Skeptikon katkera kalkki : Kupilinen myrkkykatkoa

"Neljä muokkausta Wikipediaan voi olla jopa liikaa. Pelkäänpä, että herkkänahkaiset wikipederastit wikipedistit kokevat ko. artikkelin olemassaolon jonkinlaisena pilkantekona itseään kohtaan. Niinpä tietyt äärimmäisyysainekset, kuten edellä lainattu Quadriplegia, päätyvät fantasioimaan hikiholokaustista, jossa me ja kaikki ali-inhimillinen saasta, jota edustamme, katoaisi niin Wikipediasta kuin maan päältä yleensäkin, (tosin innokkaimpien wikipedistien mukaanhan ne ovat yksi ja sama asia) jolloin Diderot'n ylvään projektin aviottomat lapset voisivat rauhassa jatkaa kansanvalistustehtäväänsä vailla ikävää tunnetta, että joku nauraa heille."
(Napoleon, "hikipedia palautuksessa")

Skeptikoita ja uskonnottomia syytetään toistuvasti ylpeydestä. "Uskovaisilla naureskelun" katsotaan kuvaavan ylimielisyyttä. Tämä moite on hyvin vahvaa ka siinä yritetään nimenomaan kieltää tietynlainen keskustelu kokonaan.  Kritiikkiin vastataan sanomalla että se on asiatonta ja tyhmää. On selvää että jollakulla on tässä kohden téte a baffe (läimäyttämiseen houkuttelevat kasvot). Että joko uskovaisia tai pseudotieteilijöitä läimitään kasvoille tai sitten uskontokriitikoita ja skeptikoita. (Luultavasti molempia.) Ja tälle kaikelle on jokin syy. Jokin ihmisen mielessä vääntää tämänlaiseen. Muutenhan sitä ei tapahtuisi koko ajan.

Tässä kohden ei voi kuitenkaan sanoa muuta kuin että syynä on luultavasti enemmänkin se, mitä Nassim Taleb näkee Sokrateen teloituskohtalon syyksi kirjassaan "Antihauras", sivulla 293. "Rakas Sokrates ... tiedätkö, miksi sinut on tuomittu kuolemaan? Koska saat ihmiset tuntemaan itsensä typeräksi sen takia että he noudattavat sokeasti tapojaan, vaistojaan ja perinteitään. Olet ehkä toisinaan oikeassa. Saatat kuitenkin hämmentää heitä asioista, jotka he ovat hoitaneet hienosti ja vaikeuksitta. Tuhoat ihmisten harhat itsestään. Viet tietämättömyyden ilon asioista joita emme ymmärrä. Eikä sinulla ole vastauksia. Et tarjoa heille ainuttakaan vastausta." Tämä kuvaus on ehdottomasti ymmärtävä Sokrateen teloittajia kohtaan. Mutta siinä nousee esille se, mikä ihmisten kanssa yleistä on. Eli kun ihmisen liika ylpeys saa kolauksen ja hän joutuu naurunalaiseksi, hän helposti syyttää muita nöyryyden puutteesta ja liiasta ylpeydestä.

Karkeasti ottaen tämä vahvistuu aina kun joku tulee ns. vaatimaan parempaa keskustelua. Tunteet ovat sen laatuisia että Sokrateen kohtalo tulee ymmärrettäväksi. Sama asia ärsyttää nykyihmisiä nykyskeptikoissa. Ja pulautteen pohjalta voisi sanoa että ärsyttää vahvasti.

Tässä perussävy voi olla vaatimus logiikasta. Mutta tarkempi analyysi paljastaa että tässä haetaan enemmänkin parempia käytöstapoja. Toisin sanoen uskontokeskustelusta ja uskontokritiikistä pitäisi poistaa se ajatus että uskovaisen myytti puhkeaisi tai että hänelle syntyisi ajatus siitä että joku nauraa heille. Skeptikoiden puolella ilmiö on, rehellisesti sanoen, vielä vahvempi kuin uskontokriitikoilla.

Ilmoilla on siellä jotenkin vahvemmin se että skeptikot edustavat järjestelmää. (Tämä on ymmärrettävää sillä uskonto on tavallista ja uskonnottomat vähemmistö.) Esimerkiksi vaihtoehtohoitajien asennetta voisi kuvata jokseenkin siten että heille on "vaihtoehtohoito ja vaihtoehdottomuushoito". Skeptikot eivät ole avomielisiä jos eivät ota homeopatiaa vakavasti, mutta jos homeopaatikko epäilee big pharmaa eikä ota sitä vakavasti niin se ei ole jotain jota kuvataan "dogmaattisuuden" kaltaisilla käsitteillä. Sillä maailmankuvan joustamattomuus ei tavallaan ole tässä se perusasia vaan se keiden uskomuksille naureskellaan. Vaatiessaan avomielisyyttä, vaaditaan perimmiltään esimerkiksi sitä että tieteellisen ajattelun periaatteista joustetaan. Mikään demarkaatiokriteeriltä haiskahtavakaan ei voi olla mitään muuta kuin maailmankuvallisuutta. (Tämä on toki tuttua kristittyjen kreationistien parista.)

Siksi vaatimus paremmasta keskustelusta ei hoidu paremmilla argumenteilla. Sillä tässä ei haeta argumentteja vaan erilaista vastaamista ja suhtautumista. Karkeasti sanoen vaihtoehtohoitoja ei saa sanoa tehottomiksi vaan vaihtoehtohoitajia pitää kuunnella, heille pitää hymyillä ja taputtaa päähän. Mielipiteenilmaisuvapaus rajoittuu siihen että ostaako lopulta sen tuotteen vai ei. Että se on sitten se oma vapaus mitä omalla lompakolla tekee.

Tässä mielessä logiikka ja tiede on tietysti "rajoittavaa". Sehän rajaa asioita jotka ovat parempia kuin toiset. Ja näin se vertautuu Ben H. Wintersin "Järki ja tunteet ja merihirviöt" -kirjan rahoituskikkailuihin. (s. 15) "Säännöllisesti toistuvat maksatukset kahlitsevat miestä niin kuin köysi kahlitsi Odysseuksen mastoon, eikä sellainen ole ollenkaan suotavaa. Se on itsenäisyyden este."

Samaa nauretuksi tulemisen pelkoa voi tietysti kohdata mistä tahansa. Napoleonin wikipediailmaus vihjaa että myös senkaltaisten projektien parista asennetta löytää helpostikin. Oleellista niissä on kuitenkin vahva konformistisuus. Vaihtoehtohoitajien ja uskontoryhmien sisällä haetaankin hyvillä tavoilla koheeisiota. Niissä syntyy echo chamber jossa erimielisyys on täysin hampaatonta ja merkityksetöntä. Toki on ymmärrettävää että jos on elänyt tälläisessä suojatussa pumpulielämässä niin kaikki aito erimielisyys ja asioiden punnitseminen vaikuttaa vainoamiselta. Mutta oikeasti tämä on enemmän echo chamberin totuttamaa herkkänahkaisuutta ja pikkusieluisuutta.
1: Kauniita piirteitä, joiden kohdalla oleellisin ongelma on se, että näitä piirteitä ei ole opittu sublimoimaan, jalostamaan, johonkin tuotteliaaseen. Ja näin ne ovat säälittäviä likaisia piirteitä eivätkä osa suurempaa persoonaa. Tai jos on, niin on kyllä paska persoona eräillä.

Tässä mielessä syvin kysymys onkin siinä että miksi ihmeessä skeptikoiden tai uskontokriitikoiden edes pitäisi suostua keskustelemaan uskonnoista tavalla jossa uskovaiset saavat määrätä keskustelun näkökulmat ja keskusteluasenteet. Kun kenties koko asian ytimessä on se, että konformismissa, noin yleensä ottaen, lähinnä piilotetaan väärintekoja ja suojellaan väärintekijöitä. Eli kauniilla puheella "siloitellaan konkreettisemmat pahat teot konkreettisemmassa maailmassa". Epäkohtelias ilmaisutapa on kuitenkin lähinnä esteettisesti rumaa. Teot ovat paljon helpommin myös pahoja. Konformismilla myös ostetaan helposti huviretkiä Abileneen. Tehdään yhdessä sopuisasti päätöksiä joita kukaan ei halua.

Kierre

"Kun minä olin nuori, kiusaajaa lyötiin takaisin."
(Clint Eastwood arvioi että Amerikka on muuttunut pehmeämmäksi, Metro 16.12.2008.)

Tämän päivän aikana luin Gunnar Höistadin "Irti kiusaamisen kierteestä" -kirjan. Sen tarkastelunäkökulmana oli opettajan ja kouluttajan rooli. Vähäisemmässä määrin sitä voidaan katsoa vanhempien apuvälineeksi. Näkökulma oli joka tapauksessa eikiusatun aikuisen suhde kiusattuun lapseen. Itselleni oli hieman erikoista lukea kiusaajan näkökulmaa asiasta. Sarjakuvahahmon Punisher -asennetta tuppasi hieman tulemaan mukaan. Kuitenkin selvinnen asiasta ilman jalkajousen latailuja ja luotiliivien tuunaamisia. Ja pääkallotunnuskin kuuluu enemmän mustanaamiolle.

Kirjan määritelmä kiusaamiselle on seuraava: "Kun yksi tai useampi ihminen toistuvasti ja pidemmän ajan kuluessa kohdistaa tietoista ja aktiivista kielteistä käytöstä yhtä tai useampia kohtaan tai sulkee heidät joukostaan." Sellaisenaan hieman epämääräinen määritelmä, mutta kirjassa määritellään myös toimintatapoja:
1: Hiljainen kiusaaminen, jota on esimerkiksi katseen välttely, halventavien eleiden käyttä ja muu vastaava. Tätä on vaikeaa havaita.
2: Sanallinen kiusaaminen, jossa kuiskutellaan, levitetään juoruja ja huhuja, haukutaan, käytetään pilkkanimiä, kirjoitetaan lappuja, sähköpostia tai soitetaan pilasoittoja puhelimeen ja muita vastaavia keinoja.
3: Fyysinen kiusaaminen jossa toista vahingoitetaan lyömällä, potkimalla, puremalla, kampittamalla tai muulla vastaavalla keinolla. Tämä on yleensä helppoa havaita, mutta usein se naamioidaan "vain leikiksi" tai urheiluksi tai vahingoiksi, jolloin sitä on vaikeaa havaita: Voi olla niinkin että vasta kun toistuvasti sattuu vahinkoja samaa tyyppiä kohtaan, voidaan ruveta miettimään vakavammin.

Kirjan mukaan kiusaamisessa on olennaisesti kyse kuulumisesta. Ja kaikki ovat uhreja.
1: Kiusattu esimerkiksi hakiessaan seuraan ja tullessaan torjutuksi hän tarjoaa luottamustaan ja kun tämä torjutaan, torjutaan koko ihminen. Tämän vuoksi osa aktivoituu klovnistrategiaan, jossa nauretaan ja herätetään huomiota. Ihminen on mieluiten rakastettu, tämän jälkeen ihailtu, tämän jälkeen kunnioitettu ja pelätty. Vasta viimeisellä sijalla on mitättömyys. Kiusatulla voi aluksi ola itsekunnioitus tai olla olematta, mutta olennaista on se, että se menee kiusaamisen aikana.
2: Kiusaaminen ovat kirjoittajan mukaan yleensä ryhmätoimintaa. Tyypillistä on että on yksi johtaja, joka katsotaan pääkiusaajaksi. Lisäksi hänellä on ryhmä, jonka suhteen kiusaaja saa joko kunnioitusta tai valtaa. Tyypillistä kiusaamisessa onkin se, että ryhmä antaa oikeuden kiusaajalle, mutta yksittäinen ryhmän jäsen kokee että häntä ei hyväksytä jos hän vastustaa ryhmää. Ja kun kaikki ajattelevat samalla tavalla syntyy huviretki Abileneen ; Tehdään jotain koska luullaan että muut haluavat sitä, vaikka loppujen lopuksi kukaan ei halua sitä. Kiusaamisen syvin seuraus on syyllisyys.

Merkittävää on myös se, että satunnaiset ihmiset eivät kiusaa eivätkä satunnaiset ihmiset joudu kiusatuiksi, eivätkä satunnaiset kiusaajat kiusaa satunnaisia kiusattutyyppejä : Kiusaajalla on aggressio joka vaatii purkautumista ja kiusattu on se, joka aktivoi tämän aggression. Kirjan oppi on, että kiusaajan aggressiivisuutta ei voida kieltää ja poistaa. Ongelmat on ratkaistava, ei kiellettävä. Maton alle lakaiseminen ja kieltäminen voi jopa johtaa huonoihin tuloksiin. Olennaista on, että piirteet ovat ikään kuin rikostutkimuksessa tehty profilointi: Se on nyrkkisääntö, josta on valtavasti poikkeuksia. Siksi piirteet eivät tarkoita että olisi kiusaaja tai kiusattu, eikä niiden puute sano että henkilö ei ole kiusaaja eikä kiusattu. Kyseessä on tavallaan riskiarviointi, toisia kiusataan ja toiset kiusaavat todennäköisemmin kuin toiset taas eivät.
1: Kiusaajan tavoitteet on joku tai useampi seuraavista piirteistä:
___1.1: vallanhalu yhdistyy aggressioon, jolloin hän saa otteen muista ihmisistä. Hän kiusaa joko sellaista joka ei pistä vastaan tai sellaista joka on kilpailija. Tämän tyypin kiusaaja kokee että hänen pitää jatkaa toimintaa tai hän menettää kaiken.
___1.2: Pelko on yleinen motivaatio, ja se on aika usein pelkoa siitä että itse joutuu kiusatuksi. Etenkin pääkiusaajan mukana pyörivällä porukalla on vaikeaa koska he kokevat sympatiaa myös uhria kohtaan.
___1.3: Ryhmäpaine johtaa tunnetusti ihmisellä sellaisiin tekoihin joita hän ei muuten tekisi. Jos esimerkiksi pahan puhuminen saa vastakaikua, tämä johtaa helposti siihen että saadakseen lisää vastakaikua tehdään lisää vastaavia asioita, ja ajan mittaan toiminta muuttuu "rohkeammaksi".
___1.4: Kateus on yleinen motiivi, ja tällöin kiusaaja kokee että häneltä puuttuu jotain joka toisella on. Tämän vuoksi toista alistamalla tämä kateuden syy muuttuu ikään kuin vähäksi aikaa merkityksettömäksi.
___1.5: Projektio, jossa kiusaajalla on ongelma jonka hän siirtää uhriin. Kiusattu herättää hänessä epämiellyttäviä tunteita esimerkiksi siitä että hänellä on jokin piirre josta kiusaaja ei pidä itsessään. Kiusaaja siirtää vihansa toiseen ja selittää itselleen erilaisia syitä minkä vuoksi toinen on niin "ärsyttävä".
___1.6: Heikkouden halveksiminen näkyy monessa kiusaamisessa. Jotain kiusataan siksi että hän näyttää tunteita tai nähdään mielistelijänä tai tyhmänä. Kiusattu nähdään heikkona ja tätä kautta huonona. Usein tälläinen kiusaaja elää epävarmoissa oloissa, jossa pärjääminen on paljon itsestä kiinni.
2: Kiusatut taas ovat
___2.1: ylisuojellut lapset jotka näkevät kiusaamista lähes kaikessa innostaa kiusaamaan myös oikeasti, koska hän näkee aluksi kiusaamista siellä missä sitä ei ole ja aikaansaa perätöntä hälyä. Tästä seuraa maine, että "paitsei se myös sen perhe" on "lälläri" ja niin kiusaaisesta tulee yllättäen oikeaa kiusaamista.
___2.2: Luottamukseen kykenemättömät; Esimerkiksi kun joku pyytää tämän tyypin ihmistä seuraan, hän epäilee että häntä itseään ei haluta, vaan takana on pahoja ajatuksia ja seuraamisesta siksi luvassa pettymystä. Kaveri, joka ensin näyttää ylimieliseltä "en halua" -tyypiltä, joka sen jäljkeen näyttää paranoidilta ja epäluuloiselta tyypiltä ja joka tämän kaiken jälkeen sitten ripustuu ystävään ja tätä kautta ikään kuin pyrkii omistamaan kaverin on juuri sitä mitä kukaan ei halua kaverikseen.
___2.3: Itseensä kielteisesti suhtautuvat ikään kuin antavat luvan muille siihen että he ovat polkemista varten. Ongelmana tämän tyypin kanssa on se, että he alkavat uskomaan (lisää) sitä mitä heistä sanotaan, ja tästä tulee heille helposti rooli josta ei päästä sitten irti.
___2.4: Alistuvat lapset. He eivät puolustaudu ja ovat siksi "helppoja uhreja". Näiden kohdalla yllättäen pahin virhe on antaa heille neuvoja "Älä väitä vastaan niin ne lopettavat", koska tämä innostaa juuri sitä piirrettä joka aktivoi kiusaamisen. Alistuminen aktivoi paitsi vallanhalua, myös vieraannuttaa; Kun kiusaaja ei saa reagointia kiusatulta, hän voi myös kauhistua tästä; Kiusaaja ei ikään kuin saa inhimillistä kontaktia vaan on niin arvoton että ei saa responssia edes aggressioon. "Reipastu" -käskyistä ei ole myöskään apua näiden kiusattujen kohdalla, koska se on heidän roolinsa, ja tästä on vaikeaa päästä irti.
3: Tytöt ja pojat lisäksi kiusaavat hieman eri tavoin. Poikien kiusaaminen on fyysisempää ja äänekkäämpää. Heillä uhkailu esimerkiksi eleillä ja käytännölliset kiusaamiset, kuten töniminen ja vaikkapa laatikkoon työntäminen on yleisempää. Tytöt taas ovat kielenkäyttöön ja kieroiluun keskittyvämpiä. Toisista puhutaan pahaa ja heitä eristetään.

Kiusaamisen tunnistaminen on kirjan mukaan vaikeaa, koska
1: Kiusaaja mielellään salaa asian; Kirjassa jopa suositellaan että pitäisi ilmaista että tietää kiusaamisesta. Muutoin kiusaajan kommentti on kiistäminen ja tämän jälkeen vähättely; Se oli esimerkiksi vain leikkiä. Tai vahinko. Ja se oli vain oikeutettu reaktio toisen tekoihin. (Tekoa ei ole tehty eikä sillä ollut mitään merkitystä - ja sitäpaitsi se sika ansaitsi sen kaiken millä ei ollut väliä ja mitä ei tehty!)
2: Kiusatulle tilanteeseen liittyy yllättävän kovaa häpeää. Siksi suora kysymys "kiusataanko sinua" on suunnilleen väärin mahdollinen. Siihen saa aina vastaukseksi "Ei:n", eikä voida sanoa onko se "aito ei" vai "valehdeltu kyllä". Lausunto on yhtä arationaalinen kuin oikeustuvassa syytetyn penkiltä kuultu "olen syytön". Tyypillistä on että kiusattu myös vähättelee teon merkitystä. Tyypillinen piirre on se, että kertomisen katsotaan pahentavan kiusaamista.
3: Myös kiusaajan vanhemmilla on usein joko vaikeaa uskoa että heidän lapsensa kiusaa tai sitten he puolustavat lastaan ja katsovat että kiusaaminen oli ansaittua. Toisaalta joissain perheissä saatetaan ottaa kiusaaminen "liian vakavasti" ja pahentaa kiusaajan huonoa oloa itseensä. Tämän vuoksi kirjassa suositellaan miettimään onko juuri tämä tilanne ja ajankohta hyvä kotiin ilmoittamiseen. Usein se kuitenkin toimii, koska vanhemmat eivät muuten tiedä asiasta ja pitävät lastaan sellaisena kivana ja mukavana mitä hän kotonaan on.

Tunnistamiseksi pitäisi siksi käyttää muita keinoja. Onneksi ihmiset ovat fysikaalisia kappaleita, joten heidän toiminnastaan ja tätä kautta motiiveistaankin saa tiettyjä viitteitä kun osaa katsoa ja tulkita. Lasten kehon kieltä seuraamalla, luokan keskittymisilmapiiri, se mitä tapahtuu juuri kun tulet luokkaan, poissaolot, myöhästely ja muut vastaavat ovat hyviä merkkejä joita tarkkailla. Runsas terveydenhoitajalla pää- tai mahasäryn tai vastaavan "turhan takia" käyviin keskittyminen on kiusatuilla yleistä - ja kiusaajillakin, jos he häpeävät toimintaansa mutta eivät voi lopettaa sitä. Levottomuus ja alenevat numerot ja ryhmäpeleihin valitsematta jäävät ja ne jotka eivät pidä välitunneista ovat myös "kiinnostavia tarkkailtavia". Toisaalta myös muut luokassa ovat olemassa ja he eivät ole sokeita eivätkä kaikki mukana kiusaamisessa. Heiltä voi kysyttäessä saada kommentteja, jotka kertovat asian oikeasta laidasta.

Kiinni jäädessä syyllistäminen on huono strategia ja kirja moittiikin yleisiä kysymyksiä kuten "Mitä pahaa kiusattu on tehnyt ansaitakseen teon?" ja "kiusaaja on paha, eikö hän muka ymmärrä miten pahalta toisesta tuntuu?" . Ne muut vastaavat ovat juuri niitä taikasanoja joilla tilannetta ns. "ei ratkaista", vaan niitä jopa pahennetaan. Samoin yleinen ensireaktio, jossa molemmat osapuolet pistetään samaan tilaan ja sitten jutellaan on "big no-no"; Se on vasta kenties niitä loppuvaiheen juttuja josta ei pitäisi aloittaa. Kiusattua pitäisi tukea muuttamaan toimintaansa, esimerkiksi katsomaan silmiin. Kiusaajan kanssa pitäisi jutella vakavasti. Lisäksi kirjassa muistutetaan myös siitä, että jos puhe ei auta, ei kiusaajaa voida päästää vastuusta : Kun rikosoikeus muutoin tuomitsee pahoinpitelystä, ei voida samanlaista toimintaa sallia koulun sisällä siten että tekijä vain kävelee ilman sen kummempia ongelmia. Tässäkin on huomattava että esimerkiksi syrjimistä ei voida aidosti ratkaista käskemällä muut ottamaan eristettyä seuraan. Hänestä tulee tällöin halveksittu "pakkokaveri" eräänlainen "kiintiö/elintasopakolainen", jota halveksitaan nyt ei enää sen vuoksi mitä hän on vaan sitä miten isoja erityisoikeuksia hänelle itse asiassa annetaan: Normaalistihan ihmiset saavat valita ystävänsä eli sen keiden kanssa viihtyvät ja joista pitävät, itse. Sen sijaan esimerkiksi sitä jos kiusattu tai kiusaaja on jossain lahjakas, tätä voidaan kenties käyttää apuna tilanteen korjaamisessa. (Tosin kirja muistuttaa että vaikka ratkaisu on helpompaa näin, se ei tarkoita että heikompilahjaisia jotenkin saisi kiusata. Ongelman ratkaiseminen vain on vaikeampaa.)

Kun selvittää missä toinen asuu ja käy siellä illalla kun kiusaaja on yksin vanhempiensa kanssa yllättäen soittamassa ja kertomassa asioista, tilanteeseen tulee mielenkiintoisia sävyjä. Mielestäni kirjan rohkeuteen painostamisessakin voi olla tiettyjä vaikeuksia: Kun aluksi sinua on kiusattu siksi että et pistä vastaan vaan olet varmaa valtapistettä, muuttuminen voi johtaa siihen että kiusatun katsotaan kilpailevan ja sotivan auktoriteettia vastaan joka pahentaa tilannetta. Myös fyysisen itsepuolustuksen - joka on Suomessa ja Ruotsissakin lain mukaan sallittua toimintaa tiettyjen ehtojen toteutumisessa, ja lyöminen koulukiusaamisessa on pahoinpitely kuten kadullakin lyöminen, kuten kirja toisaalla muistuttaakin - vaihtoehdot jäivät kirjassa hiljaisuudella kuitatuiksi, vaikka omakohtaisten kokemusten mukaan juuri ne toimivat näihin hankaliin tapauksiin aivan erityisen hyvin.

Kirjan kenties tärkein opetus oli kuitenkin mielestäni siinä, että kiusaaminen jättää jälkensä molempiin: Se ei vahvista luonnetta. Päin vastoin kiusatut useimmiten kestävät tavallista vähemmän hankaluuksia. Kivirekeä kuljetetaan aina mukana. Tämä heijastuu myös vankiloihin: Vangit ovat tavallista useammin olleet joko kiusattuja tai kiusaajia. Minulle tuli onneksi vain Punisherhenkeä ja kyynisyyttä.

Lucky Luke lukee lakia.

"Ensin sä jätät sun tiimin pulaan ja sit sä tuut tänne leikkiin Immanuel Kantia ekonomipohjalta"
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma, jakso "mielen aikido")

Olemme jo käsitelleet arvoja. Tästä on hyvä jatkaa normeihin. Karkeasti sanoen arvo on hyvä asia, ja normi on määräys, jossa sanotaan että jokin asia tulee tehdä. Näiden keskeisin ero nähdään, kun huomataan että kaikkia hyviä asioita ei tarvitse tehdä ja toteuttaa. On esimerkiksi hyvä antaa almuja, mutta jos laki määräisi että almuja olisi pakko antaa rangaistuksen uhalla, tästä voisi olla ikäviä seurauksia. Ainakin almujen tarvitsijoita vihattaisiin enemmän. Toisin sanoen arvot ovat se, joka tehee hyvästä hyvää. Normit ovat käskyjä, joilla tämä saavutetaan. Normeilla on välinearvoa, ne ovat tärkeitä koska niillä tavoitetaan hyviä asioita. Voidaan sanoa, että normit suojaavat arvoja. Kuitenkin on huomattava, että läheskään kaikki arvot eivät tarvitse - suorastaan niillä ei saa olla - normien suojaa. Jos maalaat rumia tauluja tai kokkaat huonosti, sinua ei laiteta vankilaan. Osaa taas laki, yhteiskunnan säätämä normi, suojelee. Tarvittaessa poliisivoimat kaappaavat kokaiinikauppiaat.

Russellin mukaan arvojen perustelut olivat kuin kysymyksiä siitä ovatko osterit maukkaita. Kuitenkin ihmisten mielipiteet eivät monista asioista ole satunnaisia ostereiden syömisen tapaan. Kun Russell kuitenkin arvottaa mielipiteiden, subjektioiden, mukaan, tässä on havaittavissa "pientä ristiriitaa". Tärkeä havainto on se, että on mielipidehierarkia. Tietyt asiat ovat useimmille tärkeitä ja toisissa saa olla variaatiota. Esimerkiksi kulttuurissa kuin kulttuurissa arvostetaan kunniaa ja muita vastaavia asioita. Toki näiden järjestys vaihtelee hieman, toinen kulttuuri arvottaa kunnian, toinen tottelevaisuuden ja kolmas armeliaisuuden muiden yläpuolelle. (Kaikki arvostavat vapautta ja lain noudattamista, mutta osassa kulttuureissa ensimmäistä korostetaan ja toisissa toista.) Mutta samat asiat ovat kärkipään sijoilla. Ikään kuin kyseessä olisi juoksukilpailut, joissa on satoja osallistujia, ja joissa samat saavat aina mitalit, tosin joskus kullan voittanut jää pronssille ja hopeamitalisti saa kullan ja niin edes päin. Voidaan sanoa että näiden mitalistiarvojen suojaavan elämää. Ne käsittelevät elämistä ja toisten kanssa toimeen tulemista. Nämä ovat vahvoja arvoja. Vahvojen arvojen päälle ja lisäksi rakentuvat arvot ovat korkeita arvoja näiden kohdalla on mielipide -eroja ; Toki esimerkiksi taiteessa runoilijoilla on tiettyjä sääntöjä, mutta niiden rikkomisesta ei tuomita. Samalla on tärkeää huomata, että taiteessa runoilijalla on lupa tehdä runoja, ja kriitikoilla lupa haukkua näitä. Kriitikko ei kuitenkaan voi sanoa että huonoa runoa ei saisi tehdä. Eikä runoilija voi sanoa että kriitikoilla ei olisi lupa haukkua heidän runojaan, esimerkisi syyttämällä tätä vainoamiseksi. Toki yksilöt voivat olla erimielisiä myös vahvoista arvoista. Psykopaatit eivät välttämättä arvosta muiden elämää kovin korkealle. He ovat kuitenkin poikkeuksia ja voidaan vakavasti kysyä, tuleeko näiden mielipide -erojen vuoksi sortua täydelliseen arvorelativismiinkaan. Kenties korkeiden arvojen kohdalla voidaan joustaa paljonkin, mutta jokainen yhteisö, joka ei halua olla itsemurhakerho, on turvattava vahvat arvot. (Siksi muunlaisia yhteisöjä ei olekaan. Jos sellaisen rakentaa, se ei kauaa ole olemassa. Esimerkiksi elokuvien psykopaateista koostuvassa yhteiskunnassa ei olisi kauaa jäseniä, kun Hannibal Lecterit söisivät ja murhaisivat Leatherfaceja.)

Filosofinen ongelma on tietysti perustella se, mitkä arvot ovat vahvoja ja mitkä korkeita arvoja. Tämä ei ole aivan yksinkertaista. Esimerkiksi monien kristittyjen mielestä kristinuskon normit ovat kaikki vahvoja arvoja, sellaisia jotka takaavat yhteiskuntarauhan. Heidän mukaansa Suomen Laki toimii vain koska siinä on kristilliset arvot. Muita uskonnäkemyksiä ja vakaumuksia kannattavat ovat tietyisti erittäin erimielisiä tästä, heille uskonto voi edustaa jotain vapautta, josta on oikeus valita. Heille uskonto on korkea arvo, sellainen josta voi olla erimielinen ja edustaa eri kantoja samaan tapaan kuin taiteessa.

Karkeasti voidaan sanoa että filosofit käyttävät perusteluissaan neljää tapaa:
1: Konsekventialistinen, eli seurausetiikka. Sen mukaan normi osoitetaan viittaamalla sen seurauksiin. Normit perustellaan niiden tuoman edun vuoksi. Tätä näkemystä edustaa muun muassa jesuiittojen Tarkoitus pyhittää keinot -ajattelu. Nykyään merkittävää osaa tässä näyttelee utilitarismi. Utilitarismi pyrkii yleisen hyödyn maksimointiin. Utilitarismin perustajat, Bentham ja John Stuart Mill, rakensivat utilitarismin mallin sen varaan, että olisi tehtävä sellainen teko, jonka seuraukset olisivat parempia kuin vaihtoehtoisten tekojen seuraukset, mikä kuulostaa arkiajattelulla aivan järkevältä.
2: Deontologinen, eli velvollisuusetiikka. Velvollisuusetiikka ei viittaa normista saatavaan hyötyyn. Sen mukaan esimerkiksi normi, joka määrää vähemmistön orjuuteen ei olisi moraalinen, vaikka se vapauttaisi enemmistön työstä. Sen mukaan kokonaishyödyllä ei voida perustella asioita, jotka ovat moraalittomia vähemmistöille ; Enemmistö ei voi loisia vähemmistön kustannuksella. Esimerkiksi Immanuel Kant oli sitä mieltä, että utilitaristista ajattelua seuraa se, että yhteisölle olisi edullisinta, että sen kaikki jäsenet olisivat muurahaisten kaltaisia tottelevaisia henkilöitä, jotka eläisivät velvollisuuksilleen. Tälläiset ihmiset eivät Kantin mukaan kuitenkaan olisi hyötyjä ja haittoja punnitsevia utilitaristeja. Utilitaristisen näkemyksen sijasta Kant korostikin kategorista imperatiivia, ehdotonta käskyä toimia aina sellaisen periaatteen mukaan, jonka voisit toivoa tulevan yleiseksi laiksi.
3: Hyve -etiikka. Deontologia ja konsekventialistinen näkemys ovat molemmat kolmannen osapuolen moraaliteorioita. Ne eivät siksi käsittele moraalia yksilön tasolla. Aristoteelinen hyve -etiikka taas lähtee tarkastelijatasolta, ensimmäisestä persoonasta. Teorian tasolla hyve -etiikka häviää, koska se ei voi esittää mitään eleganttia sääntöä, jonka mukaan hyveellisyyttä tavoitellaan. Toisaalta voidaan kysyä kuinka hyvin abstraktioista voidaan laskeutua arkielämän tasolle. Voidaan vakavasti kysyä, toimiiko ihminen rationaalisen perustelun mukaan tavoitellessaan hyvää. Ihminen toimii rajoittuneen tietonsa mukaan eikä voi rationalisoida että "minkä arvoinen moraalinen teko on ja minkälainen ihminen olen kun teen näin". Etiikan ei välttämättä tarvitse olla algoritmi tai kone, johon syötetään syöte ja joka tuottaa oikean vastauksen, koska tämä oikean syötteen antaminen ei ole käytännön tasolla lainkaan mahdollista. Vajailla tiedoilla tulisi joka tapauksessa joko "Garbage in - Garbage out" tai jopa "Garbage in - Gospel out" -tilanne. Aristoteelinen hyve pyrkii kuitenkin jonkinlaiseen tasapainoon. Se korostaa näkemystä että liiallinen minkä tahansa asian korostaminen johtaa huonoihin tuloksiin. Hyve etiikka ei kuitenkaan syötä tätä absoluuttina sääntönä Kantin tapaan, vaan on pikemminkin muotoa kohtuus kaikessa - kohtuudessakin. Samantapaista ajattelua edustaa euroopan ulkopuolella Jing-Jang -tyyppinen tasapaino -ajattelu. Moni yhdistääkin harmonian ja hyvän.
4: Kuuliaisuusperiaate, jossa jokin sääntökokoelma sanoo miten toimitaan. Tämä sääntökokoelma voi olla esimerkiksi kommunistinen manifesti, jonkun maan lakikirja tai vaikka uskonnollinen Pyhä Kirja. Ongelmana tässä on tietenkin se, että millä juuri tämä tietty sääntökokoelma valitaan. Erilaisia näkemyksiä kun on monia. Pohjimmiltaan tämä valitaan perustelematta, jonka seurauksena tämä ei valota yhtään mielipidettä enempää sitä, miten moraali oikeutetaan. Yleisesti tämä perustellaan pelkästään valtaan tai viisauteen tai molempiin vetoamalla. (Näitä todistamatta. Loppupeleissä päädytään aina siihen kuinka Konfutse/Jeesus/Allah/Rakastettu Diktaattorimme on viisas koska on oikeassa, ja on oikeassa koska on viisas.) Loppupeleissä ero on vain siinä, vedotaanko auktoriteettina johonkin lähteeseen vai vaikka itseen. Jos kirjoitat kirjan ja teet tästä uskonnon, ennästään häilyvä ero muuttuu vieläkin sumuisemmaksi, kun ero itsen ja korkeamman auktoriteetin välillä katoaa.

On tärkeää huomata, että utilitarismia on kritisoitu muutamalla tavalla:
1: Tietämisen ongelma: Utilitarismi vaatii ihmisten yleisen hyödyn maksimoimista. Tästä voi olla seurauksena "huviretki Abileneen", eli se että ihmiset luulisivat toimivansa yhteisen edun nimeen mutta tosiasiassa tulos olisi jotain, jota kukaan ei halua.
2: Ihmiset käytännössä tavoittelevat omaa etuaan. Emme pidä pätevänä ajattelua, jonka mukaan rikkaiden tulisi antaa satanen köyhille vaikka köyhälle satanen on iso raha, ja rikkaille se ei ole paljoa. Utilitaristejen mukaan kuitenkin jonkinlainen "näkymätön käsi" takaisi sen, että maksimaalinen hyyöty saavutetaan silloin, kun kaikki ajavat omaa asiaansa. Tosin tässä perustelussa on ongelmana se, että utilitarismin näkemyksen mukaan lähtökohtana on se, että tulee ottaa yleinen hyöty etusijalle oman edun sijasta. Tässä tilanteessa kuitenkin utilitarismi unohtaa tämän ja muuttuu egoismiksi.
3: Normaalielämässä ihmiset eivät yleensä maksimoi muiden hyötyä, vaan välttävät muiden edun tuhoamista. Eli että moraalin lähtökohtana olisikin se, että ihminen etsii omaa etuaan ilman että vahintoittaa muita. Tämä ajattelutapa on sukua Wiccojen "tee mitä haluat kunhan et vahingoita muita" -periaatteelle.
4: Laskennallinen ongelma. Eli voidakseen toimia yhteisen hyvän edestä, pitäisi olla jokin tapa laskea hyvää. Tässä on kuitenkin paljon vaikeuksia: Jos esimerkiksi laskemme kannattaako joku elinkautisvanki tappaa, meidän tulisi määrittää hänen elämälleen arvo. Sama pohdinta olisi suoritettava myös kotiäidin kohdalla. "Älä tapa" tuottaisi eri ihmisille jonkinlaisen tuloksen, hyödyn. Jos yksittäisen tapon arvo on miinus joku luku, tuottaisin koko ajan utiliteettia vain sillä että en tapa ketään. Tämä johtaa hieman erikoiseen tilanteeseen.
5: Utilitarismissa joutuu välttämättä tekemään moraalittomia ratkaisuja: Esimerkiksi kaikkien AIDS -potilaiden eristäminen hoitolaitoksiin koe -eläimiksi tuottaisi etua. Kukaan uusi ihminen ei sairastuisi ja heidän parantamisekseen tehtäisiin hoitotoimenpiteitä, jotka saattaisivat jopa parantaa heidät. Kuitenkin tässä olisi tiettyjä heikkouksia. Lisäksi resurssien niukkuus johtaa pakosti hankaluuksiin. Ceausescun viimeisinä hallintovuosina Romaniassa ambulanssia soitettaessa kysyttiin uhrin ikää. Koska kaikkia ihmisiä ei voitaisi hoitaa, ambulanssi lähetettiin auttamaan vain nuorimpia. Koska katsottiin että heistä olisi eniten hyötyä. Tämä strategia tuntuu "hieman" moraalittomalta.

Mutta eipä Kantin etiikkakaan ei ole ongelmatonta:
1: Kantin etiikan ei ole katsottu sopivan hyvin korkeisiin arvoihin. Jos olen musiikillisesti lahjakas, Kantin mukaan en voisi haaveilla Sibelius akatemiasta, koska jos kaikki haluaisivat Sibelius akatemiaan, ei olisi ketään tekemään normaaleja töitä. Vahvoihin arvoihin se kuitenkin näyttäisi sopivan paremmin. Kant siis sortuu samantapaiseen virheeseen kuin Russell. Russell näki etiikan vain korkeina arvoina ja Kant vahvoina arvoina.
2: Kantin kategorinen imperatiivi ei itse asiassa kerro lainkaan mitkä asiat ovat hyviä ja mitkä eivät. Sehän sanoo vain että jos sääntö X sallitaan jollekkin, se sallitaan kaikille. Yleistäminen voi toki olla hyödyllistä, mutta tässä muodossaan se on tyhjä.
3: Kantin näkemys on rigoristinen, eli liian ankara. Kantin kategorisesta imperatiivista, joka nojautuu utilitarismin kritiikille, joutuu ongelmiin tilanteessa jossa piilottelet ystävää joka pakoilee väkivaltaista hullua. Kun vainooja ovella kysyy onko ystävä talossa, Kant sanoo vain, että hyötynäkökulma ei ole lähtökohta, vaan säännön yleistävyys. Valehtelu on väärin. Joten tekisit moraalisesti aivan oikein jos täyttäisit velvollisuuden puhua totta. Toki voit keksiä myös erikoistilanteen, jolla kaikkien tulisi vaieta tämänkaltaisissa tilanteissa, mutta Kantin kategorinen imperatiivi ei kykene erottamaan onko tämä parempi laki kuin "älä valehtele" -laki.