Hitonmoinen maailmanloppu

”The End of the F***ing World” on sarja joka kertoo Jamesista ja Alyssasta. James on 17 vuotias, joka uskoo olevansa psykopaatti. Hän on kyllästynyt itsekidutukseen ja eläinten tappamiseen ja haluaakin siksi hakea suurempia tunteita tappamalla ihmisen. Alyssa taas on kapinallinen luokkatoveri jolla on ongelmia. Alyssa haluaa että he pakenevat yhdessä, päästäkseen eroon kotioloistaan. He päätyvät matkalle ympäri englantia ja paljon vaikeuksia tapahtuu.

Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.

Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.

Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.

Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen. Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa. Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa. Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?

Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.

Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.

Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä. Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.

---

Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]

Naurettavin "selitys" fatwakateuteen...

Fatwakateus on jostain syystä viime päivinä kiertänyt netissä tavanomaistakin runsaammin. Eri foorumeilla on pitänyt reagoida siihen miten liberaalit, ateistit, feministit tai muut vastaavat tahot moittivat kristinuskoa mutta eivät islamia.

Tätä tapahtuu mm. paikoissa joissa on uusateisteja jotka pitävät Sam Harrisin islamargumentaatiosta. Joten tilanne on ollut surkuhupaisaa. Jotain jota voi odottaa tilanteessa jossa ihminen kävelee feministien ympärileikkauskeskusteluun nähden kritiikin vain juutalaiskysymyksenä ja tätä kautta jonain joka ei hauku muslimeita vaan judeo-kristittyjä ; Selvää on että islamkritiikiksi ei lasketa islamkritiikkiä sellaisenaan vaan kritiikin täytyy tosiasiassa olla konservatiivien vakiintunutta maahanmuuttojurnutusta. Toisin sanoen näistä reagoinneista on selvää että
1: Henkilöt ovat täysin vihjeettömän olkiukon varassa. He "ihmettelevät" jotain ilmiötä jota ei ole. Ihmetys loppuu kun ottaa pään omasta ignorantista perseestä, kasvaa ihmisenä ja tiedostuvat.
2: Siitä että islamkriittisyys on määritelty hyvin tarkalla tavalla. Ei riitä että vihaa islamia. (Sam Harrisin lausunnot ovat tässä itse asiassa aika tymäkkää tavaraa.) Pitää käyttää tiettyä jargonia. Toisin sanoen ei riitä että puhuu maahanmuutosta, ei riitä että kritisoi islamia. Tämä kritisointikin täytyy tehdä tietyin lausunnoin ja niillä täytyy olla tiettyjä sisäpoliittisia valtapelillisiä lausuntoja. Kuten uskontokieltoa. (Tämä pyrkimys uskonnon kieltämiseen näyttää olevan jokseenkin vahvan hypoteesi siitä mitä uskontokritiikin täytyy olla.)
3: Siitä että tässä ei tiedosteta identiteettejä kovinkaan hyvin. Eli jos joku moittii jollain palstalla islamia hänet oletetaan maahanmuuttokriittiseksi toveriksi. Mutta nimiä ei jakseta seurata konsistentisti historiaan ja tulevaan eli ei muisteta mitä tämä on viime viikolla tai edellisenä päivänä sanonut. Ja näin jos joskus moittii kristinuskoa mutta ei samassa lauseessa hauku islamia ei auta jos on haukkunut islamia edellisenä päivänä. Koska maahanmuuttokriittisen olmin lähimuisti ei elä sinne asti. Näin samaa tyyppiä leimataan milloin "suvakiksi" ja milloin "meikäläiseksi maahanmuuttokriitikoksi" aina tilanteen ja kommentin mukaan ilman että tästä muodostuu mitään koherenttia kokonaiskuvaa.

Mutta ei. Nämä asiat ovat periaatteessa vakiintuneita juttuja. Perusteoriana on että kristityt ovat hyviä ja ystävällisiä ja riskittömiä moitittavia. Eli ateistit ovat pelkureita jotka eivät moiti uskontoja jotka oikeasti ovat riskejä. He naurattavat minunlaisia ihmisiä jotka ovat (1) kritisoimassa kristinuskoa sen vuoksi mitä he ovat tehneet minulle itselleni (2) tartuin maahanmuuttokritiikkiaiheeseen vasta kun ihminen päätti että on asiallista ruveta uhittelemaan minulle netissä väkivallalla ja tappamisella ja muulla vastaavalla kauniilla patrioottiörveltämiseltä.
1: Moitin varmaankin islamiakin kasvaneella innolla kunhan joku sieltä suunnasta provosoituu vastaavaan tempaukseen. Olen siinä mielessä omakohtaisuuskeskeinen narsistinen sadistinpaskiainen vailla armoa ja anteeksiantokykyä. Tämä ei ole kovin eettistä tai kunniakasta. Mutta se nostaa pelkuruusteoriaan uuden twistin. Sellaisen jota kannattaa lähteä miettimään ennen kuin lähtee vaikka uhittelemaan minulle internetissä. Minun kanssa joko tullaan toimeen tai ... no, ei tulla.

Mutta tosiaan. Lienee tarpeellista palata siihen mikä minua huvitti tässä fatwakateusaallossa. Argumenttien kurimuksesta löytyi vannoutuneen kristityn lausunto siitä että tosiasiassa kristittyjä moititaan koska ateistit tietävät että kristityt ovat heitä. Eli tässä kohden hän ajatteli että ateistit symppaavat kristittyjä ja ajattelevat että heitä voidaan kritisoida koska kyse on ikään kuin enemmän omasta viitekehyksestä. Eli toisin sanoen islamia ei moitita koska nämä ovat "muita". Ideaalin takana on sama mikä on mustien ihmisten kohdalla ; "only a nigger can call an other nigger nigger".

Teoria on ainakin omalla kohdallani huvittava. Uskonto ja uskonnottomuus on ollut minun sukupolveni yksi keskustelunaiheista - itse asiassa maahanmuutto on vain sivujuonne jossa käväistään. Todennäköisesti uskonnottomuusteema nousee jälleen hyvin pian "siksi vakioaiheeksi" josta muka pitää puhua enemmän vaikka tosiasiassa vuosia ei ole mistään muusta puhuttukaan. Uskonnottomien juridinen asema on jotain joka keskusteltiin ehkä sukupolvi-pari sitten. Käytänteet elävät monesti jäljessä (de jure ei ole sama kuin de facto). Uskonnottomuus on ollut koko nuoruuteni ja aikuisikäni jotain jonka yhteiskunnallisesta asemasta on väännetty. Tätä kautta uskonnottomuus on ollut jotain jolla kristityt ovat esimerkiksi käsitelleet omaa kristillisyyttään, ikäämn kuin kontrastissa. Ja tämä ruotiminen on johtanut varmasti siihen että uskonnottomuus on ollut asia joka on ollut pakko käsitellä. Siitä on ollut pakko olla tietoinen. Keskustelun määrä ja ärhäkkyys ovat pakottaneet siihen. Joko sitä kuuntelee päivästä toiseen miten omaa identiteettiä tallataan maahan. Tai sitten debatoi vastaan ja on konfliktissa. Kun jatkuvasti kuulee teorioita siitä miten uskonnollinen vakaumus tekee huonomman kansalaisen, uhkaa kansakunnan tulevaisuuden, turmelee lapset, tekee kelvottomaksi vanhemmaksi, tekee lapsen heitteellejättävän, ja on muutenkin jotain sellaista aateryhmää josta piispatkaan eivät voi löytää positiivisia edustajia muuta kuin lähinnä menneisyydestä. (Joka on tarpeen jotta luodaan illuusio siitä että ateisteja ja uskonnottomia ei vihata siksi että he ovat ateisteja ja uskonnottomia. Rehellisesti sanoen mistään muusta ei ole kysymys.) Kristityt ovat nimenomaan luoneet juopaa siitä jossa en ole kansakuntaa. On jopa esitetty että uskonnottoman pitäisi muuttaa Pohjois-Koreaan tai että hän kannattaa neuvostoliittomeininkiä. (Tyyppejen suusta jotka itse pahastuvat jokaisetsa natsivertauksesta tämä on tietenkin vähintään jokseenkin huvittavaa.) Tyypit jotka ensin selittävät miten olen moraalissa kristillisen Suomalaisen yhteiskunnan vapaamatkustaja ja jotka diskvalifioivan täydestä kansalaisuudesta ja luotettavasta vanhemmuudesta ja perhe-elämästä, ovat nyt selittämässä vakavalla naamalla että moitin kristittyjä siksi että koen heidän jotenkin kuuluvan jengiin.

Tämä on vihjeettömämpää ja huvittavampaa kuin mikään muu fatwakateusmateriaali jota olen alla kuvannut. (Ja joiden vihjeettömyyden olen aika alleviivatusti tuonut esiin.) Alleviivaan asiaa sanomalla kaikille kristityille ; Ette te ole mitään "samaa jengiä" minun kanssani. Koen suurempaa sananmielisyyttä australialaisiin agnostisiin evoluutiofilosofeihin kuin suomalaisiin kristityihin. Islaminuskoiset ovat kannaltani epäkiinnostavia lähinnä sen vuoksi että he eivät (vielä) ole ehtineet kovin ankarasti uhkailla minua tai olleet minua kohtaan kovin häijyjä. (Muutos tähän voi olla vain ajan kysymys.) Lopettakaa leikkiminen että me voisimme olla jotain samaa kerhoa. Me emme ole. Suurin osa kristityistä ei ole vihollisiani. He ovat minulle herttisen yhdentekeviä. Osa heistä, se aggressiivinen vähemmistö joka on niin aktiivista että se joskus näyttää enemmistöltä, sitten on sellaitsa että he näyttävät ensin tekevän parhaansa että maailma olisi sellainen että olisimme yhteensovittamattomia (uncompatible). Eli tilanne olisi "joko minä tai he". Ja jotka sitten ihmettelevät kun sanon "O.K." Enkä valitse heidän etuaan vaan oman olemassaoloni.

Kristityt ja minä. Elämme samalla maantieteellisellä alueella ja meitä sitovat samat lait. Mutta ei ole mitään "meitä". Me emme ole tiimi. Kohtelen teitä vain sillä mitä laki sanoo. Tämä on kuivakka, asiallinen ja virallienn suhde. Ei mikään kaveruus tai tiimipeli. Jos haluaisitte tiimipeliä olisitte ideologiana, instituutiojärjetelmänä ja yksilöinä pelanneet korttejanne vuosia ihan toisella tavalla kuin olette pelanneet. Välimme ovat muodolliset ja kohteliaat. Mutta vain niin kauan kuin käyttäydytte moitteettomasti ettekä yritä tunkea muodollisuudesta henkilökohtaiseen. Muka-ystävällinen tunkeilu ja aggressio ovat jotain joihin teillä ei ole millinkään tilaa. Ne millit kun on annettu ja lunastettu jo parikymmentä vuotta sitten. (Tässä odottelen itse asiassa lähinnä sitä milloin saan ne jo annetut korkojen kera takaisin...)

Trollologiaa ; Älyllisestä epärehellisyydestäni

Eiliseen kirjoitukseeni tuli kommentti jossa minuun rinnastettiin sellaisia termejä kuin "älyllinen epärehellisyys". "En edes tiedä miksi luen blogiasi. Saan näistä aina aivosolmun. Hullun peikon logiikka ja älyllinen epärehellisyys?" En pidä kommenttia jonain joka vastaa blogini kommenttivaatimuksia. Se ei selvästi ole kommentti blogaukseni aiheeseen ja näkökulmaan. Mutta se kuitenkin piti sisällään mielenkiintoisen asenteen. Se voidaan siirtää minusta yleiseen ja silloin aiheeksi saadaan älyllisen rehellisyyden suhde esimerkiksi "fakkiutumiseen". "Tässä asiassa eroat myös "normaaleista" ihmisistä. Fakkiudut yksityiskohtiin."

Lähdetään siitä että olen varsin tietoinen että olen jokseenkin henkisesti turskas.

Tässä mielessä blogini on varmasti miellyttävää seurattavaa jos, kuten kommentoijani, on niitä ihmisiä joista "Maailma on muuttunut mielenkiintoisemmaksi. Minua vituttaa "konsensus" jota toitotetaan joka torvesta. On viihdyttävää seurata kiemurtelua." Olen hyvä siinä mitä teen. Ja se mitä teen näyttää autokolarilta. Miten tälläistä ei voisi olla viihdyttävää seurata. Joskin katson että olen jokseenkin triviaali. Ja tätä kautta voidaan palata siihen "Marginaaliset hörhöt, kreationistit ja litteän maan hihhulit varmaan voi jättää omaan arvoonsa. Ketään ei ainakaan pitäisi kiinnostaa." Mutta miten voisi olla katsomatta kun kiemurtelua on niin hauskaa seurata?

Monin paikoin ideani ovat vähän samanlaista kuin kiemurteluni kotitöistä tänään ; Puolisoni kysyi että olenko lähdössä johonkin. Kysyin, että miten niin, ja hän vastasi että vaikutan siltä kuin olisin lähdössä johonkin. Totesin että ulos meneminen saattaa tosiaan olla kykyjeni rajoissa, mutta epäilen että tämä vaihtoehto on niitä joilla on mahdollisuus toteutua. Hän kysyi että olisiko mahdollista toteutua sellainen vaihtoehto, että siivoaisin keittiön. Totesin, että modaalisen realismin kannattajien sisällä on kovaa koulukuntakiistaa siitä, että onko olemassa sellaista vaihtoehtoista maailmaa joissa siivoaisin keittiön. Ja että tulokset ovat hyvin kiistanalaisia ja että se on kenties tärkein modaalista realismia uhkaava yksittäinen haaste. Onhan tälläinen hauskaa. (Paitsi jos haluaa että siivoan keittiön, that is.) Vaikeaa tälläistä on täysin vakavasti ottaa. Vaikka ei voi kieltää että sen sisällä on oivallus jota ilman tämä heitto olisi huumoriarvoltaan nolla. (Eikä vain lähellä sitä, kuten nyt.)

Mutta asiassa on muutakin.

Kun mietitään mitä älyllinen epärehellisyys on, voidaan huomata että siihen on itse asiassa kaksi lähestymistapaa. Niissä on sekä rehellisyydelle että älyllisyydelle osuutensa. Mutta niissä asioita painotetaan hieman eri tavalla.
1: Rehellisyyttä korostava vilpittömyysnäkökulma. Tässä Älyllinen epärehellisyys on epärehellisyyttä ajattelussa tai kommunikoinnissa, joka näkyy siinä että esittää puolustavansa sellaista näkökulmaa, jonka itse tietää vääräksi tai harhaanjohtavaksi. Tai puhuu sellaisen asian puolesta puhumista, jota puhuja ei tiedä todeksi, ja jonka todenperäisyyttä ei ole vaivautunut tarpeellisessa määrin selvittämään.
2: Älyllisyyttä korostava vääristelemättömyysnäkökulma. Tässä näkökulmassa korostetaan että älyllisesti epärehellinen ihminen ei anna omien uskomustensa vaikuttaa totuudenetsintään. Eli maailmankatsomus ja mielipide eivät ohjaa ja luokittele asioita ensikädektä vääräksi vaan analyysi perustuu logiikkaan tai empiriaan tai molempiin. Relevantit faktat on esitetty, vaikka ne olisivat omaa teoriaa ja hypoteesia vastaan. Faktat on esitetty niin että ne eivät johda harhapoluille. Ja jossa viitteet, kuten toisiin tutkijoihin viittaamiset, on tehty asianmukaisesti niin että heidän esittämiään tuloksia ei vääristellä ja että heidän työtään ei plagioida. Tätä näkökulmaa korostaa Louis M. Guenin ajatus jossa "intellectual honesty is a virtuous disposition to eschew deception when given an incentive for deception."

Se, mitä minä teen on näiden suhteen kiinnostavaa. Olen nimittäin hyvä yleissivistyksessä. Olen generalisti mutta en spesialisti. Tämä johtaa siihen että voin esittää näkemyksiä siitä mitä jonkun filosofin ajatusjärjestelmistä seuraa joissain konteksteissa. Voin esimerkiksi sanoa että mitä Aristoteleen mielestä seuraisi jossain tilanteessa ja mitä johtopäätöksiä tällä lähtökohdalla voidaan rakentaa. Kirjoitan usein kirjoituksia jotka eivät ole omia mielipiteitäni.

Näin ollen voin soveltaa että jos älyllinen epärehellisyys tarkoittaa vilpittömyysnäkökulmaa, niin olen todellakin älyllisesti epärehellinen. Olen esimerkiksi viime viikkoina kirjoittanut eksistentialistisia kirjoituksia vaikka en ole eksistentialisti, en itse asiassa edes kovin eksistentialistinen. (Käytän taitojani muutenkin esimerkiksi pahaan. Voin esimerkiksi teeskennellä eri maailmankuvallisia tyyppejä ja debatoida keskenäni jossain vauvafoorumilla ja trollata koko foorumin raivoon niin että pian minun ei tarvitse sanoa mitään yhdelläkään runsaista sukkanukkearmeijani jäsenistä...)

Toisaalta jos älyllinen epärehellisyys tarkoittaa älyllisyyttä niin sitten en ole älyllisesti epärehellinen. Sillä (a) en ole vääristellyt eksistentialistien sanomisia (b) perusteluni ja ajatuskokonaisuudet ovat melkolailla suoraan johdettavissa mainitsemieni eksistentialistien konsepteista (c) kaikki ihmiset tietävät että en ole Jean-Paul Sartre. Tätä kautta olen jopa ihailtava, nöyrästi sellainen joka antaa tilaa vaikka omat mielipiteet olisivat niitä vastaan. Olen tässä näkökulmassa kenties epärehellinen mutta en älyllisyydessä.

Rationalismin ansasta.

Ylläoleva on tärkeää. Monet konservatiivit ovat oivaltaneet vihollisistaan liberaaleista sen, että älykkäät ihmiset voivat saivarrella asioita itsensä kannalta parhain päin. Tämä onkin totta, esimerkiksi blogitekstieni syövereistä kaivan esiin kirjoituksen joka korosti sitä että pseudotieteilijöiden ja muiden hörhöjen kohdalla "tyhmyyskortti" on usein liian yksinkertainen. He eivät vain ole oikein hyväksyneet sitä että sama koskee myös konservatiiveja, ja esimerkiksi tieteen "Liberaalibias" -kortti on yksi keino tuottaa tälläistä konservatiivista saivartelua joka on sellaista sorttia että sen syntyminen vaatii asennepakkomielteen ja sen että sitä puolustaa keinolla millä hyvänsä. Tätä on ilmeisen vaikeaa myöntää, vaikka tämä on yleisinhimillinen ominaisuus.

Mikä ei tosin yllätä itseäni. Se, minkä kognitiotieteen opettelu näyttää tekevän ihmisille on se, että he näkevät että ihmiset ovat illusionaarisia ja epäreiluja olentoja. Biasteoriat näyttävät taantuvan asenteeksi jossa selitetään "Why everyone else is a hypocrite."

Itselläni ongelma on päinvastainen. Ja se johtuu juuri tuosta yllämainitsemastani. Toki tätä kautta saadaan viaton selitys sille miksi sitä voidaan pitää "sekopäisen peikon logiikkana". Ongelmana on se, että sisäinen koherenssi ei merkitse juuri vittujakaan. Tieteenfilosofit ovat jo kauan tienneet että näkemyksiä kuin näkemyksiä voidaan korjailla ad hoc -oletuksin vaikka loputtomasti. Teoriat eivät kaadu ristiriitoihinsa faktojen kanssa, vaan siihen että niiden kannattajat jäävät eläkkeelle ja tutkimusohjelma ei ole ollut hedelmällinen ja saanut nuoria tutkijoita mukaan. Koska jokainen ad hoc -lisäys tekee teoriasta epätäsmällisemmän ja virheitä kestävämmän ja tämän jälkeen sen pohjalta on yhä vaikeampaa tehdä ennusteita siitä miten asiat ovat eivätkä jollain toisella tavalla.

Kun esimerkiksi katsoin vähän aikaa sitten "Scorpions" -televisiosarjassa jaksoa jossa sarjan hakkerisankari yrittää pelastaa MS -tautiin rapistuvaa sisartaan rakentamalla tietokoneen johon voisi ladata tämän mielen, olin tyytyväinen siitä miten tälläinen out-of-box -ratkaisu oli hyvä. Näin siitä huolimatta että suhteeni mind uploadingiin on tunnettu. (Pidän sitä roskana.) Reagointitapa oli kuitenkin sisäiseltä logiikaltaan ehyt. Kun omista premisseistä omilla päättelysäännöillä todella seuraa omat johtopäätökset, siinä on minulle jotain siistiä. Nautin tämän tuovasta kognitiivisesta dissonanssista.

Olen osittain tämän vuoksi konfliktinhakuinenkin, haen addrenaliinipiikinkorvikkeita tämäntapaisesta. Kognitiivinen dissonanssi on minulle vähän kuin huvipuistoon menisi. Sitä tietää että ahdistusta ja jännitystä tulee, mutta että seuraukset ovat yleensä harmittomia. Vääriä mielipiteitä penkoessa törmää toki usein huvittavaan kiemurteluun johon ei voi oikein tehdä muuta kuin suhtautua ylenkatseellisesti. Mutta joskus sitä on väärässä (~lue: oppii jotain aidosti uutta sen sijaan että toiset toistaisivat omia mielipiteitä niin että saisin kokemuksen siitä että olen täysin valmis ja läpioppinut ja erehtymätön). Tämä on yllättävän usein vittumainen asia. (Oppimisen iloa on kai liiaksi propagoitu ja tälläisiin illuusioihin joku vielä uskookin.)

Moni ahdistuu kognitiivisesta dissonanssita eri asenteella. He saavat lähinnä stressiä ja vainotuksitulemisen kokemuksia vastaavista ja heille assimilaatio on helpompi lähestymistapa. He paikkaavat maailmankuvaa joka on heillä aina ollut. (Ja sitä indikoi sekin että he ovat vuosia identifioituneet useisiinkin erilaisiin maailmankuviin mutta eivät ole vaihtaneet niitä. Jos ajattelee rehellisesti, pitää sisällään montaa identiteettimittaria eikä niitä muuta niin aikamoinen tuuri pitää olla jos on ne kaikki valinnut kerralla oikein...)

Ja tämä assimilaatio taas johtaa "sekopäisen peikon logiikkaan" juuri siksi että siinä oma järjestelmä on sisäisesti ehyt ja ovelasti erilaisilla ad hoc -päätelmillä paikkailtu niin että se ei ole ristiriidassa ulkomaailman kanssa. Kritiikki-immunisoitu saivartelumaailmankuva on maailmankuvallisesti ehyt ja vakuuttava sille joka on kuluttanut elämänsä sen puolustamiseen.

Ulkopuolisen voi tietenkin olla vaikeaa nähdä onko joku eksistentialismiin ajautunut tyyppi joka uskoo ties mihin mind uploading -fantasioihin vai ei. Etenkin kun en tarkoituksella merkitse blogejani sen mukaan miten vakavissani olen ne tehnyt. (Jokainen saakoot ajatella itse. En edes tee tätä lukijoiden vuoksi. Se vaatisi että olisin sosiaalisesti erilaisella temperamentilla elävä ihan toisella tavalla järkeen ja vastaaviin suhtautuva.)

Tämä premissilähtökohtaisuus jossa koherenssi riittää on rationalismin ongelma. Tämä on yksi niistä tärkeimmistä syistä miksi olen empiristi. En elä maailmassa jossa mikä tahansa käy. Mutta perustelu ei voi olla se että rakennetaan omaa maailmankuvaa ja puolustetaan sitä politiikassa voittomielessä. Perustelu nojaa siihen että vertaillaan vaihtoehtoja. Ja tämä vaatii niiden reilua tunnistamista. Joka btw. vaatii myös sen että tuntee oman maailmankuvansa ad hoc -fantasiat ja osaa kertoa ne ääneen, myös kysymättä. Ja tätä voi tehdä vain empirialla. Tämä on tietenkin yksi niistä syistä jonka vuoksi olen niin usein antiikin kreikkalaisille idiootti.

En yksinkertaisesti seuraa konsensusta jonka mukaan joku kansakunnan kansantalous tai edes muiden ihmisten arvokkaina pitämät maailmankuvat sellaisenaan merkitsevät yhtään mitään. Ja että nämä ovat ne mittarit jotka ovat suhteessa siilien oksennusruokavalioon. Näen että yhteiskunta on välttämätön paha ja ongelma jonka arvoa mitataan lähinnä siinä miten paljon siitä liikenee rahaa siilien oksennustensyöntiin. Pidän niitä ihmisiä fakkiutuneina joista tämä on jotenkin ilmiselvästi triviaalia ja vääriin asioihin keskittymistä. Itse pidän ihmisiä jotka eivät tee politiikkaa tieteellä syöpänä. Mutta olen katkerasti ymmärtänyt että käytännössä yhteiskuntaa hoitavat ihmiset joita voi hämätä logiikan ongelmilla jotka ovat olleet helppoja jo 1500 -luvulla eläneille lukutaitoisille. Ja olen ymmärtänyt että tämä ei ole ongelma jota voisi korjata vaan olotila jonka kanssa on elettävä.

Triviaalin ja konsensuksen suhde.

En ole niin kovin poliittinen olento. Olen epäpoliittisuuteni vuoksi jotain jota antiikin kreikkalaiset olisivat kutsuneet nimellä ἰδιώτης, eli yksilö, yksityishenkilö, kansalainen. Sana on varmasti ymmärrettävämpi jos se kirjoitetaan tutummilla kirjaimilla : idiōtēs. Toki kirjoitan joskus politiikkaa ja jopa tuhahtelen suoria "vilpittömiä" mielipiteitäni niistä asioista. Mutta ne eivät ole niitä juttuja joissa olen erityisen hyvä. Olen tässäkin mielessä turha.

Tieteessä ei tämänlaista ajattelua ole. Ja ihmisille tämä tuntuu olevan vierasta. Tieteessä systeemi menee sillä tavalla että otetaan jokin aihe. Sitä ja siihen liittyviä ilmiöitä tutkitaan. Tuloksia arvioidaan sen mukaan miten hyvin niistä syntyy aineistoa. Saadaan esiin uutta tietoa tai vaikeasti tutkittavasta asiasta saadaan jotain tietoa. Tavallisilla ihmisillä taas on usein toisenlainen näkemys. Heillä on jonkinlainen ajatus "humpuukista".

Muistan kuinka esimerkiksi muutama vuosi sitten Suomessa tehtiin tutkimus siitä mitä siilit syövät kaupungissa. Tätä tutkimusta pidettiin arvon kansalaisten parissa nollatutkimuksena. Se ei kuitenkaan ollut sitä. Itse asiassa se tuotti uutta tietoa ; Jos arvon kadunmieheltä lähdetään kysymään mitä siilit syövät, he voivat joko ynistä tietämättömyyttään, kertoa virheellisesti että "maitoa", kertoa että "ei maitoa" tai vastata että "hyönteisiä ja matoja". Ja kun sitten kysyttäisiin, että entäs kaupungissa, niin vastaus olisi jopa minulta sitä sorttia, että "kai sitä kaupungissakin on matoja". Oikea vastaus oli kuitenkin se, että kaupungissa monet siilit saavat luonnollisen ruokavalionsa ja saamansa ihmisten harrastaman ruokinnan lisäksi kaloreita oksennuksista. Tätä vastausta et saisi ennalta kyselemällä.

On selvää että tällä tutkimuksella ei pelasteta valtiontaloutta. Ja tämä on se, joka tekee siitä monien mielessä "humpuukia". Tieteessä on kuitenkin syytä katsoa sisältöä eikä aihetta. Ja joskus yllättävistä asioista saattaa tulla myöhemmin tärkeitä. (Tuskin kuitenkaan siilien oksennuksista, myönnän.) Jos tiedepoliittisesti kansalaisten tuhahtelu voidaan jotenkin ymmärtää, niin vaikeaa on ymmärtää miksi tätä samaa tuhahtelua tulee jos itse teen ilmaiseksi vapaa-ajallani jotain vastaavaa.

Siihen ei oikeasti ole kuin yksi vastaus. Se, että fakkiutumisesta tuhahtelija on konsensushaluinen. Hänellä on "näkemys" siitä mikä on relevanttia ja mistä pitää kirjoittaa ja missä näkökulmissa siihenkin. Tämä on tärkeää ennen kaikkea jotta voidaan luoda emotionaaalis-sosiaalisia "me-muut" -rakennelmia. Jotain jossa ollaan "toisinajattelijoita" ja suhteessa "valtamediaan" täsmälleen samalla tavalla kuin jotkut kristalliparantajahipit ; Tilastollisesti sitä toki edustetaan jotain vähemmistöajattelua josta keskivertoihminen pitää typeryytenä. Mutta kuitenkin tämä asia on muodinomainen ja saa suosiota "relevanttien ihmisten" (eli kavereiden ja vastaavien) parissa. Ja tätä vähemmistöasemaa käytetään kuin se tarkoittaisi että ei oltaisi ideologista muotia apinoivia ääliöitä joilla on konsensushenki vahvoilla. Samalla logiikalla islamilaiset vähemmistöt islamvähemmistön sisällä eivät voisi harrastaa konsensushakuista uskontoa ja olla teokraattisuusasenteissaan vaarallisempia kuin mitä heidän tilasto-osuutensa voisi pinnallisessa tarkastelussa vihjata. (Ja tätä ainakin minun on hyvin vaikeaa uskoa.)

Monilla "poikkeusajattelu" on toki sitä että heillä on epäsosiaalinen asenne maailmaa kohtaan. Se taas ei ole älyllisyyttä eikä ajattelua vaan jotain sen kanssa vapausasteista. (Se ei liity niihin mitenkään joten sen läsnäolo tai poissaolo ei ole argumentti niitä vastaan tai niiden puolesta.) "Minulla on jengi ja olen sosiopaatti". No, sepä kiinnostavaa. Minullapa ei ole jengiä, en edes suostu taipumaan teidän konsensuksiinne vaikka kuinka haukkuisitte "fakkiutuneeksi". Ja olen pelottavampi ja julmempi sosiopaatti kuin Te ikinä.

Tiedän sen siitä että jokainen haluaa olla kerettiläinen toisinajattelija siihen asti kunnes pitää tehdä kerettiläisyyttä. Siinä vaiheessa kun joutuu sietämään aikamoisen kasan paskaa. Tässä vaiheessa on ymmärrettävää mutta kliseisen konsensuksenomaista itkeä siitä miten vainotuksi ja toiseutetuksi itsensä tuntee. Tunnen kokemuksen kyllä hyvin vahvasti.

GayPride ei ole toiseusbile

Olin Helsingissä tapaamassa kaveria. Tässä sivussa satuin ohikulkemaan Pride2016 -tapahtumaa. Ja tähän liittyen opin vähintään sen, että kyseinen tapahtuma ei ratsasta toiseudella. Päällimmäinen kokemukseni oli, että tapahtumassa on kysymys markkinakojuista, ilmapalloista ja mainstreamista. Paikalla oli hirvittävän paljon ihmisiä. Ja tässä mielessä tapahtuma eroaa esimerkiksi Suomen Sisun pomppulinna-ämpärikampanjoista. Paikalla oli niin paljon väkeä että olen melko varma että suurin osa ei ollut homoseksuaaleja. Henki oli iloinen ja juhliva. Hyvää fiilistä ja yhdessäolemista korostettiin myös kaiutinkuulutuksissa. (Mukana oli myös kirkon oma rekka. Ja Kirkko ei oikein osallistu tai ole "luontevasti läsnä" tämänlaisissa ennen kuin asia on aika vankasti mainstream ; Tästä tulee tietenkin vähän erikoinen kuva kun kirkko retoriikassaan vastustaa kaupallistumista ja pinnallisuutta ja maallistumista ykkösvihollisenaan..)

Koirillekin oli kivoja
oheistuotteita. Tästäkö
se jalan nylkyttäminen
kertoi? Koirahomoista?
Olin aiemmin kuullut
lähinnä karhuhomoista..

Tilaisuus oli selvästi niellyt rahaa, ihmisiä ja valmistelua. Vainottu vähemmistö ei jaksaisi puhaltaa niin paljon ilmapalloja. (Pride opetti minulle aivan uuden homoseksuaalisuuden merkityksen. En ole elämäni aikana nähnyt kerralla yhtä paljon ilmapalloja. Niitä oli aivan saatanasti.) Tom of Finland -tuotteet ja muut homokuvastoon liittyvät tuotteet olivat myynnissä erilaisissa kojuissa. Näissä oli aika vahva brändäyksen maku. Tämänlaisia kliseitä voivat tuottaa vain jonkinlaiset hyvin suositut alakulttuurit. (Kysymys ei ole selvästi siitä kuka on tai ei ole homoseksuaali vaan siitä että homoseksuaalien oikeuksien kannattajat ovat tätä huomattavasti valtavampi ihmisryhmä.)

Samoin kuin kuuntelin aloituspuhetta, siinä kerrottiin että kaikki ihmiset eivät suhtaudu homoseksuaaleihin hyvin. Mutta että heidän kohdallaan on tärkeää muistaa että emme voi vaikuttaa näihin ihmisiin vaan voimme vaikuttaa vain näihin liittyviin omiin reaktioihimme. Joka tarkoitti sitä että se ei pyrkinyt muuttamaan maailmaa vaan itseä. Tämänlainen suvaitseminen on tyypillistä sellaisille ihmisryhmille jotka ovat kohtuullisen laajasti suosittuja. Sen sijaan vainotut, syrjityt ja vastaavat tahot yleensä vaativat jonkinlaisia muutoksia nimenomaan vainolaisten käyttäytymiseen.

Toisaalta tätä käytöstä ei oikein tarvitsekaan kontrolloida. Sillä tässä tilaisuudessa en nähnyt oleellisia vastamielenosoituksia tai vastaavia. Vastapuolen toiminnat ovat olleet vähintään kankeita. Silloin kun kulkuetta vastaan iskettiin kaasulla, oli tässä tietenkin vahvaa vaaran tunnetta joka koskee nimenomaan vainolaisten käyttäytymisen kontrollia eikä mitään ylevää sisäistä suhtautumista 3 -vuotiaan naamaan roiskuvaan pippurikaasuun. Nyt tilanne oli vähintään vaisu. Julistajatkin olivat tänä vuonna turvautuneet nauhoitettuihin mankkoihin. Ilmeisesti uskon palo ja keli rajoittivat ihmisten voimia eikä julistajia ollut tarpeeksi jakamaan vuoroja. Mieleen tulee myös "Aidon Avioliiton" antaminen eteenpäin. Tähänkin tehtiin tilaisuus, jossa oli varsin vaisusti väkeä. Selvästi homoseksuaalejen vastustus on kaikkea muuta kuin mainstream.

Toki "festivalisointi" on väitteenä
vähintään erikoinen.
Olihan kirkollisten rekassa
mukana Kari Mäkisen
pahvikuva, joka on aika
lähellä sitä että tapaisi
ihmisen omassa persoonassaan.
Arkkipiispa ei tietääkseni ole homo.
Tai jos on niin aika kovasti
kaapissa tämän paraatin sanomaan.
Pahvikuva hän toki voi olla.

Onkin toki selvää että Prideä ei pidä lähestyä poliittisena kulkueena. Kun avioliittolaki on muuttunut, on viimeisinkin homoseksuaalejen oikeuksiin liittyvä poliittinen vääntö päättynyt homoseksuaalien hyväksi. Toisaalta kulkuetta ei tietenkään tarvitse pitää näiden poliittisten järjestelmien muutoskampanjoina. Toisin sanoen Priden ei tarvitse olla mikään "homoseksuaalien Aidon Avioliiton äänenkeräysteltan festivalisoitu vastine".

Siitä on tullut enemmänkin jonkinlainen voimannäyte joka on tärkeä samalla tavalla kuin monet muutkin massatapahtumat. Näin ollen se voi tietenkin olla tärkeä ; Onhan esimerkiksi monet keskiaikamarkkinat ja -messut hankkineet oikeutuksensa nimenomaan siitä että sinne menee niin paljon ihmisiä ja tilaisuudet ovat mukavasti mainstream. En jaksa kuitenkaan nähdä tätä ihmisoikeuksien puolustamisena tai poliittisena valveutumisena. Pride on tätä kautta samaa kategoriaa jonkun sexibition -messujen kanssa. Kysymys ei ole homojen toiseusasetelmasta.

Samanaikaisesti "hiljaista enemmistöä" itsensä edustavat ovat Aidon Avioliiton suljetuilla facebookryhmillään keskustelemassa siitä miten Aidon Avioliiton oheistuotteiden käyttö tuottaa usein kylmää tai etäistä kohtelua. Miten kaupassa suhtaudutaan viileästi ja miten ihmiset eivät halua keskustella. Miten välttely ja muu vastaava tulevat esiin toistuvasti kun tätä asiaa ajaa. Tämänlainen kokemus kertoo nimenomaan siitä että homoseksuaalien vastustaminen on paitsi marginaalissa niin myös toiseutettu. Tämä ei tietenkään tule mieleen koska mainstream puolustaa homoseksuaalien oikeuksia ja ajattelee että homoseksuaalit ovat niitä jotka ovat vainottuja. Tässä unohtuu vain se, että ajat muuttuvat ja onneksi he ovat sitä yhä vähemmän ja vähemmän.

Toki toiseutus ei itsessään ole aina pelkästään huono asia ja esimerkiksi kun muistelen kristillisyyteen liittyneitä itseeni ja läheisiini kohdistuneita kovia toiseutuskampanjoita ja yleisiä asenneinvalidismeja niin nautin syvästi kun nämä ihmiset saavat kerrankin kokea omaa lääkettä. Toiseutus ei voisi kohdistua parempiin ihmisiin. Se on kuitenkin kokijalleen epämiellyttävää ja johtaa vieraantumisen ja vastahangan asenteisiin. Tässä mielessä voisikin olla aika kehittää jotain jossa AA -laiset ja muut homojen oikeuksien vastustajat tiedostavat olevansa demokratiamyllyssä hävinnyttä marginaalia. Ja sen jälkeen mietitään miten tämän mielipide-eron kanssa tullaan toimeen herrasmiesmäisesti.

Sitä Saatanan nuorisoa

1990 -luvulla elettiin aikaa ennen kuin uusateismista tai muusta uskonnottomuudesta tuli muotia. Se oli modernia aikaa joka näytti mitä hyvää kristillinen monokulttuuri saa aikaan. Siihen aikaan evankelis-luterilainen kirkko oikeutti itseään valtavilla rippikoulussakäymisprosenteilla ja jäsenmäärillään. Silloin ei ollut henkenä se nykyinen eropiikkiä pelkäävä tapa jossa keskitytään kirkostaeroajien leimaamiseen ja argumentaatioon siitä, että ei ole lainkaan olemassa perusteltua tai hyvää syytä erota kirkosta koskaan missään ikinä.

Tämä oli saatanapaniikkiaikaa. Se oli hyvin erikoista. Olen itse kasvanut Järvenpäässä. Kaupungissa joka on ei-maalaisessa Etelä-Suomessa. Kaupunki, jossa on huomioitava esimerkiksi se, että paloittelusurmassa mukanaollut Terhi Tervashonka oli minua vuotta vanhempi ja kävi samaa koulua kuin minä kävin. Tämä tietenkin vaikutti ilmapiiriin ja siihen millä tavalla kaupungin uskovaiset kohtelivat ihmisiä.

Elettiin aikaa jolloin Poliisi tutki Ville Valon saatananpalvontayhteyttä. Saatanapaniikkia kylvettiin laajemminkin tiettyihin musiikingenreihin. Päivi Niemi kierteli kouluilla, ja koulumme sivistyneempiä oppilaita huvitti se että hän ei kysyttäessä osannut erottaa että mitä eroa on saatananpalvonnalla ja satanismilla. Evankelisluterilainen kirkko otti osaa ja valisti koululaisia demagogisella pelotteluvideolla "Saatana kutsuu minua". Sama koski montaa muutakin asiaa, kuten roolipelaamista. 1998 iltapäivälehdet vetivät lööppejä siviilipalveluksen ja saatananpalvonnan yhteydestä kun Eero Soinio meni esittämään lausuntoja joista Soinio sitten joutui vastaamaan oikeudessa.

Sukupolveni ihmisillä onkin tuosta ajasta muistoja. Käytännössä uskonnottomien piirissä jokaisella tuohon aikaan eläneellä tai nuorena olleella on jonkinlaisia muistikuvia asiaan liittyen. (Olen kysellyt tästä asiasta, koska se on sydäntäni lähellä.) Uskovaiset triggeröityivät roolipeliharrastuksesta tai Dimmu Borgirin keikoista. Ville Valo -kohun aikainen Provinssirockin muistetaan, ennen kaikkea siitä miten uskovaisia oli valtavia määriä. Oli ristitakkisia herroja ja teebusseja. Megafonin kanssa huutelijoita tavattiin myös ja voidaankin sanoa että todistetusti uskovaisista oli tuolloin enemmän riesaa ja vaivaa kanssaeläjilleen kuin saatananpalvojista.

Saatanan nuoret

Koska olen itse ollut tätä "Saatanan nuorisoa", esitän sen minkälainen kokemus elämästä on saatu tätä kautta. Kun puhutaan saatanapaniikista tai mistä tahansa uskovaisten harrastamasta kiusaamisesta, sitä kuvaa hyvin voimakas post hoc -rationalisointi. Toisin sanoen ideana on ollut se, että ensin on uskottu ilmiön olevan totta ja sitten se on sidottu tiettyihin ihmisiin ja ulkonäköpiirteisiin ja vastaaviin. Ja tämän jälkeen on sitten kerrottu ja haettu väen väkisin mitä tahansa että nämä olisivat edes jotenkin uskottavia tai mahdollisia. Tämänlaisen edessä puolustautuminen on hyvin hyvin vaikeaa.

Otan tästä esille liberaalimaineisen lukioni uskonnon ja filosofian opettajan, sattumalta myös juuri minun rippikouluopettajani ja Järvenpään seurakunnassa muutenin toimineen Seija Aarron. Elettiin loppuvuotta 1999. Hän soitti nykyisen puolisoni äidille. Syynä oli se, että hänestä nykyisen puolisoni ei pitäisi olla ystävänä toiselle ystävälleni. Hän ei tarvinnut todisteita. Hänen ei tarvinnut soittaa yhteiselle ystävälleen itselleen. Hänelle riitti tiedoksi se, että ystäväni pukeutui tummiin, pelasi roolipelejä ja oli ollut kiinnostunut pakanauskonnoista ja niihin liittyvistä kirjoista. (Pääasiassa koska niistä saa hyvää materiaalia roolipeleihin.) Yhteisellä ystävällämme oli depressio ja hän tekikin vuoden 2000 vaihteessa itsemurhan. Hän oli wiccasta kiinnostunut gootti ja päihteistä etäällä pysyvä "streittari".

Mielenkiintoista tässä oli tietenkin se, että Seija Aarto leikki usealla identiteetillään prosessissa. Toisaalta hän soitti auktoriteettina, eli pappina ja opettajana. Toisaalta häntä rajoitti tässä yhteydessä muun muassa se että nykyinen puolisoni oli tuossa vaiheessa juuri sen ikäinen että koulutuksessa opettajan vastuusuhde ei ole enää oppilaan vanhempiin. Nämä kiellot kierrettiin sillä että asiaa lähestyttiin ikään kuin samalla ei-auktoriteettina, jonkinlaisena huolestuneena ystävänä ja kansalaisena.

Tämänlaiset filosofiset erot eivät kiinnostaneet Seija Aartoa. Kuten ei myöskään tapaukseen liittyvien nuorten mielenterveys. Olin ollut aktiivinen seurakuntanuori. En silti saanut sitä kautta mitään tukea tämäntasoisessa kriisissä. ; Ja koska Seija Aarrolla oli aktiivinen osansa aiheen parissa - tätä oli toki alustanut myös vihamielinen suhtautuminen Magic The Gathering -korttipeliin rippikouluaikana - oli teiniminälläni sellainen luulo että hän edusti jotenkin oleellisesti kritittyjen viisaiden kantaa.

Tilanne "hieman räjähti" moniin eri suuntiin. Sellaisiin suuntiin jotka ovat Seija Aarron tietämyksen ulkopuolella, vaikakkin ne ovat miltei suoraan sidoksissa niihin poreisiin joita juuri hän omassa identiteetissään ja nimessään . Oman itsemurhayrityksen ja erinäisten muiden vastaavien jälkeen tämä näkyi esimerkiksi siten että kun lukion jälkeen päädyin töihin, pomoni oli saanut varoituksen siitä että tietääkö hän minkälainen vakaumus minulla on. En tiedä tämän varoittelijan nimeä tai identiteettiä. Ja silloinen pomonikin oli tarjonnut varoittelijalle lähinnä naurua. Mutta tämä kertoo taustalla olevasta asenteesta.

Asenne taas oli sellainen että se tuo mieleen "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin oikeudenkäynnin, etenkin hänen siinä pitämänsä "puheen". Siinä hän korosti olevansa syyllinen siihen että hän oli kääpiö. Ja kun hänelle kerrottiin että se ei ole se miksi hän on oikeudessa, hän korosti että hän on nimenomaan sen vuoksi oikeudessa. Hän oli silmätikku ja siksi häntä epäiltiin. Jos hän olisi joku muu kuin kääpiö häntä olisi puolustettu ovelammin ja varat olisi kenties käytetty jonkun toisen, viattoman, mustamaalaamiseen.

Saatanapaniikissa kun oli jännittävästi kyse juuri siitä että siinä ei tuomittu tekoja vaan ei-tekijöitä. Prosessi meni jokseenkin sillä tavalla että jotkin teot liitettiin ideologian ominaisuuksiksi tavalla jossa teot ja tapahtumat olivat ideologian odotettava seuraus ja siitä irrottamaton ominaisuus. Ja sen jälkeen tätä ideologiaa alettiin näkemään sielläkin missä sitä ei ole.

Kävi niin että mitä erilaisemmat harrastukset ja ulkonäköpiirteet nähtiin indikaattoreina saatananpalvonnalle ja se taas nähtiin indikaattorina jollekin muulle. Ja oikomalla tästä saatiin aikaan kunnollinen noitavaino joissa nuorten itsemurhatkaan eivät olleet poissuljettuja asioita. (Tässäkin tapauksessa niitä on mainittu 2. Se, että olen niin paska että en saa edes henkeä itseltäni ei ole Seija Aarrolle ansioksi tai lieventävä asianhaara hänen puolustuksekseen.) Kun ihminen haluttiin tuomita häneen kiinnitettiin myös enemmän huomiota. Ja näin normaali ja yleinen piirre oli hänen kohdallaan jokin joka huomattiin samalla kun sitä ei huomattu jonkun toisen kohdalla. Josta tietenkin seuraa juuri se, että ihmsiä tuomittiin jostain muusta mutta oikeasti tuomion syynä oli se, että he olivat "kääpiöitä" tai jostain muusta vastaavasta syystä silmätikkuna.

Olen itse ollut niitä ihmisiä joiden mielestä oikeusvaltiot nojaavat siihen että esimerkiksi murha on murha riippumatta motiiveista. Varkaus on teko. Kaikki mistä tuomitaan ovat sitä että ihminen on toiminut ja tehnyt jotain. Ei sitä mikä ideologia hänellä on ollut oikeuttamassa tätä tekoa. Motiivi on siis murhassa murhaajan selvittämisessä oleva apuväline eikä se jolla ihmisiä tuomitaan. Siksi intohimorikoksena tehty murha on murha jossa intohimo ei ole se josta tuomitaan.

Aiheista toisiin.

"Seurakuntalainen" suhtautuu asiaan siten että vuonna 2010 siinä esitettiin kysymys siitä että katosiko Saatananpalvonta. Tosiasiassa se, että saatananpalvontaa nähtiin joka paikassa on muuttunut tässä todisteeksi että ilmiö on kadonnut. Monet leppoisammat uskovaiset taas ovat kuin ilmiö olisi jotain jota ei olisi tapahtunut. Ilmiö kuitenkin katosi lähinnä toisesta syystä. Nykyäänkin saatanayhteyksiä yritetään nähdä. Anneli Aueriin kohdistuneet saatananpalvontarinnastukset olivat perusteiltaan yhtä vakaalla pohjalla kuin 1990 -luvun saatananpalvontarinnastukset. Ja niihin liitetty herrasmies Keijo Ahorinta oli itse asiassa merkittävä vihanlietsojademagogi 1990 -luvulla saatanapaniikin aikana. Saatanapaniikkia ei ole koska huomio on keskittynyt muihin vihan, inhon ja epäluulon kohteisiin.

Samalla näistä kertominen nähdään "ikivanhana juttuna" josta pitäisi päästää irti. Tosiasia on että Seija Aarto ei saanut teoistaan mitään seuraamuksia. Hän jäi taannoin eläkkeelle ja esitti eläkkeellesiirtyessään mainintoja siitä miten nuorten parissa liikkuminen on pitänyt hänet nuorekkaana. Nuorekkaana tavalla joka näyttäytyi lähinnä mustiin pukeutumisena. Eli pukeutumisella jonka kaltaisella hän itse tuomitsi sittemmin itsemurhan tehneen ystäväni, mutta häntä itseään ei tietenkään tuomita samalla tavalla kuin hän itse muita on tuominnut. (Vaikka hänet pitäisi tuomita. Ei pukeutumisen vaan tekojensa ja niiden seurausten vuoksi.) Hän on aktiivisesti jättänyt vastaamatta kun olen ottanut häneen yhteyttä näissä asioissa, esimerkiksi facebookissa. Hän on päässyt pälkähästä tasolla jossa moni korostaa että asia on jo ikivanha. Minä, kuten varmaan aika moni muukin saatanapaniikkiin törmännyt, taas odotamme että milloin se rangaistus hänelle oikein koittaa. Asiahan on jo "ikivanha" joten syytä olisi ollut jo.

Moni esimerkiksi voi huomata että Olen halunnut elää elämää jossa teen omat virheeni ja minut tuomitaan tekojeni ja niiden odotettavissa olevien seurausten ja toteutuneiden seurausten mukaan. Sen sijaan olen kokenut että minut tuomitaan kunniattomaksi esimerkiksi pelkän uskonnottomuuden perusteella ; Uskonnottomuus nähdään lähtökohtaisesti epäilyttävänä. Nähdään että sen odotettavissa oleva seuraus on moraalikato ja pahuus. (Joka jostain syystä näyttää ilmenevän siten että moraalikatoiset liberaalit moraalirelativismissaan ajavat homoseksuaalejen ihmisoikeuksia ja vaativat lepsuutta ja hyysäämistä ties keille ihmisille. Konservatiivien kovimpia riesanaiheita taas tuntuvat olevan YK:n ihmisoikeuksiin liittyvät asiat ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset.)

Sitä joutuu aina ikään kuin perustelemaan kantansa jotta ei olisi epäilty. Ja kun on epäilty niin mikä tahansa tavallinenkin asia tai tapa on tuomittava. Jos uskovaisen paheellisuus on sitä että "jokainen on syntinen" on minun paheellisuuteni uskonnottomuuden syytä.

Tämä on hyvä pitää mielessä esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa. Moni tuomitsee islamismin. Ja islamismi tunnistetaan ihonväristä tai pukeutumisesta. Ei enää puhuta siitä mitä kukakin tekee. On selvää että ulkonäköpiirteet tai synnyinmaa tai vanhempien synnyinmaa muuttuu "indikaattorin indikaattoriksi". Ja tässä prosessissa unohtuu vain se mistä kaikessa aidossa oikeudessa on kysymys. Ei siitä "uskooko oikeaan Jumalaan" tai onko ihmisellä jokin muu oikea mielipipde. Vaan siitä mitä tämä ihminen tekee. Toiminta on kiinnostavaa ja tärkeää. Intressit ja ideologiat eivät ole se jonka pohjalta ihmiset tuomitaan.

Kyllä minä toki epäilyn tunteen ymmärrän. Itsekin koen oloni epävarmaksi ja uhatuksi joka ikisen kerran kun näen jossain Soldiers Of Odin -lippikseen pukeutuneen tai megafonikristityn. Mutta minä en ole kuitenkaan lähtenyt sotimaan näitä ryhmittymiä vastaan kategorisesti. Olen vain käskenyt että he pitävät väärintekijänsä kurissa. Että heidät tuomitaan tekojensa mukaan sen sijaan että keksittäisiin oikeutuksia tai tekosyitä tai muita kiemurteluja. Identiteetti ei saisi suojella heitä millään tavalla. Sillä aidossa oikeudessa kysymys ei ole siitä mihin jengiin tekijä kuuluu. Vaan siitä mitä hän on tehnyt, mitä sen seuraukset ovat ja miten hän korvaa aikaansaamansa vahingot korkojen kera.

Odotan maailmaa jossa armon ja ideologiakeskeisen "kunhan usko oikein" -epäoikeudenmukaisuus korvataan oikeudenmukaisuudella jossa tunnetaan rankaisu, kompensointi, tekojen odotettavissa olevat seuraukset sekä niihin liittyvän velan ja koron käsite. Ja jossa kannustetaan vapaaehtoisesti ihan itse maksamaan nämä hinnat nimenomaan täytenä ja mielellään itse ilman yhdenkään valtaa pitävän oikeuslaitoksen toimesta.

Oikeus olla - se nyt on sellaista luksusta

Samuli Suonpää korostaa että homoseksuaalien oikeuksista puhuttaessa ei ole kysymys pelkästä avioliittopolitiikasta. "Kirkon näkyvä läsnäolo prideilla ei ole kannanotto tasa-arvoisen avioliiton puolesta – eivätkä pridet ylipäänsä ole avioliittomielenosoitus. Pridessa on kyse oikeudesta olla se, mikä on. Se on oikeus, joka on tässä yhteiskunnassa minunlaisilleni itsestäänselvyys, mutta juhlimisen arvoinen. Niiden, joille se ei ole itsestäänselvyys, rinnalla kirkkokin marssii."

Itselleni kysymys on siitä hankala että ymmärrän että Pride -kulkueen osallistuminen on jotain jossa on pari viestiä. Ja nämä viestit ovat hyvin erilaisia. Silti jossain määrin on vaikeaa sanoa että jompi kumpi viesti olisi väärin.;
1: On kristittyjä joista homoseksuaalien tukeminen on kristillistä.
2: Kristillisyyden läsnäolo tarkoittaa että kristinuskoa ei saa liittää mitenkään homojen kohteluun, joka usein muuttuu valkopesuksi jossa enemmänkin vaikeutetaan uskonnon kritisoimista kuin autetaan itse homoseksuaaleja.

Oikeis ei-olla

On kuitenkin kiinnostavaa huomata miten tässä viitataan oikeuteen olla olemassa. Tämä on hyvin mielenkiintoinen "ilmiselvyys" jota en ole oikein itse tullut kokeneeksi - vaikka en mitään homoseksuaalisuutta edustakaan. Tämä käsitys on jotain joka on haastava. Sillä joskus on vaikeaa nädhä milloin oikeus olla olemassa on sisäinen ja milloin se johtuu kunnioituksen puutteesta.

Tässä mielessä on varmasti oleellista tutustua vieraantumisen ajatukseen. Ja noin lyhyesti kyse on melko monimutkaisesta ilmiöstä jossa toiseus lyö autonomisuuden puutetta käsille. ; Vieraantuminen on tavattu sosiologiassa jakaa viiteen alaosaan. Nähdään että vieraantuminen tarkoittaa sitä että (1) on kokemus vallan puutteesta (2) merkityksettömyys (3) normittomuus (4) eristyneisyys ja (5) itse-vieraantuneisuus.

Tässä mielessä vieraantuminen voi ilmetä vaikka siten että ihminen kokee että hänellä ei ole todellista vaikutusvaltaa siihen mitä häntä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu. Hän kokee avuttomuutta maailman tapahtumien edessä. Hän kokee itsensä uhriksi joka ajautuu tapahtumista toiseen. Vieraantuneelle ei ole kysymys tavoitteiden asettamisesta ja saavuttamisesta vaan selviämisestä. Vieraantuneen intressejen puolustaminen on heikoilla ja ne ovat usein suurempien ihmisjoukkojen tahdon alla. Ihminen kokee olonsa omituiseksi ja vieraaksi. Identiteetti ei annakaan minäkuvaa vaan on leima joka tuottaa ongelmia.

Tässä mielessä on melko selvää että jossain tilanteissa vieraantunut on lähinnä tilanteessa jossa hänen annetaan olla olemassa mutta häntä ei kunnioiteta. Olen ollut huomaavinani että esimekriksi uskonnon, seksuaalisuuden ja jossain määrin poliittisen mielipiteen kohdalla on paljonkin sellaisia yksittäisiä kohtia joiden kohdalla ihminen vieraantuu väkisinkin. Jos hän ei muuten koe vieraantumista niin muut ihmiset hoitavat asian heidän puolestaan. En itse muista milloin olisin kokenut kunnioittavuutta. On ollut selvää että se on karkeasti sanoen saavuttamattomissa.

Ja reiluuden vuoksi ajattelen että kunnioitus on jotain joka eroaa ihmisarvosta siinä että kunnia on ansaintakysymys. Ja koska kunnia ansaitaan esimerkiksi järkevyydellä ei minun sitten tasapuolisuuden nimissä tarvitse kunnioittaa itseäni heikommin argumentoivia. Ajatukseen tottuu varsin nopeasti..

En ole myöskään ymmärtänyt miten uskovaiset kuvittelevat että;
1: Kukaan ryhtyy uskomaan sillä että hänelle selitetään että uskominen on jotain joka hyödyttää yhteisöä - koska, no, se yhteisö ei rehellisesti sanoen anna yksilölle mitään. Miksi minun täytyisi uhrautua yhteisölle joka antaa itselleni suoralta kädeltä halveksuntaa? Mielestäni minun täytyy kysyä ensin tämä. Ja sen jälkeen minun täytyy kysyä että millä he ansaitsevat sen että vievät ainutlaatuisesta elämästäni aikaa jota eivät osaa antaa takaisin.
2: Toisaalta en ymmärrä miten heidän uskontonsa ylivertaisuus ja paremmuutensa vaikka islamilaisiin teokratioihin demonstroituu sillä että he käyttäytyvät asennevammaisesti ja paskamaisesti muita ihmisiä kohtaan. Ja miten he loukkaantuvat jos nämä paskasti kohdellut ihmiset eivät tule puolelle. Ja miten he eivät odota kostoa jota heidän kohdallaan voitaisiin kutsua vain tasapuolisuudeksi. Minusta tässä ei pidä odottaa vakuutustethoa vaan päinvastoin odottaa että antipatiat kasvavat. Ja kääntymyken odottamisen sijaan täytyisi miettiä vain sitä että armeliaisuus on jotain jota pahantekijä ei aseta itselleen vaan jossa kysytään anteeksi uhrilta. Ja jos uhri ei suostu anteeksipyyntöön on kysyttävä vain yhtä asiaa. Miten väärintekijä kompensoi paskamaisuutensa. Velan. Joka eräille, kuten minulle, ovat ikuisia. Paitsi että siinä mielessä eivät ole että ne kasvavat korkoa. Eli maksamatta jättäminen ei muuta "vanhan muistamiseksi" vaan joksikin jonka kompensoimaton syntitaakka kasvaa ja kasvaa ajan mittaan.

Tässä mielessä vieraantuminen onkin siitä jännittävä että se vaatii toiseutta. On oltava vainottu vähemmistö. Muuten kysymys on vähän samasta kuin yrittäisi pitää ei-vankejen vapautusiltamia osana rikosseuraamuslainsäädäntöarvokeskustelua. Toki tässäkin kokemus toiseudesta on siitä jännittävä että ties mitkä tahot voivat hakea marttyyrinkruunua ja uhriutua ihan vain tunteilemalla. Tässä mielessä on hyvä katsoa arvostetaanko, kunnioitetaanko vai tuomitaanko näkemystä sosiaalisesti vai ei. Nämä ovat aina tekoja toisia ihmisiä kohtaan. Ja nämä teot kasautuvat ideologioiden, instituutioiden ja ihmisten ylle. Ja nämä tahot eivät vain ole jotain jotka tekevät näitä asioita. Ne ovat näitä asioita joita ne tekevät. Ja joko vastustaa näitä aktiivisesti liikkeensä tai päänsä sisällä tai ei.

Ateistit, uskovaiset ja negatiivinen assosiaatio

Viime päivinä monet lehdet, esimerkiksi "Helsingin Sanomat", ovat viitanneet tutkimukseen jonka mukaan "Uskonnollisten perheiden lapset ovat muita itsekkäämpiä". Yle uutisoi samasta tutkimuksesta "Uskonnollisten perheiden lapset ovat muita ilkeämpiä". Ja mikä miellyttävintä, myös itse kyseinen tutkimus on myös luettavissa internetissä. (Se tosin vaatii ajattelua joka on monille aivan liikaa.) Tutkimuksen otsikko toki sanoo hauskemmin että "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World". Viesti on sama. Uskonnollisuus assosioidaan usein hyvyyteen. Esitetään että uskontoa tarvitaan pitämään ihmistä kurissa.

Tämä ei ollut minulle kovin yllättävä tieto.

Osa voisi selittää, että tämänlainen johtuu siitä että ateisteilla ei ole muuta keinoa armoon ja anteeksiantoon kuin se, että saavat teon uhrilta anteeksi. Uskovaiset voivat aina pyytää ei-uhrilta anteeksi ja riemuilla sen jälkeen ties missä "Mahdollisuus Muutokseen" -julkaisuissa siitä että monen ihmisen murhaaminen ei ole kovin kauhea asia kun on saanut asian anteeksi Jeesukselta.

En ole kovin vakuuttunut, että tämänlainen ideologian kautta katsominen kuvaa ja selittää ihmisten toimintaa kovin hyvin. Se, minkä kognitiivisessa uskontotieteessä oppii käytännössä välittömästi on se, että lähes kaikissa asioissa ihmisten toimet eroavat "teologisesti korrektista" tasosta. Eräistä syistä nykyinen ihmisten selittäminen vaan tavataan tehdä "ideologia edellä", tavalla jossa ihminen muuntuu jonkinlaiseksi rationaaliseksi kalkyyliksi joka yrittää maksimoida toimintaansa koherenteilla periaatteilla. Idea kattaa niin taloustieteen homo economicuksen hyviä diilejä tavoittelevan ostosten tekijän kuin uskovaisten selitykset siitä että uskonnollinen vakaumus johtaa ihmisten hyvään käytökseen ja selittää yhteiskuntarakenteet. (Nyrkkisääntönä itselläni on, että nämä selitysmallit ovat enemmän tai enemmän puutteellisia. Elleivät peräti täysin virheellisiä.) Näillä saa kerrottua kivoja asioita helpoksi typistäviä kertomuksia jotka ovat ilmeisen tunteisiinvetoavia ja ymmärrettäviä. Sääli, että maailma on kompleksi eikä enimmäkseen noudata edes draaman kaarta.

Tieto ei ollut yllättävä, koska olin yllättynyt jo aiemmin

Tähän liittyen oma ensi hetken "arvaukseni" perustuu aivan muuhun. Vähän aikaa sitten julkaistiin merkittävä metatutkimus. Siinä katsottiin läpi tutkimuksia joissa oli katsottu voidaanko ihmisiä ohjata kohti eettistä käyttäytymistä antamalla heille uskonnollisia vihjeitä. Tulos oli yllättävä. Mediassa on nimittäin näytetty säännöllisesti tutkimuksia joissa näytetään että uskonnollisten termejen viljely lisäisi eettistä käytöstä ihmisillä - itse asiassa myös ateisteilla. Metatutkimus näytti, että tässä on kuitenkin ollut enemmän julkaisuvalikoinnista. Lehdet, ja myös tieteelliset julkaisut, antavat enemmän näkyvyyttä positiivisille korrelaatioille kuin "nollahypoteesin toteutumiselle". Ja tästä on seurannut julkaisuharha (publication bias) ; Positiiviset tulokset näkyvät lehdissä kun taas korrelaation puute jää huomaamatta. Siksi vasta kun joku tekee tämänlaisen suuren tutkimuksen, paljastuu kokonaiskuva ; Ihmisiä ei voikaan ohjata toimimaan eettisemmin antamalla heille uskonnollisia vihjeitä.

Ja tämä on aivan sikaihmeellinen tulos. Kun katsotaan sosiaalipsykologiaa, vaikkapa Ap Dijksterhuisin tutkimuksia, tiedetään että ihmisiä voi ankkuroida, ohjailla kontekstilla (priming). Luomalla mielikuvia vanhoista ihmisistä, ihmiset esimerkiksi muuttuvat vähäksi aikaa hitaammiksi koska vanhuksiin liitetään mielikuva hitaudesta. (Tämä toimii myös identiteetin kautta ; Jos on aasialainen ja nainen, ryhmät saadaan pärjäämään keskimääräistä paremmin tai huonommin matematiikassa ihan vain sillä että annetaanko ennen testitilannetta vinkkejä jotka liittyvät aasialaisuuteen vai naiseuteen. Sillä yleisissä mielikuvissa aasialaiset ovat hyviä matematiikassa, ja naiset eivät.) Koska uskonnollisuuteen liitetään usein ajatus siitä että uskovaisuus on hyvyyttä, on itse asiassa täysin loogista odottaa sitä julkaisuharhan näyttämää tulosta. Olin itse, suoraan sanoen, yllättynyt. Kunnes tiedostin että tosiasiassa suurimmassa osassa uskontoja on negatiivinen ihmiskuva. Ihminen on ennen kaikkea syntinen. Uskonto liitetään eettisyyteen mutta uskonnon ihmiskuva on negatiivinen. Ihmiset uskovat olevansa pahoja, joten he tosiasiassa tulevat ankkuroiduksi siihen että he itse ovat huonoja. Siksi yhteys ei ole vain se, että uskonnolliset ankkuroinnit eivät vaikuta. Vaan kyseessä on negatiivinen korrelaatio jossa uskovaiset toimivat huonommin.

Negatiivisen minäkuvan maailmasta

Jos otetaan erityisen monien kristittyjen mieleen oleva sosiologi Max Weber, hän näki maailman hyvin ideologiakeskeisesti. Hän halusi selittää kapitalismin, sen miksi elämme sellaisessa. (Esitän alla karkeistuksen hänen ideastaan. Sen ydinmehuna on poleeminen "ymmärrettävyys" enkä siksi viilaa pilkkuja. Pääidea, etenkin se mitä tässä blogauksessa tarvitsen, on kuitenkin läsnä. Ja siksi päädyin referoimaan-oikomaan. Ei tarvitse kirjoittaa pitkästi jos tässä kontekstissa tarvittavan saa ilman oleellisia virheitä lyhyemmin.) Hän näki kuinka teollistuminen mullisti maailman. Uusi eliitti hylkäsi aristokratian. Weber ei siis kuvannut rakennetta jolla maailma toimii aina. Hän kuvasi murrosta. Eri aikoina oli ollut erilaista eliittiä. Ja tätä eliittiä tuettiin erilaisilla aatteilla. Nämä olivat hierarkisessa suhteessa toisiinsa.
1: Traditionaalisessa autoritaarisuudessa (traditional authority) jossa kuninkaat ja muut päälliköt saavat valtansa tarinoista. Folklore, taivaallinen ja uskonnollinen oikeutus ja vastaavat antoivat auktoriteetin jota toteltiin.
2: Sitten seurasi karismaattisten johtajien aika (charismatic authority), jossa magneettinen persoonallisuus nosti ikään kuin sankarinpalvonnan kautta. Yksilö ja hänen mahtava persoonallisuutensa nostivat valtaan jonkun tarinan sijasta.
3: Weberin mukaan teollisena aikakautena - hänen aikakautenaan - oli näkyvissä byrokraattinen autoritaarisuus (bureucratic authority) jossa tieto on valtaa. Kun asioihin tutustuminen vaatii paljon aikaa ja suurin osa ei ole halukas tekemään tätä vaivaa, syntyy itseään ruokkiva valta.

Näkemys on kuvaava, mutta sitä voidaan tavallaan käyttää arvottavasti. Tai ainakin sitä käytetään arvottavasti. Tästä syntyy yksi tapa oikeuttaa kristillisen perinteen erityisarvo jota ateistien olisi pakko kunnioittaa niin että kaikki jolla on kristillinen tausta on kristillisyyden omaisuutta ikään kuin tekijänoikeuden kautta. Se on hieman asenteellista ja ilkeää. (Mikä onkin kai odotettavissa kuten tuo alun tutkimis vihjasi.) Mutta pidän luokituksesta ja arvottamisesta jonkin verran itsekin. Siinä mielessä että jos barbaarisuutta mitataan ideologian harjoittaman väkivallan ja alistamisen kautta, niin sen banaalisuutta mitataan siten että hierarkian alussa olevat ovat alkeellisten mielten juttua kun taas ylemmälle noustessa nousee myös jonkinlainen aito sivistys.

Weber hylkäsi ajatuksen että teollistuminen johtuisi rahasta ja teknologiasta. Sen sijaan hän ajatteli että teknologia johtuu ideologiasta, asenteesta jolla maailmaan suhtaudutaan. Siksi Weberiin viitaten onkin tavallista rakentaa teorioita joissa länsimaalaiset ovat lähetystyöllään pelastaneet Afrikan maita ikään kuin "viime tipassa". Ja luodaan käsityksiä joissa rahallinen apu ja teknologian vieminen ei tule muuttamaan mitään. Karkeasti ottaen kyse on siitä että ihmiset yliarvostavat infrastruktuuria kun tärkein kysymys on enemmän se että mitä juuri tänä päivänä sattuu tulemaan televisiosta. Weberin mukaan hätäapu ei auta koska kohdemaan ihmiset eivät ole riittävän ahdistuneita tai luottavat ihmeisiin tieteen sijasta.
1: Mikä onkin isoissa määrin aivan järkevä ajatus. Ei ole järkeä viedä vain teknologiaa ja rahaa, kun samalla pitää opettaa asenne esimerkiksi tieteelliseen ajatteluun. Teknologia, raha ja ruoka -apu ovat ensiapuun rinnastettava asia. Ne toimivat laastarina, mutta jos halutaan todella lopettaa nälkä ei kannata viedä aina vaan kalaa vaan opettaa ihmiset kalastamaan.

Weberin mukaan uskonnolliset ajatukset olivat kaikista keskeisimpiä. Kapitalismin selitti kristinusko, erityisesti protestantismi ja aivan erityisesti kalvinismi. (Vaikka "protestanttinen työetiikka" onkin jostain syystä kuvattu maassamme "luterilaisena työetiikkana". Mikä vihjaa siitä että aika hiton moni ihminen ei ole ymmärtänyt Weberin pääteesiä.)
1: Weberin mukaan katolisuus ei voinut tuottaa kapitalismia. Sillä katolisilla oli rippikäytäntö. Kun teot saa pyyhittyä täysin, ei synny riittävää ahdistusta. Protestantit sen sijaan elävät vahvemmin syyllisyydessä. Protestanteille papit eivät voi säännöllisin väliajoin pyyhkiä syntikuormaa pois. Protestanteille vain Jumala antaa syntejä anteeksi ja hän antaa kannanottonsa vasta tuomiopäivänä. Siksi protestantille koko hänen elämänsä on taistelua ja itsen todistamista kaikkinäkevälle mutta hiljaiselle palautetta antamattomalle Jumalalle.
2: Protestantismissa työllä on erityinen rooli. Jos katolisuudessa vain papit nähdään pyhiksi, on protestantismissa mahdollista toteuttaa Jumalan tahtoa lääkärinä, poliisina, jopa verotarkastajana. Näin ollen työ voi olla keino osoittaa kelpoisuutta. Työstä tulee näin keskeinen ahdistusta vähentävä voima. Tämä näkyy jopa siinä että protestanteilla on vähemmän juhlapyhiä kuin katolisilla.
3: Protestantismissa on etäännytty perheestä. Katolisilla perhe on tärkeä konsepti. Tässä on tilaa nepotismille ja ei-ansioilla pärjäämiseen. Protestantit sen sijaan voivat ottaa työyhteisön keskiöön. Perheen hylkääminen tässä mielessä ajaa protestantteja enemmän kohti koko yhteiskuntaa. Sosiaalisuus ei koske enää lähipiiriä joka sidotaan yhteen verisukulaisuudella, vaan jossa egoistiset itsekkäät motiivit samanmielisten kanssa voivat synnyttää oman yhteisön. Ja jossa nähdään että tällä pienperheellä on jotenkin ansaittava asema yhteiskunnassa jotta yksilö saisi Jumalan silmissä arvon. Näin ollen kaikkia tulisi kohdella arvostuksella, ja oma paikka omassa yhteisössä olisi ansaittava enemmänkin saavutuksilla.
4: Etääntyminen ihmeistä. Uskonsuuntaukset joissa rukous ja ihmeet ratkovat ongelmia, voisivat ajaa ihmisiä rukoilemaan työn tekemisen sijasta. Protestantit luottavat enemmän siihen että Jumala auttaa heitä jotka auttavat itseään. Koska Jumalan sijaan asiat pitää ratkaista työllä, protestantti on ahkera, lähestyy työtä rehellisesti ja hakee selitystä mekaanisista syy-seuraussuhteista joita hän voi hallita monen vuoden tutustumisella. Joka johtaa teknologisiin innovaatioihin ja tieteelliseen ajatteluun. Weberillä on "protestant work ethicsin" lisäksi toinen termi "disenchantment of the world" jota ei oikein tykätä mainostaa tässä yhteydessä yhtä kovasti. (Tosin tuolta yllä voidaan huomata huvittava seikka jossa moni karismaattinen uskovainen lietsoo Weberin tyylisessä hengessä ajatusta siitä että yhteiskuntamme on hieno ja kristinuskon ansiota. Mutta kun heidän omia ihmepoppakertomuksiaan ja auktoriteettejaan katsoo, on selvää että he ovat traditionaalisen autoritaarisuuden pauloissa. Eli jos kristinusko on tehnyt kapitalismin ja byrokraattien teollisen tiedeyhteiskunnan, niin se ei ole ainakaan tämä kristinuskon suuntaus.)

On selvää että Weberin kuva maailmasta on hyvin samantapainen kuin homo economicuksessa. Eli ihmisen maailmankuva ohjelmoisi hänet maksimoimaan omaa selviytymistään. Tässä mielessä se on taatusti jokseenkin puutteellista. Tärkeää on kuitenkin huomata että ankkuroiminen on todellista. Ja taustalla on negatiivinen ihmiskuva joka voidaan ankkuroida.

Tämä näkemys on minusta oleellinen ja sen takaa voidaan huomata että vaikka usein Weber asetetaan antiteesiin Karl Marxin kanssa, täyttä irtisanomista ei ehkä kannata näiden kahden välille tehdä. Erottelu tehdään usein siksi että Marxin mukaan tuotantovälineiden omistus on erityisen keskeistä. Ja Marx näki että ihmiset sietävät kapitalismia vain koska heillä on uskonto ja Weber näki astetta vahvemmin. Ei niin että kristinusko ei ole vain ja ainoastaan ooppiumia joka ylläpitää kapitalismia vaatimalla ihmisiltä sen sietämistä. Vaan jonain jossa kristinusko on nimenomaan luonut kapitalismin. Ideologia on Weberille jotain joka kuvaa yhteiskuntaa että luo yhteiskunnan. Näin ollen tietyn ajan kulttuuri on synnyttänyt kalvinismin ajatuksia. Ja kun kalvinistinen ajatus sitten toteutetaan täydessä mitassa yhteiskunnassa, syntyy kapitalismi. Kapitalismi on siis se yhteiskunta joka on "kalvinismin kuva". Kuitenkin kommunistit että Weber korostivat "propagandan merkitystä". Siinä mielessä että ihmiset ovat helposti vain kohteita joihin kohdistetaan jotain, kuten televisio-ohjelmia.

Tätä kautta voidaan nähdä että negatiivinen minäkuva on paitsi läsnä, niin jotain jota on arvostettu. Ja tämä negatiivinen minäkuva on luultavasti syynä siihen että ihmisiä ei voi ankkuroida hyviksi uskonnollisilla kielikuvilla. Yhteiskunnan pysyvyys, ei ihmisten hyvyys ja onnellisuus, ovatkin uskonnon ydinmehuja. Korrelaatio sanoo suoraan että jos uskonto oikeuttusi sillä että se ohjaa ihmisiä olemaan hyviä, niin uskonnosta pitäisi luopua. Mutta toisaalta valta usein liimaa itsensä valtaan jatkossakin ja uskonto voi olla oleellinen osa tätä pysyvyyttä.
1: Joka taas on sitä "kulttuurin jatkuvuutta" monille. Tälläisessä yhteiskunnan jatkuvuuteen perustuvassa rakenteessa yksilöt voidaan tallata abstraktin idean tieltä. Joka näkyy hieman siinä aiemmassa mainitsemassani hyväntekeväisyysargumentaatiossa. Moni ei pidä laastarinannosta koska heistä ideologia on keskeisempi kuin "vääräoppisten ja hölmöjen" ihmisten auttaminen jonka takana ei ole vaatimusta ja odotuksia...

Mutta tätä täytyy tietenkin palauttaa.

Weberin näkemys on mielestäni osatotuus. Joten joudun hieman edistämään asiaa omiin suuntiini. Tässä tarkoituksessa viittaan aivan toiseen yhteiskuntafilosofiin, William Connollyyn. Hän lähestyy asioita identiteetin kautta. Tässä prosessissa ei ole kysymys yhdestä muuttumattomasta identiteetistä vaan muovautumisesta ("identity formation"). Hänen lähestymistapansa on astetta eksistentialistisempi kuin Weberillä. "A process of becoming, where a person is taught and chooses how they wish to bee thought an encounter with difference." Eli tässä ei riitä että olisi yksi hegemoninen ideologia. Kohtaaminen vääräoppisten kanssa on vähintään yhtä relevanttia. Ne korostavat että on todellinen valinta. Ja tämä suhtautumistapa taas rakentaa laajempaa identiteettiä. Joka taas ohjaa ihmisiä. (Ja yhteiskunta koostuu ihmisistä, ainakin suurelta osaltaan.) Ihmiset eivät tee vain jotain joka on suosittua. Yhteys vaatii sen että irrottaudutaan jostain jota ei olla. Tämä liittyy vahvasti ns. toiseuteen ja sen kohtaamiseen.

Pidän tätä tarpeellisena koska näen että aika iso osa ateisteistakin on jumittunut jonkinlaiseen Weberiläiseen asenteeseen. Jos kommunistiset ateistit heittivät asioita joissa uskonto on huumetta - jonkinlainen red herring joka vie huomion oleellisesta epäoleelliseen ja joka passivoi kestämään oleellisen asian synnyttämät ongelmat - on ateisteilla nykyisin vahva ajatus siitä että ideologia todella muovaa maailmaa. Ja siksi modernin maailman ongelmat eivät ole vain jotain jota uskonto paikkaa vaan jotain joita uskonto itsessään aikaansaa.

Itse näen, että olemme siirtyneet jonkinlaiseen uudenlaiseen yhteiskuntaan. (Seuraavaan portaaseen auktoriteetinhankinnassa) Jossa tieto ja skientismi on vain tylsää ja kauheaa vallankäyttöä. Jossa vaihtoehtomedian klikkijournalismi ohjaa asioita enemmän (eli sillä on enemmän valtaa) kuin faktapohjainen analyysi. Jossa on tärkeämpää edustaa tiettyä asennetta ja ideologiaa. (Konservativismi vs. liberalismi -vääntö on oleellisen tärkeää. jopa tärkeämpänä kuin uskonto.) kuin omistaa alan tutkinto. Anti-intellektuellismi ja antiautoritaarisuus jyrää, ja kaikki tehdään oma identiteetti edellä. Jokainen "ajattelee itse kuten ajattelee" niin että sekä metodi että johtopäätökset valitaan omilla mieltymyksillä. Joten valtaa ei saa se jolla on suurin ideologia, vaan se joka saa eri ideologioita edustavat ihmiset tekemään mitä haluaa ohjailemalla heitä sitä kautta että heidän identiteettinsä on uhattuna jos he eivät tee sitä. Eletään(hän) maailmassa, jossa tapahtuu kaikkea omituista. ; On selvää että tuotantovälineet eivät ratkaise jos suurimmassa taksiyhtiössä ei suoranaisesti omisteta takseja (Uber). Tai jossa suurimmat puhelinyhtiöt eivät omista puhelimiin liittyvää infrastruktuuria (Skype). Ja suurin mediayhtiö ei tuota sisältöä (Facebook). Ja tässä sirpaloitumisessa ei enää ole mitään yhteistä jaettua televisio-ohjelmistoa jota kaikki katsoisivat yhdessä. Tätä ei hallita enää yhden suuren keskusideologiankaan kautta. On siis tehtävä "jotain muuta".

Connollyn yhteydessä ääri-ideologiat määritellään tässä yhteydessä fundamentalismiksi. (Tässä ei ole kyseessä se fundamentalismi jota yleensä käytän yleensä. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan fundamentalistisuus on sidottavissa sosiaaliseen rakenteeseen, ennen kaikkea sen rangaistusmenetelmiin. Joiden pääfunktio ei ole tappaa vääräoppisia vaan tuomita apostasia ja pitää ryhmäkuri maksimissa.) Ja fundamentalismi voidaan nähdä tätä kautta jonain jossa ideaalina on jonkinlainen poissulkeva humanismi ("exclusive humanism").

Eli noin karkeasti ottaen fundamentalismissa ihmisyydelle annetaan kriteeriattribuutteja. (Tämä voi näkyä vaikka niin arkisessa nyky-yhteiskunnassamme näkyvässä teemassa kuin homo religiosus -ihmiskuvassa jossa uskonnon puute nähdään vammaisuutena, puoli-ihmisyytenä.) Tämä johtaa usein tilanteisiin joissa ihmisyyden ulkopuolelle määrittyneistä ei joko välitetä (apostaatikoita vastaan ei edes taistella, heiksi tulemista vihataan eniten) tai sitten heitä vastaan jopa taistellaan (vaikka 9/11 -terroristipomituksin). Lopputulos on usein sitä että apu pitää "jotenkin ansaita" tai vastaavaa. ; Näin ollen pääideaali voi olla ylevä (vaikka maailman sivistäminen, utooppiseksi omelettimaailmaksi jota ei valitettavasti voi tehdä rikkomatta munia monelta pakanalta).

Toiseutta voidaan kohdata toisellakin tavalla kuin tällä asenteella. Tämä vaatii jonkinlaista ajatusta uskonnonvapaudesta ja mielipiteenvapaudesta. Jotka taas on useissa yhteyksissä määritelty arvotyhjiöksi koska arvotyhjiötä on kaikki joka ei komenna että tietystä eettisestä asiasta olisi oltava tiettyä mieltä tietyllä metodiikalla.

Tällä on mielestäni merkitystä siinä mielessä että nykykulttuurissa nimenomaan suhtautuminen suvaitsevaisuuteen ja yhteisöllisyyteen noin yleensä merkitsee identiteettikeskeisissä maailmankuvasodissa hirvittävän paljon. ; Voidaan sanoa että (hyvin) karkeasti tarjolla ovat (kohtuu suositut) ääripäät joissa:
1: Uskonnollinen konservativiinen puoli kannattaa yhteisöllisyys -nimen alla kulkevaa sosiaalisuutta joka on eksklusiivista. Tämä on jengien sosiaalisuutta. Sitä että omaa samalla tavalla ajattelevien piiriä suojellaan muita vastaan. Tämä on varmasti jossain määrin "survivalistis-pragmaattista" ; Yhteistyössä on voimaa ja yhteistyöllä voidaan voittaa vihollisia. Yhteisöllisyys on väline "yhteiskunnan säilymiseen". Sillä on välinearvo. Ja välinettä tarvitaan koska (etenkin "vihollisista") on negatiivinen ihmiskuva. On uhka ja yhteisöllisyys tuo hyvän mielen ja pelastuksen itselle ja omalla ryhmälle. Omiin ongelmiin vika nähdään yleensä "vihollisissa", kun taas jos vihollinen on ongelmissa se johtuu "heidän kulttuurisista kenties jopa geneettisistä erityispiirteistään" ja jos ongelmat ovat "omien" aikaansaamia, kyseessä on itsepuolustus joten "ne tekevät sen itselleen". Kokonaisuus on upeaa ad hoc -perusteiden ympärille rakentuvaa eksklusiivista ihmisyyttä.
2: Uskonnoton liberaali kulma jossa Ei-Eksklusiiviseen humanismiin perustuva ajatus jossa vastustetaan sortamista, ollaan suvaitsemattomia suvaitsemattomuudelle. Tässä pragmaattisuudesta on luovuttu. Ihmisiä pidetään optimistisen hyvinä, joten ei ole mitään uhkaa jolta puolustautua vaan itseisarvoinen eettisyys jota noudatetaan (ja jota kenties noudatettaisiin seurauksista riippumatta jos niitä uhkia suostuttaisiin näkemään, mitä ei toki tehdä). Vioista annetaan yleensä anteeksi, koska vika ei koskaan ole ihmisessä vaan siinä että häntä on harhautettu vaikkapa ääri-islamilaisuudella joka ei ole oikeaa islamia tai sovinistisella heteronormatiivisella maailmankuvalla joka on vain väärä sosiaalinen konstrukti ja harha.

Kysymys fundamentalismin ja ei-fundamentalismin erosta onkin, hieman liioitellen, siinä että miten suhtaudumme vääräoppisiin. Monokulttuuri on tavallaan määritelmällisesti fundamentalismia ja monikulttuurisuus sen vastateesi. ; Tässä kontekstissa uskonto on jotain joka sekä luo negatiivista minäkuvaa että antaa oikeutuksia "tarkoitus pyhittää keinot" -ajatteluun. Mutta ei siksi että uskonto enää nykyään ohjaisi ihmismassoja. Vaan sen vuoksi että ihmisiä ohjataan ideologioilla. Uskonto on yksi, mutta ei enää suinkaan ainut, tapa sössiä nämä asiat. Se on kuitenkin usein se yksi näppärä keino sössiä asiat. Merkittävää on huomata kuitenkin myös se, että jos uskonnollisuus muuttuu leimaksi jolla ihmisiä erotellaan vihollisiksi, harrastetaan tällöinkin "ekskusiivista ihmisyyttä". Uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus - jotka aidoimmillaan ilmenevät lupana uskoa hoopoja asioita, ja siinä että antaa muiden pitää helvetin typeriä mielipiteitä - ovat siksi tärkeimpiä yksittäisiä asioita. Etenkin jos haluamme rakentaa yhteiskunnan joka on sekä kestävä sekä taloudellisesti että eettisesti.

Puhdas pöytä ; Eli muutamia moderneja uudelleensyntymistarinoita

Jeesuksen aikana messiastarinaksi riitti se, että kuoli ja sitten tulikin takaisin. Nykyaikana kaikesta pitää tehdä vaikeaa. Batmanelokuvan "Dark Knight Rises" kuvaa Two-Facea joka lähtee elokuvan alussa liikenteeseen lakituvan kautta toimivana "valkoisena ritarina", jolle Batmanin "musta ritari" on sitten psykoottisena vastavoimana. Harvey Dent ei kuitenkaan paljastu paremmaksi kuin Batman. Vaan muuttuu "kaksnaamaksi" räjähdyksessä. (Nimitys on hieman hassu koska "puolinaama" olisi kenties osuvampi.) Ja elokuvan lopuksi hän kuolee yhtä runneltuneena kuin Jeesus, kuitenkaan heräämättä takaisin. Paitsi tietenkin ideaalina josta on siivottu kaikki se ryönä mitä "kaksnaama" elokuvassa sitten tekikään. Tätä ideaalia sitten palvotaan ja hänen nimiinsä asetetaan sittemmin esimerkiksi uusia lakeja.

Moderni kohtukokemus se vasta kauhea onkin.

Jos otamme "Fifty Shades of Grey" -teoksen, voidaan siinä huomata se, että se ei ole romanttinen tarina. Businessmies Christian Gray ei ole kovin kristillinen, eikä harmaa hiirulainenkaan. Hän itse asiassa manipuloi ilkeästi heikkoa ja tahdotonta ja identiteetiltään epävarmaa naista omaksi henkilökohtaiseksi fetissintoteutusorjakseen.

On mielenkiintoista miten Greyn henkilökohtainen seksiluola on punainen. Se onkin kohtumetafora. (Kirja itse asiassa esittää vertauksen aivan kirjoitettuna, koska alleviivaaminen.) Siinä missä kahlinta (tässä tapauksessa sekä metaforisesti että konkreettisesti) yleensä tulkitaan vangitsemiseksi ja lokeroimiseksi, voidaan jopa sanoa että Grayn ikävä luola takoo Anastasiasta esiin hänet itsensä. Henkenä on se, että tämänlainen dramaattinen kyykytys voi herättää itsesuojelun kautta itsen. Jossain vaiheessa sitä vain saadaan "enough is enough" -hetki. (Joka tunnetusti on kypsä tapa rakentaa omaa identiteettiä.) Voidaan siis ajatella että Anastasia on lapsenkaltainen ja hän menee kohtuun kehittymään jotta voisi tulla ulos aikuisena. Kaikki sosiopatia on vain sitä limaa ja verta joka synnytykseen noin tosimaailmassakin kuuluu. Prosessin jälkeen Anastasia ymmärtää että hänellä on valtaa paitsi seksissä niin myös maailmassa.

Mutta kyllä miehetkin osaavat. Jos katsotaan "Fight Clubia", siinäkin on hyvin samanlaisia teemoja kuin "Fifty Shades of Greyssä". Siinäkin ympäröivä maailma kahlitsee päähenkilön odotuksiin. "Fight Clubissa" ei tosin yritetä väkisin lokeroida ihmisiä outouteen ja vierauteen, sen teemana on nimenomaan se että useille ihmisille on näppärää ostaa identiteetti ja minuus erilaisten brändituotteiden kautta. Sen tekeminen itse on sitten rankkaa. Tässä tavallisuus luo tylsän ja onton ja tätä kautta huonon elämän. (Eikä mielenvikaisuuteen ponnistavalla tasolla poikkeavaa ja liiankin dramaattista elämää joka on huono sitten sen vuoksi.) Tässäkin eheytymistä haetaan traumasta. Tappelusta. Ja muusta konfliktista, sillä se mikä alkaa "Fight Clubina" jatkuu "Project Mayhemina" joka on "Fight Club" mutta räjähteillä ja tuliaseilla. Mielikuvitusystävä Tyler hoitaa Christian Grayn työt, sillä mies on itsenäinen eikä tarvitse ulkopuolista tahoa pilatakseen elämäänsä.

Molemmissa maailmoissa luokittelu luo frustraation, eläimellinen alkutila palauttaa tämän tilaan jossa ihminen on monien mukaan avoimemmin mielenvikainen kuin alussa. Mutta on jotenkin sisäistänyt ja hyväksynyt tämän joten tätä hulluksi tulemista voidaan sitten kutsua vapaudeksi. Uudelleensyntymisen teemat ovat siitä erikoisia että ne tekevät kohdusta - tuosta perinteisesti rauhalliseksi autuudeksi kuvattu sikiönlilintäpaikasta - sen verran väkivaltaisen paikan että mieleen voi nousta asiallisia kysymyksiä siitä miten nykyajan ihmiset sikiöitä siellä kohduissa oikein kohtelevat.

Tästä saadaan karkea erottelu vanhanaikaiseen ja nykyaikaiseen uudelleensyntymistarinaan.

Vanhanaikainen uudelleensyntymistarina kertoo Siddharta Gautamasta. Hänen kerrotaan olleen syntymärikas. Hän syntyi onnelliseen 1%:n. Shakya-heimon ylhäisöperheen poikana hän eli nuoruutensa ylellisyydessä. Sitten hän näki köyhiä ja sairaita. Tämä oli shokki, trauma ja ahdistus. Hän luopui rikkauksistaan ryhtyäkseen hengelliseksi etsijäksi. Tämän jälkeen hän valaistui. Tuli hahmoksi joka tunnetaan Buddhana.

Tarina on hyvin samanlainen kuin toisen tunnetun ja kenties tärkeämmän hengellisen hahmon. (Ihan kuin kyseessä olisi kaava jollekin tarinalle eikä tosiasioiden ehdoton kuvaus.) Mutta moderni uudelleensyntymistarina on enemänkin kertomus Bruce Waynesta joka syntyi myös varakkaisiin onnellisiin olosuhteisiin jossa hänellä oli henkilökohtainen hovimestari, valtava linnamainen huvila jossa oli luolastojärjestelmä. Idylli murtui kun hän näki omien vanhempiensa kuolevan. Siksi hänkin teki kuten Siddharta Gautama, eli osti varoillaan hirveän määrän teknologiaa ja lähti vetämään köyhempiä kansanosia turpaan. Hänet tunnetaan Batmanina. (Eli hahmona jonka seikkailuista tämä blogaus alkoi.)

Pieni ajatus ; Koneet ja me

Ihmiskunta ei ole selvinnyt ilman teknologista apua. Olemme muokanneet infrastruktuuria. Käytämme koneita jopa ruumiimme varaosina, olipa kyseessä dialyysikone, puujalka tai hienompi proteesi tai tulevaisuudessa mekaaniset elimet.

Näkisin että suhteemme koneisiin voidaan nähdä kolmella tavalla:
1: Koneet ovat laajennettuja itsejämme, jonkinlainen extended phenotype.
2: Koneet ovat jotain jolla korvaamme luonnon ja laitamme jotain muuta tilalle. Tai jolla muutamme luonnon. Näin ollen elämme teknologiassa.
3: Teknologia on itse asiassa jotain vierasta joka enemmänkin hallitsee meitä kuin me hallitsemme sitä.

Voimme käyttää jokaista noista katsantotavoista lähes kaikkeen teknologiaan. (Ja niihin liittyy helposti ajatus jonkinlaisesta valtasuhteesta. Ensimmäisessä ihminen hallitsee konetta ja itseään, viimeisessä ihminen on koneiden orja.) Mutta itse näen luontevaksi nähdä että erilaiset koneelliset kehonosat voidaan nähdä vahviten itsen laajentumana, infrastruktuuria koskeva rakennelma kerrostaloista liikennevaloihin on luontoa. Ja oikeastaan vasta tekoälyn kehittyminen tuo eteemme vastaan kolmannen teknologiasuhteen. (Siitä huolimatta että itse asiassa voimme ajatella että teknologia orjuuttaa meitä ties mihin nykymaailmassa.)

Jotkut kysymykset ovat sitten kuitenkin hyvin vaikeita. Mobiiliteknologia on tekoälyn kehittymisen ytimessä ja siitä voi tulla konkreettinen askel "teknologiasuhteen kolmanteen asteeseen". Toisaalta nykyään on vaikeaa nähdä onko se kehon jatke joka tarjoaa meille heuristisia ohjeita liikkuessamme ja toimii muutenkin muistimme jatkeena. Vai onko se vain jokin luonnollinen asia jota kannamme mukana.

Näkisin että lähinnä kannamme kännyköitämme. (Toisaalta minulla on vanha kännykkä jossa ei ole älypuhelinominaisuuksia, joten suhteeni siihen ei ole kovin immersiivinen.) Ja jakaisin luokittelun siten että jos kone tarkkailee meitä, olemme kolmannessa asteessa ja jos me tarkkailemme konetta olemme 2 tason konesuhteessa. Ja sitten kun meidän ei tarvitse tarkkailla sitä, se on jo osa itseämme. Ja tätä kautta kännykät olisivat vielä luontoa. (Joskin vain juuri ja juuri, sillä mobiiliteknologia kerää meistä yllättävän paljon tietoja.)

Toiseuttavan katseen alaisena

Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.

Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.

Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?

Tavallisen normaalin
ihmisen YO -kuva

Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.

Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.

Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.

Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.

Toiseuttava katse

Erikoisuudentavoittelijan
YO -kuva

Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.

Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.

Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.

Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.

Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.

Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?

Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.

Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.

Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.

Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.

Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.

Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.

Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.

Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.

Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)

Näin ollen

Samoinajattelijan
YO -kuva.

Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.

Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.

---

Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.