Vilho Askola kirjoitti tatuoinneista räväkän tekstin "Tatuointi - sisäisen saastan käyntikortti". Sen tatuointikuva näyttä kumpuavan yhtä vanhoilta ajoilta kuin kirjoittajan etunimikin. (Vaikka hän vastustaa tatuointeja, hän silti heiluttaa erityisen mielellään leimakirvestä..) "Ennen prostituoidut ja rikolliset hankkivat tauoinnit siinä vaiheessa, kun eivät enää viitsineet teeskennellä olevansa mitään parempaa kuin prostituoituja ja rikollisia, eivät enää välittäneet ylläpitää kunnon ihmisen kulissia. Ja tänään tatuointi toimii täsmälleen samalla periaatteella." Nykyisinhän tatuointi ei enää ole yhteiskuntakelvottomuuteen liittyvä symboli. Tämä on merkityksellistä, sillä tatuointi joka kuulluu vain merimiehille, rikollisille ja prostituoiduille on sosiologinen merkki joka eroaa oleellisesti merkistä jota kantavat likimain kaikki. Kun signaalin ja kohteen välillä ei enää ole yhteyttä, signaalin merkitys rikollisen ja muun hampuusin tunnistamisesa menettää voimansa. Nykyään tilanne ei ole tämänlainen "olen prostituoitu" -leiman hankkiminen. Vaan sen sijaan tatuoinneilla on olemassa kaksi motiivia (a) tatuoinnin ottaneiden oma taso jolla korostetaan individualismia. Tämä tuntuu tietysti hieman erikoiselta koska tatuoinnit ovat niin yleisiä kuin ovat. Erikoisuutta voi harjoittaa paremmin olemalla jotenkin ... uniikimpi. (b) tatuoinnin oikea sävy tuntuukin olevan enemmän alakulttuurin tyylin korostaminen, eli eräänlainen heimohenkisyys.
Tämä on psykologisesti ymmärrettävää koska kaupunkiasumisessa lähiympäristön ihmisten määrä ylittää taatusti Dunbarin luvun. Näin ollen ihmiset eivät kaveeraa toistensa kanssa pelkästään asuinalueen kautta vaan hakevat yhteyttä muilla keinoilla. Alakulttuurien muodostuminen onkin urbaanin kaupunkielämän luonteva osa. On kuitenkin ymmärrettävää että perinteisen elämäntavan kannattaja joutuu kognitiiviseen dissonanssiin kohdatessaan yhteiskunnan muuttumista. Muutos näyttää erittäin helposti samalta kuin pahuus. (Joskus se näyttää siltä siksi että se todella on pahuutta. Joskus se näyttää siltä siksi että ollaan jääty ajasta jälkeen.) Kaikki muutos "oikeaoppisuudesta" - eli kehityspsykologian kannalta karkeasti siitä mihin on lapsena ja parikymppisenä kasvettu ja totuttu - on hyvin helposti pahuutta. Konservatiivisuus muuntaa muutoksen - ja edistymisenkin - perusoletukseltaan huonoksi, epäilyttäväksi tai vähintään turhaksi - tai jopa saastaksi.
1: Toki jokainen on avomielinen kestämään muutoksia, mutta toiset ovat vähemmän avomielisiä kuin toiset. Adaptoitumisvaatimukset ovat itsellenikin joskus liikaa. Olen esimerkiksi täysin jäänyt jälkeen kännykkäteknologiassa. En ymmärrä miksi pitäisi voida lähettää tekstiviestiä kummoisempaa tavaraa kun sitä varten on tieturi. Ja tämä koskee vain helposti selitettävää "rautapuolta". Yhteiskunnassa on muutoksia myös "softapuolella" ja niiden kanssa vaikeuksia on helposti enemmän mutta niitä on vaikeampi konkretisoida.
Askolan kommenteissa tuntuukin paistavan erityisen vahvasti esille se, että hän pitää tatuoinnin ottaneita turmeltuneina. Tämä tarkoittaa sitä että he edustavat väärää ideologiaa. Askola sanoo tämän aivan suoraan ; "Tatuoidut ovat edelläkävijöitä, jotka profetoivat sitä liejua jossa useimmat kohta elävät. He sairastuivat spitaaliin ensin ja nyt levittävät sitä ympärilleen. Tavallaan kokonaisjoukon onneksi he leimaavat itsensä, jotta puhdas ihminen näkee helposti kenen seuraa välttää, kenen mielipide on väärä ja kuka kaikessa toiminnassan pyrkii nopeuttamaan rappeutumiskehitystä." Väärä maailmankuva tekee muutakin. Askola korostaa että siitä seuraa, ei enempi tai vähempi kuin yhteiskuntakelvottomuus. "Kun hän tietämättään sairastaa yhteiskuntakelvottomuutta, hänen tiedostamaton minänsä ohjaa hänet hankkimaan tatuoinnin, jotta ympäristö havaitsisi hänen surkean tilansa ennen kuin hän itse käsittää onnettomuutensa. Fyysisissä sairauksissa näppylät, ihottumat ja paiseet toimivat samalla tavalla: kehottavat muita ihmisiä kavahtamaan sairasta, pysymään loitolla. Tatuointi on iljettävä asia, kuin ripulin ja hemofilian yhdistävä tauti jonka kantaja on hankkinut itselleen tahallisesti." Tämä on näkemys jota ei varmasti löydy psykologian kirjoista, mutta Askola harjoittaakin medikalisoivaa uskonnollisuutta. Tämä on yleinen strategia, jossa otetaan huomioon se, että synnistä puhuminen synnin nimellä ei anna poliittista valtaa tai uskottavuutta. Kun uskonto kätketään lääketieteen jargoniin (jossa ei ole lääketieteen sisältöä vaan sanojen ulkomuoto) ja synti määritetään tässä taustassa esimerkiksi mentaaliseksi haavaksi tai traumaksi tai mielenterveyden häiriöksi, voidaan rakentaa tämänlaisia ihastuttavia muka-argumentteja.
Nähdäkseni Askola esittääkin juuri samaa mitä jotkut hänen bloginsa lukijat harjoittavat suoraselkäisemmin ; "Kristillisestä näkökulmasta olen kuullut sanottavan, että tatuointi (ja lävistykset) ovat ihmisen tapa kapinoida; osoittaa muillekin ettei ole tyytyväinen kehoonsa, siihen mitä on Luojaltaan saanut. Hyvän itsetunnon omaava ihminen ei moisesta saa mitään lisäarvoa. Pidän tatuointeja keinona korostaa ulkokuorta sisimmän sijasta. Ilmeisesti tatuoinnin ottaja hyvin tiedostaa, ettei pintaa syvemmältä löydy ainakaan mitään kauniimpaa kuin ulkonäöstä." Tämä on tietysti siitä mielenkiintoinen huomio, että samantapaista argumentaatiota voidaan soveltaa mihin tahansa:
1: Esimerkiksi koristeluun. Pukeutuminen edustaa monelle tärkeää identiteettiä. Ihmiset Jehovan Todistajista Hare Krishnojen kautta Punkkareihin ja goottityttöihin ja Lolitoihin pukeutuvat hyvin määrätyllä tavalla. Lisäksi monelle ihmiselle annetaan erilaisia ristikoruja. Itsellänikin on jopa käytössä kristillisiä koruja. Ne ovat ulkonäköön vaikuttamista. Koristelua voidaan pitää turhamaisuutena joka ohjaa ulkokuoren rakentamiseen sisällön sijasta. Siksi ristikin voi ajaa harhaan kristillisyydestä. Tosiasiassa risti kuitenkin korostaa sisäistä vakaumusta. Se on sitä että sisäisestä vakaumuksesta tehdään ulkoinen identiteetti. Tämä on lähes kaikille ihmisille jollain tavalla tärkeää. Oman (ala)kulttuurin esilletuominen vaikkapa vakaumuksen julistamisessa on tärkeää.
2: Lisäksi olen huomannut että likimain jokaiseen asiaan jota kristinusko tai joku kristillinen suuntaus pitää pahana tuomitaan helposti jotenkin elämänlahjan tuomitsemisena. Tämä kohdistuu aivan kaikkeen ; Ja on mahdotonta olla rikkomatta jonkun uskovaisen pyhiä tuntoja vastaan. Esimerkiksi siihen miten Jehovan todistajat kieltävät ristikorujen käytön (Heille risti on harhaoppi, pitäisi olla pystypaalu. Sekä sen takia että on aika makaaberia kantaa uskonnon tunnuksena välinettä jolla Jumala tapettiin.) Sama koskee tietysti abstraktimpiakin asioita. Esimerkiksi masentumista kohdellaan usein hyvin kieroutuneesti : sen nähdään suuresti halveksivan sitä lahjaa jonka Jumala on ihmisille antanut. Itse ihmettelen että mikä lahja ruumis voi olla jos sillä ei saa tehdä mitään, esimerkiksi hankkia siihen tatuointia. Näyttää pikemminkin siltä että ruumis on vuokrattu ja Jumalalla on aivan perkeleenmoisia kiristysvaatimuksia tämän ruumiin suhteen. (Tosin tatuointejen kohdalla Jumala ei rankaise rutolla ja syövällä. Mikä onkin häneltä erityisen julmaa koska tämä elossaoleminen pakottaa meitä kuuntelemaan Askolan kaltaisia ihmsiä ja heidän julistavia juttujaan.)
3: Kristinuskon julkinen ilmaisu on sekin merkki ihmisen tekemästä valinnasta. Kristillinen toiminta ja symboliikka on avointa - ja usein varsin pysyvä osa ihmisen "julkista performanssia". Tämän pitäisi tarkoittaa lupaa uskontokritiikille, koska eihän sitä voi olettaa että laittaa jotain pihalle näkyville ilman että sitä haukuttaisiin. Näin ollen esimerkiksi uusateistejen syyttäminen "militanteiksi" näyttää mielenkiintoiselta. Sillä ainakin minun tietojeni mukaan he eivät syytä kristittyjä yhtä syvälle suohon kuin Askola tatuointien käyttäjät. Yhteiskuntakelvottomuus, sisäisen elämän puute ja muut vastaavat syytökset ovat syviä ja vakavia, eikä uusateistien anglikaanisten bussimainosten mielikuvitukseton copy-pasteaminen ainakaan tietojeni mukaan ole ollut koskaan yhtä räväkkää. Ja jos onkin, niin jää seonneen yksilön mekastamiseksi sen sijaan että saisi Askolan tapaan erilaisia komppaajia ja myötäkarvaajia jotka "kristillisestä näkökulmasta" ymmärtävät että erilaisia vakaumuksia esitetään ääneen. Askola saa luvan kertoa mikä hänestä on hyvää ja pahaa. Sama ei jostain syystä sovi uskontokriitikoille. (Ilmeisesti tämä on OK. koska uskonto tuomitsee heidät yhteiskuntakelvottomiksi, eihän näillä ihmisillä ja heidän näkemyksillään ole väliä. Toisin kuin Askolan jolla on vakaumus jota tulee kunnioittaa koska uskonto.)
Tatuontikritiikillä naureskelu olisi tietysti sellaisenaan halpamaista : Kommenteista löytyy myös suoraselkäinen ja tärkeä huomio. "Mitä ihmettä varten ne muut sitten ovat menneet itsensä tatuoimaan, jos niihin liittyviä kommentteja ei kestä? Tärkeintähän pitäisi olla se, millaiseksi itsensä kokee, tatuoinnin kanssa tai ilman, eikä se miten muut hänet kokevat. Vai onko kuviteltu, että tatuointi olisi jotenkin keskustelun yläpuolella? Eihän se sitä ole, koska eihän se ole kenenkään henkilökohtainen ominaisuus vaan hankittu teelmä." Kyllä tatuoinnin ottamista saa kritisoida. Siksi, vaikka Askolan teksti näyttää olevankin vahvasti ad hominem -muotoa "
En olisi kirjoittanut tatuoinneista ellen olisi palauttanut tätä "Audi -testiin". Se on karkeasti ottaen Audi -nimisen filosofin kehittämä testi jolla voidaan tunnistaa se, onko argumentti uskonnollinen vai onko se aidosti sekulaari. (Kysymys ei siis ole miehien kaava jolla voivat arvioida itselleen sopivan naisten ihanneiän...) On tärkeää että teen tämän, sillä
1: Tämä palauttaa keskustelun siihen miten uuskonservatiivi perustuu "vallankaappauskieleen" jossa konservatiivis-uskonnollisen maailmankuvan argumentaatio ei enää tehoa joten se naamioidaan sekulaariksi uskonnottomaksi argumentaatioksi.
2: Tämä ohjaa asiat blogini sisällölle oleelliseksi koska usein korostan miten monet argumentit, korostetusti esimerkiksi eutanasian ja abortin kohdalla, on uskonnollistettu niin että niiden kohdalla ei ole käytännössä muuta kuin uskonnollista keskustelua. Eli aiheista ei käytännössä edes halutessaan voi puhua ilman uskonnon taakkaa. Ja näiden kohdalla vaikka Jumalaa ei sanana mainitakaan, uskonnolliset argumentit ovat mukana taustalla.
+: On selvää että tarvitsen jonkinlaista mittaria, koska väitän että uuskonservatiivit uudelleenmuotoilevat argumenttinsa ja uskovaiset soluttavat näkemyksiään turhankin kärkkäästi kaikkeen. Minun on kyettävä näyttämään tämä jotenkin toteenkin. Usein tämän havaitseminen ei toki ole ylitsepääsemättömän vaikeaa ilman erityiskouluttautumista. Mutta on hyvä käyttää kunnon välineitä ja totuttautua niihin.
Argumentaation analyysiin erikoistunut "Philosophical Disquisitions" nimittäin erittelee Robert Audin testivälineen varsin mukavasti. Se itse asiassa esittelee homoseksuaalisuuden kietämiseen perustuvan argumentin jota on myyty nimenomaan uskonnottomana. Tämä on tietysti vaste siihen että valtaosa ihmisistä on todella tympääntynyt homoseksuaalisuuskeskusteluun koska se ei ole keskustelua vaan inttämistä jossa uskovaiset ovat vain esittäneet mikä on heidän uskonsa mukaan oikeaoppista ja kieltäneet niitäkin jotka tätä vakaumusta eivät jaa tottelemaan tätä. Usea on kyllästynyt ja täten uskonnollinen puhe usein käytännössä ignoroidaan. Uskovaiset ovat turhautuneet ja keksineet tavan vastustaa homoseksuaalisuutta ilman että se olisi uskonnollista. Eli he vastustavat tätä sekulaarilta pohjalta. Argumentin analyysi paljastuu että tosiasiassa argumenttiin on piilotettu kaksi läpeensä uskonnollista premissiä.
1: Toisin sanoen argumentin väitetään olevan muutoin kuin uskonnollisesti rakennettu. Kuitenkin se on jotain joka lähinnä ei pidä sisällään suoraa mainintaa Jumalasta ja pyhistä kirjoista. Uskonnolliset perinteiset argumentit luonnonjärjestyksestä oli vain naamioitu sekulaarejen sanankäänteiden taakse. Eli kun ihmiset kyllästyivät uskonnollisiin argumentteihin ja vaativat muutakin keskustelua kuin ainaista uskontoa, he saivat uskonnollisia argumentteja jotka oli naamioitu eiuskonnollisella kielellä. Ei ihme jos tämänkaltainen alkaa vituttamaan. (Sen ei kannata koska tämä on vakiotila ; Uskontoa muotoillaan koko ajan osaksi arvokeskusteolua. Uskovaiset valehtelevat yllättävän usein argumenttejensa perustasta.)
Audin lähestymistapa on mielestäni siitä hyvä että se ei vaadi sen tuntemista mitä argumentin edustajat sisimmässään uskovat (tai vielä pahempaa "alitajuisesti uskovat") tai mihin järjestelmään he kuuluvat. Edustaminen ja kuuluminen ja vaikka uskovaisena oleminen ei välttämättä tee argumenteista uskonnollisia. Ei vaikka ne tukisivat vakaumusta. Audin testi ratkaiseekin asian muutoin. Lisäksi testi on melko tiivis. Siinä on neljä kohtaa. Ja näistä toiset ovat painavampia kuin toiset. Ja ne on asetettu voimakkuusjärjestykseen.
"Audi’s Test: To determine whether an argument is of a fundamentally religious character (or not), four criteria can be appealed to:
(a) Content Criterion: Is the substantive content of the argument religious in nature? Paradigmatically, an argument has religious content if it includes a theistic claim (e.g. a divine command) of some sort, but can also have substantive religious content if it appeals to scripture, revelation or Church teaching.
(b) Justification Criterion: Can the argument only be accepted if one accepts some set of substantive religious beliefs? In other words, is the inference being drawn or the warrant being appealed to, only persuasive to someone who shares the religious beliefs of the person making the argument?
(c) Motivational Criterion: Is the person making the argument motivated by their religious beliefs when making that argument? Or, rather, are they trying to achieve some religious purpose in making their argument?
(d) Historical/Genetic Criterion: Is the argument linked, via some cognitive chain, to another set of religious arguments or beliefs?
Some of these four criteria are stronger than others. An argument that satisfies only the last two criteria could be deemed weakly religious, since it is still possible for such an argument to be reformulated in secular terms. Contrariwise, an argument that satisfies the first two would probably be strongly religious, since it really would take acceptance of the religious beliefs to make the argument credible."
Näin ollen esimerkiksi tatuointiargumentti näyttää melkoisen omituiselta. Koska psykologia ei näytä että tatuointi olisi samaa kuin yhteiskuntakelvottomuus, on uskomuksen takana taatusti Askolan kannattaman ideologisen viitekehyksen voimakas näkemys siitä että tatuointi on suoraa Raamatunvastainen ja täten rikkoo ihmisien sielua vastaan. (Synti vain nimetään mielenterveydelliseksi ja kristillinen elämä joksikin jonka ulkopuolella on vian yhteiskuntakelvottomuus.) Näin ollen tatuointien kritisoimisella on uskonnollisen perinteen mukaisuus ja tämän tukeminen myös ajaa uskonnon asiaa. Toisaalta taas tatuoinnin ottaminen ei vaadi uskoa yliluonnolliseen (joskin kuvavalinnat voivat tässä muuttaa tilannetta ja näin ollen on olemassa uskonnollista rituaalista tatuointia.) Tatuointien historia liittää tatuoinnit jossain määrin uskonnolliseen perinteeseen, mutta hyvin heikosti. Kuva -aineisto voi tässäkin murtaa asian.
Näin ollen näyttää siltä että Askolaa ei aja psykologia vaan uskonnollinen vakaumus ja siihen liittyvä halu käyttää valtaa jota hän haluaa käyttää ihmisten vihaamiseen ja tuomitsemiseen. Hänen vastustamiseensa ei sen sijaan tarvita uskonnollista vakaumusta, joten periaatteessa hengellinen ihminen voi vaikka puolustaa rituaalitatuointiaan häntä vastaan rinta rinnassa paatuneen ateistirokkarin kanssa. Toki tämä uskonnollisuus ei tee kummastakaan puolesta automaattisesti oikeassa olevaa tai häviäjää.
Se kuitenkin paljastaa sen, että psykologisen puheen käyttäminen tatuointien vastustamisessa ainakin Askolan käyttämässä muodossa on nimenomaan savuverho ja hämäys jolla peitetään taustalla vahvana olevat motiivit. ; Itse näen tämälaisessa "pseudosekularisoinnissa" kikkailun makua. Näen sitä niin paljon että tätä voidaan pitää perusteluna siitä että tämänlaisen argumentin esittäjä on moraaliton mulkero.
Tämä leimaus ei ole ad hominem. Ad hominem kun olisi sitä että toisen sanotaan olevan väärässä koska hän on tyhmä. Sen sijaan se, että toisen näytetään olevan väärässä on peruste kutsua häntä tyhmäksi ja tämä ei ole argumenttivirhe vaan argumentin esittäjää koskeva epämiellyttävä totuus. Tässä kohden en kuitenkaan sano että tatuointeja ei voisi vastustaa sekulaarilta pohjalta. Tai edes että tatuoinnit olisivat hyväksyttäviä. (Itselläni on tatuointi, mutta so what? Tietääkseni olen tehnyt typeriä päätöksiä ja tekoja elämässäni. Olenhan esimerkiksi ollut kristitty. MOT. Toki tässä on muistettava että minusta ihmisillä on lupa tehdä typeriä asioita, koskivatpa nämä sitten kristinuskoon kuulumista tai tatuointejen ottamista.)
Argumentoin lähinnä sitä että Askola argumentoi tatuointeja vastaan epärehelliseltä pohjalta. Joten Askola osallistuu moraalia koskevaan arvokeskusteluun epämoraalisena valehtelijhahahmona. Tämä ei ole kovin hyvä strategia, etenkään kun tässä ei nyt puhuta metafyysisestä totuudesta vaan aiheena on nimenomaan etiikka ja sen soveltaminen yhteiskunnassa. (Jos tatuoinnin ottajat ovat yhteiskuntakelvottomia, niin juuri tästä on pakko olla kysymys. Se on perustaltaan eriikan pohjalta vedetty poliittinen väite.)
Kirjoittajaa huvittaa se, miten kuvauksesta "Pysyvä jälki hetken mielenhäiriöstä" joillekin tulee mieleen tatuointi. Siis jokin joka itse asiassa voidaan nykyään useinkin poistaa, ja jotka itse asiassa myös kuluvat ajan mittaan pikku hiljaa. Kirjoittajalle tästä kuvauksesta tulee mieleen sana "jälkikasvu". (Etenkin Askolan ja hänen kaltaistensa jälkikasvu. Tosin rehellisyyden nimissä sanon näin vain palauttaakseni ad hominemit lähettäjälle.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti