DNA:n roskaisuudesta - ja vähän kreationisminkin

 Kun perimästä ja sen funktionaalisuudesta puhutaan, on tavallaan helppoa puhua teleologisia. Gouldin kritiikki on asiallista muistaa, koska adaptationismissa usein syntyy just so tarina ns. after the fact. Jos minulta pyydettäisiin kannanottoa siihen miten itse määrittelisin funktionaalisen - ja tätä kautta myös eifunktionaalisen - perimän sanoisin, että funktionaalinen perimä on määritelty DNA:n osioksi joka on tällä hetkellä puhdistavan valinnan alla.

Tämä on tärkeää, koska monesti huomio adaptaatioissa keskittyy vain yleistymiseen. Fiksoituminen on eräänlainen fiksaatio. On hyvä täydentää tätä mielikuvaa sanomalla että funktionaalinen perimä on sellainen osio - koodaa se suoraa proteiinia tai ei - jota ei voi muuttaa tai poistaa ilman, että se vaikuttaa yksilön kelpoisuuteen. Luonnonvalinnan yksi keskeisiä rooleja on "ylläpitäminen", ei pelkkä hyödyllisten ominaisuuksien "yleistäminen".

Tässä ominaisuuden muuntumattomuus ja pysyvyys on se asia jota on katsottava muuttujana. Tarpeettomat, siis ei adaptiiviset asiat, voivat aivan täysin kerätä ja koota mutaatioita ja kadota. Tämä on mielenkiintoinen ratkaisu koska pelkästään tämän tekemällä ihminen helposti on puolustamassa sitä että perimässä on niinsanottua arkikielisesti kutsuttua "roskadna:ta" aka tilke-dna:ta. Itse näen että muuttumattomuus korreloinee melko voimakkaasti sen kanssa että kyseinen geeni on vakiintunut ja valintapaineen ylläpitämä.

Mutta sitten on ihmisiä joiden mielestä mitään tilke-DNA:ta ei ole, tai sitä ei ole kovin paljoa. Ja heillä on argumentteja joita voidaan kunnioittaa. Esimerkiksi kun he näkevät joidenkin sekvenssien muuttuvan he eivät näe sitä todisteena ei-funktionaalisuudesta. Esimerkiksi transkriptit jotka ovat uniikkeja ihmisille ovat täynnä ns. "kertyvää kohinaa". Ne ovat "äänekkäitä" (noisy). Mutta he jotka näkevät että nämä ovat uusia adaptiivisia ominaisuuksia ihmiskunnassa näkevät että vaikka pysyvyys korreloi ei korrelaation puute tarkoita sen vastakohtaa.

Joku voisi nähdä, että tässä olen myötämielinen kreationisteille, jotka ovat tunnetusti sitä mieltä että Roska-DNA:ta ei ole. Mutta oikeasti ymmärrän lähinnä että tieteessä on tiettyä debattia siitä minkä verran tilke-DNA:ta on. Puolisoni sisar tutkii geenejä bioinformaatikkona ja hän on kertonut että debatti akatemiassa aiheesta on niin verevää että on turvallista sanoa tässä että "emme tiedä".

Ja joku voisi tässä nähdä että hänkin olisi myötämielinen kreationisteille. Mutta kumpikaan ei ole. Eikä kumpikaan tee loogista virhettä ja kaksoisstandardia tässä. Sillä jos me mietimme mikä tekee järkeväksi väitteet siitä että osa kohinasta on hyötyominaisuuksia on se, että suuri osa kaikista mahdollisista mutaatioista olisi funktionaalisia. 

Jos pidät funktionaalisia ominaisuuksia harvinaisena - kuten kreationistit Douglas Axen johdolla mielellään ajattelevat - ei kohina ja mutaatio millään järkevällä todennäköisyydellä "sattumalta tee hyödyllisiä ominaisuuksia". Tällöin olisi pakko ajatella että iso osa perimästä on roskaa. Mikä on se mitä kreationistit myös vastustavat.

Toisin sanoen järkevä uskomus roska-dna:sta liittyy hyvin paljon siihen miten yleiseksi näkee erilaisten mutaatioiden hyödyllisyyden. Ja tässä itse olen arvioissa varovaisempi kuin he jotka näkevät että suuri osa perimästä olisi funktionaalista. Kreationistit valitsevat tässä yhteensopimattomat osaset. Eikä tätä ole tavallaan edes vaikeaa ymmärtää. Eikä selittää.

Huonosti suunniteltu on jo puoliksi ID

Monesti evoluutiota puolustetaan – tai oikeastaan kreationismia vastustetaan – sellaisella tavalla jossa viitataan siihen miten luonnossa on ”huonoa suunnittelua”. Tämä on usein argumenttina aika lähellä pahan ongelmaa. Voidaan jopa sanoa, että se on yksi tapa osoittaa että luonnossa ei ole hyvä ja kaikkivaltias Jumala.

Tämänlaisella argumentaatiolla tuppaa olemaan hyvin vähän vaikutuksia perinteisiin kreationisteihin koska heillä paras mahdollinen maailma on falsifioimattomissa oleva. Heillä on kokoelma ad hoc -selityksiä joiden avulla he estävät väitteensä parhaasta mahdollisesta maailmasta kumoutumisen. Näin siitä huolimatta että itse voisin uskoa että he olisivat mukana jos väittäisin että maailma olisi vähän parempi paikka kuin nykyään jos minä tai kuka muu tahansa ateistiyksilö kääntyisi kristityksi. Intelligent Designissä asialla on vielä vähemmän merkitystä koska siellä etsitään designiä miettimättä sitä kuinka hyvää se on.

Tässä kohden on hyvä miettiä miten paha suunnittelu -argumenttia voisi tehostaa. Itse asiassa helpoin tapa on tehdä se miten Esko Valtaoja on tehnyt. Hänhän herätti ärtymystä kreatinisteissa kertomalla evoluutiota puolustavia argumentteja ollessaan kotona maailmankaikkeudessa ja tehdessään kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän esitti tässä yhteydessä argumentin huonosta suunnittelusta jossa hän korosti että selkäkivut ovat tavallisia ja että syynä on se, että selkä on monin paikoin rakenne jossa on tuttu vaakasiltaan liittyvä rakenne joka on sitten nostettu pystyyn. Tässä argumenttina ei enää ole pelkkä huono suunnittelu vaan se miksi se on juuri tällä tavalla huono. Taustalla on ajatus fylogeneettisesta inertiasta. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisillä on viisi varvasta. Samoin simpanssilla. Syynä ei ole se, että viisi olisi jotenkin pakotettu lukumäärä. Se ei ole mikään "selvästi paras lukumäärä". Lukumäärä johtuu siitä että ne liittyvät sukulaisuuteen. ; Tässä yhteydessä Reinikainen jämähti pahan ongelma -näkökulmaansa eikä voinut muuta kuin väittää että selkä on kuitenkin rakenteena ylivertainen. Se että voimme tanssia ja nostaa painoja ei tee siitä kuitenkaan jotain muuta kuin mitä Esko Valtaoja sen toteaa olevan. Taipumuksemme alaselkäsärkyihin jää lääkäriltä selittämättä. Tässä mielessä pahan ongelman näkökulma tekee sen mitä pahan ongelmaan tottunut tekee, eli selittää miksi epätäydellisyys onkin jotenkin kenties ehkä parasta mahdollista. Mutta se ei kykene selittämään miksi juuri tämälaiset jutut sitten ovat odotettavissa.

Tämä viekin huomion tavallaan suurempaan ja syvempään huomioon. Nimittäin siihen miten kreationismi on sitoutunut funktioon. Ja samalla funktion filosofia on äärimmäisen heikosti määritelty. Tässä näkökulma on usein teleologinen ja tässä yritetään luoda analogisuutta sen kanssa että monet adaptiiviset selitykset evoluutionkin puolella synnyttävät teleologisia perustelurakenteita.

Kuitenkin evoluution puolella on se, että adaptaatiota ei selitetä yhtä tiukasti funktion toiminnallisen kuvauksen kautta kuin ID:ssä. Adaptaatio nimittäin on määritelmällisesti sitä että jonkin DNA -juosteen kanssa on jossain kontekstissa ei-fluktuoiva korrelaatio lisääntymään pääsevien jälkeläisten kanssa.

Toisin sanoen evoluutiossa ei lainkaan tarvitse tuottaa mekaanista kuvausta miksi jokin toimii. Periaatteessa riittää että (1) löydetään DNA juoste tai (2) proteeini tai (3) ilmiasussa oleva rakenne joka korreloi jonkin DNA juosteen ja proteiinin kanssa ja tämä sitten antaa lisääntymisedun. Adaptiivisuuden todistaminen ei vaadi siksi sitä että ajatellaan että evoluutiolla on jokin tavoite tai funktio sellaisessa mielessä joka kutsuisi mitään näiden korrelaatioiden ulkopuolelta.

ID:n ongelma on tavallaan siinä että kaikessa puhutaan funktiosta mutta tälle ei anneta kunnon määritelmää. Tämä ongelma on monella tavalla kiehtova kun he puhuvat esimerkiksi siitä miten jokin on kauhean epätodennäköinen. Näissä onglmana on se, että tosiasiassa näissä ei määritetä kohdeavaruutta vaan luodaan käsienheiluttelu kuvitteellisilla numeroilla tai yliyksinkertaistetulla kombinaatioiden kartoittamisella joissa tuotetaan ehdoton yläraja kohteen kompleksisuudelle.

Yliyksinkertaistettu analyysivirhe tunnetaan Hoyle fallacyna. Siinä ajattelutapa on varsin simppeli. Jos meillä on DNA sekvenssi jonka pituus on tietty, niin ajatellaan että joka ikisen kohdan tulisi olla täsmälleen tuo tai sitten osutaan yli maalin. Ja että tähän päädytään suoraan pelkästään arpomalla kuin DNA syntyisi puhtaasti kuin täydellisellä nopanheittosarjalla eikä jostain muusta sekvenssistä. Tämänlaista näkökulmaa on tavattu myös Douglas Axen tuotannossa jossa korostuu ajatus jossa katsotaan yhden tietyn proteiiniytimen muotoa ja katsotaan miten kaukana ne ovat keskimäärin muista samanlaisista. Ja komplelksisuus katsotaan tästä avaruudesta eikä kaikkien mahdollisten funktionaalisten ytimien avaruudesta. Mikä on tietenkin tärkeää koska tällä saadaan maksimaalisen vaikeasti lähestyttävä kartta joka antaa vaikeimman kuviteltavissa olevan avaruuden eikä sitä mikä voisi olla hyvinkin mahdollista.

Eli todennäköisyyspeli pistetään mahdollisimman hankalaksi todistamatta että se on mahdollisimman hankala. Tämä on tietysti tarpeen koska jos mietitään jotain Dembskin kompleksia spesifiä informaatiota, niin siinä ongelma ei ole pelkästään kompleksisuudessa vaan myös spesifisyydessä. Joka näkyy hänen esimerkeistään. Esimerkiksi jos meillä on korttipakka joka sekoitetaan ovat kaikki järjestykset yhtä todennäköisiä mutta suurin osa ei ole spesifiä mutta kuningasvärisuora on. Kompleksisuutta tarvitaan jotta saadaan mahdollisimman pieni todennäköisyys ja funktion määritelmä jätetään epätäsmälliseksi jotta tilanteen mukaan mitä tahansa voidaan väittää spesifiksi.

Todennäköisyysavaruutta katsellen voidaan sitten katsoa vaikka Royal Societyyn julkaistua Dryden Thomsonin ja Whiten kemiaperustaista tutkimusta jossa he vuonna 2008 osoittivat että tosiasiassa proteiinien rakenteet eivät ole niin yksilöllisiä kuin voitaisiin kuvitella ja siksi erilaisten proteiinien määrä on huomattavasti pienempi kuin jos vain oletettaisiin että joka ikinen DNA:n pienikin mutaatio johtaisi totaalisesti erilaiseen lopputulokseen. Tässä itse asiassa syntyi hyvinkin helposti evoluutiolla pompittava kokonaisuus jossa aminohapot eivät ole analogisia kirjaimille ja proteiiniketjut eivät ole verrannollisia lauseisiin Shakespearen töissä. Itse asiassa tämän kokoinen avaruus on sellainen että jo maaplaneetalla ollut elämä olisi ehtinyt skannata sen varsin hyvinkin. ; Kun proteiineissa onkin redunanssia niin sekä Axen kuvaama proteiinista toiseen -avaruus pienenee. Että Hoylen kuvaama maali siitä mikä pitäisi saada arvottua kasaan pienenee. Ja tätä kautta sama havainto pienentää evoluution kokemia ”todennäköisyysesteitä” kahtaa eri kautta ja lopputuloksessa oleva ero on matemaattisesti todella huikaisevan valtaisa. Näin käy tietenkin odotetustikin jos ymmärretään että realismi ja oikeat todennäköisyydet asetetaan vastakkain sen kanssa että joku on tehnyt kaikkensa saadakseen todennäköisyyden vaikuttamaan edes jollain teoreettisella viitekehyksellä mahdollisimman vaikealta.

Toisaalta ID taitaa tietääkin tämän kikkailunsa. Sillä jos katsomme sen argumentteja niin monesti siellä törmää asiaan joka on nimenomaan syvästi ristiriidassa sen kanssa, että vain harva DNA -sekvenssi olisi funktionaalinen ja miten proteiineihin on vaikeaa osua. ID piirit nimittäin pitävät yllä näkemystä jossa he taistelevat tilke-DNA:ta vastaan. Heistä kaikessa siinä joko on funktio tai voi olla funktiota. Tässä heillä on täysin falsifioimattomissa oleva peli jossa nollahypoteesina on että siinä on jotain toiminnallisuutta ja jossa se että ei todisteta funktiota ei ole todiste että siinä ei voisi olla toiminnallisuutta. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että tässä kontekstissa ei eletäkään missään ”vaikeasti osuttavien proteiinien maailmassa” vaan yht’äkkiä kaikki sekvenssit joita DNA vaan missään pitää sisällään ovatkin spesifejä. Ja he vaativat että spesifisyys todistetaan puuttuvaksi. Mikä on tietenkin kätevää koska tätä spesifisyyttä ei ole määritelty ja näyttääkin että kun IDisti laskee näitä niin maali määritetään vaan tilanteen mukaan. Eli vaikka väitetään että CSI vaan jotenkin ilmentyy niin laskentatapa kuitenkin lähtee siitä että ensin oletetaan onko kohde suunniteltu vai ei ja sitten todennäköisyyslaskut rakennetaan after the fact tämän ympärille ja tässä keskeisin osio on nimenomaan spesifisyyden ja funktion huono ja epätäsmällinen määrittely. Funktio on heille intuitiivinen konsepti, ei jokin joka voidaan objektiivisesti mitata. Mikä on tietenkin kiehtovaa koska niin kauan kuin jotain tapahtuu todellisuudessa – kuten käy aina kun atomi liikahtaa ja molekyyli reagoi toisen kanssa – voidaan sanoa että se on funktio. Ja tässä ei sitten tarvitse ID:n kohdalla edes miettiä onko tämä funktio täydellistä.

Esimerkiksi itse näen että on lukuisia syitä katsoa että intronit ovat enimmäkseen ei-funktionaalisia. ;
1: Intronien määrä ja suhdeluku eri eläimillä ei ole vakio tai pysyvä.
2: Intronijaksojen muutosnopeudet – mitattava asia – ovat suoraan sidottavissa neutraaliteorian populaatiogeneettisiin kaavoihin jotka mittaavat neutraalia muutostahtia ja fiksoitumista neutraalin ajautumisen kautta. Geneettinen ajautuminen selittää niiden muutokset. Tätä tukee sekin että introneihin tunkee erilaisia transposoneita ja muita jotka viittavat siihen että luonnonvalinta ei karsi mitenkään näitä mukaan putkahtaneita muutoksia.
3: Monet eliöt ovat menettäneet introneita. Tutkijat myös rutiininomaisestu tuottavat intronittomia versioita eukaryoottien geeneistä ja liittävät niitä genomiin. Geenimanipuloinnissa ja muussa käytetyt geenit toimivat aivan normaalisti.
4: Hiivasta on evoluution ja tutkijoiden toimesta poistettu miltei kaikki intronit ja tällä ei ole mitään vaikutusta toimintaan. Itse asiassa jos mietitään ei-proteiininkoodaamiseen liittyviä proteiineja niin vain hyvin pienessä murto-osassa sille on löydetty jotain vaikutuksia. Valtavat määrät poistoja eivät kuitenkaan näy mitenkään toiminnassa joten on vaikeaa selittää miten ne olisivat funktionaalisia. Jos niillä olisi edes minimaalinen vaikutus voisi monien monien tuhansien intronien poistamisten yhteisvaikutusten näkyvän. Etenkin kun tässä poistuu aika iso määrä kokonaisDNA:sta. ; Intronien poisto ei ole heikkoa evidenssiä koska se sitoutuu suoraan adaptaatiomääritteeseen ja siihen liittyviin korrelaatteihin. Joku voisi aina sanoa että yksittäisessä intronissa voisi olla jokin hyvin pieni ja vaikeasti havaittava vaikutus. Mutta jos niitä voidaan poistaa jättimääriä ilman että efektiä voidaan huomata olisi niiden yhteisvaikutuksenkin oltava havaittavissa olevan pieni. Tämä on aika vahva todiste sille että joko mitään funktiota ei ole tai sitten se on niin mitätöntä että siitä ei oikeastaan edes voida relevantilla tavalla puhua. Ja vaikka olisikin ei tätä tiedettäisi vaikka tässä nyt on annettu testi jossa se voisi osoittaa tilanteen toisenlaiseksi. ; Intronien poisto voisi falsifioida väitteen funktiottomuudesta joten testi korroboroi funktiottomuutta mutta ei sen sijaan korroboroi mitenkään sitä että jokin funktio olisi.

Intronien funktionaalisuuden selitykset ovatkin ad hoc -selityksiä jotka ovat hyvin samantapaisia kuin pahan ongelman kritiikit. Ne eivät itse asiassa osoita että vasta-argumentit ovat väärässä eivätkä rakenna ennusteita siitä miten maailma on. Vaan ne suojautuvat kritiikiltä epämääräistämällä asioita. Käsiä heiluttamalla päästään aina livahtamaan kritiikiltä. Valitettavasti tämä ei riitä perustelemaan miksi asiat ovat totta vaan pikemminkin miksi ollaan sitä mieltä kuin ollaan tosiasioista huolimatta. Tämä on ad hoc -puolustusrakenteiden perusolemus. Tilke DNA:kin on siis spesifiä koska se oletetaan maaliksi ja sitten leikitään Hoylen fallacya ja vaaditaan että vastapuoli falsifioi funktionaalisuuden joka on ad hoc -selityksin muutettu falsifioimattomissa olevaksi..

---

Viitteet:
Esko Valtaoja, ”Kotona maailmankaikkeudessa” (2006)
Esko Valtaoja, ”Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen” (2007)
Älykkään suunnitelman idea, ”Selän suunnittelusta”
Kupuramiekka, ”Hermoon ottaminen” 
Tryden, Thomson & White ”How much of protein sequence space has been explored by life on Earth?” (2008)
The Skeptical Zone, ”Journal club – Protein Space. Big, isn’t it?”
Hooks, Delneri & Griffiths-Jones, ”Intron Evolution in Saccharomycetaceae” (2014)
Sandwalk, ”Are introns mostly junk?” 

IDDIDIT? 7DFF94D4D2DE60E17921109D1648ABB5E334C33D 656E49DAA62F176A1D27DB8F46D99DA7

Jeesus on kuulemma palaamassa takaisin. Ehkä hänet naulittiinkin bumerangiin. Mutta jotkin asiat tuppaavat palaamaan. Esimerkiksi kreationismin on aiemmin kerrottu noudattavan ”myyrävuosia”, jossa se aina jollain tavalla nousee uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen. En tiedä onko näin, mutta minä olen palannut takaisin ID -materiaalien pariin. Olen siis vähän kuin Bruce Willis. Joka varmaan tekee Clane -elokuvia kuolemaansa asti. ”old habits die hard, you know.”

Olen seuraillut viime aikoina Intelligent Designin tärkeän toimijan, Discovery Instituten, viestintää. Tämä tapahtuu äärimmäisen pienimuotoisesti Seuraajamäärät ja kommenttimäärät ja keskustelu on hyvin minimaalista. Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Rational Wikikin muistaa mainita Uncommon Descentin erikoisista julkaisutahdeista ja kommenttimääristä. Samanaikaisesti on hyvittavaa miten todella monet kommentit ovat täynnä … bravadoa. Darwinin kummitukset kalistelevat ja ID on voitokas. Darwinismi on jo voitettu ja katoava tiede. Jäämässä eläkkeelle. Tätä korostaa tietenkin myös Eero Junkkaalankin esillenostama uusi nimilista darwinin epäilijöistä.

Tärkeää on, että keskustelu on laatutasoltaan vielä matalammalla tasolla olevaa.

Esimerkiksi he eivät edes korkeimmalla tasollaan osaa oikein kertoa onko evoluutio jo falsifioitu vai onko se falsifioimattomissa oleva teoria jossa mikä tahansa voitaisiin selittää evoluutiolla.

Esimerkiksi otan kevyesti keskustelun jossa selitettiin, että evolutionistit ovat hölmöjä koska eivät osaa kunnolla vastata Intelligent Designin heille antamiin haasteisiin. Henkenä on se, että evolutionistit antavat liian voi-olla -ratkaisuja jotka eivät tarkkuudeltaan täytä ID -standardeja joita ID antaa omasta viitekehyksestään. Ja että siksi pitää aina pitää mielessä, että evolutionistejen selitykset ovat Tässä yhteydessä korostettiin konseptuaalista eroa joka on aktuaalisen ja mahdollisen välillä. Toisin sanoen evoluutio kuvaa asioita miten jokin asia on voinut tapahtua ja että tämä on eri asia kuin kuvaus siitä miten asiat todella ovat. Tämänlainen retoriikka on tietenkin vakuuttavaa kunnes tajuaa, että monesti tälläisiä vastauksia annetaan nimenomaan mahdottomuusväitteisiin. Ja jos me mietimme mikä on mahdottomuusväitteelle riittävä kumous, niin se on se että jokin asia on mahdollinen.

Erikoista oli, että kun esitin tähän logiikkaan liittyvän argumentin, niin sain vastaukseksi sen, että syynä on se että vapaata tahtoa ei voi olla naturalistisessa maailmassa. Johon sanoin, että on jännittävää että jos puhutaan siitä mikä kumoaa mahottomuusväitteen, niin että siitä derailataan johonkin tämäntapaiseen. Etenkin kun vastauksessa oli sellainen ongelma että se toisti sen saman ongelman. Minun ei tarvitse muuta kuin sanoa että on olemassa kompatibilismi jossa vapaa tahto ei ole ristiriidassa naturalismin kanssa. Ja jos väittää että on mahdotonta, on tämä falsifioitava. Tämä taas vaatii sen todistamista että todella selvittää tieteellä että (1) meillä on vapaa tahto (2) joka on libertaarinen vapaa tahto eikä kompatibilistinen vapaa tahto (3) tämä todella on ristiriidassa fysiikan kanssa sen sijaan että näin vain väitettäisiin.

Mutta tämä tavallaan alleviivaa ongelmaa.

Kun etsitään falsifiointikriteerejä evoluutiolle, ei tosiasiassa haeta mitään sellaisia juttuja joilla evoluutio voitaisiin falsifioida. Koska oikeasti käytössä on huono viitekehys joka toistaa samantyylistä väitettä jossa on aina sama virhe. ; Evoluutioteorian näkemys yhteisestä kantamuodosta kumoutuisi jos kaikilla eläinlajeilla olisi ihan erilainen tapa rakennuttaa itsensä. Sen sijaan, että olisi DNA:ta jossa on peräti aina koodattu kodoneilla eikä esimerkiksi kahden tai neljän mittaisilla jaksoilla.

 Samoin evoluutio falsifioituisi helposti jos kompleksia elämää jatkuvasti humpsahtelisi näkyviin. Monesti abiogeneesin vaikeutta pidetään evoluutiolle haasteena tässä ryhmässä, joten on tavallaan hauskaa miten ihmiset hämmentyvät tajutessaan että evoluutio tosiasiassa falsifioituisi aika kevyesti jos elottomasta aineksesta putkahtelisi nopeasti kompleksia elämää. Jos rätit todella helposti muuttuisivat rotiksi niillä ei olisi yhteistä kantamuotoa sarvikuonojen, ihmisten ja kaalien kanssa.

Mutta näitä ei haeta. Sen sijaan yritetään maalata todisteita. Ja tässä perinteinen tapa on väittää, että jokin on kompleksi niin että se ei voi syntyä evoluutiolla. Ja tässä on usein käytössä sivistyssanoja kuten todennäköisyys. Esimerkiksi Michael Beheä kuunnellessa voi vaikuttua älyllisyydestä kun kuuntelee hienoja sanoja todennäköisyydestä, kompleksisuudesta ja siitä miten evoluutio ei mahdollista tietyn monien neutraalien mutaatioiden ylittämistä. Mutta sitten kaikki muuttuu pettymykseksi kun konsepti pitäisi todistaa.

Jos Behelle antaa laskutehtävän jossa hänelle annetaan jokin proteeini ja hänen pitää laskea mikä on sen lyhin mahdollinen evoluutiohistoria, hän ei voi laskea tätä muuta kuin katsomalla jotain tiedettyjä välimuotoja. Toisin sanoen hän ei voi kuin väittää jonkin vaativan niin ja niin monta tai useampia neutraaleja mutaatioita.

Samoin CSI -informaatiota lurittuu mukamas ties mihin mutta tätä ei oikeasti koskaan osata laskea. On jännittävää miten ensin kuullaan että ID on jäsentävää tiedettä jossa esimerkiksi Dembskin eliminatiivinen filtteri on kuin alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Jossa jäsennetään asioita ja voidaan näyttää onko jokin syntynyt luonnollisesti, lainomaisuuden avulla vai suunnittelulla. Esimerkiksi jos antaa laskutehtäväksi selvittää onko tämän vlogauksen otsikko CSI:tä ja kuinka kompleksinen se on designiin nähden, ei oikein saada irti mitään. Ei edes sitä voidaanko sanoa että jossain on jokin määrä kompleksisuutta vai ilmentääkö se vain suunnittelua.

Haasteena on siis oikeastaan se, että esimerkiksi kompleksi spesifi informaatio ja palautumaton kompleksisuus ovat itsessään lähinnä työkaluja. Mutta tosiasiassa niitä ei koskaan sovelleta. Älyllisinkin keskustelu koskee näiden työkalujen olemassaoloa. Mutta sitten tosiasiassa ei nousta edes keskustelemaan potentiaalista. Eli siitä onko maailmassa potentiaalisesti yhtään asiaa jossa on CSI informaatiota ja jos on niin kuinka paljon. Behekin puhui paljon siitä miten palautumaton kompleksisuus tarkoittaa sitä miten moniosaisesta systeemistä ei voida poistaa yhtään osaa ilman että se menee rikki. Mutta Behe ei ole tehnyt järjestelmällistä knock out -koetta edes lempilapselleen bakteeriflagellalle. Hänen täytyisi jotenkin onnistua manipuloimaan näitä siten että todella voitaisiin järjestelmällisesti kokeilla voiko siitä poistaa yhden osan toiminnan rikkoutumatta. Joka tarkoittaa sitä että jokainen osa kerrallaan tulisi voida poistaa ja käydä kaikki järjestelmällisesti läpi. Se, että jonkin osan poistaminen rikkoo laitteen ei vielä ollut palautumaton. Se, että siitä ei voi poistaa ainuttakaan osaa olisi.

Tässä on tavallaan irvokasta puhua siitä miten darwinistit eivät ole riittävän aktuaalisia puhuessaan mahdollisista kehityspoluista. ID:llä on vaivaa joka evoluutioteoriassa tarkoittaisi sitä että olisi jotenkin vaikeaa määrittää mitä kehityspolku tarkoittaa. Jopa ID:läiset joutuvat myöntämään että kehityspolku on fiksu konsepti koska he väittävät että jonkin asian muuntuminen toiseksi on esimerkiksi jotenkin niin tai näin kompleksista ja että tästä asiasta ylipäätään voidaan puhua. ID:n konseptit eivät selvästi ole samalla tasolla.

Toisin sanoen perusongelma on se, että ID yrittää falsifioida evoluutiota tavoilla joilla he eivät kykene tarjoamaan leipää pöytään. On vaikeaa sanoa onko ”tuo ja tuo on niin ja niin kompleksia” edes oikea evoluution falsifikaatiokriteeri. Toisin kuin on ilmiselvää että kaikki antamani esimerkit ovat joten evoluutio ei selvästi ole falslfioimattomissa siitä huolimatta että nämä ID:n kumouspiirit eivät ole falsifiointikriteereitä. Evoluutio on falsifioitavissa mutta ei ehkä tuolla tavalla. Tai jos on niin mitä väliä kun asiaa ei saada testailtua ID huipputieteen laboratorioissa eikä Discovery Instituten viiden miljoonan dollarin vuosibudjetti selvästi riitä labratutkimusten tekemiseen, sillä saa vaan filosofisia blogauksia jotka korkeintaan rakentavat oletuksien ympärille erilaisia loogisia voi olla-käsienheilutteluja. Jotka ovat ongelmallisia siksi että ne ovat perimmiltään mahdottomuusväitteitä.

Ja tämä tavallaan nostaa esiin yhden asian. 

Sen, miten on jotain mielenkiintoisiakin juttuja. Yllättäviäkin. Ja tämän ytimessä on tavallaan se, että mahdottomuusväitteitä on usein heikennetty epätodennäköisyysväitteiksi. Ja tämä on tavallaan suurin osa hienostuneemman ID;n älyllistä ulottuvuutta. Ja tässä on nostettava esiin mies joka saa Discovery Instituten rajoitusta ”Mind Matters” -bloginsa pitämiseen. Mikä on kiehtovaa koska Discovery Instituten Cordova jakelee viittauksia siihen vähän sellaisella sävyllä kuin kyseessä olisi oma autenttinen toimijansa.

Tosin, rehellisesti sanoen ehkä näin onkin. Sillä kun puhumme Hollowaysta. Skeptical Zoneenkin on nimittäin päätynyt se miten Holloway on viime aikoina puhunut asioita joista minäkin olen puhunut vuosia. Nimittäin siitä, että nämä todennäköisyysasiat ovat oikeasti syvästi ongelmallisia Intelligent Designille.

Holloway huomauttaa ongelmasta joka eliminatiivisessa filtterissä on aina ollut. Ja joka on samanaikaisesti helppo tajuta ilman taustatietoja, ja mitä paremmin ID -argumenttin tutustuu sitä vahvemmin tämä helppo ongelma on se jota kiertämään, ei siis korjaamaan vaan kiertämään lukijan huomio pois asiasta,  suuri osa hienostuneesta puuhastelusta on. Dembski puhuu yhtäällä paljon sattuman ja lainomaisuuden eliminoinnista ja siitä miten ei tarvitse tietää Suunnittelijan toimintatapoja. Mutta samanaikaisesti suurin osa käytännön työstä on rakentaa esimerkkejä joissa yritetään rakentaa jonkinlainen mielikuva jossa kumotaan yksi vaihtoehtoinen sattumahypoteesi. Siksi esimerkiksi Caputo -kolikonheittoargumentissa ei kumota kaikkia mahdollisuuksia, vaihtoehtona on vain tasapuolinen kolikko ja huijaus. Ei esimerkiksi sattumalta painottunut kolikko tai muu lainomainen syy joka tuottaisi valtaosaan heitoista samaa tulosta.

Sattumahypoteesi olisi siksi laskettava täsmälleen parhaalla mahdollisella teorialla. Jos sen hetken tieto on vajaata, jokin parempi sattumahypoteesi olisi olemassa tai laskelma on muuten vajaa niin sitten laskelman lopputulos olisi epäluotettava. Ja siksi ei oikeasti oikeastaan voida olla varmoja ja luottavaisia siihen arvioon joka saadaan. Naturalismia ei siis tosiasiassa mitenkään falsifioidakaan uskottavasti. ; Toisin sanoen ei oikein auta että mahdottomuus muutetaan epätodennäköisyydeksi. Vika ei katoa. Muuttuu vaan vaikeammin demonstroitavaksi. ;

”If we can never be sure we account for all chance hypotheses, then how can we be sure we do not err when making the design inference? And even if absolute certainty is not our goal, but only probability, how can we be confident in the probability we derive?”

(Eric Holloway)

Onkin tavallaan kientovaa itselleni, että monesti tämä vika on yritetty jopa naamioida ID:n falsifiointikriteeriksi. Eli jos ID läinen saa jonkin kompleksin tuloksen niin evoluutikon tulisi näyttää että luonnolliset prosessit todella tuottavat tämälaisen asian.

Mutta tosiasiassa jos asia on CSI vasta kun kaikki luonnollisuus on jo käytännössä eliminoitu, on tämä lähinnä demonstraatio siitä miten huonosti eliminointi on tehty. Eli itse tiedonhankintatavan metodi on epäluotettava. Tätä kautta ennusteita ei ole, on vain aukkoja systeemissä. Tämä korostaa sitä miten aukkojen jumala -perustelutapa on tietämättömyyteen vetoamista jonka ytimessä on ristiriita. Siitä, että jotain ei tiedetä väitetään että jotain tiedetään. Emme tiedä miten jokin voisi syntyä naturalistisesti joten tiedämme että se on ID. Tämä ei muutu falsifioitavaksi luonnontieteen teoriaksi pelkästään sillä että jokainen ”aukkojen jumala” voidaan kumota tuottamalla lisää tietoa. Monesti koko ID:Tä tarvitaan juuri jotta voitaisiin kiertää ”aukkojen jumalaan” liittyvät ilmiselvät loogiset puutteet – kuten mainitsemani sisäinen ristiriita ”emme tiedä mitä josta päättelemme että tiedämme mitä”. Tämä korostaa miten aukkojen jumala kuitenkin kulkee mukana, piilotettuna paskaan eliminointiin jonka paskuutta yritetään naamioida kutsumalla sitä haasteeksi johon vastaamalla evoluutikot voivat kumota ID:n. Tosin ei oikeasi, vaan pelkästään tässä yhdessä käsiteltävässä aiheessa. Eli aika erikoista falsifiointia. Jos esimerkiksi oppisimme että kaikilla eliöillä olisi omanlaisensa itserakentamisen tapa, se kumoaisi ”makroevoluution” yhteisestä kantamuodosta kokonaisuutena. Mutta jos löydät evoluutioreitin jolla bakteeriflagella syntyy askel askeleelta, ei tämä kumoa kuin että juuri tämä flagella ei ole kehittynyt evoluutiolla ja ID voi siirtyä massaheittämään ”Muita haasteita evoluutiolle”. Kas siinä ero.

Holloway näyttää muutenkin olevan pettynyt nykyiseen ID -henkeen. Hän näkee koko skenen muuttaneen muotoaan. ID ei hänen mukaansa edisty. Eli alkuperäisten väitteiden toistaminen, eikä tutkiminen ja asioiden parantelu on jäänyt syrjään. Siitä on tullut enenmmän apologeetikkojen ja kreationistien jatkumo.

”ID has lost its way and become enamored of creationism vs evolution, apologetics and the culture wars, and lost the actual scientific aspect it originally had. So, ID has failed to follow through, and is riding on the cultural momentum of the original claims without making progress.”

(Eric Holloway) 

Se on muuttunut kulttuurisotajutuksi. 

”ID movement, with one or two notable exceptions, has not generated much positive science. It seems to have turned into an anti-Darwin and culture war/apologetics movement. If that’s what the Discovery Institute wants to be, that is fine, but they should not promote themselves as providing a new scientific paradigm.”
(Eric Holloway)

Tässä on muistettava, että Holloway tässä tavallaan puree kättä joka häntä ruokkii. Hänhän saa rahoitusta Discovery Institutelta. Itse en varmasti olisi yhtä rohkea. Itse asiassa, ollakseni täysin rehellinen, minusta saa kyllä rahalla ID -liikkeen innokkaan puolestapuhujan. 1500 euroa tunti ja olen Teidän. Se on mielestäni varsin halpa hinta älyllisen integriteetin, kunnian, omien mielipiteiden, itsekunnioituksen ja muiden vastaavien asioiden menettämiselle. Toki Holloway viittaa myös suurempaan kulttuurimuutokseen. 

Ja vastaava ero voidaan nähdä muutenkin. Esimerkiksi uusateistien liike on pitkälti muuttunut.

State Star Codexissa oli mielenkiintoinen tarkastelu tästä. Aikaisemmin ateismi korosti jumalatodistuksia. Nykyisin ateisteista suuri osa on sitten ateisteja jotka puhuvat vaikka sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Yhdeksi syyksi nähtiin internetin epänörtistymisen. Eli aluksi ihmiset olivat nörtimpiä ja luottavaisempia. He ajattelivat että voidaan debatoida väärää mieltä olevat suohon rationaalisesti.  Tämän kautta syntyi erilaisia datapankkeja jotka keskittyivät antamaan vahvaa casea omalle asialle.

Nykyään tämänlaisesta valistusihanteesta on luovuttu ja aika harva tekee pitkiä selostuksia ja saa yhtä pitkiä vastauksia takaisin. Ja prosessissa monet ateistit ovat kyllästyneet iänikuiseen vääntöön jo miljoona kertaa kumotuista jumalatodistuksista. Paitsi osa joka sitten taas on halunnut erottautua niistä riveistälähtijöistä jotka puolustavat vaikkapa feminismiä tai homojen oikeuksia.

Tässä mielessä Discovery Instituten ryhmä onkin kiehtova koska se on muuttunut tavallaan ajan hengen mukana. Ainoana ongelmana vain on vain se, että ID oli alun perin ongelmallinen. Se oli monelle lähinnä strateginen siirto kreationismista. ID:n suosio ei sattumalta liity konseptiin cdesign proponentists. Eli pukkiin joka tapahtui kun kreationistinen oppikirja muutettiin ”ei ehdottomasti kreationismia” olevaksi ID -tieteeksi muuttamalla etsi-korvaa -toiminnolla creationism -sanaa Intelligent Design -sanapariksi.

Ja uusateismissa ja Intelligent Designissä onkin tätä kautta ero. Uskonnottomuus ja sekulaarius on tilastoissa nousussa. ID taas rypee todella vähäisellä – ja melko trollaavallakin – seuraajakunnallaan juuri siksi että vain hyvin harva on kannattanut ID:tä sydämestään ilman strategisia syitä jotka ovat liittyneet spesifimpään kristilliseen maailmankuvaan ja sen levittämiseen. Kun strateginen hyöty on kadonnut ovat ID -fanit siirtyneet olemaan joko apologeetikkoja tai kreationisteja. Ja tässä mielessä onkin hassua että joku vanhan YEC -kreationismin ja muun vanhan klassisen pekkareinikaislaisen meiningin katsominen on relevantimpaa kuin ID -tieteen seuraaminen. Mutta vielä relevantimpaa on seurata fundamentalistiskristillistä politiikkaa jossa erilaiset rahat kiertävät. ; Ja tällä hetkellä on jännittävää kyllä juuri kuten Slate Star Codexissa kuvataankin; Huomio on siirtynyt seksuaalipolitiikkaan eikä ateismiin. Ja tässä ateisteilla on hyvin erikoinen tilanne. Hyvin erilainen kuin esimerkiksi seksuaalivähemmistöillä.

Sillä seksuaalivähemmistöjen määrä ei ole kasvanut. Mutta se on muuttunut paljon hyväksyttävämmäksi. Uusateismin kohdalla taas ei ole samanlaista edistymisen henkeä. Mutta samalla uskonnottomuus ja ateismi on yleistynyt vahvasti. Silti asenneilmapiiri ei ole muuttunut niin paljoa. Ateismikonflikti on tavallaan lähinnä lakaistu maton alle. Ja tämä asia, toisin kuin Intelligent Design, saattaa hyvinkin olla tulossa takaisin.

---

Viitteet:

WFXG, ”Outrage over Grovetown High student’s controversialyearbook quote”

Rational Wiki, ”Uncommon Descent”

Placozoan Ponderings, ”The Possible and the Actual”
Eero Junkkaala, ”Yleisönosastokeskustelua Raamatusta ja kehitysopista”

The Skeptical Zone, ”The Demise of Intelligent Design” 

Slate Star Codex, ”NEW ATHEISM: THE GODLESSNESS THAT FAILED”

Panda’s Thumb, ”Missing link: "cdesign proponentsists"” 

Ranneliike, ”Avoin homovihamielisyys lisääntyy Euroopassa”

Siegfried Scherer & Reinhard Junker, ”Evolution – ein kritisches Lehrbuch” (1998) [suom. ”Evoluutio – kriittinen analyysi”]
Helsingin Sanomat/NYT liite, ””Ok boomer” syntyi salamaniskusta millenniaalienvastaukseksi suurten ikäluokkien typerille jutuille – tästä on kyse”

Kuvataideterapiaa antropomorfistetuille alkuräjähdyksille

Katsoin internetissä oleellisia ja opettavaisia videoita. Ne opettivat sellaisia asioita kuin, että meret ovat täynnä mysteereitä. Ja suuri osa niistä näyttää peniksiltä. Esimerkiksi maskuliinista muotokieltä edustava Thermarces cerberus. Tiettävästi maukas suuhunpantava Urechis unicintus. Ja niin edespäin. Esimerkkejä lajeista ei ole vaikeaa löytää koska maailmasta löytyy kokonainen pääjakso joka on fallisen muotoilunsa vuoksi nimetty uljaan sykkivästi Priapulidaksi.

Ja minä kun pidin tatteja hauskoina. Mutta nämä liikkuvat.

Erityisen kunniamaininnan annan merten syövereissä vaeltavalle matomaiselle Nudibranch Melibe, joka vaeltaa merenpohjassa. Se näyttää penikseltä joka lyllertää hentaimaisilla lonkeroulokkeilla. Ja kyn se syö se levittää naamansa läpinäkyvästi merenpohjaa vastaan tavalla joka luo intuitiivisen lempeästi mieleen äitimaallisia assosiaatioita vulvasta.

Kieltämättä sen näköinen olento, joka syntyisi jos minunlaisen tyypin annettaisiin suunnitella Lovecraftiläisiä hirviöitä. Ja sitten kun sellaisen suunnittelisin, niin joku freudilaisen psykoanalyysin ystävä tulisi juttelemaan alitajunnastani, torjunnoistani, varhaislapsuudestani ja seksuaalisuudestani. Ja jos olen onnekas niin toisistaan erillään ja tuossa järjestyksessä.

Mutta yleisesti ottaen luomusten ajatellaan usein kertovan jotain tekijästään. Ei tarvitse olla psykoanalyytikko esittääkseen että taideteokset kuvaavat tekijänsä intentioita, maailmankuvaa, agendoja, arvoja ja mielenlaatua.

Tästä saadaan tietenkin se relevantti teologinen kysymys jota ei oikein kysytä. Jos tämä pieni maan matonen on todella Älykkäästi Suunniteltu niin tarvitseeko sen Suunnittelija psykoterapiaa? Miten Hänen varhaislapsuutensa on häiriintynyt herkässä iässä? Mitä tunteita tämä herättää Teissä?

emansipaatio ja rajoittaminen

Emansipaatio on vahva sana joka tuo mieleen ennen kaikkea feminismin. Jollekulle se voi tuoda mieleen Habermasin emansipatorisen tiedonintressin tai Max Horkheimerin kriittisen teorian. Nuo”postmoderni” ja ”kulttuurimarxismi” -sanoja julkisessa keskustelussa yhteyteensä saavat näkemykset.

Tärkeää on että yhteiskuntaan suhtaudutaan kriittisesti jotta voidaan vapautua asioista. Yhteyksiä voidaan nähdä myös Sigmund Freudin psykoanalyysistä jossa haluttiin vapautua. Yhtenä esimerkkinä tästä oli ajatus siitä että vapautumalla uskonnon harhasta ihmiset vapautuisivat elämään kuolemaa edeltävässä elämässä.

Mutta Frankfurtin koulukunta ja uusmarxilainen teoriasuuntaus löytyy monesta muustakin paikasta. Etenkin nykyään. Kriittisen koulukunnan intressien penkominen kun löytyy vaikkapa Intelligent Designin halusta vapautua ja vapauttaa yhteiskunta Darwinismista kuten Wedge -dokumentti opettaa. Tai Andrew Breitbartin ”Righteous Indignationista”. Niissäkin tutkitaan ”maailmankuvia” ja niiden ”valtaa” ja ”propagandaa” josta on tärkeää vapautua.

Näitä kaikkia kuvaa vahva ajatus siitä että Emansipatorinen eli vapauttava tiedonintressi liittyy hallintaan (Herrschaft) eli valtaan, sekä ihmisten vapauttamiseen perinteen kahleista ja yhteiskunnallisesta pakotuksesta.

Vapautuminen on tietenkin hauskaa. Ja siksi onkin hyvä lähestyä vapautumista sellaisen filosofin kautta joka nähdäkseni oleellisesti liittyy asiaan vaikka juuri kukaan ei heitä tähän liitä. Charles Peirce ja Sir Francis Bacon.

Bacon ei varmasti emansipaatiosta mieleen. Hänhän oli vanhan ajan mies. Ja empiristi. Kuitenkin hänestä ihmisellä oli huonoja ajatustottumuksia, idoleja (kreik. eidolon, aavekuva). Bacon korosti mielen ikonien varomista. Elävyyden nimissä ei siis saanut sanoa mitä vain. Idolit olivat huolimattoman ajattelun ansoja, joihin päätyi helposti. Näitä olivat:
1: Heimon idoli (idola tribus) joka näkee järjestystä siellä missä sitä ei ole, tai yleistää säännön laajemmalle kuin mitä se vaikuttaa.
2: Luolan idoli (idola specus) taas on yksilön henkilökohtaisista näkemyksistä johtuvat virheet. Tämä idolityyppi vahvistaa ja luo henkilön vakaumuksia ja intohimoja.
3: Markkinan idoli (idola fori) on sanoista johtuva valta, jossa uskottavuus tulee retoriikan kautta tehdystä sanavalinnoista ja muotoiluista eikä niinkään siitä että asia olisi pätevä. (Retoriikka on sinällään lähellä Baconin ajattelua, että sitä voidaan käyttää sekä asian tarkentamiseen ja esityksen selkeyteen ja valitettavasti myös taivutteluun. Elävöittäminen on samanlaista ; on tavoiteltava yhtä ja varottava toista puolta)
4: Teatterin idoli (idola theatri) taas on auktoriteettien esitykseen perustuvaa näkemysten vääristymistä. Vallanpitäjät tai luotettavina pitämämme tahot voivat iskostaa päähämme vääriä käsityksiä.

Selvästi Baconin maailmassa oli paljon harhoja joista piti vapautua jotta voisi elää tiedossa. Mutta tämä on minulta kuitenkin lähinnä teemoitus Peirceen. Sillä hän ajatteli hyvin erityisellä tavalla joka kuvastaa sitä mikä emansipationaarisessa ajattelussa tuppaa tulemaan mukana;

Peirce näki että ihmiset muuttavat mieltään ja ovat samaa mieltä itsensä kanssa hyvin erilaisin syin. Näitä harhoja Peirce ei kutsu idoleiksi vaan menetelmiksi.
1: Peirce kuvaa itsepäisyyden menetelmää (method of tenacity) asenteeksi ja tavaksi jossa ihminen ylläpitää omia näkemyksiään ja sulkee silmiään muilta asioilta. Näkemys on hyvin tuttu nykyajan psykologien tavasta suhtautua kognitiiviseen dissonanssiin, mutta Peircen ajatus tietenkin edeltää näitä.
2: Peirce kuitenkin huomauttaa että tämä usein sortuu sosiaalisten paineiden alla. Tavalla joka tuo mieleen nykyajan psykologien tavan käsitellä ryhmäpainetta. Mutta Peircen ajatus edeltää näitä. Peirce kutsuu tätä auktoriteetin metodiksi (method of authority).
3: Peirce näkee että osa ihmisistä ei suostu ”älylliseen orjuuteen” ja että monet auktoriteettia seuraavat voivat olla keskenään ristiriitaisia vaikka kaikki väittävätkin nojaavansa samaan totuuslähteeseen. Ja että on vain yksi totuus. Ja näin kaikki eivät suostu nojautumaan oman yhteisönsä juurtuneisiin käsityksiin parempina kuin muiden yhteisöjen juurtuneita käsityksiä. He voivat epäillä muita paitsi itseään ja harrastaa apriorista menetelmää (a priori method) jossa nojataan siihen että yksilöt voivat saavuttaa tietoa älyllisen intuition kautta.
4: Peirce näkee että oikeassa tiedossa on aina ihmisen ulkopuolinen elementti jollain tavalla läsnä. Tieto ei ole näiltä osiltaan inhimillistä ja se hakee oikeutuksensa ulkoisen pysyvyyden (external permanency) kautta. Tätä kautta tieteellinen metodi esittää että on olemassa todellisia olioita (real things) joiden ominaisuudet koskevat kaikkia ihmisiä ja ovat näin ihmisten valinnan ja päätösten ja mieltymysten ulkopuolella.

  Tätä kautta tiede on jotain jossa on julkinen perustelu. Ja päädytään tai ainakin tavoitellaan yksimielisyyttä. Ja tämä tapahtuu kieltämällä tehottomina tiettyjä ajattelutapoja. Kuten vaikka sitä että asian täytyy olla totta koska auktoriteetti komentaa. Tai kun olet kerran aina ollut samaa mieltä jostain joten se ei voi olla erehdys.

Hänen ajattelunsa auttaa huomaamaan jotain hyvin hienoa. Joka on aika selvä kaikille jotka vastustavat jotain emansipationarista ajattelutapaa. Mutta vain kun katsotaan tätä vastustettavaa emansipationarista ajattelutapaa. Tätä on vaikeaa huomata kun sitä tekee itse. ; Se on se, että vapautuakseen jossain ajattelua rajoitetaan jollain tavalla. On oltava jotain josta vapaudutaan. Ja tämä vapautuminen tästä pitää sisällään poissulkemista. ; Emansipationaarinen ajattelu esiintyy usein vapauden nimessä ja tässä mielessä voisi tulla mieleen että se ajaa avomielisyyttä. On kuitenkin aika selvää että tämä ei ole väistämätöntä tai välttämätöntä. Kenties vapaus ei olekaan positiivista vapautta eli potentiaalia tehdä asioita vaan negatiivista vapautta eli ”orjuuden puutetta”. Joka voi taas olla hyvinkin rajoittunutta juuri siksi että aika moni päätöksemme ja tekemisemme jollain tavalla ”rajoittaa” ja ”orjuuttaa” ihmisiä.

Jos moni ajattelee että vahva vakaumus on varmistus sille että näkemys on itselle vankasti perusteltu, tai ajattelee että tieto on yleistä koska se on niin hyvää ja järkevätkin ihmiset näkevät tämän. Tai näkevät että mieltään muuttaminen tarkoittaa että tuntee sen mistä irtautuu ja valitsee paremman useamin kuin huonomman, voi nähdä että ties mitä voi selittää miten päin tahansa intresseillä ja ladatuilla sanavalinnoilla. Ja moni varmasti ihan jo tämän vuoksi haikailee sitä että olisi katsottava vähemmän sitä että onko joku jääräpäinen, massan mukana kulkeva tai tuuliviiri. Enemmän on katsottava sitä miten tämä valinta on tehty. Ja pitääkö tästä metodista.

Tässä mielessä tässä kaikessa kyse voi olla lähinnä "kahleiden valinnasta".

---

Lähteet:
Max Horkheimer, ”Traditionelle und kritische Theorie” (1937)
Jürgen Habermas, "Erkenntnis und Interesse"
Wedge document (1998)
Andrew Breitbart, ”Righteous Indignation” (2011)
Sir Francis Bacon, ”Novum Organum” (1620)
Charles Peirce, ”The Fication of Belief” (1877)

Vestigia terrent?

Lueskelin Markku Hyrkkäsen "Aatehistorian mieli" -teosta. Siinä käsitellään sitä miten aatehistorialla on osa relevanttia historiantutkimusta. Jossain määrin teos puolustautuu diskurssianalyysiä harjoittavien kritiikeiltä. Tämä kertoo siitä että teos edustaa ei-postmodernia historiantutkimusta. Tämä näkökulma on tuskin ainakaan lähtökohtaisesti kovin kammottava konservatiiveille. Se on sitä "klassista ajatusten kehittymisen historiaa" joka viehättää monia kristittyjä nykyään. Sitä tausata jonka portailta hypähtää eteenpäin sellaisia - hämmentävää kyllä sisällöltään postmodernisoituneita mutta asenteiltaan postmodernin vastaisia - ilmiöitä kuin Tapio Puolimatkan "tradition" korostaminen.

Tässä mielessä olikin hauskaa lukea Hyrkkäsen teosta.

Siellä nimittäin esitetään ajatus siitä että aatehistoriallinen yhteys nähdään kun on (1) ajallisuusehto, eli vaikutteita ottava on ollut olemassa ajallisesti ennen sitä joka on idean napannut (2) samankaltaisuusehto jossa tuotoksissa on selvää analogisuutta (3) jonkinlainen todiste yhteydestä, kuten vaikka se että on lainannut jonkin lähteeksisopivan teoksen kirjastosta. Tai on muuten uskottavasti altistunut tälle.

Tämä on siitä mielenkiintoinen että Tapio Puolimatka puolusti kovasti ajatusta siitä että ID -teorialla ei olisi mitään oleellista yhteyttä kreationismiin.Tässä nojattiin toki aatehistoriallisesti merkittäviin asioihin. Kuten siihen että selitettiin että Behe sanoi että hänellä ei olisi pääsyä niihin lähteisiin joissa oli hänen RC -konseptinsa kaltaisia ideoita. (Toisaalta on hyvin vaikeaa uskoa että USA:ssa voisi olla ihmistä joka ei ole kuullut jotain versiota "mitä tekee puolikkaalla siivellä" tai "mitä tekee puolikkaalla silmällä". Toisin sanoen puolustus vaikuttaa epäuskottavalta tai triviaalilta.)

Vahviten tämä näkyy siinä miten ID -piirit suhtautuivat kreationistisen oppikirjan "Of Pandas and People" -teoksen ns. "cdesign proponentists" -ongelmaan. Siinä on selvästi ajallisuusehto. Kreationismin lakitupatappiot ja muut vastaavat kertovat että yhteys on olemassa. Toisaalta sisältö on hyvin samanlaista - muuten ongelman takana oleva copy-paste -ongelma ei olisi mahdollinen. Se, että kirjasta on muutettu "creationism" -sanat muotoon "Intelligent Design" on jo itsessään vahva argumentti siitä että sisällöt ovat oleellisen samanlaisia. Samaa toki kertoo se, että ID -argumentisto pikemminkin etääntyi joistain kannanotoista - esim. koskien maan ikää - kuin olisi luonut argumentteja joilla ei olisi varhaisempia hyvin samanlaisia versioita kreationistisessa kirjallisuudessa. Ja yhteys on melko selvä. Kun tässä puhutaan saman kirjan eri versioista, on selvää että juuri vahvempaa ideologista linkkiä ei voi saada. (Samaa linkkiä vahvistavat myös kaikki ne runsaat Matti Leisolan tyyppiset YEC -aktiivit jotka sitten yht'äkkiä olivatkin massana ja joukolla yhdessä suuren teltan ID -guruja.)

Cdesign proponentists -kohun aikana Puolimatka esitti nettipseudonyyminsä takaa viisauksia siitä miten Intelligent Design ei voi olla kehitelmä kun sanaparia oli käytetty kauan ennen niitä lakitupakriisejä joiden jälkeen teosta muutettiin. ; Hän kiinnitti huomiota ensimmäiseen kertaan kun sanaparia on käytetty. Aatehistoriallinen vaikutus kuitenkin tarkastelee leviämistä. Puolimatka tuli itse asiassa omalla kritiikillään vahvistaneeksi ajallisuusehdon ; On selvää että ID -sana on sellaisenaan vaikute joka on napattu. Onkin mielenkiintoista katsoa miksi se on napattu juuri sinä aikana kun se on. (Samoin voidaan toki nähdä että Puolimatkalla on takanaan muitakin "luovan panoksen minimointeja", esimerkiksi Pianka -kriisin tapauksessa.)

Kysymys ei - tietenkään - ollut koskaan aatehistoriasta.

On tietenkin hienoa tarkastella sitä onko aatehistoriallisen argumentaation mukaan perusteltua nähdä sitä opportunismia ja kikkailua jota tässä on tapahtunut. Mutta tosisaiassa esimerkiksi Puolimatka ei ole taatusti tarttunut tähän siksi että se olisi hänestä huonoa tiedettä. Syy oli se, että asia kävi hänen identiteetilleen.

Asia on itse asiassa vielä pahempi monien muiden kreationistien kanssa. (Puolimatka on eräässä mielessä fiksuistoa.) Suomessa kreationistit tuppaavat olemaan karismaattisista piireistä tai siihen vivahtavista muista suuntauksista. (Esim. helluntailaisuus ja ns. "viidesläisyys".)

Karismaattinen liike korostaa armolahjoja. Tämä suuntaus painottaa erityisiä Jumalan tarjoamia armolahjoja ja Pyhän Hengen suorittamaa uudistusta ihmisessä. Usko on henkilökohtainen ja se näkyy yksilön moralisudessa. Tämä voi saada erikoisiakin muotoja ; se voi olla jopa jotain selvästi havaittavaa merkkiä, kuten kykyä parantaa sairaita rukouksella, profetoimisen lahjan, joka kykyä kertoa muille tai vaikka jollekin henkilölle Jumalan tahdon siitä miten hänen tulisi toimia jossain tilanteessa.

Liike korostaa sitä että kontakti Jumalaan on henkilökohtainen ja sitä miten usko muuttaa ihmisiä. Henkilökohtaisuus ja ei-poliittisuus johtaa siihen että kohtaamiset ovat henkilökohtaisia. Sivutuotteena on erikoinen taipumus pitää ad hominemia asiallisena pohjana keskustelulle.

Karismaattiseen piiriin kuuluvalle on aivan luontevaa ajatella niin että asiallinen kritiikki evoluutiolle on se, että korostetaan että Charles Darwin oli vastenmielinen mies - meni naimisiin serkkunsa kanssa, nappasi isänsä ja isoisänsä ajatuksia kirjaansa, oli muuten plagioija ja muutenkin halveksuttava koiranpotkija. Ideana on se että "jäljet pelottavat" ja pahan ihmisen ajatukset tuottavat pahoja ideologioita. On toki selvää että jos "evolutionisti" mustamaalataan jollain "Expelled" -dokumentin tyylisellä holokaustainarraatiolla, ei ole kyseessä mikään evoluutioteorian tieteellinen kritiikki. Koska tieteessä ei keskitytä siihen minkälainen ääliö tai pyhimys teorian on rakentanut, vaan se onko teoria tosi. Ikonoklasmiin painottaminen on sekin liitoksissa myös tähän. Karismaattisille tämä ei ole mikään hairahtuminen vaan asian syvää ydintä. Kysymys heille on ennen kaikkea pelastuksesta ja siitä että miten eri ideologiat vaikuttavat ihmisissä eettisesti. Tätä alleviivaa sekin että he vastustavat miltei mieluummin "darwinismia" joka on jonkinlainen harhaoppi. (Ideologisointi tällä tavalla on muuten temppuna jotain äärimmäisen postmodernia. Tämä on diskurssianalyysin ydintä.)

Kreationistit ovatkin kirjoittaneet paljon ad hominem -materiaalia, kuten tuore Petteri Niemisen väitöskirja esiintoikin. Ja toisaalta he ovat innokkaimmin puolustautuneet siltä kritiikiltä jossa on esimerkiksi aatehistoriallista taustaa. Aatehistoriallinen tausta kun kertoo ideologisista yhteyksistä. Jotka taas viestivät myös ajatuksista ja motiiveista. Kun miettii jotain ideologisia kytköksiä onkin "puhtaasti aatehistorian näkökulmasta" katsoen hämmentävää että ei vain todeta että ideologinen yhteys on. Ja jatketa eteenpäin. Ja jos joku sanoo että tyyppi on epäeettinen niin sanoo että totta mutta että on tärkeämpää puhua teoriasta eikä teorian keksijöistä. Miksi, hyvin ilmiselvissäkin tapauksissa, ei yhteyttä todisteta. Tuntuu että puhuessaan vaihtoehtoisista maailmankuvista ei valehdella vaan puhutaan muunneltua totuutta erikoisilla älyllisillä puolivolteilla. Valehtelua ylimääräisillä askelilla. (It's not lying, it's lying with extra steps!)

Sillä tässä kysymys on heille jostain muusta. Jos joku moittii heidän teoriaansa he voivat aina selittää että heillä on eri taustaoletukset ja premissit. Ja tätä kautta he voivat etääntyä kaikesta tiedeperustaisesta kritiikistä hyvinkin kevyesti. Mutta jos joku tulee sanomaan että heidän mestarinsa ovat plagioijia ja kiusaajia, se iskee karismaattisen ytimeen. Tämä moite on monista pelkkää henkilöönkäymistä. Mutta karismaattisessa kontekstissa tämä on sama kuin vihjaisi että olisi vahva syy pitää kaikkea epäeettisten tuottamaa "todistetusti harhaopiksi". Tässä mielessä ad homimen auktoriteeteista ideologiasisältöön ja ideologiasisällöstä ideologian seuraajiin on identtinen sen kanssa miten "evolutionisteja" kohdellaan sen perusteella minkälaisia karmeita jälkiä evoluutioteorialle milloinkin maalataan. Aatehistoria on tässä keino eikä päämäärä. Ja jos aatehistoria ei aja päämäärää niin aatehistoria saa mennä.

Intelligent Designiä on yhä vaikeampaa erottaa kreationismista

ID on siitä hauska teoria että se ei ole keksinyt uusia tieteellisiä konsepteja sitten Dembskin "No Free Lunch" -teoksen. Sen näkyvyys on hyvin pientä. On tavallaan hauskaa seurata, miten kreationistit tuottavat yhteistyöprojekteina silloin tällöin kirjoja. Mutta ne ovat yhä populaarimpia, suuremmalla fonteilla kirjoitetumpia, ohuempia ja sisällöltään toisteisempia. ; Dembski ja Behe sentään kirjoittivat paksuja ja vaikeita teoksia joissa he hioivat klasissia kreationistiargumentteja niiden parhaimpaan mahdolliseen muotoon.

Tästä kenties vahvin esimerkki on Douglas Axen "Undeniable: How Biology Confirms Our Intuition That Life Is Designed". Teos on jotain joka selvästi alleviivatusti korostaa sitä että se on käytännössä täysin ja peittelemättä perinteinen kreationistiteos. Kirja ei ota kantaa maan ikään joten voidaan sanoa että se osuu johonkin joka voi olla joko YEC tai OEC -kreationismia. Mutta se on selvästi nimenomaan perinteistä kreationismia.

Douglas Axe ei teoksessaan itse asiassa tunnu edes yrittävän peitellä tätä. Kirjassa ei ole uusia argumentteja. Sen sijaan se on tyylillisesti ja filosofisesti paitsi yksinkertaisempi niin myös selvästi paluuta kohti perinteistä kreationistista kirjoittelua. Se on ohut kirja jossa on pilakuvia ja kevyttä tyyliä. Ja lisäksi teos on avoimesti kristusta evankelioiva. Axen teoksessa luoka on alleviivatusti ja eksplisiittisesti kristittyjen Jumala. Ei Behehenkistä saivartelua siitä että Jumala voisi olla avaruusolento. Tämä on kiinnostavaa koska ID -yhteisö on perinteisesti korostanut että ID ei ole uskontoa koska se ei ota kantaa Suunnittelijan persoonaan.

Toisaalta perinteistä kreationismia muistuttaa myös lähestymisessä käytetty tiedonfilosofia; ID saattoi joskus kevyesti sanoa että evoluutio on maailmankuva. Ja että kyseessä on maailmankuvien taistelu. ID:llä oli perinteisesti hyvin postmoderni ydin. Phillips Johnson käynnisti itse asiassa ID -liikkeen melkolailla sen ajatuksen perusteella että darwinismia dekonstruoitiin. Axe on sen sijaan perinteinen kreationisti. ; Luonnontieteet eivät tunne evoluutiota, eli aivan kuten 1980 -luvun kreationistimateriaalissa. Huomattavaa on myös se, että tieteenfilosofia on ehdollistunutta muutenkin hyvin kiinnostavalla tavalla. Axen teos on sarjakuvilla levitetyä asenteilua jota on totuttu tapaamaan evankeelisessa kreationistimateriaalissa. Toisaalta tässä on tuttua paluuta siihen että evoluutio on massiivinen salaliitto. (Eli aivan kuten esimerkiksi Kent Hovindilla.) Evoluutio ei siis ole vaan maailmankuva vaan ilmiselvästi väärässä oleva asia. Sellainen jonka väärässäolo on ilmiselvää kaikille joita ei ole täysin aivopesty.

Toisaalta jos Behe ja Dembski ja ID korostivat sitä että demarkaatio-ongelma on vaikea ja haastava ja tässä on erimielisyyttä, Axe pitää kysymystä helppona. Hänen ajatuksensa on se, että intuitio on tieteentekoa. Axen tiedonfilosofia on kuvattavissa lyhyellä suoralla lainauksella ; "We tend to overlook two key facts. One is that everyone validates their design intuition through firsthand experience. The other is that this experience is scientific in nature. It really is. Basic science is an integral part of how we live." Intuitio on tietenkin päätynyt myös teoksen nimeen. Tämä tieteen määrittely on hyvin lähellä sitä mitä YEC -kreationisti Ken Ham on käyttänyt vuosia materiaalissaan. Axe sanookin suoraan että kreationismin suosio on todiste siitä että se on tieteellistä. "Because everyone practices common science, public reception of scientific claims is arguably the most significant form of peer review. For professional scientists to assume that public skepticism toward their ideas can only be caused by public ignorance is just plain arrogant." Itse olen toki huvittunut koska suurin osa tieteestä on hyvinkin epäintuitiivista. Ja lähes kaikkeen löytyy denialismia joka on suositumpaa kuin (ID)kreationismi nykymaailmassa...

Oikeastaan ainut asia jota Axen kirja todistaakin on se, että ID on nykyään yhä vahvemmin kahta asiaa (1) huonoa tiedettä kun kreationismin kansansuosio katoaa ja katoaa vähintään samaa tahtia kuin ID -kirjallisuuden aivojen rasittavuustasot (2) ID on nimenomaan vakaumuksellista kreationismia jota yritettiin myydä myydä jonain muuna strategisena vetona poliittisista syistä kun esimerkiksi haluttiin vaikuttaa evoluution ja luomisopin opettamiseen kouluissa.

Nämä asiat tosin tiesin jo ennen kirjan avaamista. Ja Axen oman kirjan logiikan mukaan tämä on vähintään ironista. Hän nimittäin korostaa että uskottavuusarviointi on ihmisillä niin verissä että evoluution voi tuomita ilman että osaa evoluutioteorian konsepteja tai osaa sen teorioita tai edes ymmärtää niitä matemaattisia sääntöjä joilla esimerkiksi populaatiogenetiikkaa mallinnetaan. Axen logiikalla tämä oli tietoa. Toki kun tuomitsen kirjan näin joku voisi tuomita tämän intuitioni asennevammaksi. Mutta tälle tielle ei kannata mennä. Koska sen kanssa Axen tämä teoskin edustaisi pelkkää asennevammaa evoluutioteoriaa kohtaan. Asennevammaa joka johtuu siitä että evoluutioteoria ei sovi yhteen sen kristillisen maailmankuvan kanssa jota uskomaan hänet on tietenkin aivopesty, koska muutenhan hän tietenkin ymmärtäisi että se on lähtökohtaisesti naurettava...

Kreationismin ymmärtämisestä.

Suomessa on tehty monenlaisia väitöskirjoja teologian puolella. Mainittavaksi tulee esimerkiksi tuore suomalainen väitöskirja kreationismista. Petteri Niemisen "A Unified Theory of Creationism — Argumentation, experiential thinking and emerging doctrine" Tässä vaiheessa mieli voisi vetää siihen suuntaan, että kyseessä olisi jokin astetta vahvempi toisinto Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen demoni-graduista. Mutta ei. Väitöskirja lähestyy kreationismia pitkälti sen retoriikan kautta.

Näkökulma on perusteltu, sillä vaikka kreationistit korostavat puheissaan tiedettä ja miten kysymys on tieteellisyydestä, keskustelu häiritsevän usein ajetaan ei-tiedeasioihin. Tämä johti väitöskirjan näkökulman valikoitumiseen hieman erilaisemmaksi. "At the onset of the project, my goal was to assess how good their case against evolution actually was. Of course, from the viewpoints of biology, astronomy and geology, that had been thoroughly analyzed and it was most unlikely that significant new contributions could be made by simply scrutinizing creationist claims scientifically. Thus; irritation entered via the creationist rhetoric mostly absent from science—accusations and innuendo about the evil nature of evolutionary theory itself as well as that of its proponents." Eli Niemisen tavoitenäkökulma muuttui. Tämä oli tärkeää.

"Gradually I became fascinated. What if the fallacious ballast instead of the oft-repeated scientific analysis were to be a principal goal of the project? This proved more fruitful and the number of side issues—arguments that had nothing to do with the actual scientific evidence for or against evolution or creationism—was utterly intriguing. This finally suggested a method to understand not only what the creationists have to say but also why. Cognizance made its entry with the concept of experiential thinking: there were testimonies instead of observations or experiments, confirmation bias instead of equally balanced consideration of facts, attachment of moral values to scientific results instead of careful deliberation of ethics. Patterns and connections began to emerge."

Strategioita löytyikin monia. Siitä voisi lainata hyvinkin pitkiä rimssuja. Annan tästä kuitenkin vain kohtuu pitkän näytteen ; "The studied creationists relied heavily on ad hominem arguments when attempting to disprove evolutionary theory. These included demonization of evolutionary scientists by character assassination, such as claiming them to be, for instance, mentally instable, plagiarist, cowardly or racist. The tu quoque fallacy appeared frequently when quoting evolutionary scientists allegedly confirming problems in evolutionary theory. The poisoning the well fallacy included statements that evolutionary proponents would refuse to consider supernatural explanations not based on science but on a worldview. Appeals to consequences and guilt by association appeared when evolutionary theory was associated with atrocities or deterioration of moral values. There were several appeals to authorities, presenting historical scientists as having been religious and quoting evolutionary scientists themselves as “admitting” that the creation model was correct. False dilemmas represented complex issues as a choice between only two alternatives, for example, by polarizing ethics into the creationist view of high morality and the naturalist worldview of “genocide as a part of natural selection”."

Otan tämän esiin mielenkiintoisesta syystä. Tylsä syy olisi se että muistuttaisin miten Tapio Puolimatka osallistui Piankan maineen mustamaalaamiseen "ilmalevitteinen ebola" -kikallaan. Miten evoluutiota on debunkattu tuottamalla jotain "Expelled" -tyylisiä dokumentteja joiden perusideana on sanoa että evoluutioteoria aiheutti holokaustin ja sen kannattajat ovat pahoja ihmisiä. Tai kuten Ben Stein itse on asian esittänyt "Love of God and compassion and empathy leads you to a very glorious place, and science leads you to killing people." Samoin on tiettyä erikoisuutta katsoa miten kreationistien bussikampanjat eroavat paheksutuista uusateistien bussikampanjoista. En jaksa nyt katsoa sitä, miten kreationistit ovat häijyjä. Tämä on pitkästyttävä, joskin hämmentävän usein tosi, tilanne.

Kiinnostavampaa itselleni on se, että kreationistit retorisesti myyvät itseään uutena ja kokeellisena tieteenä ja nousevana paradigmana ja tutkimusohjelmana. Kuitenkin näyttää siltä että he ovat hämmentävän vähän käyttämässä näitä paradigmojaan mihinkään. Kun seuraa Uncommon Descent -blogia voi nähdä että esimerkiksi Dembskin CSI -informaatio ei ole jotain jota siellä mittaillaan tai haetaan eri asioista. Sen sijaan siellä voidaan puhua esimerkiksi aselaeista ja ateistien pahuudesta. Aivan kuin heitä ei innostaisi se paradigma vaan sitä mitä tämän uuden hienon mallin ajatellaan antavan maailmankuvalle.

Tässä kohden en tarkoita että uusi paradigma ei voisi olla maailmankuvallisesti inspiroitu. Tiede ei välitä vaikka teoria olisi uskonnollisessa käyttöyhteydessä vedetyissä shamaanihuumeissa tuotettu hypoteesi. Kysymys on siitä että miten nousevissa paradigmoissa näistä tutkimusleluista innostutaan. Niillä tehdään asioita maailmassa. Ja tätä kautta syntyy se paljon puhuttu tutkimusohjelma. Kreationistien parissa on enemmänkin tuotettu useita tutkimuskeskuksia ja instituutioita jotka eivät sitten tuota edes sisäisesti tutkimusta niillä hienoilla uusilla paradigmaleluilla. Jos tiedemaailman vaino on selitys sille miksi niitä ei oikein nähdä vertaisarvioiduissa tutkimuksissa, niin on sitä vaikeampi selittää miksi näiden ID -tutkimuslaitosten sisällä ei synny räjähdysmääräisesti tutkimuksen vyöryä.

Sen sijaan asioille tapahtuu kuin innolla kyhätyille "Criticoille" Suomessa tai legendaarisesti rummutetulle "International Society for Complexity, Information, and Design":ille. (Ei nykyään edes internetissä.) Erilaisia laitoksia pykätään mutta ne eivät tuppaa olemaan lähde sadoille tai tuhansille tutkimuksille. Sen sijaan niiden toiminta näyttää lopahtavan. Vain PR -puoli näyttää pysyvän vakaasti olemassaolevana. Vaikka luulisi että jos kyseessä olisi tiede niin ensin tutkittaisiin jotta saataisiin jotain levitettävää. Ja siksi PR olisi ensimmäisenä leikkurissa.

Kreationistejen kohdalla näyttää että he haluavat pikemminkin tehdä (1) yhteisöjä ja (2) mainostaa sitä pitämällä keskustelutilaisuuksia joissa heidän omat staransa saavat medianäkyvyyttä ja kuulijoita. Sen sijaan he eivät halua leikkiä omalla huippuparadigmallaan joka on cutting edge -tiedettä. CSI -informaation määriä ei estimoida kolmanteen ja neljänteen desimaaliin.

Kreationismi ei toisin sanoen näytä tieteeltä. Siinä nimenomaan keskitytään ei-tieteellisiin systeemeihin. Ytimessä on persoona. Tämän vuoksi olenkin itse asiassa aika pitkään kirjoittanut samalla twistillä kuin Nieminen. Kun aloitin "evonkeliumini" oli näkökulmani debunkata argumentteja. Nykyään puhun pääasiassa etiikasta ja paljastan kreationistien harjoittamia moraalisia likaisia temppuja. Liike ei ole tiedettä joten sellaisena sitä on turha käsitellä. (Toki argumentit ovat pääpiirteissä samat yhä joten virheiden uudelleenkorjaaminen ei olisi järkevää eikä motivoivaa.) Kreationisteja itseään ei motivoi käyttää omia hienoja älyllisiä työkalujaan joten niistä keskusteleminen on turhaa. Ei ole mitään mistä keskustella koska tulokset ja tutkimukset ne painavat jos kyse on tieteestä. Toki me kaikki tiedämme että kyse ei ole tieteestä vaan jostain muusta.

"Pervonormatiivinen"

Tapio Puolimatkan kirjoituksessa "Ideologian vaikutus avioliittokulttuuriin" hän esittää termin "pervonormatiivinen ; "Ydinperhemalliin perustuvan avioliittonormin paikalle monet keskustelijat haluavat asettaa suvaitsevampana pitämänsä pervonormatiivisen (queer normative) näkemyksen, jonka mukaan kaikki erilaiset vapaaseen valintaan perustuvat romanttiset ja seksuaaliset kiintymyssuhteet ovat samanarvoisia ja niitä tulisi kohdella samanarvoisina lainsäädännössä, kasvatuksessa ja kulttuurissa yleensä."

Pervonormatiivinen ei ole sanana käytössä. Termi on jännittävä sillä usein suluissa oleva englanninkielinen käsite viittaa käytössä olevaan vakiintuneeseen termiin, jonka suomennokset voivat olla epätäsmällisiä. Queer normativea ei tiedemaailman akateeminen kirjoittelu tunne. (Queer theory on sitten tuttu ja se viittaa tietynlaisiin feministeihin - joita taas homoseksuaalien avioliiton puolustajat eivät läheskään aina ole.) Käsitepari on tuttu lähinnä erilaisten internetajattelijoiden mielipideblogeista. Kun termiä ei löydy englanninkielisestä wikipediasta mutta se löytyy tumbrlista, tietää että tässä ollaan "mielenkiintoisen feminismi-ideologian analyysin ytimessä"...

Miksi Puolimatka kääntää-maahantuo tämänlaisen termin tämänlaisessa muodossa ja juuri tällä tavalla käännettynä juuri nyt? Uusien käsitteiden luominen on monesti tarpeellista. Tässä kohden onkin hyvä miettiä että mitä tässä on tehty. Rehellisesti sanoen pikatiivistykseksi uskallan sanoa heti aluksi että Puolimatka on tehnyt tässä jotain jota hänen ei olisi kannattanut tehdä. Sillä selvästi ideana on tuottaa poliittista materiaalia päätöksiin joita tehdään eduskunnassa pian. (Puolimatka onkin aktivoitunut aina lähinnä kun asiasta on tehty poliittisia päätöksiä. Itse jauhan itselleni arvokkaista asioista jatkuvasti. Puolimatkalle kysymys on ideologiavallasta ja strategiasta joten hän ajoittaa asioita sen mukaisesti. On vaikeaa ellei mahdotonta nähdä hänen toimintaansa ymmärrettävänä ilman että takana olisi demagogisia motiiveja.)

On toki selvää että termillä halutaan luoda mielikuvaa siitä että tämä olisi asiallinen termi jota käytetään rationaalisesti. Tätä vahvistaa se että Puolimatka on rinnastanut termiä heteronormatiivisuuteen "Heteronormatiivisuudella ymmärretään käsitystä, jonka mukaan naisen ja miehen välinen pysyvä ja muut seksuaalisuhteet poissulkeva avioliitto on normi, jonka valossa kaikkea seksuaalielämää tulisi arvioida."

Tämä on melko erikoinen määritelmä koska heteronormatiivisuus käsitetään sanaa viljelevien parissa karkeasti ottaen niin, että nähdään että (1) ihmiset oletetaan heteroseksuaaleiksi (2) tämä usein sidotaan seksuaalisuuden lisäksi siihen että sukupuoli on binaarisesti mies ja-tai nainen ja (3) tämä ero johtaa siihen että ihmisten käyttäytymisten ja mieltymysten ja pukeutumisen ja ties mikä muu vastaava lokeroidaan joko naiselliseksi ja miehekkääksi ja sitten sekin tulee paketissa mukana. (+) Sen sijaan siinä ei tavallisesti ole korostettu kovin vahvaa sidosta ydinperheeseen. Varsinkaan niin että tämä olisi se päällimmäisin ja ensimmäisin asia keskusteluissa. Mutta vastustajiensa argumenttien tunteminen ja niiden huomiointi ei tosin ole koskaan ollut Puolimatkan vahvoja puolia. Hän tykkää enemmän nimetä vihollisensa ja määritellä aatesisällönkin heidän puolestaan. Virhe on tässä mielessä jatkoanalyysin kannalta tarpeeton mutta jatkoanalyysin lopputuloksen kanssa se on oireellinen.

Mutta tämä outous ei ole se mikä eniten pistää silmään.

Puolimatka luo rinnastuksen jossa analogisuus asiallisen sanan kanssa tekisi termistä perustellun. Samaa tukee jo aiemmin mainitsemani sulkurakenne joka on sivistynyt, hienostunut ja hyvien ihmisten käyttämä. (Toisin sanoen : Käytän sitä itse aika usein.) Sillä luodaan muotokieltä joka luo akateemisen ja rationaalisen keskustelun sävyjä.

Mutta se mitä tässä sitten tehdään on hyvin asenteellista. Kun ihminen luo akateemisesti valideja termejä, on tavattu että ne ovat (1) joko sellaisia että kohderyhmä itse käyttää niitä itsestään ja myös määrittelee sen sisällön itse (2) neutraaleja, sellaisia joissa nimeäminen ei itsessään toimi argumenttien sijaan ja muuta mielipiteitä. (+) Ideologisessa mellastelussa ja demagogiassa on sen sijaan suosittua ottaa ei-vihollisten itsestään käyttämiä nimityksiä ja tehdä niistä jollain tavalla loukkaavia. Kun katsoo sanaa "hetero" ja "pervo" voi ymmärtää minkälaisia konnotaatioita keskusteluun otetaan mukaan. "Hetero" ei ole loukkaava. "Homo" on loukkaava ehdoin. Mutta "pervo" on vain hyvin harvassa kontekstissa neutraali.

Konnotaatio on tässä kohden tärkeä sana. Sillä voidaan sanoa että sanoilla on usein sisältömäärittely, denotaatio, joita sitten täydennetään mielikuvia ja tunnelatauksia sisältävillä konnotaatioilla. Assosiatiiviset sivumerkitykset painavat retoriikassa ja siinä kun mielipiteitä halutaan manipuloida johokin suuntaan. Historia tuntee tämänlaisesta nimittelystä monia esimerkkejä ; Äärimmäisin on varmasti se miten Ruandan kansanmurhassa hutut kutsuivat tutseja "torakoiksi". Mutta vastaava ei ryhmän itsensä nimeämä mutta ei sisällöltään neutraali nimitys on yleinen muutenkin. Maahanmuuttokeskustelussa vastaan on tullut esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuin suuren maahanmuuttajamäärän tulemista kutsuttiin ihonväriin ja halveksuntaan liittyen "mutavyöryksi". On selvää että takana voi olla aivan todellinen ilmiö, pakolaisaalto, mutta on selvää että tämä nimitys levittää asian kuvauksen lisäksi asennetta. Maahanmuuttokriitikot ovat toki rehellisiä ja kutsuvat tätä räväkkyydeksi ja asioiden sanomiseksi niiden oikeilla nimillä. Ja tässä mielessä he todella ovat  rehellisiä eivätkä kaksinaamaisia asennevammojensa piilottelevia. Asenteet ja niiden vammat tulevat kyllä kaikille seuraajille hyvin selviksi.

Tässä mielessä Puolimatka tekee jotain joka näyttää olevan hänelle hyvin leimallista. Ja joka tekee hänestä silmissäni huonomman ihmisen kuin "mutavyöry" -sanaa käyttävistä maahanmuuttokritiikistä ehkä tarpeettomalla mittakaavalla innostuneista. Hän näyttää tiedostavan ilkeilynsä mutta sen sijaan että lopettaisi häijyläisyyden hän peittelee sitä sivistyssanoilla. Vastustajaa voidaan leimata ilkeästi kunhan termit ovat sellaisia kuin olisi jokin YK:n ihmisoikeusraportoija joka vain kuvaa hirveää vihollista. Negatiiviset konnotaatiot jäävät siivoamatta.

Puolimatka tietää että pervo -sanaan liittyy mielikuvia jotka ovat harvoin positiivisia. Tämä on sinänsä erikoinen valinta että aiheena on kuitenkin homoseksuaalisuus ja homoseksuaalisuuden suhde avioliittoinstituuttiin. Se on pervoa lähtökohtaisesti vasta jos sen sellaiseksi määrittelee. Tai tavallaan keskustelussa on kyse juuri siitä että ne jotka ovat suopeita homoseksuaalisuudelle eivät yleensä pidä sitä pervona kun taas asian vastustajista se on pervoutta. Itse saattaisin huomauttaa että esimerkiksi itse olen heteroseksuaali mutta olen luultavasti pervo ihan sen takia että olen sadomasokistinen libertiini ja sodomiitti puolison armosta. Perversiot eivät usein ole hetero vs. homoseksuaalisesta suuntautumisesta kiinni. (Katsoo vaan eräidenkin heteroiden puolisoja. Ja peiliin mahdollisesti jos on seksuaaliselta habitukseltaan minun kaltaiseni.)

Kikka on osa Puolimatkan (ala)kulttuuria.

Puolimatka on pitkän linjan Intelligent Design -puolustaja. Tässä piireissä haluttiin esittää että evoluutioteoria on enemmän maailmankuva kuin tiedettä. Ja tässä käytettiin apuna keinoja jotka ovat tuttuja postmodernismista ja siihen liittyvästä relativismista. Robert Pennock onkin kuvannut sitä miten ID -liike oli nimenomaan kreationismia jossa oli tehty postmoderni käännös. (Tämä on kytköksissä Puolimatkan kannattamaan pluralismiin.) ID -liikkeen perustaja Phillip Johnson kuvasikin Intelligent Designiä evoluutioteorian dekonstruoinniksi. Ja tässä ilmiössä ajateltiin että kieli ei vain kuvaa todellisuutta vaan myös luo sitä. Ja siksi evoluutioteorian kannattajia alettiin kutsumaan darvinisteiksi (darwinism) ja evolutionisteiksi. Konnotaatiot olivat vahvoja ja pelkkä ismi -pääte loi mielikuvia siitä että asia oli primaaristi ideologinen ja tiedettä korkeintaan sekundaarisesti. (Tämäkin oli siitä kuvaava termi että siitä tunnisti keskustelun osapuolet hyvinkin todennäköisesti ; Jos joku käytti sanaa darwinismi, hän oli käytännössä (ID)kreationisti. Huomaatteko tässä jonkin kaavan?)

Toki astetta häijymmin kävi kun evoluutiokeskustelu lopahti Doverin oikeudenkäynnissä tulleen tappion jälkeen. (ID lopahteli Dembskin pieruäänivideoihin.) Silloin esiin nousi uusi vihollinen, uudenlaiset ateistit. Nämä ateistit itse välttivät itsensä erilaiseksimäärittämistä, itse asiassa sen kannattajat, kuten Richard Dawkins, yrittivät esittää ateismia kirjoissaan jonain yleisenä ateismina joka oli "kissojen paimentamista" enemmän kuin lokerointia joksikin uudenlaiseksi. Monet kaipasivat että tämä uudenlainen internet-naturalismi kaipaisi uutta nimeä koska se erosi vahvasti perinteisinä pidetyistä kommunistisista ja eksistentialistisista ateismeista. He käyttivät neutraalia termiä uusateismi. ID -puolustava Conservapedia ja muut vastaavat tahot sen sijaan alkoivat puhumaan militantista ateismista. Mikä sai tietenkin koomiset mittasuhteet koska levitetyt konnotaatiot eivät osuneet kuvattuun kohteeseen oikein mitenkään.

Mutta temppu oli sama kuin "pervonormatiivisuudessa". Käytetään termiä jota vihollinen ei käytä itsestään, määritellään tämä sisältö häijysti ja yritetään sitten laventaa tätä tuotosta mahdollisimman monen väärää mieltä olevan ylle. Tätä on vaikeaa nähdä järkevänä tai perusteltuna. Ihan siksi että on paha nähdä viisautta siinä että niputetaan ja tiivistetään yhteen heittoon useita argumenttivirheitä - päällimmäisenä straw man ja ad hominem -argumenttivirheet. Ja se toimi! Äärimmäisen monet kristityt olivat iloissaan ja innoissaan ja pitivät militanttia ateismia relevanttina terminä käyttää keskusteluissa, jopa aivan joka väliin vedettynä.
1: Tosin tämä koskee laajasti uskonnottomuutta ja ateismia. En ole kertaakaan törmännyt kristittyyn joka on yrittänyt saada minut määrittelemään omaa identiteettiäni, kyllä siihen on heitetty lähteettömiä väitelauseita pöytään heti kättelyssä. Uskovaiset pahastuvat jos he eivät saa itse määrittää itseään kristityiksi ja määritellä mitä kristillisyys heistä tarkoittaa. Uskonnottomat ja ateistit kuvataan alisteisena uskonnoille ja jopa pastorit keskusteluissa määrittelevät innokkaasti puolestani mitä kaikkea mieltä minä mistäkin asiasta olenkaan. Toisaalta sävynä on tuntunut olevan se, että ei minua haluta kuulla tai asioista keskustella koska tärkeämpää on että olisin väärässä ja paha ja tämä tehdään tavalla minulle ei anneta mitään mahdollisuutta olemalla, tekemällä tai sanomalla mitä tahansa. Joku voisi hakea tähän selitystä ties mistä.

Puolimatkankin takana on juuri se, että kun hän puhuu vihollisista ideologian vallassa olevina, hänen kannattajansa pitävät asenteellisuutta ei-neutraalina ja huonona tieteenä. Mutta kun tämä ideologia onkin kristillisyys niin totuuden puolustaminen on tietenkin sopusoinnussa tieteen kanssa ja siksi jos asenteellisuuden vuoksi ryhdytään tuomitsemaan Puolimatkaa niin hän onkin vainottu ideologiansa vuoksi. Tämä kaksoisstandardi on se jonka vuoksi Puolimatka voi olla asenteellinen ja syyttää muita asenteellisuudesta niin että hänen kannattajansa ovat aina hänen puolellaan.

Näille ihmisille ei ole taatusti mitään ongelmaa siinä että kannattavat "pervonormatiivusuus" -nimityksiä ja vastustavat sitä että Intelligent Designin kannattajia kutsutaan kreationisteiksi vaikka ID -läiset kovasti kiistävät tätä yhteyttä itse eli kuvausta ei ole hyväksytty aatteen sisällä. Analoginen reagointitapa Puolimatkan tempulle olisi se että heitä kutsuttaisiin "IDiooteiksi" tai "kretiineiksi" (cretins) ja näitä myytäisiin neutraaleina tieteellisinä termeinä. (Olen toki joskus kiukuspäissäni livauttanut näitä sanoja mutta en ole väittänyt niitä rationaalisiksi tai myynyt niitä tieteellisinä termeinä. Minulla ei ole Puolimatkan häijyyttä ja pokkaa.)

Ja luulen että Puolimatka tiedostaa tämän. Hän ei mainitse heteronormatiivisuudessa sitä että heteronormatiiviset ajattelisivat sen olevan suvaitsevaisempi. Sen sijaan hän puhuu "muut mallit poissulkevasta". Toki tässä käy ikävä köpähdys. Jotta queer olisi kunnolla normatiivinen sen tulisi poissulkea heteroseksuaalisuus. Nähdäkseni keskustelun alla ei ole heteroavioliiton kieltäminen vaan homojen avioliiton salliminen. Ja tätä asiaa se Puolimatkakin tietysti haluaa politisoida. Mutta peittää prosessissa omaa maailmankuvallisuuttaan vähintään yhtä suurella innolla kuin kaivelee sitä siivilällä evoluutioteorian kannattajista.

"Make sense" vs. selittäminen

Luin joskus 2000 -luvun alkupuolen tiedettä popularisoivasta kirjasta (kirjan aiheena sattuma ja kaaosteoria) siitä miten kissapetojen väritys selittyy. Raidat ja pilkut syntyvät samanlaisilla säännöillä, niissä on vain pieniä eroja säätöarvoissa. Teorian innoittamana myös kirjan kansissa oli muistaakseni tiikeriraitaa. Samaan teoriaan voi törmätä uudemmassa John Barrowin kirjassa "100 Essential Things You Didn't Know You Didn't Know: Math Explains Your World". Taustalla on se, että pintakuviointia ei ole säädetty tarkasti ja informaatiotavaativasti, sen sijaan eläimissä on pigmentin vaihtuvuutta koskevia aktivoitujia ja inhibiittoreita jotka toimivat esimerkiksi solunjakautumisen yhteydessä. Näiden interaktio määrää miten kaukana ja harvoin pilkut ovat. Ja kokonaisuuteen syntyy tätä kautta pintakuviointeja, yleensä raitoja ja pilkkuja.

Tällä mekanismilla syntyy jotain joka selittää miksi tietyn eläinlajin yksilöt ovat pilkullisia tavoilla joissa on yksilöllisiä eroja. Ja selittää miten evoluutio on voinut synnyttää raidat ja pilkut eläimiin ilman että takana on hyvin mutkikasta pintakuviointia joka mutkikkaasti ja informaatiota vaativalla tavalla syntyisi. (Tähän liittyvä itseorganisaatio on sitä miten hämmentävän monimutkaiselta näyttävät muodot syntyvät hyvin yksinkertaisilla säännöillä.) Ja toisaaltaJa toisaalta sama sääntö toimii siten että raidat voivat muuttua täpliksi kun aktivoitumisen ja eston rytmiikkaa muutetaan ja miten esimerkiksi kohtuu lähisukuisilla kissapedoilla osilla on raitoja ja osilla on pilkkuja.

Barrow viittasi tässä yhteydessä Rudyard Kiplingin tarinaan siitä miten leopardi sai täplänsä. Satu "How the Leopard got It's Spots" selittää asian seuraavalla tavalla "Then the Ethiopian put his five fingers close together (there was plenty of black left on his new skin still) and pressed them all over the Leopard, and wherever the five fingers touched they left five little black marks, all close together. You can see them on any Leopard's skin you like, Best Beloved. Sometimes the fingers slipped and the marks got a little blurred; but if you look closely at any Leopard now you will see that there are always five spots - off five fat black finger-tips."

Tieteenfilosofisesti kysymys on kuvaava ja opettavainen. Sillä jossain mielessä Kiplingin selitys on tietenkin satu jota kukaan ei ota vakavasti. Mutta se on samalla kuitenkin jossain määrin vakuuttava. Jossain mielessä Kiplingin tarina toimii siksi että se intuitiivisesti jotenkin "tuntuu järkevältä" jopa silloin kun se ei tunnu uskottavalta tai hyvältä teorialta. "It make sense". (Viittaan tässä esimerkiksi McGrathin näkemyksiin teologiasta jossa uskonto ei selitä asioita mutta "make sense".) ; Toisaalta evolutiivinen malli ei selitä miksi leopardilla on juuri viiden pilkun rykelmiä eikä vaikka tiikerinraitoja. Tässä mielessä säätöarvoteoria ei selitä tätä spesifiä yksityiskohtaa kuin sattumalla. Satu sen sijaan kertoo miksi asia on juuri sillä tavalla eikä muulla tavalla.

Tämä sopivuus ei tarkoita kuitenkaan samaa kuin tieteellisyys. (Mikä ei yllätä ketään.) Esimerkiksi falsifioituvuusperiaatetta Kiplingin tarinalla ei ole.
Sellainen on sitten olemassa säätöarvoihin perustuvassa teoriassa. Näistä esitetään helpoin jopa Barrow'n kirjassa "The waves create separate peaks and throughs as they spread around the large and roughly cylinderical body of the cheetah, but when they spread to the thin cylinderical tail, they were much closer together and merged to create the appearance of stripes. This tendency gives a very intresting mathematical 'theorem' that follows from the behaviour of the colour concentration waves on animal bodies : Animals with spots can have striped tails, but striped animals cannot have spotted tails." Eli toisin sanoen väritystä koskeva teoria ennustaa että eläimillä joilla on pilkkuja voi olla raidallinen tai pilkullinen häntä. Mutta raidallisilla eläimillä ei voi olla pilkullisia häntiä.

Toinen oleellinen asia on mekaniikka. Kiplingin "teoria" selittää sormista ja väristä, mutta ei siitä miten tämä väri on tarttunut ja säilynyt eläinlajilla sukupolvesta toiseen. Tämänlainen mekaaninen selitys onkin tärkeää. Sillä ilman sitä tarina on vain "just so story" ; Ytimessä on enemmän se että keksitään jotain joka "voi olla" ja joka kuvaa maailmaa siten kun sitä havaitaan. Se ei luo mitään koeteltavaa teoriaa ja koettele sitten tätä ja katso toimiiko se. 

Opetus on siitä kiinnostava että Intelligent Design -teorioissa usein selitetään että mekaaninen selitys on pahaa naturalismia. Ja että heillä on vaihtoehtoinen selitysmalli. Kuitenkin tämä vaihtoehtoinen selitysmalli on "just so story" joka "make sense". Kaikki yritykset siirtää sitä tieteelliseen suuntaan torjutaan "pahana naturalismina". Jos ottaa ID -teorian monet selitysmallit vakavasti, niissä ongelmia väistellään selittämällä että noiden vaatimusten takana on maailmankuvallisuus, niin huomaa että niiden antama tila on sellaista että Kiplingin sadussa oleva teleologian sävyttämä teoria vaillaa mekanistista selitystä muuttuu yhä enemmän ja enemmän sellaiseksi että se voisikin olla vaihtoehtoinen tieteellinen teoria. (Sitä voi miltei kuulla miten kreationisti ilkkuisi sillä miten evoluutioteoria ei selitä miksi leopardilla on viisi pilkkua rinnakkain, juuri ihmissormien lukumäärä. Jumalahan voi antaa tälläisen spesivin kuvion ihmisille tunnistettavaksi ja tämä tiettyys olisi ikään kuin design-signaali. Miltei.)

Toki maailmankuvallisuus ei tässä tarkoitakaan tätä ; Se on lähinnä jotain jota käytetään ID:ssä ei tässä kohdassa onnistuta täyttämään sen ehtoja ja siksi niitä ei haluta pitää tärkeinä kriteereinä. Noin karkeasti. Aina kun ID puhuu tieteellisyydestä hän viittaa todennäköisyyksiin eikä pidä niitä rajoittavina. Aina kun kriteeri on maailmankuvallinen, se on tunnustus epäonnistumisesta tässä kohdassa..

Myyrävuositeoria toimii

(ID)Kreationismista puhuttaessa on vallalla ollut kaksi suosittua näkemystä. Ensimmäinen on näkemys siitä että kreationismi on käytännössä tuhoutumassa tai jo tuhoutunut. Eli se on marginalisoitunut eikä voi sieltä nousta. Toinen taas korostaa sitä että koko kyseisen ideologian toiminnan takana on laajasti sanoen se, että se nousee esiin erilaisissa kampanjoissa ja katoaa sen jälkeen. On puhuttu jopa siitä että kreationismilla olisi "myyrävuosia".

Olen itse niitä jotka "hakkaavat kuollutta hevosta", tai pysyttelen aiheen kritisoinnissa silloinkin kun se tuntuu joltain joka olisi jo syytä unohtaa. Syynä on se, että näen että kreationismi on käytännössä juridista fundamentalismia jossa on kyseessä pääasiassa se, että halutaan tarttua koulujen opetusohjelmiin. Eli kreationismissa ei ole ensisijaisesti kysymys edes tiedemaailmaan pääsemisestä. ; Tässä mielessä kreationismia onkin kuvannut se, että lakitupatappioiden jälkeen on paettu hiomaan uutta strategiaa jolla olisi juridisia mahdollisuuksia.

Tässä mielessä olen säännöllisen epäsäännöllisesti seurannut esimerkiksi "Uncommon Descent" -blogia ja monia muitakin vastaavia (ID) kreationistilähteitä. Niissä on ollut havaittavissa jopa sitä että keskustelu on siirtynyt muihin aiheisiin kuin evoluutiodebattiin.

Siksi olinkin hieman yllättynyt kun "Metro" -lehden tekstiviestipalstalle kumpusi kreationistissävyisiä kommentteja. Mukana oli jopa mainittu "älykäs suunnitelma" ihan sanaparina. "Panda's Thumb" tiesi sitten kertoa että Teksasissa kreationistit ovat pykänneet uuden lakialoitteen - jonka aiheena on jotain jota voi pitää koulutusteoriaani vahvistavana. Teksasissa halutaan vaikuttaa tiedeopetukseen.

Tästä syntyy vähän sellainen tunne, että kenties en olekaan hakannut kuollutta hevosta. Olen moittinut ennakoivasti jotain sellaista aihetta jonka parissa on samaan aikaan tehty myyräntyövuosia ; Kun ideologisesti motivoidut tahot rahoittavat toimintaa, pieni määrä PR -työtä rakentaa mainoskampanjan jolla houkuttelee mukaan vähäksi aikaa uskonnollisesti motivoituneita ihmisiä.. Se on kreationististen kampanjoiden toimintaperiaate. (Ja tavoite on aina kouluopetukseen tarttuminen, joko siten että "puolustetaan sananvapautta" ja halutaan opettaa myös kreationismia. Tai sitten ollaan suojelullisesti sensuristisia ja halutaan kieltää evoluutio. Suhtautuminen sananvapauteen ei ole konsistenttia. Suhtautuminen kouluopetuksellisuuteen on.)

Optimismista ja evoluutiosta

Arthur Schopenhauer oli pessimisti ja kenties jopa minua negatiivisempi ihminen. Hän kritisoi kirjassa "Pessimistin elämänviisaus" optimismia. Tässä yhteydessä hän ei nosta esiin sitä optimismia joka useille tulee ensimmäisenä mieleen, ajatusta siitä että elämässä olisi miellyttäviä asioita ja että jokainen voi muuttua jakamalla hyvää odottavia aforismeja.

Sen sijaan hän tarttuu Leibnizin näkemykseen siitä että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Yhteys on siitä kiinnostava että tätä kautta optimismi ja pessimismi voidaan sitoa näkemyksiin parhaimmista tai huonoimmista mahdollisista maailmoista. Ja Leibniz tuo omalla osallaan mukaan sellaisen twistin että yritykset ratkaista pahan ongelmaa johtavat määritelmällisesti optimismiin.

Schopenhauerin teksteissä on nähtävissä "tiettyjä evoluutionhajuisia" jälkiä. Ja tämä paistaa läpi nimenomaan hänen Leibniz -kritiikissään. Schopenhauer lähestyy elämäntahtoa siten, että se lietsoo meihin optimismin illuusiota. Koska kysymys on hengissä selviytymiseen pyrkimisestä, ei siitä ovatko odotukset todellisuudenmukaisia. Ja tässä yhteydessä Schopenhauer puhuu myöls mahdollisista maailmoista.

Schopenhauerin suhde Leibniziin ei ole vain vastahankainen. Se ei ole vain sitä että maailma ei ole täydellinen. Schopenhauer arvioi sen sijaan, elämme pahimmassa mahdollisessa maailmassa. Sellaisessa jossa on maksimaalinen määrä kärsimystä. Hän ottaa tässä tarkastelun kohteeksi eläinkunnan. Ja tarkastelee sen raajoja ja muita elimiä tavoilla jotka ovat melko kaukana totutusta. Jos esimerkiksi Paley katsoo maailmaa siten että se näkee siinä kompleksisia järjestelmiä, Schopenhauer ei katso miten vaikeaa niitä on tehdä. Sen sijaan hän katsoo miten vähällä ne menevät rikki. Schopenhauer huomauttaa että valtaosa eläimistä ponnistelee ja elää vain hädintuskin. Ja jos se menettää vaikka vain yhden raajan tai vain osan tämän raajan toimintakyvystä niin sitä odottaa tuho ja kuolema. Jos niillä olisi huonommat rakenteet ne tuhoutuisivat. Eivätkä kuolleet voi kärsiä.
1: Tämä antaa taatusti hyvin erikoisen twistin kun miettii asiaa modernin ID -teorian kautta ; Behe on korostanut että hänestä Suunnittelusta kertovat  palautumattomasti kompleksiset (RC/IC) -rakenteet joissa yhden funktion takana on monta osaa ja joista yhdenkin osan rikkominen tuhoaa koko systeemin toiminnan. Schopenhauer saattaisi käyttää tätä tukena argumentilleen...

Toki Schopenhauer ajautuu omituiseen tilanteeseen. Hän tulee itsekin maininneeksi että menneisyyttä kaivelevat ovat löytäneet fossiiliaineistoa maailmasta jossa elää erilaisia eliöitä kuin nykyään. Ne ovat tuhoutuneet elinkelvottomuuttaan joten ne ovat huonointa mahdollista maailmaa huonompia. Tätä voi kieltämättä pitää varsin suurena ongelmana hänen näkemykselleen. On selvää että jos jokin olemassaollut on ollut huonointa mahdollista huonompi on joko huonoin tai mahdollinen määritelty oudosti.

Toki tätä voi korjata siten että ne on todellakin määritelty oudosti ; Moderni evoluutioteoria korostaa että kelpoisuus on kontekstisidonnaista. Konteksti taas koostuu niin ilmastosta, geologiasta kuin muusta eliöstöstäkin. (Tämä näkökanta vahvistuu banaalissa arki-ihmisten näkemyksessä evoluutiosta jossa evoluutio on nimenomaan edistystä parempaan eikä vain geenialleelien frekvenssien muuntumista populaatiossa. En halua lietsoa näitä ihmisiä yhtään!) Näin ollen huonoin mahdollinen ei ole mikään absoluutti vaan voi muuttua ajassa.

Voidaankin nähdä että Leibnizin kohdalla tilanne on kiinnostava. Hänen maailmaansa on vaikeaa sovittaa evoluutionäkökulmaa. Sillä Leibniz käsittelee parasta mahdollista tavoilla jotka ovat absoluuttisia parhaimmuuksia. Schopenhauerin näkemyksen saa helposti korjattua suhteelliseksi huonoudeksi. Leibniz vain olettaa a priori että paremmat asiat eivät ole mahdollisia. Ja tämä paras mahdollinen on nimenomaan paras eikä kontekstissaan paras. Hänen näkemyksensä on tässä mielessä melkolailla immuuni empiirisen aineiston tuomalle kritiikille - toisin kuin Schopenhauerin malli joka karkeasti ottaen näyttää "falsifioivan itseään" todistusaineistovetoisesti. Tämä filosofinen kestävyys ei kuitenkaan ole tae siitä että hänen ajatuksensa on parempi. Kenties - sanoisin jopa että luultavasti - nimenomaan päinvastoin.

Optimisteilla onkin ongelma. (Lause joka on aina yhtä hauska kirjoittaa, siksi että se on ironista että totta.) Miten soveltaa parasta mahdollista maailmaa evoluutionäkökulmaan joka mahdollistaa sen että asiat voivat joskus kehittyä myös paremmiksi eivätkä vain erilaisiksi..