Kaikki on rakennetta, mikään ei ole asiaa?

Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten Derrida käsitti kielen. Hänestä käsitteet erkaantuvat toisistaan ja kaiken kanssa kysymys olisi siitä miten ne eroavat toisistaan. Hänestä käsitteet elävät ja erkaantuvat toisistaan ; Tämä on jossain määrin lähisukua Saussuren ajatukselle kielestä. Hänestä termeillä ei ole mitään absoluuttista sisältöä. Sen sijaan kieli oli rationalistinen järjestelmä jolla ei ole mitään itsellistä sisältöä. Käsitteet ovat joko samanlaisia tai erilaisia kuin toiset käsitteet. Määritelmä tai muu sanan sisältö on vain kontrastissa toisiin käsitteisiin. Ja tässä kaikki.

Tämä ajatus on helppoa viedä matematiikkaan ja vastaaviin rationaalisiin järjestelmiin. Sellaisiin joissa on premissejä ja päättelysääntöjä ja johtopäätöksiä. (Jota platonistisesti ajattelevat tietenkin vastustavat syvästi. Heille matemaatikot tekevät löytöjä jostain joka on ehdottomasti totta. Mutta en nyt vedä tätä tämän pidemmälle.) Mutta tosiasiassa tieteenfilosofiassa samanlaiset ajatukset ovat hyvinkin tavallisia.

Otetaan vaikkapa Bertrand Russell. Hänen "The analysis of matter" kuvastaa sitä miten tiede selvittää maailmaa. (Mikä on erikoista koska Russell oli ennen kaikkea matemaatikko ja loogikko. Hän kuitenkin aloitti loogisen empirismin joten tämä ei olekaan yhtään niin omituista.) Russellin mukaan tiede kuvaa sitä miten todellisuuden eri osat vuorovaikuttavat keskenään. Joka tarkoittaa sitä, että esimerkiksi protoni kuvataan kokoonpanona jolla on tietty joukko ominaisuuksia, kuten massa ja varaus. Ja nämä ovat vain kuvauksia siitä miten protoni vaikuttaa maailmassa. Tästä lopputuloksena on se, että tiede selvittää asioiden rakennetta. Ontologisesti ajatellen tämä ei kerro mitä ne ovat. Tämä tietenkin läpikattaa fysiikan : E = MC² kertoo että energia ja massa ovat toisiinsa suhteessa. Ja se kertoo miten asiat toimivat yhdessä, toisiinsa nähden. Mutta ne eivät kerro mitä energian tai massan "perimmäinen olemus" on.

Tämä näkemys on sittemmin tietenkin jalostunut. John Wheeler on lähestynyt tätä informaation käsitteen kautta. Hänen mukaansa temppu on "it from bit". Hänestä tärkeää onkin tarkastella siten että tiede tutkii eroja. Jos katsotaan vaikkapa aika-avaruutta, tiede tutkii sen tyylisiä asioita kuin että miten massa ja energia käyttäytyvät erilaisissa tilanteissa. Eli katsotaan miten vuorovaikuttavat asiat muodostavat kokonaisuuksia, ja miten nämä eroavat tai ovat samanlaisia eri tilanteissa.

Tiede toimii siten että se ei hae mitä tahansa määritelmiä, analogioita ja epäanalogioita suoraan. Käsitteitä ei tarvitse etäännyttää toisistaan. Vaan sen sijaan se toimii siten, että saadaan aikaan korrelaatioita. Testijärjestelmässä on tilanne jossa enemmän tai vähemmän hallittu muuttujien suuruusluokan muuttaminen vaikuttaa lopputulokseen - tai ei muuta. On tärkeää testata syntyykö eroa vai ei.

Ontologia tämä ei tietenkään viehätä. Tämän mukaan tiede ei kuvaisi oleellista. Heistä oleellista olemassaoloa pitäisi tutkia, ja sellaisen olisi pakko olla olemassa. Tosin tähän voidaan liittää erikoinen ontologinen tulkinta. Se on Frank Tipler nimiseltä fyysikolta. Hänen mukaansa universumi on "simulaatio ilman tietokonetta". Tämä on tietenkin asian ymmärtämistä helpottava vertaus. Tipler korostaa että perimmiltään tietokoneohjelma koostuu ohjelmista joissa on jonkinlainen input ja josta saadaan tiettyjen sääntöjen mukaan ulos jonkinlainen output. Tässä todellisuus on perimmiltään jonkinlainen "matemaattinen entiteetti". Ja fyysikko itse asiassa tutkii nimenomaan kaikkea mikä on. Ohjelman ulkopuolella ja niiden lisäksi ei olisi mitään.

Samoja sanoja, eri sanoja

En ole hirveän usein vaikuttunut Derridasta. Joskus tapahtuu kuitenkin poikkeuksia. Tuorein tämänlainen tapaus liittyy hänen différance -käsitteeseensä. Se käsittelee erilaisuutta. Sitä on kenties helpoin ymmärtää samanlaisuuden kautta. Samanlaisuus on perimmiltään toistoa. Mutta ongelmaksi tulee se, että toistamisesta huolimatta identtisyys jää usein saavuttamatta. Kielestä itse asiassa muotoutuu erojen synnyttäjä. Konteksti määrittelee termin sisältöä ja konteksti sitoo termiin merkityksiä. Käsitteet, etenkin niiden konnotaatiot, elävät. Kielestä syntyy vastakohtien kokoelma, jossa trendinä on se, että termien väliset erot korostuvat.

Tästä on hyvä hypätä synonymeihin. Koulussa opetetaan, että synonyymi tarkoittaa sitä että sanalla on sama merkitys. Denotaatioissa ei siis ole eroja, ja sanat voidaan vaihtaa toisikseen. Itse asiasas äidinkielessä usein kannustetaan siihen, että termejä käytettäisiin elävästi ja runsaasti. Eli ei jumitettaisi vakiosanoihin. Todellisuus on tätä harmaasävyisempi.

Kuulin Kata Saastamoisen gradusta. Gradu oli tehty assosiatiivisista eroista synonymiassa. Hänen päähuomionaan oli, että absoluuttiset synonyymit ovat äärimmäisen harvinaisia. Eli synonymisilläkin sanoilla on käytännössä aina eroa. Jos eroa ei ole denotaatioissa, niin konnotaatioissa ; Merkitys voi olla pinnallisesti sama, mutta niillä on tyylillinen ero. ~Esimerkiksi iso-suuri ; Iso on konnotaatioiltaan arkisempi ja viittaa konkreettisuuteen (tai vanhuuteen). Toiminta-alue on rajatumpi. Suuri on hienostuneempi ja abstraktimpi ja sillä on hyvin laaja sallittu sovellusala. Saastamoinen itse kertoi asiaa netissä seuraavalla tavalla "Napoleon oli suurmies, muttei järin iso."

Näin pelkkänä retorisena keinona esiintyvä kieleneloisuusvaatimus on itse asiassa hyvin ovelasti piilotettu viestin sisältöä koskeva vaatimus. ; Synonyymiin vaihtaminen voi muuttaa konnoataatioita ja täten viestiin vaaditaan vääristymää, pohjimmiltaan samaksi väittäminen on tässä yhteydessä ekvivokaatio -päättelyvirheeseen pakottamista. Toki tässä äidinkielen opettajan puolella on se, että monet tekevät juuri kuten itsekin teen. Eli käytän kieltä huolimattomasti ja toistossa ei ole kysymys käsitteellisestä koherenssista vaan siitä että se sana on mielessä. Ei ole mietitty onko juuri se se paras sana välittämään sen viestin.

Kaikkivaltiaan tutkijan ongelma.

Postmodernismista kuulee puhuttavan niin taiteessa kun kaikkialla muuallakin. Sen nimi on itse asiassa varsin kuvaava : Se viittaa modernin jälkeiseen. Tätä kautta se ottaa suhdetta nimen omaan modernismiin. Tosin epäselvää on, onko moderni hylätty kokonaan vai vain osittain. Näin ollen postmodernismi sopii kuvaamaan maailmaa joka tapahtuu modernin jälkeen, olipa se seuraaja sitten oikeastaan miltei mitä tahansa.

Asian tarkka lähestyminen on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta; Se liittyy kollaasinomaisuuteen, katkelmalliseen ja epämääräiseen. Yleisesti ottaen postmodernismin määrittely sidotaan ikään kuin historiaan: Se liitetään esimerkiksi Nietzschen aloittamaan nihilismin perinteeseen, josta relativismi on jatkumona. Tai sitten siihen liitetään anarkistiseen 1960 -lukujen opiskelijoiden voimin ja vasemmistolaisen aatteen siivittämää muutosta ajattelutavoissa.

Kuitenkin postmodernismi on tärkeää, tai ainakin vaikutusvaltaista.

Postmoderni filosofia on varsin helposti ymmärrettävä "kielellisen käänteen" kautta : Todellisuuden sijasta siirryttiin katsomaan pelkästään kieltä ja kielenkäyttöä.
1: Käytönnössä Wittgensteinin kielipelien ajatuksia sovellettiin eteenpäin.

Mullistuksen takana oli strukturalismi. Ferdinand de Saussure lähestyi kieltä järjestelmän ehdoilla ; Hänestä sana tai merkki oli tärkeä koska se erosi jotenkin toisesta merkistä. Hänestä kielessä sanat määriteltiin eri tavoin, ja joissain kielissä on paljon sanoja jollekin ilmiölle ja toisessa kielessä sille annetaan vähän painoarvoa. Saussuresta yhteisö kehittää aina järkevän kielijärjestelmän ; Pohjolassa lumelle on erilaisia sanoja, ja etelässä tarvitaan - hädin tuskin - yksi sana ilmiölle.

Roland Bartes taas korosti astetta kielikeskittyneemmin ; Hänelle kieli on täysin autonominen ja itsenäinen systeemi. Käytetyn viestinnän sisällöt olivat sidottuja käytettyyn kieleen. Ja ne eivät mitenkään väistämättä palaudu todellisuuteen. Hän meni jopa niin pitkälle että hänestä ilmaisu on tyhjä projekti, joka ei itse asiassa lainkaan vaadi keskustelijoiden tai puhujien persoonaa täytteekseen.

Näin ei siis puhuttukaan todellisuudesta, vaan kielestä.

Näin saatiin ilmaa esimerkiksi Lyotardin diskurssi -käsitykselle, joka on tarkastelutapa, jossa keskitytään erimielisyydet ja kiistat - etenkin yhteiskunnassa. Näin tarkastelu keskittyy valtapeleihin. Lyotard korosti että kielenkäyttö on väline jolla yritetään voittaa valtaa. Saada vastustaja laudalta. Totuus katoaa tässä projektissa taka -alalle, kysymys on siitä että eri ryhmät edustavat erilaisia totuuksia.

Michel Foucault taas yhdisti vallan kielen itsenäisyyteen. Kun hän puhui diskurssista, hän tarkoitti sitä että ihmiset valitsevat kielijärjestelmästä sanat joilla on merkitystä heidän päämäärilleen. Tästä syntyy kasa valintoja, väitteitä. Nämä taas liitetään jotenkin kuvattuun kohteeseen ; Tällä valtaapitävät ensi sijassa määrittelevät ja perustelevat valtansa, antavat voitolleen oikeutuksen. Yhteisö määrittää säännöt, laajan kielijärjestelmän, ja diskurssit määrittelevät väitteiden sisällöt.

Derridalle tilanne näyttäytyi kahtiajakona. Hänestä maailmassa oli vallalla näkemys jota hän nimitti logosentrismiksi. Se ajatteli että kielellä oli pysyvä ja ikuinen muoto ja että kieli kykeni pysyvillä määritelmillä kuvaamaan maailmaa ja ilmaisemaan sitä ja siinä olevia merkityksiä. Derridasta valtaosa filosofiasta koko sen historian aikana oli nähtävissä ensi sijassa logosentrisminä.

Derridasta tämä näkemys oli väärässä. Sen sijaan maailmassa kieli syntyy siten että sana liitetään toiseen sanaan, yleensä vastakohtaansa. Näin ollen kielestä syntyy erotteleva koneisto. Kielestä tulee erojen määrittelyä, jossa uusi sana hakee sisältöä erilaisuudesta. Näin syntyy Derridan usein käyttämä käsite différance, joka synnyttää erilaisuutta - dikotomista kahtiajakoa - jota maailma itsessään ei sisältänyt. Näin ollen kielestä tulee virheellinen mittatikku todellisuudelle. Kieli ja keskustelu määrittyy kielellisesti, joten ihmiset ovat väärään mittatikkuun ja sen käyttöön "pakotettuja". Kielestä tulee näin vastakohtien kokoelma.

Derrida pyrki olemaan erimielinen logosentrismin kanssa, ja tätä kautta dekonstruoiman käsitteitä : Asioista löydettiin niiden vastakohtaisuuksiakin. Tätä kautta näkemys tavallaan uudelleenrakentuu samanlaistavasti.

Derridan kannalta mielenkiintoista on se, että hän on itse huomauttanut siitä, että hän ei pyrkinyt luomaan mitään humanististen tieteiden analyyttistä menetelmää. Hän pyrki tekemään filosofisen järjestelmän, ei luomaan keinoja ja välineitä taiteentulkintaan tai historiantutkimukseen. Kuitenkin hänen järjestelmänsä on alkanut elämään omaa elämäänsä.

Tässä kohtaa vastaan tulee "kaikkivaltiaan tutkijan ongelma".

Kun dekonstruktio nojaa ajatukseen siitä että todellisuudesta ei ole kielellistä tietoa todellisuudesta ja sen toiminnasta. Samalla kuitenkin esitetään teoria siitä miten todellisuus toimii ja tätä käytetään tulkinnan apuvälineenä. Todellisen kielellisen tiedon omaaminen kielletään, mutta samalla sitä kuitenkin käytetään teorioiden muovaamisessa joita yritetään perustella erilaisilla havainnoilla joita saadaan tarkastelemalla kielellisesti jotain kohdetta.
1: Eli esimerkiksi dekonstruoidaan seksuaalisuus, naisen asemaa koskeva viestittely, uskonnollinen maailma...

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että dekonstruktiota käytetään siten että asiat ovat ideologisia näkemyksiä, joita vastaan taistellaan omilla ideologisilla näkemyksillä. Tässä vaiheessa ollaan tehty iso loikkaus Derridasta itsestään eteenpäin - hänestähän dekonstruktio ei ollut esimerkiksi aatehistoriallista kielellistä tietoa tarjoava menetelmä.

Kielen sijasta on alettu puhumaan maailmankuvista. Kun kielellä ei ole riippuvuussuhdetta todellisuuteen, voidaan järjestelmät vain vaihtaa toisiinsa. Tätä kautta koko menetelmä tietysti politisoituu.

Tässä kohden tarkastelu alkaa tosin usein saamaan jopa mystillisiä sävyjä. Sillä dekonstruktiota käytetään usein kuin se tarjoaisi tietoa todellisuudesta. Kun ensin on esitetty että kieli ja tiede ei kuvaa todellisuutta, ja tämän jälkeen tutkija itse lähestyy asiaa kuin hän tuntisi aiheen täydellisesti, muuttuu kielen epätarkkuus ikään kuin "välineen heikkoudeksi". Totuus joko ymmärretään tai ei ymmärretä. Tutkijalla on ikään kuin suora kanava totuuteen, ja kykenee katsomaan kohdetta teorioidensa ja loogisen perustelujärjestelmänsä ulkopuolelta ilman ongelmia.

Tässä vaiheessa pitäisi tosin kenties jo alkaa puhumaan "kielellisen käänteen" sijasta "egoistisesta käänteestä".