Mitä jää meistä jälkeemme (kasa lihavia luurankoja)

En enää ajattele, en siis ole?

Ihmisen elämässä eläminen on yleensä tärkeää ; Ihminen on eräässä mielessä se, mitä hän luo ja tuottaa. Näin voisi olla luontevaa väittää että ihmisen elämä saisi viimeisen arvionsa viimeisissä sanoissa. Tätä asennetta kuvastaa esimerkiksi Shalom Auslanderin "Hope - the tragedy", jossa tätä kuvataan seuraavasti "Kugel thought specifically about the experience of dying. He thought about the pain, about the fear. Most of all, he thought about what he would say at the final moment; his ultima verba; his last words. They should be wice, he decided, which is not to say morose or obtuse; simply that they should mean something, amount of something. They should reveal, illuminate. He didn't want to be caught by surprice, speechless, gasping, not knowing at the very last moment what to say." Kuitenkin jos ihmisen elämää katsotaan, hän jättää jälkeensä paljon kaikkea. Ultima verbaan keksittyminen on elämäkeskeisyyttä, jotain jossa ei ajatella mitä on elämä kuoleman jälkeen. (Enkä nyt tässä puhu paratiisista tai muusta elämän jatkumisesta.)

Monessa mielessä kuoleman jälkeen jää paljonkin aineistoa, ja eräässä mielessä ihmisen tarina ei todellakaan huipennu viimeisiin sanoihin.

Sielun ylösnousemiseen ja ruumiin alas jäämiseen.

Esimerkiksi Aamulehdessä kauhisteltiin Toijalaa, jonka koulussa on aito ihmisen luuranko. Tätä pidetään vainajan häpäisynä. "Akaan Toijalassa on herännyt keskustelu siitä, mitä pitäisi tehdä Toijalan yhteiskoulussa kaapissa säilytettävälle aidolle ihmisen luurangolle. Koulu on saanut luurangon lahjoituksena viime vuosisadan alkupuolella. Sitä on käytetty opetuksessa vain vähän, ja nyt siitä halutaan eroon. Esimerkiksi Akaan Työväenyhdistyksen johtokunnan kokouksessa keskusteltiin taannoin, mitä luurangolle pitäisi tehdä. –Oli luuranko sitten punavangin tai venäläisen sotilaan, niin toivomus olisi, että vainaja kuuluu haudan lepoon ja hautajaiset on järjestettävä. On jo aika hoitaa tämä asia kunniallisesti"

Usea ajatteleekin että ruumiita voi häpäistä. Ja moni on tarkoituksella yrittänyt häpäistä ruumiita. Historian varrella voi törmätä esimerkiksi siihen että vihollisen ruumis pilkotaan tai tätä kohdellaan muutoin epäkunnioittavasti. Tätä on pidetty jonkinlaisena ultimaattisena vallanosoituksena joka osoittaa että kohde on ehdottoman päihitetty. Seipään nokassa killuva irtopää on vahva symboli joka perustuu ruumiin häpäisemisen idealla että sille että elossaolevat pelkäävät sitä prosessia joka muuttaa elävän toisinajattelijan seipäännokassa killuvaksi irtopääksi. Ruumiin häpäisyksi nähdään myös nekrofilia, kuolleen kanssa harjoitettu seksi. Joku voisi ajatella että tämä olisi uhriton rikos, mutta valtaosa ihmisistä kokee että ruumis raiskataan, eikä se että 'ei sano "ei"'  ei riitä "kylläksi". Eikä se, että kuolleen kanssa muhinointi ei tuota vammoja, tauteja tai vahinkoa kuolleelle nähdä minään oikeutuksena teolle. Se, että ruumis välineellistetään omaan hyötyyn ilman haittoja ei siis ole oikeutus. Nekrofiilille ei anneta lupaa sanoa "What's the harm?"

Näin ollen ei ole ihmeellistä että luuranko herättää keskustelua. Ruumiiden häpäisyä pidetään konkreettisena ilmiönä jota voidaan tehdä.

Yllättävämpää on sen sijaan se,e ttä "vanhempi polvi" näyttää suhtautuvan opetuskäyttöön hyvinkin maltillisesti. Vaikka yleinen trendi onkin ollut että meno on nykyisin vapaamielisempää kuin ennen, niin tässä kohden oltaisiin valmiimpia joustamaan. Opetuskäyttö onkin siitä mielenkiintoinen, että se on ollut kiistanalainen aihe likimain aina. Esimerkiksi lääketieteen kehityksen kannalta ongelmallista on ollut se, että ruumiinavauksia ei ole aina katsottu hyväksi. Siksi lääketieteen harjoittajat ovat aikanaan harjoittaneet laitont ruumiiden ostamista. Merkittävää on, että näissäkin piireissä ilmiötä on katsottu usein "sormien välistä", eli vaikka teko olikin ehdottomasti laiton, niin lääketeiteen hyväksi se ikään kuin sallittiin. Näin ollen vahvimmat puuttumiset tulivat siitä jos ruumiita hankittiin hautausmaaryöstöjen sijaan murhilla.

Esillä oleva ihmisen ruumis onkin tätä kautta häpäisy-hyötykäyttö -kuilussa. Esimerkiksi on mahdollista testamentata ruumiinsa lääketieteen opetusvälineeksi tai tehdä elinluovutuskortti. Näitä pidetään hyväksyttävinä koska ne ovat ns. "vainajan tahto". ; Nykyään ruumiinryöstöä pidetään melkoisen pahana rikoksena, juurikin sen takia että idea siitä että vainajan oma uskonto ja vakaumus ja tahto olisi oleellinen mittari. Hyötykäyttö ruumiiseen sallitaan siis ikään kuin vain "omistajan luvalla".

Ajatus on siitä mielenkiintoinen, että teknisesti kristillinen kulttuuri ei välitä kuolleen ruumiista kovinkaan paljoa. Sielu on relevantti. Sen sijaan egyptiläisessä uskonnossa ja vastaavissa ajatus ruumiinhäpäisystä voisi olla teologisesti korrekti koska niissä ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä on vahvasti sidottu jäljelle jääneeseen ruumiiseen. Näin ollen museoiden näytillä olevat muumiot "loukkaavat ruumiin uskomuksia" pahemmin kuin "kristityn luuranko". Kuitenkin jostain syystä ihmisistä tuntuu siltä että muumioiden näytilläolo olisi jotenkin hyväksyttävämpää kuin Toijalan luuranko.

Pascal Boyerin näkemyksen mukaan on luontevaa että ihmiset suhtautuvat ruumiisiin juuri tällä tavalla ; Hän korostaa että hyvinkin monissa kulttuureissa ruumis nähdään ihmisyyden jatkeena. Henkenä on se, että ruumis on ikään kuin sielun omistuksessa. Hän selittää kuolleen näkemisen aiheuttamaa ristiriitaa sillä, että ruumis sotkee mielemme skeemoja. Meillä on skeema ihmisestä ja kuolleesta luonnosta, ja ruumis ei sovi oikein kumpaankaan skeemaan. Näin ollen on luontevaa että ruumiin omistusoikeus säilyy kuoleman jälkeen. Näin ruumista on mahdollista häpäistä. (Se, mitä tämä sitten tarkoittaa on hyvinkin kulttuurisidonnaista. Toisissa kulttuureissa hautaamatta jättäminen on kammottavaa, ja toisissa kulttuureissa ruumiit nimeomaan kuivataan tai pidetään muuten ihmisten lähellä.)

Näin ollen muumion näytteillepanon hyväksymisen syyksi voidaankin laittaa "toiseus" ; Hieman kuten eläinten syömisessä vaikuttaa ex post/ex ante -ajattelu jonka vuoksi tutumpaa eläintä on vaikeampi syödä kuin tuntematonta anonyymiä eläintä vaikka liha ja eläin ja kuolemantuska ja vastaavat ovatkin samanlaisia. (Yhteys ei ole huono, koska eläimet on tehty ruuasta, ja esimerkiksi lihansyönti on aina eläimen ruumiiseen kajoamista, siis ainakin jollain tasolla "oleellisesti analogista" ihmisen liharuumiiseen nähden.) Tämä sotii sitä ajatusta vastaan, että vainajan tahto ja näkemys olisi se oleellisin ja syvin peruste.

Itse asiassa mitä enemmän asiaa miettii, sitä helpompaa on huomata että yleensä vainajaa kohdellaan kuin tämä olisi jonkinlainen elossa olevan ihmisen jatke. Sielu siis ikään kuin säilyttäisi omistusoikeuden ruumiiseen jonka tämä on kuitenkin selkeästi hylännyt ja jättänyt. Ruumiista tulee tällöin jonkinlainen kuolleen oma performanssi. Jokin jossa on sanomaa vielä pitkään ultima verban lausumisen jälkeen.

Itsestäni on tosin hieman kummallista pitää omistusoikeutta ruumiiseen kuoleman jälkeen. Itse näen että elämä on aina ensikertalaisten käsissä ja pidän myös ruumista kertakäyttötuotteena. Näin ollen katson (ainakin tällä hetkellä) että on aivan järkevää "testamentata" ruumiini omaisilleni (tai tieteelle) ja antaa heidän tehdä omaisuudellaan mitä mielivät. Olen kuollut, en käytä tavaroitani enkä välitä. (Mutta toisaalta olenkin niitä ihmisiä joista on ekologista ja kuollutta kunnioittavasti muistelevaa tehdä kuolleesta lemmikkikissasta rukkaset tai tehdä muita vastaavia asioita.)

Kuolinilmoitus, Nekrologi

"Unkurissa" muistutettiin taas kuolinilmoituksista. Hän huomioi, että kuolinilmoituksissa on käytössä vakiintuneita symboleja, jotka jäävät tätä kautta kenties hieman persoonattomiksi "nykyajan melskeisessä maailmassa ja toisaalta visuaalisen symboliikan huiman kehityksen aikakautena ilmoitusten merkistö tuntuu hieman aikansa eläneeltä. se ei kuvasta inhimillisen todellisuutemme ulottuvuuksia. maailman muutokset laittavat kysymään, olisiko mielekästä kehittää kuolinilmoituksiin uutta kuvastoa? jotakin ex libriksen kaltaista, vainajasta jonkun oleellisen seikan kertovaa?" ja kuitenkin niissä on jotain kaunista "ei tästä ole kovinkaan monta vuotta aikaa, kun suomen kirjailijaliitto pahoitti mielensä siitä, että kuolinilmoitusten runonsäkeistä ei makseta kirjailijoille korvauksia. tämä on masentava esimerkki viime aikoina yleistyneistä pyrkimyksistä venyttää tekijänoikeuksia yli niiden alkuperäisen tarkoituksen ja puristaa niistä irti viimeinenkin penni. minusta ei kyllä ole mitään syytä pelätä, että runojen käyttö kuolinilmoituksissa riistäytyisi sillä tavoin käsistä, että se uhkaisi kirjailijoiden toimeentuloa. kukaan ihminen ei tarvitse kuolinilmoitusta kuin kerran. sitäpaitsi tekijänoikeuslain mukaan julkaistusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa. lainaukseen ei tarvita tekijän lupaa. runonsäe kuolinilmoituksessa kertoo kauniilla tavalla siitä, että kirjallista kulttuuria vielä arvostetaan suomessa."

Sekin kuitenkin muistuttaa siitä että kuolinilmoitus on ihmisen narraatio joka on alistettu muiden valvonnalle. Tämä on siitä mielenkiintoinen, että se sopii äärimmäisen hyvin antiikin kreikkalaiseen näkemykseen jossa ihmisen elämä nähdään ikään kuin kokonaisuutena. Vasta kuolema tarjoaa finaalin joka kontekstoi koko ihmisen elämän niin että voidaan arvioida onko se hyvä vai huono elämä. Näin ollen arviointi tiivistynee joko em. ultima verbaan tai sitten kuolinilmoitukseen joka on ulkopuolisen arvio joka tehdään siitä elämästä jota on ollut vielä viimeisen sanomisenkin jälkeen. (Tämän vuoksi vaikka Jeesuksen viimeiset sanat ovatkin hankala asia, uuden testamentin voidaan kokonaisuutena olevan todella pitkä Jeesuksen nekrologi, ulkopuolinen arvio tämän elämästä.) Kuolinilmoituksissahan nimittäin tyypillisesti korostuvat juuri ulkopuoliset arviot ihmisen koko elämästä. Näin niiden kulmakin on helposti nimenomaan ulkopuolinen, ei vainajaan samastuttava surunilmaus vaan enemmänkin vainajan tarinaa kertova narraatio.

Osa kokee tämän ahdistavanakin "Loistava puhallus" -blogi kuvaakin nekrologeja seuraavalla tavalla "En koskaan väsy päivittelemään, miten väärän ja tunteettoman kuvan ne antavat ihmisen elämästä. Aivan kuin ihmisen elo olisi pelkkää kouluttautumista, huippusuorittamista ja -suoriutumista, keksintöjä, palkintoja, politiikkaa, järjestötoimintaa ja johtajuutta. Kukaan ei ole koskaan esimerkiksi rakastava perheen isä, hyvä äiti tai kuunteleva velipoika. Arki ei ole nekrologeissa läsnä. Vainajaan ei saa mitään kosketuspintaa. Hän on kulkenut läpi elämän kuin teflon, tylsästi, kokouksissa, seminaareissa ja toimikunnissa istuen. Toisaalta jos näin on ollut, ei rakkaudelle ole kai aikaa jäänytkään. Samoin minusta tuntuu omituiselta, ettei vainajasta saisi puhua pahaa. Minusta tuntuisi varsin oikeudenmukaiselta, että minua kuvailtaisiin nekrologissa esimerkiksi "varsin vittumaisena ja katkerana miehenä, joka ei elämässään saanut aikaan mitään ihmeellistä". Kummallista on ollut lukea nekrologia tutusta hirviöstä, joka nekrologissa kuvataan lähes pyhimykseksi." ... "nekrologi on myös vallankäytön väline. Eli ne ihmiset, joista ei nekrologeja kirjoiteta, ovat täysin mitättömiä, vailla minkäänlaista arvoa tai uutisarvoa yhteiskunnallisesti: kasvottomia, nimettömiä, köyhiä, ammatittomia, työttömiä ja palkitsemattomia. Näiden ihmisten elämillä ei ollut mitään merkitystä, eikä ole kuolemillakaan. Eikös me kaikki ollakaan sankareita? Onko jokainen ihminen sittenkään laulun arvoinen? Ei taida olla. Ei ainakaan nekrologin väärtti."

Tämä muistuttaa omia mietteitäni siitä miten laki vaatii että nekrologin tulisi olla jotenkin vainajaa kunnioittava. Itse haluaisin että oma nekrologini olisi rehellinen. Tämä on luonteeni tuntien vakavassa ristiriidassa sen kunnioittavuuspuolen kanssa. (Paitsi toivon mukaan jos kirjoitan tämän tähän?) Toisaaltani egoani ei nyt eläessä hivele se, että joku olisi kuolinilmoituksessani aidosti rehellinen ja se esittäisi minut sellaisena kuin olin (vai enemmän "olen" kun en vielä ole kuollut, ainakaan tätä tekstiä kirjoittaessani en ollut?..) eläessäni.

Oma suhtautumiseni aiheeseen on (tyylilleni uskollisesti) samanaikaisesti pirun konservatiivinen että provokatiivinen ja makaaberi ; Se tiivistyy sitaattiin joka löytyy myös "Unkurin" linkkini kommenteista. "Ajatus siitä että kuolinilmoitus olisi jotenkin persoonallinen on jopa ahdistava. Mitä minä saisin? Tunnukseksi joku hiton näppylähansikaslogon joka symbolisesti Comic sans -fontilla ilmoittaa olevansa runkkauslapanen? Työpaikat ja firmat hallitsevat elämää nykyisin enemmän kuin uskonto. Miten olisi pieni McDonald’s -logo pätkätyöuran kiitokseksi? Kuoltuamme olemme vihdoin kaikki samanlaisia. Silloin on harmoniaa ja yhtenäiskulttuuria. Tässä vaiheessa olisi jo riidanhaluista vaatia jotain muuta kuin ristiä.."