaisesti että "jos olet oikeassa niin kuka välittää?")

Kolumni ei itse asiassa ole mitenkään hirveän tyhmä. Se enemmän esittelee kuin perustelee. Se vetoaa enemmän kuin argumentoi. Mutta se on liitettävissä ihan järkeviin ajatuksiin ja ottaen huomioon kolumnin kokovaatimukset. (Olen itsekin joutunut niiden mittarajoitteiden kanssa vääntämään ja se on kauheaa! Kauheaa!) Otan siitä silti esiin siinä olleen oleellisen kömmähdyksen. Siksi että se on jotain jota tapahtuu muutoinkin koko ajan. Se on ilmeisesti "niitä helposti tehtäviä virheitä".Tämä Björkholmin kömmähdys ajaa minut samanmielisyyteen hyvin hämmentävän tahon kanssa. Aku Visala kirjoitti "Areiopagiin" vastineen Björkholmille.
1: Voisin olla kiitollinen siitä että tekstissä tehdään jotain jota usein ei tehdä. Olen itse törmännyt fysikalismin kritiikkiin lähinnä siinä mielessä että olisi ikään kuin pakko hyväksyä yliluonnollinen sielu. Eli fysikalismin kvalioidenselityshaasteet - kuten Chalmersin "hard problem" - olisivat todisteita siitä että mieli olisi yliluonnollinen. Visala tekee asian oikein. "Chalmers ja Nagel eivät ole ainoita, jotka kritisoivat fysikalismia tällä tavoin eivätkä he näin tehdessään päädy mihinkään yliluonnolliseen hetteikköön." Esimerkiksi Thomas Nagel on itse ateisti ja paatunut fysikalismin kriitikko. Hän ei puolustele sielua millään aukkojen Jumala -argumentaatiolla. Hän voi tehdä tämän kaiken koska hänen fysikalismin kritiikkinsä ei johda siihen mihin sen helposti koetaan kyökkifilosofiassa johtavan. En nyt kuitenkaan halaile enempää vaan menen demonstrointipuolelle.

"En malta olla kiinnittämättä huomiota Björkholmin tekstin kaikkein päällimmäiseen ristiriitaan. Yhtäältä hän antaa ymmärtää, että minä olen aivoni. Koska aivot selittävät mitä teen, olen aivoni. Toisaalta taas Björkholm näyttää ajattelevan, että minä olen itse asiassa fiktio tai illuusio. “Minua” ei ole olemassa, vaan aivojen kemia tekee sen työn, jota ennen tarvittiin tekemään sielu tai minuus. On tärkeää huomata, että tässä on kaksi erillistä väitettä. Ensimmäisen mukaan minä olen identtinen aivojeni kanssa. Minun ominaisuuteni ovat aivojeni ominaisuuksia. Jälkimmäisen väitteen mukaan taas minua ei oikeasti ole edes olemassa." Ja mielestäni tämä on naulan kantaan sanottu. Sillä Björkholm käyttää kahta eri vapaan tahdon määritelmää kuin ne olisivat yksi ja sama. Toisaalla hän puhuu siitä että olemme aivomme jolloin ajatus on "se kompatibilistien vapaa tahto" kun taas toisaalla korostuu että on puhuttava vapaasta tahdosta nimenomaan libertarianistisessa mielessä. Jotka ovat eri asioita juuri siinä kohden missä Bjärklund niitä käyttää. Björkholm siis tekee ajatusvirheen jota filosofit kutsuvat ekvivokaatioksi. (Se on niitä virheitä joita sattuu "paremmissakin piireissä", sitä on joskus vaikeaa spotata.)

"Riippuvuusaksiooma", "Roikkuvuusaksiooma"

Lähtiessäni lomalle, otin junalukemiseksi jotain kevyttä. Sellaista absurdia ja merkityksetöntä. Sellaista josta minulla oli mielestäni jo valmis intuitio, joka todennäköisesti toteutuisi. Tässä sitten kävi hieman toisella tavalla.

Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten "miksi on jotain sen sijaan että ei mitään" on kysymys jonka ratkaisua en pidä tärkeänä tai uskottavana. Olen pitänyt sitä ns. vessanseinäkysymyksenä. Joilla minulla on tärkeä asema. Minulle on rehellisesti sanoen filosofisesti tärkeää tunnustaa tämänlaisten "ratkaisuiltaan ei-tunnettujen" kysymysten olemassaolo. Myös ihmisten rajallisuutta ja älyllistä epäonnistumista korostava fundamentalismiagnostismini halaa tätä vessanseinän teemaa hyvinkin syvästi.
1: Tämä voi yllättää monet jotka tietävät että olen naturalisti, peräti Quinelainen naturalisti jonka mukaan kaikki relevantit asiat ovat joko tiedeverkossa tai ne eivät ole oikeasti relevantteja. Toki tähän ihmetykseen ei ole tarvetta sillä skientismini ei ole "kaikki kysymykset ovat tieteen ratkaistavissa" -kysymyksiä. Vaan enemmänkin "kaikki relevantit vastaukset ovat tieteen antamia". Quinelaisena olen toki tottunut siihen miten vähemmän asiaan paneutuneet rinanstavat kaiken skientismin positivismiin jossa pyrittiin nollaamaan metafysiikka ja pärjäämään täysin ilman. Minusta on hieman huvittavaa törmätä tähän teemaan. Mutta tosiasia on että nykyaikana niin Popperin kuin Quinenkin suuntaan kallellaan törmäävät toistuvasti siihen että heitä rinnastetaan positivismiin. Siitä huolimatta että he olivat positivismin kriitioita. Quinekin on toki liitoksissa ns. Wienin piiriin. Mutta kriitikkona. Näin ollen agnostismini ei ole missään ristiriidassa "skientismini" kanssa. Sen sijaan olen huvittunut jos joku esittää että "uskon että tiede voi selittää kaiken". Kun agnostistina nimenomaan sidon erään identiteettini ydinkäsitysken siihen että tämä asia ei ole tieteen selittämä ja ratkaisema. Kenties jopa sellaisena joka on niin vessanseinäkysymys että sitä ei tulla luultavasti koskaan ratkaisemaan. (Olen ollut hyvin vastahankainen Jumalasta tietämisen a priori -mahdottomuudelle. Olen aina antanut tilaa mahdollisuudelle jossa tietämättömyys Jumalasta muuttuukin tiedoksi, jollain tavalla. Tämä blogaus lienee tästä dogmattomuudesta hyvä demonstraatio itse asiassa. Mikä kyllä hieman vituttaa häntä itseään.)

Aiheenani oli Adolf Grünbaum. Herralta on ilmestynyt monia melko verevästi nimettyjä tuotoksia. Sellaisia kuin "The Poverty of Theistic Cosmology" ja "The Pseudo-Problem of Creation". Grünbaumin ajatus on sinänsä erikoinen. Nykyäänhän on tavallista että uskonnoton joutuu kohtaamaan tieteellis-älyllsen haasteen jossa häneltä kysytään että miten universumi on syntynyt ja miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään. Tämän kysymyksen edessä uskovainen nyökyttelee päätään. Hän heristää sormeaan Jumalalle ja pitää ateismia epäonnistuneena. Tämä luomisen mysteeri jää ratkomatta ja he kokevat olevansa intuitiivisesti ilmiselvästi oikeassa.

Olen ajatellut että kyseessä on enemmänkin vessanseinäkysymys.
1: Eli tosiasiassa teisteilläkään ei ole kunnollista ratkaisua asiaan. He itse asiassa kohtaavat samat ongelmat. Jumala esimerkiksi on jotain. Ja jos Jumala on ns. causa sui, syntyy usein tilanteita joita esimerkiksi Alvin Plantingan modaalilogiikkaan perustuva paranneltu ontologinen todistus esittää ; Se nojaa premisseihin joiden kanssa on hyvin helppoa olla erimielinen. Plantinga on jopa itse sanonut että premissit ovat sen laatuisia että ateisti ("canny atheist") on varmasti erimielinen, ja itse asiassa muistakin moni aivan mielenterve ("a sane and rational man") hylkää premissin. Näin hänen argumenttinsa on enemmänkin modaalilogiikkaa koskeva asianpyörittely. Hän vetoaa, ei todista.
2: Tavallisesti fysikaaliset selitykset vaativat jonkin taustan jossa toimitaan. Kvanttifluktuaatio selittää singulariteetin alkuunlähdön. Mutta kysymys on kuitenkin hieman siinä mielessä erikoinen että se tavallaan selittää miksi universumin tilillä voi olla rahaa. Mutta tavalla jossa selitetään miksi universumin pankkitili voi muuttua nollasta eurosta vaikka miljoonaan euroon. Mutta se ei selitä miksi on olemassa pankkitili joka on nollilla. Kysymys on usein nimenomaan siitä että "ei mitään" määritellään tavalla joka monesta olisi nimenomaan jotain.

Näin ollen ajatukseni oli että Grünbaumin argumentissa olisi jotain puutteita. Hän kun ei esittänyt että kysymys olisi jokin ongelma. Hän ei myöskään ratkaise ongelmaa. Sen sijaan hän esittää että koko kysymys on pseudokysymys, jokin joka ei oikeastaan ole mikään kysymys lainkaan. Hän kysyy miksi kysymys on oikeastaan jotain jolla on mitään mieltä. Kysymys pitäisi legitimoida. Sitä voidaan kysyä sinisen makua ja monta muutakin kysymystä mutta niille ei yleensä nähdä arvoa. Tämänlainen tietenkin pyyhkisi suuren osan mysteeristä pois. Olemassaolo ei olisikaan enää vessanseinäkysymys ja mysteeri, vaan enemmänkin väärä kysymys, arvoton kysymys. Absurditeetti jota ihmiset kysyvät koska heidän intuitionsa johtaa heitä harhaan. Ajattelin hoitavani tähän jonkin vastauksen. Siis jotain johon viitaten voisin olla ylpeästi erimielinen Grünbaumin kanssa.

Entä jos ei ole mitään ei-mitään?

Grünbaumin argumenttina on se, että Leibniz ja monet muut olemassaolon mysteerin miettijät nojaavat itse asiassa kysymys jonka takana on oletuksia jotka on pakko hyväksyä jotta kysymys olisi relevantti.  Niistä tärkein on premissipari jossa (a) universumin alku tarvitsee selityksen ja (b) ei mikään on relevantti konsepti (c) ei-mikään nollahypoteesina, eli ei-mikään olisi myös yksinkertainen konsepti joka, jos mitään selitystä olemassaololle olisi jotenkin voimakkaampi.

Tämä ei-minkään spontaanius (Spontaneity of Nothingness) on siitä kiinnostava, että sitä lähestytään usein logiikkapohjaisesti tavalla jossa ihmisten omat ehdot tekevät siitä reaalisen vaihtoehdon. Sitä pidetään paitsi yhtenä mahdollisena maailmana että yksinkertaisena. Kuitenkin on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi olisi jotenkin ilmiselvää että ihmisen näkemys yksinkertaisesta olisi sama universumin piirteille. Ja se että ihminen voi kuvitella vaihtoehdon ei tarkoita että siinä olisi mieltä. Se, että kuvittelemme jotain ei tarkoita että sillä olisi olemassaoloa meidän päämme ulkopuolella.

Grünbaum itse asiassa moittiikin sekä Dawkinsin kaltaisia ateisteja että monia teistejä siitä että heidän mielensä on ex nihilo -käsitteen pauloissa. Hänestä olemassaolon mysteeri on kulttuurissamme tärkeä lähinnä siksi että kristillinen perinne on upottanut kulttuuriimme ajatuksen kysymyksen relevanttiudesta. Ja näin tehdessään se on ikään kuin syöttänyt kysymyksen vaatimat premissit kyseenalaistamattomina dogmina. Tai ainakin kysymyksen relevanttiutta pidetään ilmiselvänä, jos ei muutoin niin ilman siihen sidottuja teologisia premissointeja.

Ei-minkään spontaanius nojaa ennen kaikkea riippuvuusaksioomaan (dependency axiom) jonka mukaan asia ilman syytä on täysi mahdottomuus. Ja siksi kaikki vaatii selityksen. Grünbaum esimerkiksi huomaa sen, että yleisesti ottaen parsimonia on hyvä katsoa muutenkin kuin siten että otetaan mitä ihmiset pitävät yksinkertaisena tai argumentoivat yksinkertaisena. Yleensä kun ihmisten pitää selittää jotain, heidän täytyy sovittaa se havaittuun. Selittämisessä pitää selittää miksi asia on jollain tavalla eikä jollain toisella. Mutta tämä ei tarkoita sitä että kaikki tapahtumattomat asiat tulisi selittää. Esimerkiksi meidän täytyy evoluution pohjalta selittää miksi meillä on sammakoita, mutta meidän ei tarvitse selittää miksi täälllä ei ole jotain hieman sammakonkaltaisia olentoja jotka olisivat kenties voineet tapahtua jos evoluutiossa olisi tapahtunut muutama mahdollinen sattuma eri tavalla. Silloin kun selitämme miksi jotain ei ole jossain, se vaatii yleensä jotain jossa tämä vaihtoehto tiedetään reaaliseksi.

Ja olemassaolemattomuus. No, meillä ei ole siitä havaintoa tai tietoa. Mistä me tiedämme että se että voimme kuvitella tämän ei-mitään vaihtoehdon olisi sama kuin relevantti todellinen vaihtoehto? Itse asiassa voidaan jopa esittää että parsimonian hengessä ei-mikään ei ole kovin relevantti vaihtoehto.
1: Itse asiassa voimme miettiä asiaa mahdollisten maailmojen kautta. Voidaan esimerkiksi ottaa modaalinen realismi jonka mukaan jos jokin on loogisesti mahdollinen maailma, niin se tapahtuu jossain todellisessa universumissa. Ei kenties meidän maailmassamme. Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olemassaolematon maailma ei ole sisäisesti ristiriitainen. Se on siis loogisesti mahdollinen. Kuitenkin moni esittäisi että ei voisi olla niin että samanaikaisesti voisi jotenkin toteutua se, että ei-mitään vallitsee ja että on olemassa jotain. Suuressa linjassa ei-mitään + jotain = jotain. Joten kaikki loogisesti ristiriidattomat mahdolliset maailmat eivät olisikaan olemassa samanaikaisesti. Tai sitten ei-mikään ei tosiasiassa ole mikään mahdollinen maailma. Se toinen vaihtoehto hylätään lähinnä siksi että pahinkin solipsisti joutuu tunnustamaan ajattelevansa ja siksi olevansa siinä muodossa että olisi jokin ajatus ja mahdollisesti ajattelijakin, joka selvästi on jotain muuta kuin ei-mitään..

Kenkkuja jatkoajatuksia.

Grünbaumin argumenteissa valaisevaa on se, että kenties monet teististen argumenttien epäonnistumiset eivät olekaan "argumenttien tyhmyyttä". Olen esimerkiksi ihmetellyt William Lane Craigin universumin alkua jossa on omituinen aika ennen aikaa. Kun on pelkkä ajan ja tapahtumisen ulkopuolella oleva luoja joka on ennen ajanhetkeä nolla. Sitten on sekä ajan ja tapahtumien ulkopuolella oleva luoja että universumi ajanhetkellä 0. Ja tässä kahden tilan välissä on nolla tapahtumaa ja nolla aikaa.

Kenties tämä onkin jopa jonkinlainen väistämättömyys. Tämän voi huomata siitä miten Vilenkin on parantanut klassista universumin tyhjistä putkahtamista. Kun esimerkiksi Tryon selittää että nolla-energiainen universumi voi tuottaa ainetta ja energiaa, moni haluaa tietää mistä tämä edeltävä tila on tullut. Ja kysymys on tässä kohden jopa relevantti.
1: Joskin on kiinnostavaa miten tämä itse asiassa tuhoaa Big Bangin voiman Jumalatodistuksissa. Monet aivan kunnioitetut teologit, kuten Craig, ovat tässä hieman kuten meillä vierailleet Jehovan Todistajat. Kun he ensin selittävät että universumi on rajallinen. Alkuräjähdys todistaa että universumi ei ole ollut aina. Niinpä on ensimmäinen syy, alkusyy, jota kutsumme Jumalaksi. Kun alkusyyn takana sitten onkin jotain energiakuplintaa joka voi olla äärettömän mittainen, Jehovan Todistajat pitivät tätä analogina Jumalalle. Tämä on ällistyttävää koska big bangiin vedottiin juuri koska äärettömän ikäinen universumi ei ole vaihtoehto ja tätä vaadittiin luomiseen. Kuitenkin näyttää että äärettömän edessä kaivetaan tämän periaatteen kanssa ristiriitainen tarinankerrontamoodi. Jumala selvästi kestää äärettömässäkin maailmassa, joten selvästi Big Bangilla ei ole niin väliä. Craig onkin saanut fyysikkopiireiltä naurua asiaan liittyen. Hänkin on sekoittanut singulariteetin ja universumin ensimmäisen hetken liian vahvasti yhdeksi ja samaksi. Tälle ei tosin ole itselleni paljoa merkitystä koska en usko aktuaalisiin äärettömiin. Jos jossain on todellisuudessa ilmenevä ääretön, se on virhe senkin jälkeen kun joku todistaa päinvastaisesta.

Vilenkin on keskinyt että "ei mitään" olisi "a closed spacetime with zero radius". Sellaisessa ei ole aikaa eikä mittaa tai mitään muutakaan. Tätä voi pitää epätyydyttävänä. Sitä vaivaa sama ongelma kuin alkusyyperustaisia argumentteja joissa ensimmäinen syy - olipa tämä mikä tahansa - vain nimetään Jumalaksi. Kuitenkin Jumalassa kiinnostaisi sellaiset asiat kuin älykkyys, rakkaus, hyvyys, tietoisuus. Täysin mekanistinen ensimmäinen syy ei yksinkertaisesti tunnu relevantilta Jumalalta vaikka alkusyyargumentti sen sellaiseksi nimeäisikin.

Voidaan kuitenkin sanoa että koska fysiikassa aika on suure, on syytä huomata että jos menemme universumissa ajassa taaksepäin, ei ajanhetkellä 0 tapahdu mitään termodynaamista muutosta tai muutakaan. Ei ole mitään edeltävää hetkeä. Ja toisaalta jos ei ole tilaakaan eikä muitakaan Vilenkinin määrittelemän mukana poistuvia ominaisuuksia, on syytä kysyä että jos luominen tapahtuu se ei itse asiassa tapahdu ajassa eikä tapahtumassa. Jonka jälkeen se ei enää vastaa perinteisen syyn määritelmää. Eli jos universumin synty tarvitsisi syyn, niin se syy ei ole niitä syitä joille olemme saaneet kokemuspohjaista varmistusta tieteessä. Ja tältä pohjalta tiedämme että tämä syyn ja seurauksen konsepti on tärkeä - tai ainakin hyödyllinen tieteenteossa. Eli jos todella onkin jokin syy-seuraussuhde se on luonteeltaan niin eksoottinen että on varsin kyseenalaista vain hyväksyä sellainen joksikin tärkeäksi relevantiksi mahdollisuudeksi.

Loppuajatuksia.

Grünbaumin kohdalla on selvästi havaittavissa että hän vetoaa minuun kenties juuri siksi että hän on tieteenfilosofiaan painottunut, ei niinkään teologi tai fyysikko. Kun katsoo kannattamiani filosofioita, niitä on aina kuvannut syvä parsimonisuus. Jopa panpsykismin vahvoiksi puoliksi nähdään se että sillä on hyvä parsimonia. (Sen heikoiksi puoliksi voisin sanoa sen että se on mielestäni hevonpaskaa.)

Hänen selityksensä selittää myös sitä miksi selitykset tuntuvat aina jäävän vajaiksi. Miten joko "ei-mikään" tai Jumala pitää määritellä "itse asiassa joksikin". Tai miten causa sui on kehäpäätelmäinen. Tai sitten perustelu täyttyy tyhjillä dogmaattisilla premisseillä jotka voisi korvata vain olettamalla yhden askeleen lähemmäs. - Ja jos Jumala ei tarvitse syytä koska hän selittää itsensä, niin miksi samaa kikkailua ja käsiteleikkiä ei voi tehdä tätä seuraavalle naturalistiselle askeleelle, jonka jälkeen tämä on jotain joka vain otetaan as brute fact.

Hauskinta tässä kaikessa onkin tavallaan se, että Grünbaum voi olla väärässä. Mutta jos hän on, sen todistaminen on muiden hommaa. Todistustaakka ikään kuin siirtyy muille ja koko kysymyksen irrelevanttiuden kannattaja voi vain lähteä kaljalle. On hyvin tavatonta törmätä tilanteeseen jossa joutuu sanomaan niin että jos joku haluaa että on väärässä, niin heidän pitää ikään kuin näyttää se.

Valitettavasti tämä iskee niihin harvoihin Jumalan kannalta relevantteihin vessanseinäkysymyksiin joita minulla on jäljellä. Ihmeet eivät vaikuta kovin todistetuilta ilmiöiltä. Ihmeet ovat paljastuneet joko valehteluksi tai aukkojen Jumala -argumentoinniksi. Ja tässä kohden ihmeisiin uskovilla olisikin pakko tehdä työnsä paremmin jotta ihmeet olisivat relevantteja agnostismille tilaa tekeviä asioita. Evoluutio selittää sen mihin ennen käytettiin Paleyn kelloseppää.

Ja tästä seuraakin se mikä itselleni on hankalaa. Koen itseni agnostikoksi. Mutta käytännössä Grünbaumin argumentti on kohdallani sellainen että mitä enemmän sitä mietin, sitä vaikeampaa minun on olla sen kanssa erimielinen. Ja de facto tämä on se oljenkorsi jonka pitäisi loogisesti ajatellen katkaista kamelin selän. Tai tässä tapauksessa tehdä minusta täyden ateistin. Näin ollen olenkin tilanteessa jota loogikot ovat pitäneet erikoisena leikittelyn kohteena. Lauseet "tuossa on tuli mutta en usko niin" ovat jotain jotka eivät ole loogisesti ristiriitaisia. Mutta kukaan tervejärkinen ei sano senlaatuisia. Tällä hetkellä minä sanon juurikin näin. "Olen ateisti mutta en usko niin". Joutunen miettimään onko Totuus vai Oma Mielipide tärkeämpiä. (Kognitiivisen dissonanssini voi oikein haistaa. Jos ei muuta niin siitä miten iloinen olen jos joku löytää argumentin kannalta relevantin virheen tai ristiriidan ja virheen Grünbaumin argumentista.) Korostanko Itsellisyyttäni ja Autonomisuuttani vai annanko Logiikan ja vastaavien muiden määrittelemien ajatuskonseptien päihittää tahtoni ja mieleni... Kaikki vähän riippuu siitä mistä se roikkuu.

Ajan pyörä (tai ainakin kehä)

En ole kirjoittanut hirvittävän paljoa ajan teoriasta. Toki aiemmin kirjoitin esimerkiksi A ja B -teoriasta. Syynä on tavallaan "se väärä". Minulla ei ole hirvittävän vahvoja antipatioita kumpaakaan näkemystä kohtaan. Mutta on kuitenkin kenties oleellista nostaa esiin jännittävä seikka. Sellainen joka osuukin sitten niiden ärsytysasioiden keskelle.

Jos otetaan ajatus universumin synnystä ja teologiasta, on siellä joukossa monenlaisia näkemyksiä siitä että syy-seuraus sidotaan tapahtumien alkuun. Näiden alkusyyargumentit on sitten rakennettu erilaisia argumentteja. On Platonin ensimmäistä syytä, kosmologisia argumentteja ja causa sui -näkemyksien yhteyteen. Näiden joukossa on myös William Lane Craigin Kalam -argumentti.

Tässä keskityn erityisesti viimeksimainitsemaani, en kuitenkaan tekemällä siät mitä olen sen kanssa tehnyt aiemmin. Tässä blogauksessa en nosta esiin sitä että miten tämä argumentti on sisäisesti väärässä, vaan nostan fokuksen siihen mitä tämä tarkoittaa kokonaisuuden kannalta. Sen sijaan otankin vahvemmin kantaa siihen että Kalam -argumentti itse asiassa olettaa hyvin tietynlaisen aikakäsityksen. Ja tällä on hyvin suuria vaikutuksia, yllättäviä. Alkusyyargumentit toimivat käytännössä väistämättä ajan A -teoriassa.

A -teoria, alkusyyargumenttejen premissi.

Kertauksen vuoksi.
* Ajan A teorian mukaan vain nykyhetki on tosi. Tulevaisuutta ei ole vielä olemassa. Tulevaisuudella ei ole mitään olemassaoloa ennen kuin etenevä aika saavuttaa sen. Tulevaisuus ei ole olemassa, olemassaoleva nykyhetki vain muuntuu ja näin olemassaoleva muuttuu ja nykyhetkestä tulee erilainen. Ei siis ole mitään tulevaisuutta johon olisimme matkalla.
* Ajan B -teorian mukaan jokainen ajanhetki tulevassa ja menneessä ovat olemassa. Ihminen havaitsee nykyhetken, mutta ihminen muutenkin havaitsee asioita jotka ovat "lähellä". Ja havaitsee vain osan havaittavista asioita. Nykyhetki ei tässä kosketa lainkaan sellaista kysymystä kuin olemassaolo. Tulevaisuus ja menneisyys ovat todellisia.

Syy-seuraussuhde on A -teoriassa olemassaoloon vahvasti liittyvä näkemys. Kausaalisuhde vaikuttaa ja tekee asioita. Asiat ovat olemassa koska niillä on aikaisempi syy. Itse asiassa alkusyyargumenteissa ei ajatella että asiat vain putkahtavat esiin, vaan niissä oletetaan hyvin spesifi A -teorian muoto. Sellainen jossa asiat eivät putkahda ilmoille ja katoa ilmoilta ilman syytä. Aika on siis paitsi A -teoriallinen niin myös kausaalinen.

B -teoriassa ajalla ei ole mitään tekemistä olemassaolon kanssa. Siksi on luontevaa että alkusyyargumenteissa nojataan tiettyyn ajan teoriaan. Tavallisesti tätä ei kuitenkaan nosteta kovin voimakkaasti esiin. Kyseessä on sitoutuminen tiettyyn ajan teoriaan. Tällä ei tietenkään ole kovin suurta vaikutusta minun kaltaisilleni ihmisille jotka pitävät A -teoriaa hyvänä ja joista syy-seuraussuhde on aivan järkevä periaate siitä huolimatta mitä Humen ajatukset induktion ongelman kanssa tekevätkin induktioille ja luonnonlakiajattelulle. B -teorian kannattajalla ei sen sijaan ole mitään syytä uskoa alkusyyargumentiperheiden monenlaisiin toisistaan hieman poikkeaviin argumentteihin.

Oleellista on kuitenkin tiedostaa että toimiakseen alkusyyargumenttejen täytyy ensin olettaa tämä tietty ajan teoria. Se on suoraan tämän asenteen ja argumentaation premisseissä. Jos tätä oletusta ajasta ei tehdä, koko argumentti romahtaa. (Alleviivaan kohdan, koska tämä on tärkeässä osassa aivan pian.) Mutta niillä on paljon merkitystä. William Lane Craig on itse asiassa miettinyt tämän vuoksi paljon ajan filosofiaa. Hän on itseasiassa korostanut A -teorian hienoutta tässä asiassa. Hän korostaa että B -teoriassa ensimmäisessä ajanhetkessä ei ole mitään kovin erityistä olemassaolon kannalta. Ja tämä tarkoittaa sitä että hän on hyvin tietoinen siitä miten oleellista on hyväksyä A -teoria a priori ennen kuin Kalam -argumentti toimii. Tämän Craig toki voi tehdä, koska loogisissa argumenteissa on premisseistä vedetyt johtopäätökset. Ja A -teoria ei ole huono. Oleellista onkin lähinnä se, että tämä premissi A -teoriasta on tehty. (Alleviivattu kohta on tärkeä.)

Suhteellisuusteoria, alkusyyargumenttien vaatiman A -teoriamallin syvä haastaja

Suhteellisuusteoria kuitenkin tuottaa tyylipuhtaalle A -teorialle syvin vaikeuksia. Suhteellisuusteoriassa tapahtuu nimittäin erikoisia asioita samanaaikaisuuden kanssa. Tästä on esitetty hauska paradoksi jossa juna menee tunneliin. Jos juna on pysähtyneenä tunnelissa se on hieman tunnelia pidempi. Jos juna sen sijaan menee eteenpäin, tilanne muuttuu. Jos joku katsoo tunnelissa lähes valon nopeudella kiitävää junaa, hänen näkökulmastaan juna kiitää heitä kohti ja tämä kutistaa junaa. Siksi yhtenä ajanhetkenä koko juna voikin olla tunnelissa. Samalla junassa istuva kuitenkin kokee että juna pysyy samana ja heitä kohtaan syöksyvä tunneli sen sijaan kutistuu, joten nyt juna onkin huomattavasti pidempi kuin tunneli. Jos siis otetaan hetki jolloin tunnelin ovet sulkeutuvat täsmälleen samanaikaisesti niin että ovi avautuu juuri ennen junan nokan siihen törmäämistä, niin onko tämä mahdollista ajoittaa niin että sulkeutuva ovi ei leikkaa junan viimeisintä vaunua tai jopa kahta vaunua erikseen? Ongelmana on tietenkin se, että fysikaalisesti joko juna selviää ehjänä tai ei. Joko seuraa ruumiita tai ei.

Tämä ongelma on ratkaistu. Se on näitä klassisia suhteellisuusteorian haasteita jotka ällistyttävät. On kenties vain helpompaa opetella niiden erikoiset ratkaisut ulkoa, mutta vastaukset ovat kuitenkin suoraan siinä mitä suhteellisuus tarkoittaa. Ratkaisu koskee sitä että "samanaikaisuutta" ei itse asiassa ole olemassa fysiikassa samassa mielessä miten se tapahtuu arkijärjen mukaan. Yhdessä referenssissä samanaikaiset tapahtumat eivät ole samanaikaisia toisessa. Ovien avaaja-sulkija joutuu joko katsomaan asiaa olemalla junankäyttäjän näkökulmassa tai itse tunnelin näkökulmassa. Ja nämä eivät ole keskenään identtiset. Se mikä on toisessa samanaikaista onkin toisessa jotain jossa ensin tapahtuu jotain ja sen jälkeen jotain muuta. Ja tässä välissä ei vaihdeta mitään todellisuuksia, asiat tapahtuvat siten kuten ne tässä universumissamme tapahtuvat.

Ajan A -teoriassa tämä näkökulma on omituinen. Sillä jos yhdessä ajan referenssissä asiat tapahtuvat samanaikaisesti ja toisessa peräkkäin, syntyy omituinen ajatus jossa toinen asioista on samanaikaisesti sekä olemassa että ei-olemassa ; Näkökulmassa jossa asiat tapahtuvat samanaikaisesti molemmat ovat olemassa. Mutta siinä näkökulmassa jossa ne tapahtuvat peräkkäin on tilanne jossa ensimmäinen tapahtuma on olemassa ja jälkimmäinen ei. Tämä on hyvin vakava ristiriita, sillä yleensä ajatellaan että olemassaolo on sellainen että asia ei samanaikaisesti ole olematon ja olemassa. Ei voi olla niin että asia on todellinen ja epätodellinen samanaikaisesti. Jokin asia on joko tosi tai epätosi. (Tai itse asiassa voidaan täsmentää että jos tämänlaisen ratkaisun kehittää niin sitten emme tarvitse mitään alkusyyargumenttiakaan. Joka on tämän blogauksen perusargumentin kannalta kiero täsmennys.)

B -teorialle tässä ei tietenkään ole mitään ongelmaa koska aika ei ole suhteessa olemassaoloon tai totuusarvoon. Suhteellisuus hyväksytäänkin tässä mallissa paljon sujuvammin. William Lane Craig tunnustaa tämän tilanteen aivan avoimesti. Hän onkin tehnyt ratkaisun jota monet ihmettelevät ; Hän kyseenalaistaa mielellään koko suhteellisuusteoriaa. Hänestä suhteellisuusteoriaa on syytä epäillä. Hän korostaa että hänellä on A -teorian mukainen näkemys, jossa on ohitettu suhteellisuus. Ihmisen kannalta suhteellisuus on illuusio. Craigista on kuitenkin absoluuttinen aika, Jumalan aikareferenssi. Ihminen ei kenties tunnista tai tiedä tätä referenssiä mutta se on olemassa. Craig palauttaakin - fyysikoista vanhentunutta - Lorenzin aikanäkemystä omiin argumentteihinsa. Ja näin suhteellisuus esimerkiksi junaesimerkissä on illuusio.

Moni reagoi tähän varmasti suunnilleen samaan malliin kuin minäkin. Craig on esiintynyt julkisuudessa moittimassa kreationisteja. Evoluution kiistäminen on hänestä pelleä mutta hän itse on valmis hyväksymään suhteellisuusteoriadenialismin. Mielenkiintoista on toki se, että Craigin tapa tehdä tämä suhteellisuusteorian torjunta ei perustu siihen että hän suoraan osaisi nähdä asioita tämän "Jumalan aikapreferenssin kautta". Hän vain olettaa että jokin sellainen on. Tämä on tieteelliseti katsoen hyvin samantyyppinen asenne mikä on niillä joillain - jopa kreationistien mittapuulla kahjoilla - tyypeillä, jotka selittävät että fossiiliaineisto on joko Jumalan tai eksytysdemonien voimasta haudattu kallioihin jotta maailma vaikuttaisi siltä että se olisi vanha.
1: On selvää että Craigin syyt eivät koske fysiikkaa tai fysikaalista ajan tutkimusta. ; Kun huomioidaan että tässä käytännössä hylätään empiirisen fysiikan tämän hetken vahvin paradigma. Ja tämä tehdään falsifioimattomissa olevalla ajatuksella siitä että vaikka aikareferenssit toimivat suhteellisuusteorian kaavoilla eikä oikeaa aikareferenssiä voida erottaa tieteen avulla muista, niin jokin näistä kuitenkin on kuitenkin oikea. Suhteellisuusteoria vain illuusio koska Craig uskoo niin jostain ei-fysikaalisista syistä.

Craig siis tunnustaa tämän inkonsistenttiuden suhteellisuusteorian kanssa. Joten tätä ei tietenkään kannata nähdä kovin merkittävänä moitteena. Craig itse asiassa sekä tunnistaa haasteen että käsittelee sitä. Ja tämä on se mielenkiintoinen asia. Sillä tämä hänen soveltamansa strategia on erikoinen. Craig nimittäin argumentoi miksi hän kannattaa Lorenzin näkemystä. Syy ei ole fysikaalinen vaan maailmankuvallinen. Mutta argumentti on yksinään koherentti ja sellainen jonka aivan järkevä filosofi voi tehdä. Se, mikä tässä onkin kiinnostavaa on kokonaisuus.

Kun peruskysymys on se, miksi Craig ei hylkää A -teoriaa suhteellisuusteorian ongelmista riippumatta, on siihen vastaus. (Kysymys tässä ei ole suoraan suhteellisuusteoriasta vaan siitä miksi hän ei luovu A -teoriasta suhteellisuusteorian tulosten vuoksi. Vasta kun hän ei luovu A -teorista hän tarvitsee Lorenzin näkemyksiä. Tässä on syytä olla erityisen tarkkana.) Craig argumentoi että hänellä on vahvat syyt luottaa siihen että on olemassa yksi absoluuttinen näkökulma. Se on se, että Kalam -kosmologinen argumentti on niin voimakas. Craigista kaikista tärkein ongelma on universumin alun selittäminen. Ja tässä Kalam on hänelle rakas ja tärkeä argumentti. Ja Kalam -argumentti osoittaa että täällä on olemassa Jumala. Joten on aivan järkevää olettaa että Jumala on kuten ihmiset ja tunneliin syöksyvät junat. Että hänelläkin on aikareferenssi. Joka tarkoittaa sitä että Craig oikeuttaa ajan A -teorian Kalam -argumentilla.

Heitä, teologi, voltti.

Se mitä tässä tarvitsee tehdä on se, että otetaan alleviivatut kohdat yhteen. Craigin on pakko premissoida ajan A -teorian voidakseen todistaa Kalam -argumentin. Ja oikeuttaakseen ajan A -teorian hän joutuu premissoimaan Kalam -argumentin. Kyseessä on hyvin omituinen, pitkällinen ja raastava kehäpäätelmä. Jossain mielessä Craigin ongelma onkin jossain muussa kuin pelkästään niissä tosiasioissa että (a) hänen Kalam -argumenttinsa on itse asiassa varsin huono argumentti ja (b) hänen ajan teoriansa on hyvin ad hoc ja jos ei huono niin ainakin heiveröinen. Hänen ongelmansa ylittää tämän. Kun hänen ajatuskuvionsa pistetään yhteen syntyy jättimäisen kokoinen ja täysin falsifoitavuuden ulkopuolella oleva virhepäätelmä. Huonot osaset laitetaan yhteen ja rakennetaan vielä suurempi virhe. Eräässä mielessä voisi jopa onelineröidä ; Craigin maailmankuvassa kokonaisuus on huonompi kuin osiensa summa.

Jossain määrin onkin surullista että Craigia ihaillaan niin pidäkkeettömästi. Luultavasti syynä on se, että he innostuvat erilaisista sanapeleistä siinä vaiheessa kun evidenssit oman asian puolesta ovat loppuneet. Jossain määrin tämän innostuksen voi nähdä samaan tapaan miten kreationistien intoilu "Kent Hovindin parhaista". Kun ollaan varmoja omien dogmien oikeellisuudesta, eikä parempia argumentteja oman asian puolesta ole, ja on samalla hirvittävä into julistaa ja olla oikeassa yli muiden, niin tässä kombinaatiossa kelpaa vähän heikompikin argumentti. Oikeastaan mikä tahansa menee läpi tässä eetoksessa.

Vastuun rajoista

Oletko kuullut vitsiä golfinpelaajasta joka löi huonon lyönnin? Nnnno.

"Golfari iski mahtavan draivin. Palloon tuli liikaa swingiä ja se kaartoi reitiltä sivuun, läheisen talon pihalle, talon ikkuna räsähtää rikki. Golfari harkitsee sitä, että hän hakisi pallon. Mutta päättääkin sen sijaan hän jatkoi peliään.
Pian paikalle tuli poliisi, joka kysyi että oliko hän lyönyt golfpallon läheisen talon ikkunaan. Mies tunnustaa ja kertoo auliisti korvaavansa ikkunan.
Poliisi kuitenkin jatkaa kertomalla, että ikkunan rikkoutuminen oli pelästyttänyt talon kissan, joka oli syöksynyt tielle. Tiellä oli ollut ajamassa kemiallisessa lastissa ollut rekka joka oli yrittänyt väistää kissaa. Ja siksi se oli ajautunut läheiselle leikkipaikalle ja törmännyt siellä lukuisiin lapsiin ja seinään. Nyt alueella on vakava kemiallinen vaaratilanne ja leikkipaikalla on kuusi kuollutta lasta. Puhumattakaan liiskautuneesta kissasta.
Tilanne luonnollisesti järkytti golfaria ja hän kysyi että mitä hänen nyt täytyisi tehdä.
Poliisi osasi kertoa "Muista koukistaa polvia ja pidä hartiat rentona".

Jos mietitään vitsiä, voidaan huomata että siinä on juridinen pohjasävy. Golfarin vastuu on kadonnut prosessin edetessä. Ikkunan rikkoutumisen kohdalla hän kenties vielä on "tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää". Mutta kokonaisuudessa oli monta sellaista asiaa joista hän ei tiennyt eikä ollut osannut vaikuttaa niihin. Myös tapahtuman ajoitus ja esimerkiksi kissan pakoreitin ennakointi poistavat suunnitelmallisuuden mielekkäänä vaihtoehtona.

Kuitenkin jos ajatellaan asiaa eettisenä ajatuskokeena.

Jos asiaa lähestytään tavoitteellisuuden kautta, esitetään että intentiolla olisi jotenkin oleellinen rooli teon moraalisuutta arvioidessa. Tällöin voidaan kyseenalaistaa jopa se, että olisiko ikkunaa syytä korvata. Sehän oli vahinko. Nähdäkseni tämä kulma on juuri siksi yksinään riittämätön. Koska huolimattomuus ja tilanteiden ignorointi ikään kuin oikeuttavat hyväntahtoiseen häseltämiseen. Joka taas on, sen mukaan mitä itse olen maailmassa huomannut, hyvin haitallista muiden elämän kannalta. Ärsyttävimmät asiat ja monet hyvin ikävät kokemukset ja tapahtumat ovat seurausta siitä että on hyviä aikeita, ja sitten ei ikään kuin mietitä tarpeeksi. Siksi minusta on aina syytä katsoa toteutuneita seurauksia.

Golfariajatuskoe on kuitenkin myös vakava haaste myös puhtaalle seurausetiikalle. Jos siitä otetaan se versio jossa tekojen seuraukset ovat teon hyvyyden mittari, vahingoista saattaa kasvaa vakavia syyllisyyksiä. Koska tuossa vitsissä kuvataan "teoriassa mahdollinen" Markovin ketju - ja tosielämässä tapahtuu paljon synkronistisia asioita (yhteensattumia joilla on merkityksellinen sisältö) joissa on Markovin ketjun piirteitä - on tapahtumaketjun ennakointi hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.

Itselleni tuntuu jotenkin ilmiselvältä että vitsi on oikeilla jäljillä. Golfarin tulee korvata ikkuna, ja lasten kuoleman kohdalla hänen täytyy ajatella sitä että pitää hartioita rentona. Tässä vaiheessa kysymys kuuluukin, että monesko tapahtumaketjun osa poistaa vastuun ja syyllisyyden? Onko se se vaihe kun ensimmäinen tietoinen toimija osallistuu ketjun jatkoon? (Kissan reaktio on kuitenkin normaali eikä kissa ole syyllinen tekoon.) Siinä kun ensimmäinen ihminen reagoi ja valitsee? (Rekkakuskin syyttäminen tuntuu kuitenkin liioitellulta, reagointiaikaa on ollut vähän joten tekeekö hän oikeasti jonkun valinnan vai onko hän refleksiivis-mekaaninen osa tapahtumaketjussa?) Jos asiaa ajattelee lopputulosta tarkastelevan seurausetiikan kautta, on hyvin omituista että tälle tapahtumalle ei saada syyllistä, ainoastaan kasa syitä.

Miksi luovuin panpsykismistä?

Minulla oli nuoruudessani panpsykistinen vaihe. Se oli hämmentävää aikaa. Sittemmin olen luopunut tästä. Ja tein tämän tietyistä syistä. Näitä voi kuitenkin olla vaikea selittää suoraan panpsykismin kautta. Siinä olevat ongelmat ovat itse asiassa tuttuja muualta.

Turpa rullalle kun
tietoisuuden aurinko paistaa
niin hyville kuin pahoille.
Ja risukasaankin!

Tarkalleen ottaen syyni luopua panpsykismistä ovat likimain samat joiden vuoksi pidän uusplatonismia huonona. Ja uusplatonismi ei ole koskaan viehättänyt minua. Uusplatonismissa eräs tärkeä konsepti on ajatus siitä että Anima mundi (~maailmansielu) emanoi Absoluuttia. (Koen tiettyä vastenmielisyyttä Hegelin maailmanhenkeä kohtaan. Sekin on tässä asiassa lähisukuinen.) Ja tämä on itse asiassa ongelmallinen. Sillä eihän tässä selitetä sielullisuutta vaan ongelma siirretään taaemmas. Ihmiset ovat sielullisia koska jokin muu on sielullista. Uusplatonismin kohdalla tämä on vain helpompi huomata kuin panpsykismissä jossa pinnallisesti puhutaan kvanttitilojen ominaisuuksista jotka ovat analogisia ihmisten tietoisen valintaprosessin kanssa. (Kunhan ensin oletetaan mielenfilosofisesti mitä valinta tarkoittaa ja mitä valinnan hetkellä tapahtuu.) Eli ihminen on tietoinen kun jokin muu on tietoista.

Ja filosofiassa on joitain asioita jotka suunnilleen kaikki tunnustavat olevan enemmän tai vähemmän heikkoja. Itse asiassa argumentin heikkoudet on tiedetty Descartesin ajoista. Tarkemmin sanoen hieman Descartesin jälkeen sillä hän nosti esiin argumentin jonka kommentaarit toivat esiin tiettyjä huomioita.

Siksi onkin hyvä vilkaista Descartesin ns. "Trademark -argumenttia". Se ei ole hänen kaikista tunnetuimpia argumenttejaan. Ja minun mielestäni tämä argumentti onkin ansiokas ainoastaan siksi että se on huono sellaisella erityisellä tavalla jossa huonoudet ovat helposti demonstroitavissa. Voimme siis enimmäkseen oppia Descartesin virheistä.
1: En malta olla huomauttamatta että argumentti on jumalatodistus. Niiden kohdalla uskovaisten on kenties helpompi tehdä virheitä. Haluttu lopputulos sekoittuu ihmisen motivaatioiden sävyttämässä mielessä helposti samaksi kuin hyvä argumentti.

Ensin on syytä kuvailla Descartesin argumenttia.

Argumentti on kirjassa joka on tunnettu nimenomaan cogito -oivalluksesta. Descartesin ideana oli ensin epäillä kaikkea ja sitten löytää varmat asiat. Näiden varmojen asioiden avulla hän voi sitten ponnistaa eteenpäin. Siihen että hän voisi tietää, kenties jopa kaiken.

Descartes tiedosti että on olemassa oikea todellisuus (formal reality) ja ihmisen kokemusmaailman subjektiivinen todellisuus (representational reality) ja että ei ole väistämätöntä että nämä olisivat yhtenevät. Tämä huomio on relevantti ja sen taustata on tärkeää jaotella asioita ontologiaan ja epistemologiaan. Tai Kantilaiseen tapaan jakaa asiat noumenaaliseen ja fenomenaaliseen. Tai puhua monien pragmatistien tapaan phaneroneista. (Josta päästään immersiiviseen suhteeseen havaintoihin. Joka taas on minulle tärkeä katsantokanta.)

Descartes kuitenkin lähti tämän kaiken jälkeen todistamaan jumalaa. Ja hän käytti tässä päättelyketjua jossa jotkin asiat ovat varmempia kuin toiset. Ihmisillä oli käsityksiä. Ja niiden välillä on hierarkia. Perustavammat asiat aikaansaavat seurauksia, mutta nämä seuraukset eivät voi luoda perustavampia asioita. Siksi aikaansaajat ja aikaansaadut eivät ole samanarvoisia.

Descartes katsoi että ihmiset näkevät maailmassa ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet rakentuvat sen varaan että on olemassa jotain rajallinen kohde joka on ainetta. Siksi meillä ei voi olla ruskeaa väriä leijumassa jos meillä ei ole pöytää jolla on tuo sama ruskean ominaisuus. Lisäksi oli äärettömiä ja ikuisia asioita jotka antoivat ominaisuudet rajalliselle aineelle. ; Descartesin mukaan hierarkia toimii juuri näin sen vuoksi että seuraus on heikompi kuin syy. Seurauksella voi olla vain sen laatuisia ominaisuuksia joita on perustavammalla asialla. Näin ollen esineen havaittava kovuus on vähemmän varma ja vähemmän todellinen kuin ääretön ja ikuinen kovuuden heijastaja. Silta on kova koska se on tehty kivestä ja raudasta jotka ovat kovia. Joten kivien ja raudan kovuus johtuu jostain ikuisemmasta ja absoluuttisemmasta kovuudesta.

Ja Jumala onkin "alkusyy" hyvin yleisesti ; Hän on siis lähde kaikille maailman ominaisuuksille. Descartes esitti myös että Jumala kuvataan kaikkivoipana ja kaikkivaltiaana. Ja että tämä tarkoittaa samaa kuin ääretön. Näin ollen ihmisen kohdalla on huomattava että ihminen on itse asiassa rajallinen ajallinen olento. Hän ei siis voisi saada päähänsä ikuisuuden ajatusta ilman aidon ikuisuuden apua. Ihmisessä ei voisi olla ominaisuutta äärettömälle ellei olisi ääretöntä Jumalaa joka on luonut ihmisen. Jumala on siis luonut ajatuksen äärettömästä siirtämällä oman ominaisuutensa ihmiseen. Ja ihminen ajattelee ääretöntä ja ikuisuutta koska se on ikään kuin sisään kirjottu Jumalan tekijänoikeusleima.

Descartesin mukaan ominaisuuksien hierarkisuus koski sekä todellista maailmaa että ihmisten päänsisäistä maailmaa. Ja siksi argumentti oli hyvin kaikenkattava ja ehdoton. Siksi Descartes ei rajallisena (finite) voisi luoda ajatusta Jumalasta (infinite) vaan on oltava niin että Jumala on luonut ihmisen. Jumala ei ole ihmisen aikaansaama seuraus, ihminen on Jumalan seuraus. Ihminen ei ole Jumalan syy vaan Jumala on ihmisen syy.

Miksi tuo ei ole uskottava argumentti?

Argumenttia voi moittia monista eri kulmista. Nostan tällä kertaa esiin kuitenkin kaksi pääteesiä. Sillä tämä ei ole Descartes -kritiikki vaan panpsykismikritiikki jossa Descartesin kritiikki toimii helpottavana apukeinona. (Minusta tämä ei ole omituista tai vaikeaa tai mutkistavaa. Joku saattaa erinäisistä syistä olla vahvasti erimielinen tästä.)

Klassisesti ottaen Descartesin ajatus teismistä Jumalan signeerauksena voidaan jakaa kahteen pääteesiin joita voidaan kritisoida varsin helposti ja vastaansanomattomasti. Premissit vaaditaan jotta johtopäätös olisi pätevä. Mutta nämä premissit ovat heikkoja joten argumentti on huono:
1: "Todellisuuden tasonäkemyksen" (Levels of Reality Principle) mukaan (a) ontologisesta kulmasta jotkut asiat ovat enemmän tosia kuin toiset. Voidaan kuitenkin ajatella että olemassaolo on jotain joka joko pitää paikkaansa tai ei pidä. Eli ei siis olisi olemassa puolikasta olemassaoloa. (b) Epistemologisen joustamisenkin jälkeen voidaan ajatella että se mitä Descartes tarkoittaa vahvemmalla on itse asiassa abstraktimpaa. On varmempaa että meillä on havaittu ruskea ominaisuus kun taas ajatus siitä että puu on ruskeaa on induktiivinen estimaatti joka nojaa siihen että tiedämme monta ruskeaa esinettä jotka ovat puuta. Induktio sisältää aina epävarmuutta. Joten Jumala on abstraktimpi luomus, kenties enemmän ihmisen harha kuin todellisuutta.
2: "Vain samanlaista samanlaisesta -periaate" (Causal Adequacy Principle) taas on jopa havaitussa todellisuudessamme väärä. Edes asiat jotka redusoituvat pienenpiin osasiin eivät vaadi että aikaansaavalla syyllä on tätä ominaisuutta enemmän. Vesi on huoneenlämmössä nestettä mutta vety ja happi ovat molemmat kaasuja. Ja vaikka esimerkiksi kahvikupin lämmittäminen tarkoittaa todella sitä että tungemme enemmän lämpöä kahvipannun levylle niin esimerkiksi auringon kuumuus ei johdu siitä että jokin aurinkoa kuumempi kohde lämmittäisi aurinkoa. Auringon lämpö johtuu siitä että gravitaatio tiivistää kaasuja tiukempiin kasautumiin. Auringossa oleva kaasu lämmittää itse itsensä sillä että vetovoima puristaa sen kasaan. Ja kun aurinko fuusioi vetyä heliumiksi tässä prosessissa niin on huomattava että heliumilla on fyysikon silmissä hyvinkin erilaiset ominaisuudet kuin vedyllä.

Argumentti on siis heikko. Mutta miten se panpsykismi liittyy tähän?

Mutta saadakseni todellisen voiman panpsykismiin joudun ottamaan esille eläinrääkkäyksen. ; Descartesin kannalta ikävää on se, että hän sai kritiikkiä eläimiin liittyvällä argumentilla. Hänelle esitettiin että eläimet ja kasvit ovat elollisia, mutta niiden ruumiit koostuvat aineesta. Ja ne pysyvät elossa sateen ja auringon ja muiden luonnonvoimien kautta. Mutta nämä luonnonvoimat eivät ole elossa.

"Kello tikittää
joten olen olemassa
toistaiseksi. Silpokaa
paha alligaattori
elävältä veitsillä ja
mahdollisimman pian!"
(Kapteeni Koukku)

Descartes oli vahvasti sitä mieltä että eläimillä ei ole sielua. Joten tässä kohden hän ei voi pelata sielukorttia. Ihminen ei elä vain leivästä vaan myös sielu olisi heillä jotenkin tarpeen. Eläimet olivat tätä kautta vakavampi ongelma hänen ajattelulleen. Descartes ei suostunut hyväksymään että eläimillä on sielua. Sen sijaan Descartes hän esitti että eläimet ovat vain älyllisesti suunniteltuja koneita eivätkä oikeasti elossa. Ja hän demonstroi näkemyksensä vahvuuden sillä että hän dissektoi elävältä vaimonsa koiran. Koira hänestä vain käyttäytyi kuin sillä olisi tunteet ja se olisi elossa ja tietoinen. Tämä imitaation ja käytöksen välinen ero on sitten filosofisen zombien ongelman ytimessä. (Ei liene yllätys että pidän filosofista zombieta virheellisenä ajatuskokeena. Ja Descartesia pahan jumalatodistuksia latelevan teistin arkkityyppinä.)

Panpsykismin ajatusradoissa on sävyjä joissa korostuu "samanlaisesta samanlaisuutta" -periaate. Aivot ovat todennäköisesti ainakin osittain makrofysikaalisia periaatteita noudattava systeemi. Joten on mielekästä puhua emergenssistä jossa eimielellinen ja eitietoinen osajoukko tuottaa jotain joka onkin tietoista ja mielellistä. Kvanttifysiikan analogisuus on siis epäsuorempaa ja heikompaa. (Joskin sillä voi olla osansa.) Asenne näyttää hieman siltä että Descartesin vastaus eläinten elossaoloon olisikin lähtenyt sille tielle että hän olisi hyväksynyt että eläimet ovat elossa ja että niillä on sielu. Ja että nämä johtuvat siitä että sateella ja auringonpaisteellakin on sielu. Ne kun koostuvat fysikaalisista alkeishiukkasista jotka käyttäytyvät kuin tietoiset asiat ja ilmiöt.