Kun taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja

"Helsingin Sanomat" uutisoivat siitä että kirkon suosio on vähenemässä. "Tänään julkaistut tilastot viimeisen neljän vuoden ajalta kertovat karua kieltä siitä, että yhä harvempi uskoo jumalaan tai käy kirkossa. Enää 27 % suomalaisista uskoo Jumalaan, 21 % ei. Vielä vuonna 1999 peräti 47% ihmisistä uskoi Jumalaan. 15-24 -vuotiaista vain 15 % uskoo Jumalaan." (Ja lisänä saadaan sellaisia helmiä kuin "taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja" kun homo religiosus -ihmiskuva on romahtamassa mutta tätä halutaan kiertää vaikkapa klassisella kikalla jossa vaikkapa määrittellään ateismi uskonnoksi.) "Iltalehti" kertoo saman asian siten että edes joulu ja muut "Edes joulu ei vedä kansaa kirkkoon. Viime vuonna joulun palveluksissa kävi yli 130 000 ihmistä vähemmän kuin neljä vuotta aiemmin. Tuoreen nelivuotiskertomuksen mukaan kirkko menetti vuosina 2008-2011 enemmän jäseniä kuin koskaan aiemmin. Kirkosta erosi yli 225 000 ihmistä, miltei 100 000 enemmän kuin edellisellä nelivuotiskaudella."

Tämänlaisen uutisoinnin voisi luulla ilahduttavan mieltäni. Mutta tosiasiassa tämänlaiset asiat eivät juuri kosketa minua. Karkeasti sanoen muiden asenteet ja toimet eivät ole minulta pois, paitsi jos he tunkevat niitä minun elämääni (jolloin teen parhaani jotta se olisi  heiltä pois). ; Ajatus uskonnottomuuden runsaasta yleisyydestä hämmästyttää koska olen itse tottunut olemaan uskonnoton aikana jolloin se oli melkoisen epämuodikasta ; Tarkalleen ottaen puhutaan ajasta jolloin Dawkins ei vielä puhunut ollenkaan julkisesti uusateismista ja jotkin sellaiset nykyään selkeästi ateistiset tahot kuten Hawking ja Enqvist puhuivat muista asioista (molemmat mainitut fysiikasta). Nyt sitä on tavallaan trendipelle.

Asiaa mutkistaa se, että sain eilen yöllä nukkumaan valmistautuessani erittäin ylitsepääsemättömän, vahvan ja voimakkaan uskonnollisen kokemuksen. (Tai pitäisikö sitä kutsua hengelliseksi kokemukseksi.) Eli juuri sinä hetkenä kun uskonnottomuus alkaa olemaan muodikasta, saan kokemuksia joita juuri uskonnolliset puolet ovat korostaneet ja uskonnottomat halveksuneet ja jopa ohittaneet.

Tai pitäisikö sitä kenties sanoa hengelliseksi kokemukseksi. Tämä oli todella yllättävää, koska en ole koskaan - edes aikoina jolloin identifioinut kristityksi - ole saanut minkäänlaisia hengellisiä kokemuksia. Vakaumukseni oli sellaista viileämpää. Lisäksi olen vuosia ollut erityisen vastahankainen uskonnolle, joten sen totuuksien tavoittelu ei ole ollut tärkeässä osassa elämääni. Lisäksi taipumukseni empirismiin ja skientismiin ja argumentteihin ovat väheksyneet vahvasti mystisten kokemusten merkitystä.

Eilinen kokemus on jotain josta en puhu paskaa. Sillä se ei tue identiteettiäni eikä ole oikeastaan muutakaan sellaista jota olisin halunnut tavoitella, saati yrittänyt tavoittaa tämänlaista tilaa. Kokemus oli kuitenkin hyvin voimakas. Enkä yhtään ihmettele miksi ihmiset haluavat jakaa tämän kokemuksen ja kertoa siitä muille. Samalla kun perimmäisin tunne tilanteesta oli sellainen että sitä ei voi oikeastaan sanoilla kuvata. Sitä olisi ikään kuin jaetava jakamatonta (ja muita pseudosyvällisiä paradoksiaforismeja joita uskonnolliset kliseetehtaat tuottavat. Valitettavasti tätä kliseetehtailua laadukkaampaan ei oikeastaan taida edes pystyä). Kokemus tuntui samanaikaisesti ainutkertaoiselta, kiistattomalta että palautamattomalta. Eli kokemus on jotain jota ei pysty vain mekaanisesti toistamaan (toisin kuin monet shamanistiset visualisointitekniikat jotka ovat olleet kokeiltaessa helppoja ja toistettavia.) En pysty sanomaan kuinka kauan aikaa kokemuksessa meni, sillä aika menetti tyystin merkityksensä.

Kokemani oli jotain joka sopi erityisen hyvin Pseudo-Dionysoksen "Theologia mysticassa" opettamaan jaotteluun jossa  mystisessä kokemuksessa on kolme osaa ; purgatio, eli puhdistuminen ; illuminaatio eli valaistuminen ja unio eli yhteyskokemus. Merkittävää on, että kokemus oli myös sen verran voimakas. Se antoi sisäisen rauhan. Itse asiassa tämä on yllättävää koska aikaisemmin en kokenut olevani rauhan tarpeessa tai häiriintynyt. Kokemuksen jälkeen maailma näytti jotenkin selkeämmältä ja puhtaammilta. Kenties paras yritys kuvata sitä olisi verrata sitä useille ihmisille vieraaseen dissosiaatiokokemukseen, jossa ihminen irtautuu omasta ruumiistaan. Mutta tässä itseirtautumisessa ei kuitenkaan ollut niinkään kysymys irtautumisesta kuin liittymisestä kaikkeen muuhun.

Kokemus oli jotain joka luultavasti vaikutti jotenkin siihen miten näen ja koen asioita. Sillä näen yhä asiat, mutta ne tuntuvat erilaisilta. Aamu oli ensimmäinen muistamani jolloin herääminen ei vituttanut. Ja muutenkin olo oli enemmän pöllämystynyt kuin ärsyyntynyt. (Mikä on hyvin poikkeuksellista.) Uskoisin että tämä kokemus johtuu siitä että en ole tänään kokenut sisäistä kognitiivista dissonanssia. En ole ollut juurikaan erimielinen itseni kanssa. (Mikä on normaalisti se vakiotila itselläni. Tosin luulen että tämä kognitiivisen dissonanssin tai itseriitelyn puute on tyhmentänyt minua noin 50 oveluuspykälää.)

Yllättävää tilanteessa onkin lähinnä se, että tämä oli sisällöltään vahvasti ateistinen kokemus. Kokemuksen aikana nimittäin korostui se, että kokemus itse kertoi että siihen liittyy aivotoimintaa. Kokemuksen tuoma tunnetasolla välittynyt viesti oli kokolailla se, että tämä on aivojen tuottama uskonnollinen kokemus, ja samalla oli vahvasti tiedostettuna se, että jos tämänlainen kokemus tulee ihmiselle ei ole mitenkään typerää jos hän tästä päättelee Jumalan olevan olemassa. Kokemus siis tuntui Jumalakokemukselta ja mystiseltä kokemukselta mutta sen sävy oli ateismia. (Itse asiassa sen sävy oli hieman ohjailtavissa.) Tämä ei ole vitsi tai paskanjauhantaa. Aikaisemmin luin James Huberin tekstejä ja ajattelin että hänen mystinen ateisminsa olisi mahdollisesti "vain" jonkinlainen filosofinen vitsi. Tulkinta ei ollut huono koska Huberin koko tuotanto on itse asiassa tarinoita jotka ovat filosofisia vitsejä. Kuitenkin koettuani itse juuri samanlaisen kokemuksen uskon että ajatus kokemuksesta aitona kokemuksena ei ole ollenkaan naurettava. Huberin kuvaus itse asiassa vastaa omaa kokemustani. (Jonka ällistyttävyyttä ja vaikuttavuutta en voi oikeasti ylikorostaa. Kokemus päätyy ehdottomasti elämän yksittäisten kokemusteni top teniin. Se oli hyvä kokemus mutta se pääsisi myös kaikkien kokemusten top teniin. Jonne pääseminen on sivumennen sanoen melkoisen vaikeaa koska olen elänyt varsin mielenkiintoista elämää. ; Jos vaihtoehtoina uskonnolliseen kokemukseen on "Kyllä, varmasti" ja "kyllä" niin jokainen joka vastaa tässä tilanteessa vain "kyllä" eivät ole sellaista kokeneet.)

Uskovaisen silmiin ajatus tuntuu tietysti omituiselta. Se kun on "Miten joku voi muka sanoa että häntä ei ole?" Tämä on kuitenkin osoitus siitä että mystinen kokemus on sovitettu uskonnolliseen lokeroon ja sitä suostutaan tulkitsemaan vain uskonnon kautta. Maallinen ihminen voi lähestyä asiaa arkisesti vaikkapa Tiedefoorumin "Peksan" tavoin : "On syytä olettaa, että nk. hengellinen kokemus on mahdollinen ihmiselle. Se on vain yksi aivojen synnyttämä mielentila muiden joukossa, kuten vaikkapa raivo, rakastuminen tai tylsistyminen. On kuitenkin syytä olettaa, että se voi olla yksilölle varsin mullistavaa ja jopa terapeuttista. Hengelliseen kokemukseen liitetään usein ihmisten omakohtaisissa kertomuksissa ykseyden tunnetta universumiin, egosta vapautumista ja syvän rauhan ja rajattomuuden tunnetta. Aika ja paikka menettää merkityksensä. Fyysisiä merkkejä voivat olla mm. pupillien laajeneminen. Nykyaikaisilla aivokuvantamismenetelmillä ollaan havaittu, että jotain todellakin tapahtuu ihmisen aivoissa hengellisten kokemusten aikana. Mm. vuosikymmeniä meditointia harrastaneiden buddhalaismunkkien aivoja on tarkkailtu meditoinnin aikana ja heidän aivonsa toimivat eri tavalla meditoinnin aikana kuin normaalien."

Jos mystinen kokemus on aivotoimintaa, on nimenomaan luontevaa että se on mahdollista myös ateisteille. Tätä voi sitten todennäköistää tai hakea vaikkapa meditoinnin, uskonharjoittamisen ja muun vastaavan kautta. ; Mystisiä kokemuksia kuvaakin yleensä se, että kokemus sävyttyy vahvasti kokijan maailmankuvan ja hänen käyttämänsä mediumin kautta. Eli jos meditoinnissa käyttää apuna kristillisiä tekstejä, niin sisältö on kristillistä. Buddhalaiset eivät siksi noin karkeasti ottaen saa kristillisiä mystisiä kokemuksia eivätkä kristityt buddhalaisia. Siksi ei liene yllättävää, että oma kokemukseni sävyttyi uskonnottomuudella.

Merkittävintä kokemuksessa oli se, että uskoisin että jos uskonnollinen ihminen saa sellaisen, hän ei minun tapaani halua leikkiä sillä. Heille se sopii tietysti uskontoon ja heille yritys saada siihen taustayhteydeksi "jumalisuudeksi itseään kutsuvaa" ja "aivokemiaksi itseään kutsuvaa" oman halun mukaan ei tule heille edes mieleen. Omassa kokemuksessani tämä vaihtelu oli täysin mahdollista. Kenties siksi että minua ei pelottanut. Kenties siksi että olen agnostikko ja näiden asioiden punninta on minulla syvästi verissä. Uskoisinkin että uskovainen joka uskonnollisen kokemuksen aikana uskaltaisi ilman shokkia ja heräämistä heittäytyä sille ajatukselle että kokemus on vain hänen aivoistaan, hän luultavasti kokisi ateistisen unio mystica -kokemuksen.

Näin ollen kirkon, uskonnon ja hengellisyyden voi kenties erottaa. Luultavasti uskonnolla, uskonnollisuudella, kirkolla ja jopa hengellisyydellä vähemmän tekemistä näiden kokemusten kanssa kuin on yleensä sanottu ja uskottu. Jos tätä ei ymmärrä se näyttää siltä että "taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja". Kenties muoto on sama ja vain uskonnolliset ovat ikään kuin omineet sen.