Kun taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja

"Helsingin Sanomat" uutisoivat siitä että kirkon suosio on vähenemässä. "Tänään julkaistut tilastot viimeisen neljän vuoden ajalta kertovat karua kieltä siitä, että yhä harvempi uskoo jumalaan tai käy kirkossa. Enää 27 % suomalaisista uskoo Jumalaan, 21 % ei. Vielä vuonna 1999 peräti 47% ihmisistä uskoi Jumalaan. 15-24 -vuotiaista vain 15 % uskoo Jumalaan." (Ja lisänä saadaan sellaisia helmiä kuin "taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja" kun homo religiosus -ihmiskuva on romahtamassa mutta tätä halutaan kiertää vaikkapa klassisella kikalla jossa vaikkapa määrittellään ateismi uskonnoksi.) "Iltalehti" kertoo saman asian siten että edes joulu ja muut "Edes joulu ei vedä kansaa kirkkoon. Viime vuonna joulun palveluksissa kävi yli 130 000 ihmistä vähemmän kuin neljä vuotta aiemmin. Tuoreen nelivuotiskertomuksen mukaan kirkko menetti vuosina 2008-2011 enemmän jäseniä kuin koskaan aiemmin. Kirkosta erosi yli 225 000 ihmistä, miltei 100 000 enemmän kuin edellisellä nelivuotiskaudella."

Tämänlaisen uutisoinnin voisi luulla ilahduttavan mieltäni. Mutta tosiasiassa tämänlaiset asiat eivät juuri kosketa minua. Karkeasti sanoen muiden asenteet ja toimet eivät ole minulta pois, paitsi jos he tunkevat niitä minun elämääni (jolloin teen parhaani jotta se olisi  heiltä pois). ; Ajatus uskonnottomuuden runsaasta yleisyydestä hämmästyttää koska olen itse tottunut olemaan uskonnoton aikana jolloin se oli melkoisen epämuodikasta ; Tarkalleen ottaen puhutaan ajasta jolloin Dawkins ei vielä puhunut ollenkaan julkisesti uusateismista ja jotkin sellaiset nykyään selkeästi ateistiset tahot kuten Hawking ja Enqvist puhuivat muista asioista (molemmat mainitut fysiikasta). Nyt sitä on tavallaan trendipelle.

Asiaa mutkistaa se, että sain eilen yöllä nukkumaan valmistautuessani erittäin ylitsepääsemättömän, vahvan ja voimakkaan uskonnollisen kokemuksen. (Tai pitäisikö sitä kutsua hengelliseksi kokemukseksi.) Eli juuri sinä hetkenä kun uskonnottomuus alkaa olemaan muodikasta, saan kokemuksia joita juuri uskonnolliset puolet ovat korostaneet ja uskonnottomat halveksuneet ja jopa ohittaneet.

Tai pitäisikö sitä kenties sanoa hengelliseksi kokemukseksi. Tämä oli todella yllättävää, koska en ole koskaan - edes aikoina jolloin identifioinut kristityksi - ole saanut minkäänlaisia hengellisiä kokemuksia. Vakaumukseni oli sellaista viileämpää. Lisäksi olen vuosia ollut erityisen vastahankainen uskonnolle, joten sen totuuksien tavoittelu ei ole ollut tärkeässä osassa elämääni. Lisäksi taipumukseni empirismiin ja skientismiin ja argumentteihin ovat väheksyneet vahvasti mystisten kokemusten merkitystä.

Eilinen kokemus on jotain josta en puhu paskaa. Sillä se ei tue identiteettiäni eikä ole oikeastaan muutakaan sellaista jota olisin halunnut tavoitella, saati yrittänyt tavoittaa tämänlaista tilaa. Kokemus oli kuitenkin hyvin voimakas. Enkä yhtään ihmettele miksi ihmiset haluavat jakaa tämän kokemuksen ja kertoa siitä muille. Samalla kun perimmäisin tunne tilanteesta oli sellainen että sitä ei voi oikeastaan sanoilla kuvata. Sitä olisi ikään kuin jaetava jakamatonta (ja muita pseudosyvällisiä paradoksiaforismeja joita uskonnolliset kliseetehtaat tuottavat. Valitettavasti tätä kliseetehtailua laadukkaampaan ei oikeastaan taida edes pystyä). Kokemus tuntui samanaikaisesti ainutkertaoiselta, kiistattomalta että palautamattomalta. Eli kokemus on jotain jota ei pysty vain mekaanisesti toistamaan (toisin kuin monet shamanistiset visualisointitekniikat jotka ovat olleet kokeiltaessa helppoja ja toistettavia.) En pysty sanomaan kuinka kauan aikaa kokemuksessa meni, sillä aika menetti tyystin merkityksensä.

Kokemani oli jotain joka sopi erityisen hyvin Pseudo-Dionysoksen "Theologia mysticassa" opettamaan jaotteluun jossa  mystisessä kokemuksessa on kolme osaa ; purgatio, eli puhdistuminen ; illuminaatio eli valaistuminen ja unio eli yhteyskokemus. Merkittävää on, että kokemus oli myös sen verran voimakas. Se antoi sisäisen rauhan. Itse asiassa tämä on yllättävää koska aikaisemmin en kokenut olevani rauhan tarpeessa tai häiriintynyt. Kokemuksen jälkeen maailma näytti jotenkin selkeämmältä ja puhtaammilta. Kenties paras yritys kuvata sitä olisi verrata sitä useille ihmisille vieraaseen dissosiaatiokokemukseen, jossa ihminen irtautuu omasta ruumiistaan. Mutta tässä itseirtautumisessa ei kuitenkaan ollut niinkään kysymys irtautumisesta kuin liittymisestä kaikkeen muuhun.

Kokemus oli jotain joka luultavasti vaikutti jotenkin siihen miten näen ja koen asioita. Sillä näen yhä asiat, mutta ne tuntuvat erilaisilta. Aamu oli ensimmäinen muistamani jolloin herääminen ei vituttanut. Ja muutenkin olo oli enemmän pöllämystynyt kuin ärsyyntynyt. (Mikä on hyvin poikkeuksellista.) Uskoisin että tämä kokemus johtuu siitä että en ole tänään kokenut sisäistä kognitiivista dissonanssia. En ole ollut juurikaan erimielinen itseni kanssa. (Mikä on normaalisti se vakiotila itselläni. Tosin luulen että tämä kognitiivisen dissonanssin tai itseriitelyn puute on tyhmentänyt minua noin 50 oveluuspykälää.)

Yllättävää tilanteessa onkin lähinnä se, että tämä oli sisällöltään vahvasti ateistinen kokemus. Kokemuksen aikana nimittäin korostui se, että kokemus itse kertoi että siihen liittyy aivotoimintaa. Kokemuksen tuoma tunnetasolla välittynyt viesti oli kokolailla se, että tämä on aivojen tuottama uskonnollinen kokemus, ja samalla oli vahvasti tiedostettuna se, että jos tämänlainen kokemus tulee ihmiselle ei ole mitenkään typerää jos hän tästä päättelee Jumalan olevan olemassa. Kokemus siis tuntui Jumalakokemukselta ja mystiseltä kokemukselta mutta sen sävy oli ateismia. (Itse asiassa sen sävy oli hieman ohjailtavissa.) Tämä ei ole vitsi tai paskanjauhantaa. Aikaisemmin luin James Huberin tekstejä ja ajattelin että hänen mystinen ateisminsa olisi mahdollisesti "vain" jonkinlainen filosofinen vitsi. Tulkinta ei ollut huono koska Huberin koko tuotanto on itse asiassa tarinoita jotka ovat filosofisia vitsejä. Kuitenkin koettuani itse juuri samanlaisen kokemuksen uskon että ajatus kokemuksesta aitona kokemuksena ei ole ollenkaan naurettava. Huberin kuvaus itse asiassa vastaa omaa kokemustani. (Jonka ällistyttävyyttä ja vaikuttavuutta en voi oikeasti ylikorostaa. Kokemus päätyy ehdottomasti elämän yksittäisten kokemusteni top teniin. Se oli hyvä kokemus mutta se pääsisi myös kaikkien kokemusten top teniin. Jonne pääseminen on sivumennen sanoen melkoisen vaikeaa koska olen elänyt varsin mielenkiintoista elämää. ; Jos vaihtoehtoina uskonnolliseen kokemukseen on "Kyllä, varmasti" ja "kyllä" niin jokainen joka vastaa tässä tilanteessa vain "kyllä" eivät ole sellaista kokeneet.)

Uskovaisen silmiin ajatus tuntuu tietysti omituiselta. Se kun on "Miten joku voi muka sanoa että häntä ei ole?" Tämä on kuitenkin osoitus siitä että mystinen kokemus on sovitettu uskonnolliseen lokeroon ja sitä suostutaan tulkitsemaan vain uskonnon kautta. Maallinen ihminen voi lähestyä asiaa arkisesti vaikkapa Tiedefoorumin "Peksan" tavoin : "On syytä olettaa, että nk. hengellinen kokemus on mahdollinen ihmiselle. Se on vain yksi aivojen synnyttämä mielentila muiden joukossa, kuten vaikkapa raivo, rakastuminen tai tylsistyminen. On kuitenkin syytä olettaa, että se voi olla yksilölle varsin mullistavaa ja jopa terapeuttista. Hengelliseen kokemukseen liitetään usein ihmisten omakohtaisissa kertomuksissa ykseyden tunnetta universumiin, egosta vapautumista ja syvän rauhan ja rajattomuuden tunnetta. Aika ja paikka menettää merkityksensä. Fyysisiä merkkejä voivat olla mm. pupillien laajeneminen. Nykyaikaisilla aivokuvantamismenetelmillä ollaan havaittu, että jotain todellakin tapahtuu ihmisen aivoissa hengellisten kokemusten aikana. Mm. vuosikymmeniä meditointia harrastaneiden buddhalaismunkkien aivoja on tarkkailtu meditoinnin aikana ja heidän aivonsa toimivat eri tavalla meditoinnin aikana kuin normaalien."

Jos mystinen kokemus on aivotoimintaa, on nimenomaan luontevaa että se on mahdollista myös ateisteille. Tätä voi sitten todennäköistää tai hakea vaikkapa meditoinnin, uskonharjoittamisen ja muun vastaavan kautta. ; Mystisiä kokemuksia kuvaakin yleensä se, että kokemus sävyttyy vahvasti kokijan maailmankuvan ja hänen käyttämänsä mediumin kautta. Eli jos meditoinnissa käyttää apuna kristillisiä tekstejä, niin sisältö on kristillistä. Buddhalaiset eivät siksi noin karkeasti ottaen saa kristillisiä mystisiä kokemuksia eivätkä kristityt buddhalaisia. Siksi ei liene yllättävää, että oma kokemukseni sävyttyi uskonnottomuudella.

Merkittävintä kokemuksessa oli se, että uskoisin että jos uskonnollinen ihminen saa sellaisen, hän ei minun tapaani halua leikkiä sillä. Heille se sopii tietysti uskontoon ja heille yritys saada siihen taustayhteydeksi "jumalisuudeksi itseään kutsuvaa" ja "aivokemiaksi itseään kutsuvaa" oman halun mukaan ei tule heille edes mieleen. Omassa kokemuksessani tämä vaihtelu oli täysin mahdollista. Kenties siksi että minua ei pelottanut. Kenties siksi että olen agnostikko ja näiden asioiden punninta on minulla syvästi verissä. Uskoisinkin että uskovainen joka uskonnollisen kokemuksen aikana uskaltaisi ilman shokkia ja heräämistä heittäytyä sille ajatukselle että kokemus on vain hänen aivoistaan, hän luultavasti kokisi ateistisen unio mystica -kokemuksen.

Näin ollen kirkon, uskonnon ja hengellisyyden voi kenties erottaa. Luultavasti uskonnolla, uskonnollisuudella, kirkolla ja jopa hengellisyydellä vähemmän tekemistä näiden kokemusten kanssa kuin on yleensä sanottu ja uskottu. Jos tätä ei ymmärrä se näyttää siltä että "taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja". Kenties muoto on sama ja vain uskonnolliset ovat ikään kuin omineet sen.

Meditaatio individualistisena metodina.

"Kaikki mystikot ovat sitä mieltä, ettei ihmisen luonnostaan tuntema minä ole hänen todellinen minänsä, joka paljastuu vasta mystiikassa."
(Riitta Teinonen, "Keskustelua mystiikasta".)

Mystiikka on ihmiskunnassa yleistä. Idän uskonnoissa harjoitetaan mystiikkaa, mutta sitä löytyy myös kristinuskon piiristä. Yhteistä kaikessa mystiikassa tiivistyy eräänlainen paradoksi: On mysteeri joka tunnetaan ja ymmärretään ilman että se selitetään ja se lakkaa olemasta mysteeri.

Yleisesti mystikoita yhdistää minän etsintä. Se on äärimmäistä individualismia, koska:
1: Siinä korostetusti etsitään asiaa omasta sisältä, omaa kautta, jolloin tutkimuskohde ei ole ulkopuolinen maailma vaan oma itse.
2: Tätä korostetaan ulkopuolisen havaintomaailman yli, jolloin se on subjektiivista objektiivisen yli. Tässä kohdalla minulla oli aikanani mielenkiintoinen keskustelu erään hallusinoivia sieniä käyttäneen shamanismista kiinnostuneen henkilön kanssa. (Oi ihana armeija!) Hänestä näyt olivat todellisia havaintoja ja ne tuntuivat aidommilta kuin normaalit havainnot. Niinpä hänellä oli havaintoja toisesta todellisuudesta. Skeptikot ovat tietysti kammottavan rajoittuneita, ja pelkureita kun eivät maistele-polttele pieniä metsän luonnollisia voimanantajia ja sitten kertovat että eivät näe mitään. Häneltä unohtui että näyt ovat subjektiivisia näkyjä, joita ei voida napata esimerkiksi kaukoputkella tai kameralla. Näköaistien kanssa näin voidaan tehdä - ja itse asiassa röntgenkamerasta lähtien teknologia on tuonut "näkyviin sellaista näkymätöntä jota ihminen ei näe". Se ei tosin ole ollut ihan sellaista mitä mystikot ovat kaivanneet. Mutta kuitenkin. Hänellä oli kuitenkin luultavasti voimakkaita subjektiivisia havaintoja ja hän luotti itseensä enemmän kuin mittaustuloksia vaativiin epäilijöihin.
3: Siinä etsitään omaa syvintä itseä. Maiju Lehmijoki-Gardnerin kirja "Kristillinen mystiikka" sanoo peräti että "kaikkien mystikkojen mukaan" tässä identiteetin etsinnässä on kyse "jatkuvasta valheminän ja todellisen minän välisestä kamppailusta".

Tätä kautta mystinen realismi tarkoittaa mystikkojen näkemystä siitä että kaikki havaitsemamme on vain varjoa jumalallisesta heijastuksesta. Tähän liittyy usein sellainen ajatus, että mystikot ovat erityisiä, ja esimerkiksi skeptikot ovat kapeakatseisia ja tämän vuoksi typeriä, koska he eivät voi saada minkäänlaista tuntumaa tästä ulkopuolisesta todellisuudesta.

Tänne mystiikan alueelle hakeudutaan jollain metodilla. Tätä kautta tilanne muuttuu ja mystiikan harjoittaminen on maailmankuvan lisäksi tiedonhakumetodi. Mystiikassa tämä sidotaan yleensä jonkinlaiseen meditaatioon. Karkeasti meditaatiomenetelmät voidaan jakaa esimerkiksi (1) aktiivisuuteen perustuviin joissa esimerkiksi riehutaan kunnes saavutetaan mielentila, (2) toistoon, jossa taidon - joka voi olla miltei mitä vain teeseremoniasta miekkailuharjoitteeseen - tai teon tai hokeman toistamisella saadaan efektejä, (3) hallusinaatioita käyttäviin ja (3) rauhoittaviin, jossa tilanne korostaa rauhoittumista ja keskittymistä.

Olennaista on huomata että nämä asiat ovat yleisiä kaikissa uskonnoissa. Tässä jutussa en keskity siihen onko meditaatio vain keino jolla sotketaan pää - joko huumeilla tai ilman ja onko erolla väliä - vai todellinen kyky nähdä "toiselle puolelle". Selvää on kuitenkin se, että tämä on "lajinmukainen toiminta". Meditaatio todellakin vaikuttaa psyykeen ja muuttaa tapaamme nähdä ja kokea maailmaa tavalla, joka ei ole satunnaista ja jota voidaan tätä kautta myös harjoitella ja tehostaa. Se, mitä tämä sitten tarkoittaa on tietysti aina ollut valtavan väännön kohde.

Meditaatio -sana itsessään on mielenkiintoinen, koska se juontaa sanasta medium, välissä oleva asia. Tässä ajatellaan että on jotain joka laitetaan henkimaailman ja kokijan väliin, ja tämä värittää koko meditaation luonteen. Se voi olla Koraanin suura, Raamatun jae, hindujen mantra tai taijikan iskuharjoite. Tämä välikäsi sävyttää yksityiskohdat. Tästä seuraa sellainen hauska yksityiskohta, että esimerkiksi kristityt mystikot muistuttavat helposti nykyään siitä kuinka yleismaailmallista meditaatio on, ja unohtavat että vaikka he ehkä saavat kovasti kristillissävytteisiä tunteita meditaatiosta, tämä meditaatiokokemusten kristillisyys ei ole yleismaailmallista. Tässä suhteessa ylimaailmallinen ei ilmene ihmisille samalla tavalla kaikille ihmisille. Monia ihmetyttääkin miksi mystikot saavat niin erilaisia tuloksia; Normaalimaailmassahan jonkun asian näkeminen tuottaa vain pienen variaation. Helpoin tulos on tietysti sanoa että "muut tekevät sen väärin", tai "he ovat vasta jäljillä mutta eivät perillä". Siksi kaikki lainaavatkin tätä selitystä.

Tärkein huomio tässä ei ole pilkka vaan se, että mediumin valinta värittää mystiikan. Seuraavaksi lainaan Maiju Lehmijoki-Gardnerin käännöstä "Concise Oxford Dictionary of the Christian Churchin" tarjoamasta mystiikan L-G:n mielestä "modernin napakasta" määritelmästä.

"Henkilökohtaisen uskonnollisen kokemuksen välityksellä tässä maailmassa saavutettua välitöntä tietoa Jumalasta. Se on pohjimmiltaan rukousta ja sellaisena siinä on eri asteita, lyhyistä ja harvoin koetuista Pyhän kosketuksista aina niin kutsuttuun mystiseen kihlautumiseen eli pysyvään liittoon Jumalan kanssa."

Miltei kaikki keskittyvät ulkomaisiin meditaatioihin, mutta euroopassa on ihan samaa perinnettä. Meditaatiota sinällään ei oikeastaan tarvitse hakea ulkopuolelta. Siksi minusta on hyvä muistuttaa eurooppalaisesta luostariperinteestä. Tämän piirissä, kuten monen muunkin meditaatioon liittyvän asian kohdalla, normaaleja ihmissuhteita vapaaehtoisesti rajoitetaan. Luostarissa eristyttiin maailmasta ja sen velvollisuuksista, ja vaihdettiin ne toisenlaisiin. Samoin selibaatissa elo rajoittaa kiistämättä kanssakäymistä. Luostarit tarjosivat usein mystiikkapohjaista toimintaa. Benediktiiniluostareissa korostettiin seuraavalaista systeemiä:
1: Lectio on yhteisöllinen tilaisuus jossa kaikki yhdessä luettiin Raamattua. Tämä on mystiikan kannalta mediumin jako. Tyypillistä oli se, että tavaraa ei annettu kovin paljoa kerralla.
2: Oratio taas jatkoi tästä saadusta. Se oli mekaanista toistoa ilman että mietitään sanan sisätöä. Eli yleisenä keinona on ruminaatio, asian toistaminen. Tässä jaettua mediumia "märehditään" eli toistetaan. Tässä oli näkemys siitä että mitä enemmän sitä toistaa, "sitä mehukkaammalta se maistuu". Tämä muuttuu vähitellen jatkuvaksi rukoukseksi, joka ei taukoa.
3: Meditatio taas oli sydämen rukous, jossa oli vapaa muoto.
4: Contemplatio, jossa alettiin kokemaan mystisiä kokemuksia, muun muassa yhteyttä maailman kanssa.

Yllämainitun metodin ja siihen liittyvien psyykkisten toimintojen lisäksi ajateltiin että mystikon tie olisi erilaisissa asteissa. Toisin sanoen mystikoilla oli myös valtahierarkia. Tämä hierarkia meni seuraavasti: (1) purgatorio, puhdistautuminen vanhasta, (2) illuminaatio, joka oli hengellä täyttyminen sekä (3) unio, eli yhteys Jumalaan.

Saavutuksiin liitettiin myös ulkoisia merkkejä. Niiden keskeisyys on tosin vaihdellut paljonkin. Osa pitää niitä erittäin tärkeinä ja joistakuista ne eivät ole kovin merkittäviä. Tätä kautta saamme nostaa esiin yhden kristillisen mystikismin termin: kharismata, oli erityinen armolahja. Niitä olivat Apostolien teoissa (2:1-21) mainitut näkyjen näkeminen, profetiat, kielillä puhumiset ja hengelliset humaltumiset. Kristinusko tulkitsi nämä Jumalan voimaksi yksilöiden kautta. Kuitenkin niiden kautta ja niitä teeskentelemällä on saavutettu myös valta -asemaa. Mikä ei tarkoita sitä että kaikki olisivat mystiikassa mukana vain tämän vallan saamisen vuoksi. Myöhemmin, keskiajalla, mukaan astuivat hieman groteskimmat ilmiöt, kuten levitaatio eli ihmisen leijuminen ja stigmatisaatio, jossa henkilöön syntyy samanlaisia jälkiä kuin Jeesukselle ajateltiin ristillä tulleen.

On hyvä huomata, että usein meditaatioon liitetään uskonnollisuus sekä epä -älyllisyys, kun puhutaan siitä kriittisesti. Sen kannattajat taas viittaavat ulkopuolisille vieraisiin kokemuksiinsa, sekä kertovat että kyseessä ei ole tunne, koska se saavutetaan harjoittelulla. Tässä mukaan astuu tietysti se, mitä intuitio ja tunne sekä näiden suhde pohjimmiltaan on. Jos se on harjaannutettua tunnetta, se on taito ilman että se lakkaa olemasta tunnetta. Lisäksi se, mitä vaikuttaminen sitten tarkoittaa, onkin isomman väännön aihe. Tätä kautta voidaan sanoa että mystikoiden metodin vaikutukset tunnetaan, mutta sen suhde mystikoiden maailmankuvan todistamiseen on sitten toinen, aivan oma ja erillinen, lukunsa.

"Eskimoiden keskuudessa tunnetaan ns. "kajakkitauti", jota esiintyy pitkillä, monotonisilla kajakkimatkoilla halki hiljaisen ja yksitoikkoisen maiseman. Mystikkojen tapa vetäytyä erämaihin, vuoristoon tai syrjäisiin saariin pois ihmisten ilmoilta on havaittu kautta aikojen otolliseksi muuntuneiden tajunnantilojen syntymiseen eristyneissä oloissa. Päinvastaisessa tilanteessa voimakkaat ja tunnepitoiset ärsykkeet synnyttävät hurmoksellisen transsin. Tämä voi esiintyä yhtä hyvin jalkapallo-ottelussa kuin uskonnollisessa herätyskokouksessakin. Esimerkiksi tunteelliset laulut, pään ravistelu, tanssiminen, suitsukkeen savun hengitys ja erityisesti useita eri rytmejä samanaikaisesti sisältävä rummutus auttavat irti arjesta. Transsiin kuuluu myös erillisen minätunteen heikkeneminen ja tunne sulautumisesta suurempaan kokonaisuuteen."
("Uskontojen Uhrien Tuki RY", "Muuntuneet tajunnantilat".)