KIR-JAS-SAN-SA-KIN-KO-HAN?

"For my younger viewers out there ; a book is something we used to have before the internet. It's sort of a blog for people with attention spans."
(Stephen Colbert)

Kirjabloggarit olivat yhteistuumin tarttuneet plagioimiseen. He kirjoittivat vääriä kirja -arvosteluja, joissa esimerkiksi kirjan juonia vääristeltiin. Ilmiöön on tarvetta. Sillä kopiointeja tapahtuu. - Itse asiassa jopa minun blogia on ainakin kerran käytetty copy-pastetutkielmoinnissa kouluesitelmässä niin että siitä on jääty kiinni. Tämä on tietysti turhauttavaa. Näin ollen on mukavaa ansoittaa internettiä sillä tavoin että jos sieltä kopioi, voi tulla vastaan sellaista materiaalia että on selvää että kirjaa ei ole edes luettu.

Kirjablogeissa esitelmänkopsaamista näkee "Syksyisin suosituiksi hakukohteiksi nousevat tunnetut klassikot, joita paljon kouluissa luetaan. Klassikon nimen perään liitetään vielä sanoja essee, juoni, esitelmä, juoniselostus ... En suinkaan kuvittele, että kaikki juoniselostusta hakevat olisivat koulutyötä tuskastelevia oppilaita. Hakua tapahtuu varmasti muutenkin ihan yleisestä mielenkiinnosta. Mutta uskon, että iso osa hakee helpotusta koulutehtäväänsä." Tämä kopioiminen ikään kuin pilaa koko kirjablogin pitämisen motivaatiota. "Siinähän ei sinänsä ole mitään väärää, että haetaan tietoa ja apua. On mielenkiintoista peilata omaa tulkintaansa muiden vastaaviin - siinähän on iso syy sille, miksi minäkin kirjabloggaan ja luen muiden kirjablogeja! Mutta se, että kopioidaan blogin tekstiä omaa esitelmää, esseetä tms. varten, on suorastaan hanurista. Ensinnäkin se on karhunpalvelus itselle. Toisekseen se on rikos." (Toisin kuin suorat lainaukset.)

Tämä plagiointi on tietysti murehduttava ilmiö. Itse olen lukenut kauan. (Itse asiassa minulla ei ole elämänkerrallista muistikuvastoa ajalta jolloin en olisi osannut lukea. Itseni kannalta olen siis tavallaan osannut aina lukea. Vanhempani lienevät tästä erimielisiä.) Yläasteella luin pääosin venäläisiä kirjailijoita. (Se, että luin hienostokirjoja johtui perheestä. Se, että ne olivat venäläisiä johtui omasta valinnasta, tarkalleen ottaen asenteesta jota venäjän kirjallisuudessa on usein.) Sittemmin juonelliset kirjat ovat marginalisoituneet lukulistoillani melko lyhyiksi. (Jos siinä on tarina, siitä on parasta tehdä elokuva. Ja koska Magnus Millsin "Aidantekijöistä" ei ole tehty elokuvaa, siitä pitää tehdä sellainen.)

Mutta näkisin että takana on toinen ongelma. Sitä kutsutaan nimeltä äidinkieli. Äidinkieltä, kuten muitakin taideaineita, on todella vaikeaa perustella ihmisille. Äidinkieli ei paranna tulotasoa tai oikeastaan valmista mihinkään ammattinkaan. Lisäksi äidinkielestä on tehty oppiaine joka helposti etäännyttää koko kirjallisuudesta. Tämä on toki hyvin tiukasti sanottu, mutta tarkoitan sitä mitä sanon. Itsekin olen toki hyötynyt äidinkielestä. Esimerkiksi tämä blogiteksti on tietääkseni kirjoitusta. (Ei kenties laadukasta, mutta juuri niin hyvää kuin olen harjaantunut. Verrattuna potkupuvussa riekkuvaan sinappikoneversioon itsestäni, tämäkin on ollut varsin mahtava harppaus.) Kuitenkin tästä varsin pieni määrä on "akateemista äidinkieltä", tai sitä mitä äidinkielentunneilla on opittu. Ja suuri osa ihmisistä käyttää äidinkielentuntien harjoittamia asioita vielä minua paljon vähemmän.

Mutta kenties ymmärrystä aiheeseen syntyy kun lukee "Crackedin" artikkelin "4 Ways High School Makes You Hate Reading". Lyhyesti se luetteloi syiksi sen, että äidinkielessä aloitetaan liian lujaa ; Koululaiset joutuvat tankkaamaan syvällisiä klassikoita, kirjoja jotka ovat heistä tylsiä. Nätä kirjoja ei myöskään saa haukkua, ja äidinkieli onkin tältä osin hyvin rajoittunut : Analyysien pitäisi olla kohteliaita ja myötäileviä vaikka koko kirja olisi aivan kamala. Jos haukkuu klassikkoa on väärässä. Kirjat jäävät valtaosalle koululaisille etäisiksi juuri syvällisyytensä vuoksi. Akateemisesti taitavat äidinkielenopettajat ovat tottuneet tunkeutumaan syvälle. Mutta heidän oppilaansa eivät ole. Kun syvällisessä kirjassa pääsee vain raapimaan pintaa, ei käsiin jää paljoa mitään. ; Jos kirjavalikoima olisikin kevyempää, niin hyvät lukijat osaisivat kyllä kaivaa niistäkin esiin jotain. (Joskus tulkinnat ovat niin taivaitahipovia että on vaikeaa sanoa analysoidaanko tässä kirjaa vai onko se tulkitsijan oma postmoderni luomus joka käyttää kirjaa lähinnä innokkkeena.)

Tässä tiivistyy hieman oman isäni tapa reagoida. Tuotin yhdessä vaiheessa huolta koska luin paljon "poikakirjoja". Äitini huolestui että kannattaisi laajentaa lukutottumuksia, ja ehdotti vaihtoehdoiksi ns. parempia kirjoja. Isäni piti tätä jonkinlaisena pseudo -ongelmana, koska minä luin. (Herrantähden.) Isästäni esimerkiksi Aku Ankka on mainiota koska sen kanssa ihmiset edes lukevat. Äidilleni roskakirjallisuus oli enemmänkin massoja latistavaa kulttuurinturmellusta. (Äitini näki mitä voisi olla paremmin. Isäni näki mitä voisi olla huonommin.)

Äidinkielenopettajat elävät sivistyskulttuurissa ja heidän on kenties vaikeaa ajatella että miten vaikeaan kirjaan suhtautuu ihminen joka ei ole tottunut lukemaan minkäänlaisia kirjoja. ; Heidät pistetään juoksemaan ennen kuin he osaavat kontata.

Itselleni tämä puoli on konkreettinen. Sillä vaikka osasin lukea, kielioppi on ollut minulle hyvin omituista. (Ja kielioppini on niin omituista että sitä voi käytännössä pitää aivan omana kielioppinani, ja se on yhteydessä Suomen kieleen vain joidenkin sanojen kautta.) Tämä setti on tuottanut vaikeuksia myös ulkomaan kielien kanssa. (Tässä on olemassa setti taitoja jotka tukevat toisiaan. Niiden vaikeudet kumuloituvat.) ; Tämä tuli mieleeni kun huomasin facebookin kautta hienon listan suomen taivuttamisesta. "Kauppa" -sanaa oltiin taivutettu tuhansiin erilaisiin muotoihin. Siellä oli upeita taivutusmuotoja joita ihmiset käyttävät aivan liian harvoin. (Esimerkiksi koska sinä olet käyttänyt taivutusmuotoa "kaupo-i-lta-nne-pa-han ABL PL PL2 PA HAN"? Käytä ihmeessä ettei käyttämäsi kieli kuihdu!) Tämä on kuitenkin juuri sitä "illatiivipuuroa" joka sotki ulkomaiden kielten opiskeluani äärettömästi. Sanalistaa lukiessa syntyy myös sellaisia tuntemuksia kuin että kielemme on äärettömän kompleksinen, ja että on ihme että minä osaan tuollaisia käyttää ollenkaan. ; Kun opettaja puhuu jostain possessiivisuffikseista (ja mitä niitä nyt olikaan) niin miten ihmeessä sitä voisi soveltaa englannin kielessä kun jo sanojen ja muun tankkaamiseen pitäisi panostaa. Kun noita sanoja ei ymmärrä tai ainakaan osaa käskystä soveltaa edes suomessa, niin niiden soveltaminen vieraalla kielellä on tuplavaikeaa. Kielenopetuksessakin pistettiin juoksemaan oletuksella että kaikki osaavat jo vähintään taaksepäinpuolivoltin. (Englantini on petrautunut koulun jälkeen roimasti, mutta syynä on se, että olen lukenut englanniksi ja miekkailumme on englannin kielellä ja siellä juttelen ääneen englannilla.)

Lisäksi äidinkielen kirjoissa voi ärsyttää se, että ne ovat taiteellisia. Tämä taas tarkoittaa usein sitä että siinä on hyökätty oivaltavasti jotain tabua vastaan. Tämä toki avartaa, mutta monilla huonoilla lukijoilla voi olla myös maailmankatsomus. (Ja koska he ovat sivistymättömiä, se on todennäköisesti peräti dogmaattinen sellainen. Anteeksi nyt tästä, mutta tämänlainen väitös ei ole läheskään niin paljoa paskapuhetta kuin sen toivoisin olevan.) Esimerkiksi jos tiukan linjan fundamentalistikristitty joutuu lukemaan kirjaa joka on hänestä "materialistista pintaliitoelämää" jossa peräti näkee "referenssejä darwinismiin", niin hän tulee tästä keskimäärin hyvin vittuuntuneeksi. Hän ei suinkaan avarru vaan päin vastoin varoo että ei anna pikkusormeaan Saatanalle. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä. (Ja tämä sama asenne on johtanut myös kirjarovioihin. Kenties kirjarovioijat tulivat dogmaattisuuspäissään tietoiseksi liika monesta kirjasta...)

Tämä johtaa siihen mitä "musiikintuntiongelman" kohdalla nostin aikaisemmin esiin. Dogmaatikkoa tämä tabunrikkominen ärsyttää eikä avarra. Ja tämä etäännyttää ilmiöstä. (Kyllä, tämä tarkoittaa muun muassa sitä että uskonnontunnit etäännyttävät uskonnottomasti asennoituneita uskonnosta.) Tähän musiikintuntikannanottoon tuli musiikin ja kulttuurin moniarvoisuutta ajava sivistynyt "Napoleon" (joka taitaa sekä sinfonioiden analyysin kuin kikkelivitsitkin, hän on niin monitaitoinen). "En näe, että koulun tarvitsisi erityisesti suojella erilaisia maailmankatsomuksia varsinkaan käytännössä tukemalla niiden eristäytymispyrkimyksiä. Äidinkielentunnillakin voi päätyä lukemaan kaunokirjallisuutta, jossa on syvästi omien arvojen vastaista ainesta, ja se on minusta vain hyvä. Eri asia on, jos pitäisi todistuksensaannin yhteydessä - eli tyystin eri tilanteessa - lausua kirjasta sitaatteja muka ominaan ja äärimmäisen arvostettavina."

Ongelmana onkin se, että jos halutaan korkeatasoista äidinkielen taitoa, tilanteen on oltava juurikin näin. Eli äidinkielen opetuksessa pitäisi nykyisen (maailmanlaajuisen) tavan mukaan ottaa arvostettavia kirjoja pakkolukuun. Nähdäkseni tämä varmistaa kuitenkin lähinnä sen, että nämä kirjat luetaan kerran - tai, kuten muistamme, plagioidaan niistä lyhyt essee netistä - ja sen jälkeen ei sitten lueta mitään muuta. Olen elämäni varrella hyvin pettynyt monien ihmisten sivistystasoon ja älykkyyteen. ; Tämä on opettanut lähinnä sen, että jos ihminen ei osaa kontata, hän ei ymmärrä juoksijaa. Itse olenkin niin karulla linjalla että kenties äidinkielessä pitäisi klassikkoluvusta tehdä vapaaehtoista, jotain joka kuuluu niille jotka tavoittelevat kiitettäviä numeroita. Pienempiä numeroita tavoittelevat taas voisivat lukea jotain kevyempää. Kirjavalinnan kautta ihminen voisi lukea juuri sellaisen kirjan johon vielä voisi pureutua. Ja nähdäkseni ihminen saa vain ja ainoastaan tälläisistä kirjoista jotain.