Derridan umpikuja

Kun mietitään postmodernismia, kyseessä on tavallaan hyvin laaja ja monenkirjoinen joukko. Otan tähän yhden keskeisimmmistä. Ja väärinkäsitetyimmistä. Derridan. Jacques Derridan haasteena on se, että hän tuotti valtavasti teoksia. Tämä tarjoaa haasteita jos haluaa muistaa yksityiskohtia. Tartun tässä Derridan dekonstruktioon ja sihen liittyvään aporiaan.

Dekonstruktiossa unohdetaan perinteinen tekijän mukaan lähestyminen. Teos ei ole vain yhden tekijän selkeää viestiä kommunikoiva teksti vaan enemmänkin joukko konflikteja tietyssä maailmankuvassa. Tämä johtaa näkökulmien kirjoon. Ja osa näistä näkökulmista voivat olla ristiriidassa keskenään. Ja usein näitä on peitelty ja jätetty huomiotta vaikka ei pitäisi. Niistä on tullut poisdebatoitavia asioita eikä jotain josta voisimme oppia.

Useimmiten dekonstruktio keskittyy mm. vastapareihin tekstissä. Mitä teksti asettaa vastakkain. Tämä kahtiajako voidaan ajatella tavallaan sitä kautta että voidaan kuvitella että esimerkiksi kristinuskon vastakohdaksi voitaisiin asettaa saatananpalvonta yhdessä kontekstissa ja ateismi toisessa. Ja poliittisten kiistojen varrella nämä luokitelmat saattavat myös muuttua. Yhtenä aikana on saatanapaniikki ja sitten toisena uhkana on uusateismi. Vastaparit eivät välttämättä ole pysyviä loogisia vastakohtia vaan asioita jotka pistetään vastakkain.

Derrida käsitteli tällä tavalla erityisesti logosentrismiä, jossa nähtiin että viisaus tulee ennen kaikkea tekstistä ja logiikasta. Derridan mukaan ei-kielellinen viestintäkin sisältää viisautta. Ja esimerkiksi musiikkia ja taiteita voidaan käyttää viisauden hankinnassa ihmiskokemusta mullistavalla tavalla, johon pelkkä teksti ei kykene.

Derridasta meidän tulisi unohtaa oma maailmankuvamme yhtenä suurena totuutena ja katsoa mitä sen vastapuolella on tarjottavaa. Tässä Derrida korosti keskustelua ja dialogia kielellisen analyysin yli; Hänen mukaansa suuri osa filosofeista oli kasvanut ja kehittynyt dialogimuotoisessa maailmassa. Sokrateen argumentit esitetään puheena. Mutta filosofioissa ja maailmankuvien rakentamisessa on usein kysymys nimenomaan dialogin unohtamisesta. Yksi maailmankuva saa privileegion ja yliaseman muihin verrattuna. Tässä unohtuu helposti viisautta joka on siinä väheksytyssä suunnassa.

Tämä ei tarkoita sitä että mikä tahansa käy tai että merkityksiä ei ole. Hän vain sanoi että tappiolla olevalla voi olla jotain viisautta annettavanaan; Derrida näki että voittavalla puolella voi olla jotain väärin ja tappiolla olevalla voi olla jotain oikein. ; Derrida ei vastustanut niinkään viisautta tai tietoa kuin sitä että ilman dialogia tai sen kaltaista toimintaa syntyy liiallisia yleistyksiä jossa yksi tai kaksi muuttujaa halutaan laittaa selittämään kaikkea. Siksi kun tajuaa että asiat ovat kompleksisempia kuin tämä voidaan itse asiassa ymmärtää maailmaa paremmin kuin tiivistämällä kaikki johonkin yliyksinkertaistukseen jonka näkee taikaluotimaisena ratkaisuna kaikkiin ongelmiin. Derrida korosti tätä hyvin pitkälle. Hän esimerkiksi otti esimerkikseen ajatuksen tasa-arvosta. Hänestä sekin on sellaisenaan epäselvä asia jota ei pidä ottaa valmiina totuutena. Hänestä monissa hierarkisissa tilanteissa on hyvyyttä. Esimerkiksi vanhempien ja lasten suhde oli hänestä hierarkinen mutta siinä oli viisautta. Samoin oli järkevää ja hyvää pitää opettajalla hierarkinen suhde suhteessa oppilaisiin.

Derridaa ei kuvaakaan nihilismi vaan aporia. Aporia kuvaa hämmennyksen tilaa. Aporia on filosofiassa tärkeä tilanne jossa loogisesti koherentit tulkintatavat mahdollistavat erilaisia mahdollisuuksia. Asiat ovat loogisesti perusteltuja kaiken sen valossa mitä tiedämme. Näissä on vain sellainen jännittävä piirre, että jotkut näistä perustelluista näkemyksistä eivät voi olla voimassa samanaikaisesti. Meillä ei vain ole keinoa päättää että kumpi. Tämänlaisen tilanteen kohdalla valitsemista voidaan pitää aporiatilana. Derridan näkemyksessä on syytä ainakin joskus nähdä asiat myös vastapuolen kautta sellaisella tavalla jossa on mukana ymmärrystä.

Kuvatakseni tätä kaikkea Tässä prosessissa voidaan esimerkiksi ensin dekonstruoi vapautta. Esimerkiksi nostaa esiin ajatuksen siitä, että vallitsevana on, että teon moraalisuus ja epämoraalisuus vaatii sitä, että meillä on vapautta. Eli jotta meitä voidaan kiittää tai tuomita meidän tulisi voida tehdä toisin. Kuitenkin samalla meillä on tuomari jonka koko roolina on vähentää omaa vapauttaan ja vahvistaa lakia ja järjestystä. Hänellä ei kuitenkaan oikeasti ole valtaa tuomita lakia vastaan. Ja silti pidämme tätä tilannetta oleellisen tärkeänä oikeuden syntymiselle. Tässäkin on tavallaan kyse edellisen kanssa vastakkaisesta normista joka ei kuitenkaan samanaikaisesti ole arvoton. Tämän ottaminen rooliksi taas muistuttaa sitä, että oikeasti monessa paikassa on totalitaarisia valtioita joissa on niin sanotusti liikaa lakia kaikille. Tämän kaiken tajuaminen ei ole nihilismiä. Itse asiassa voidaan jopa nähdä, että dekonstruoidussa etiikassa jokainen tapaus voidaan pitää monen eri muuttujan samanaikaisena tapahtumisena sellaisella tasolla että ne tulisi käsitellä kuin ne olisivat ainutkertaisia yksittäistapauksia. Tämä tuskin tarkoittaa sitä että oikeudenmukaisuus olisi jokin jota ei olisi tai joka olisi täysin hylätty. Toisaalta joku on saattanut tiedostaa, että kenties oikeudenmukaisuudesta sekä joustetaan että kannattaakin joustaa koska ihmiset eivät muuten kykenisi arvioimaan tai tuomitsemaan lainkaan vaikka se voidaankin nähdä paremmaksi kuin täysi tuomitsematta jättäminen. Vaikka joskus tuomitsematta jättämisellekin voitaisiin antaa syitä, vaikka sen vuoksi että maa on sotatilassa jossa ei ole aikaa tai kykyä ylläpitää vankiloita. Ja tätä myllyä voidaan jatkaa ikuisesti.

Eli vaikka dekonstruktiota usein selitetään nihilisminä ja arvojen tuhoamisena niin kenties tämä tarkoittaa sitä että täysin oikeudenmukainen tuomio on mahdotonta, ja siksi onkin tärkeää osata tehdä oikeudenmukaista tuomitsemista mahdolliseksi lukuisilla eri tavoilla ja syvästi harkiten. Nihilismillä ja arvotyhiöllä tämän kanssa on aika vähän tekemistä. Aporia ei olekaan tyhmyyttä tai moraalittomuutta vaan kypsä tila. Tämä on ymmärrettävää jokaiselle joka on tavannut kaiken ymmärtäviä teinimäisiä vlogisteja jotka ovat parilla yksinkertaisella konseptilla ymmärtäneet kaiken ja ovat neuvomassa ihmisiä joiden viisaus on syntynyt tekemisen kautta monenlaisissa konteksteissa, konteksteissa joita maailma on tarjoaa paketoituna tilaan jossa liika pelkistäminen koetaan helposti norsunluutornissa olevaksi ajatteluksi. Derridalle dekontruktiosta tuleva hämmennys voikin olla merkki viisaudesta. Syvästi looginen oman maailmankuansa koherentisoija taas saattaa olla ajautumassa oman päänsä kiemuroihin yhä syvemmin ja syvemmin tavalla jossa rationaalinen ja loogisesti ehyt kokonaisuus esimerkiksi estää toimintakykyä yhteiskunnassa.

Itse näen että aporia on hyvin tärkeä tapa lähestyä Derridaa. Sillä sillä on pitkä historia. Derrida modifioi skeptisyyttä koskevat argumentit ja muuntaa ne kohti harkitsevaisuutta. Hän ei kiistä tietämistä yhtä jyrkästi. Itse näen että Derridan dekonstruktiivinen ote on erinomainen kun tarkastellaan taidetta. Sillä se lähestyy taidetta sen itsensä kautta ja sen itsensä ehdoilla. Ei esimerkiksi tekijänsä tai lukijansa ideologian kautta. Tosiasioihin sovellettuna se on ongelmallinen juuri samasta syystä. Jopa poliittisessa ja pseudotieteiden kontekstissa on paljon ihmisiä jotka vaativat että heidän uskottavuuttaan arvioidaan vain heidän sisäisten rakenteidensa eheyden kautta. Ja vain heidän korostamiensa kahtiajakojen ja vastakohdiksi asettamien konseptejen kautta. Nykyoikeiston näkemyksissä ei esimerkiksi pitäisi puhua konservatiiveista ja liberaaleista vaan globalisteista ja lokalisteista. Itse taas näen että aporia on äärimmäisen puhtaan rationalismin ongelma. Se ei kosketa empiristiä yhtä voimakkaasti. Itse näen empiristinä että aporia koskee syysuhteiden tiloja joista ei ole tietoa tai ei ole riittävästi tietoa. Ja kenties etiikkaa. Nämä ovat tietenkin yleisiä. Mutta jos niistä ylestää liian pitkälle vastaan tulee ongelmia. Tämä on sinänsä kiinnostava asia koska Derrida itse ei soveltanut näkemyksiään yhtä laajasti kuin monet dekonstruktiota laajemmin korostavat. Derrida itse onkin tunnettu esimerkiksi kannanotoistaan joiden mukaan monet hänen kannattajansa eivät ole ymmärtäneet dekonstruktiota oikein. Kenties he ovat. Kenties eivät. Kenties tämä ei ole enää tekijänsä käsissä.

Tietoisuuden ja mielen lähestymisestä

Perinteisesti ihmisen ajattelu on ollut rationaalisuuskeskeistä ja tietoisuuskeskeistä. Siksi esimerkiksi Descartesin "ajattelen siis olen" ei ole esitetty muodossa "tunnen siis olen". Vaikka taustalla olevaa ideaa voisikin soveltaa molempiin aivan yhtä hyvin.

Tästä ajattelusta on sitten syntynyt monenlaista. Talousteoriassa idea kummittelee homo economicuksessa, jossa ihminen nähdään rationaalisena voiton maksimoijana. Tämä asenne on niin kattava että postmodernismiin valtavasti vaikuttanut Derrida on aivan taatusti kunnioitettava siinä mielessä, että hän moitti kulttuuriamme logosentrismistä. Tosin humanismikaan ei ole tästä järkeis-tietoisuus -keskeisyydestä vapautunut. Esimerkiksi monissa tutkimuksissa keskitytään hyvin vahvasti haastateltavan tai haastateltavien itsereflektioon. Luotetaan että he tiedostavat omat motiivinsa ja kertovat totuuden niistä.

Jos empiirisestä tieteestä on jotain hyötyä niin siinä että tätä kuplaa on voitu purkaa. Neurologia aka. aivotutkimus sekä kokeellinen psykologia ovat tuoneet paljon tietoa siitä miten ihmisten ajatukset toimivat. Tätä kautta on saatu esimerkiksi talousteoriaan homo economicus -ajattelun tilalle behavioral econimicsin kaltaisia käyttäytymiseen ja ostopäätökseen perustuvia malleja joissa ihminen on enemmänkin, Dan Arielyä lainatakseni, "ennustettavasti rationaalinen". ; Näissä ihmistä mallinnetaan eri tavalla. Esimerkiksi Dan Hill jaottelee "Emotionomicsissa" ihmisten mielen prosessoinnin kolmeen eri osaan. Mieltä ja ostopäätöksiä on  lähestyttävä aistijärjestelmien (sensory), tunteiden (emotional) ja järkeilyn (rational) kautta. Tässä korostuu myös se, että suuri osa ihmisen toiminnasta on esitietoista. Klassinen järkeilevä rationaalinen laskelmointi kattaa hyvin pienen osan valinnoista.

Mutta asia ei jää talousasioihin.

Olen itse kiinnostunut ihmisen kognitiosta. Ja tässä yhteydessä on selvää että mielellisyydessä näkökulmat korostavat tietoisuutta, rationaalisuutta tai molempia. Tekoälystä puhuttaessa on selvää että ilmoilla on paljonkin sellaista henkeä jossa laskentateho korvaa tietoisuuden. Tämä korostuu etenkin niissä singulariteettia lähestyvissä "banaaleimmissa versioissa" joissa Mooren laki, eli laskentatehon laki, on sama kuin odotusarvoinen tietoisuuden saavuttaminen. (Itse näen että asia on enemmän niin että laatu todennäköisesti vaatii määrää, mutta määrä ei muutu sinällään laaduksi.)

Tietoisuutta onkin tekoälyn kohdalla lähestytty kogitiivisin rationaalisin suorittein. Maallikollekin mieleen tekoälystä tulee shakinpeluun kaltaiset prosessit. Tämä on varmasti sitä kautta ymmärrettävää, että ihmisille nämä temput ovat vaikeita. Loogista ajatteluakin joudutaan harjoittelemaan työläästi. Kuitenkin tekoälylle eniten haasteita ovat tuoneet hyvin "tavalliset" ja "ihmisille helpot" asiat. (Moravec's paradox.)

Toisaalta myös jos katsotaan tämän "tietokonemallin kritiikkiä", se ei ole oikein onnistunut luomaan "positiivista tutkimusohjelmaa". Se on hyvin logosentristä siinä mielessä että se on keskittynyt kritisoimaan laskennallisuutta, mutta ei tarjoa tilalle muuta kuin ajatuksen jostain mahdollisuudesta "zombiemaailmaan" joka olisi ihan kuten nykymaailma mutta ilman kokemuksellisuutta. (Mikä on johdonmukainen lopputulos ajatuksesta että mikään määrä simulaatiota ei voi korvata aitoa ymmärtämistä ja kokemusta.) Kvalioiden henki taas on tiedostetussa tietoisuudessa ja tämän kokemisessa. Tietoisuus-rationaalisuusnäkökulma on siis niin vahva että jopa sitä vastaan pyristelevät ovat sen pauloissa. Tämä on suuri haaste.

Joitain omituisuuksia

Itse asiassa tavallaan mielenkiintoisinta tässä onkin se, että kenties kaikki Hillin kuvaamat luokat ovat perustaltaan laskennallisia. Ne ohjaavat kenties enemmän ihmisen intuitioita kuin ovat mikään objektiivinen keskenään aivan oleellisesti erilainen luokittuma. ; Kun puhutaan rationaalisuudesta, mieleen tulee talouslaskelma. Ja kun ihminen noudattaa säännönmukaisia mielen heuristiikkoja, jotka eivät tuota optimaalista tulosta, kutsumme tätä helposti Arielyn tyyliin "irrationaalisuudeksi".

Asiaa ei helpota se, että suhde tunteisiin heilahtelee hyvin ankarasti. Toisaalta moni ajattelee että refleksit ja tunteet ovat esitietoisia ja siksi ne voidaan kuvata algoritmisesti. Vapaa tahto olisi tietoisessa valinnassa ja vain tätä kautta voisimme vapautua kahleistamme. Toisaalta taas esillä on ollut sitäkin, että se, että emme tietoisesti valitse vaikka kaupassa olisi osoitus siitä että emme ole rationaalinen kalkyyli. Eli vaistot olisivatkin ei-laskennallisuuden ydinmehua. (Itse näen että aivojen heuristiikat ovat jotain jotka ovat ennen kaikkea energiatehokkaita. Ne tuottavat mahdollisimman vähällä vaivalla mahdollisimman hyviä tuloksia. Ne nojaavat induktioihin. Ja tavallaan demonstroivat induktioiden voiman ; Esitietoisen ajattelun tehokkuus monissa asioissa onkin ilmiselvä. Toisaalta yhtä ilmiselvää on että ihmiset tekevät tavallaan hyvinkin yksinkertaisia mutta kuitenkin ennustettavia virheitä.)

Asiaa ei helpota se että tietoisuus sidotaan usein laskemiseen ja päättelyyn. Ja tämä objektiivinen asia nähdään tunteiden ja emootioiden vastaisena. Mutta sitten toisaalta tunteet ja emootiot liitetään kokemuksellisuuteen, joka taas sekin sitten on asetettu tietoisuuden ytimeen.

On jossain määrin ongelmallista keskittyä vain tietoisuuteen kun se on todennäköisesti jokin aivojen ja toimintamme kannalta marginaalinen, joka päältää sitä alitajuista enemmistöä. On luultavaa että ymmärtääksemme aidosti tietoisuuden, tulisi ymmärtää miten esitietoinen toimii. Se, että katsotaan vain rationaalisuutta ja tietoisuutta on tavallaan perse edellä puuhun menemistä. Latvat ovat toki innostavia, mutta on kenties tarpeen varata aikaa siihen kiipeämiseen. Jos siis haluaa sinne latvaan todella päästä.

Imitoivan tekstin näyttämö ja kirjoittajan parodiointi

Kuoliaaksinauratettu.

Lévi Straussin omaelämänkerrallinen "Tropiikin kasvoihin" -teos kuvaa hupaisan tarinan kirjoitustaidosta. Hän oli Brasiliassa 1930 -luvulla antropologina työskennellessään ollut tekemisissä nambikwara -nimisen heimon kanssa. Heimolla ei ollut kirjoitustaitoa. Lévi-Strauss oli halunnut katsoa heidän reaktioitaan kynään ja paperiin. Kulttuurissa ei harjoitettu kuvallista esittämistä tai kirjoittamista - esineet koristeltiin geometrisin kuvioin. Muutaman päivän päästä kyläläiset piirtelivät vaakasuoria aaltoviivoja. Ryhmän päällikkö ottaa asian oikein omakseen ja hän piirteli merkityksettömiä aaltoviivoja paperille ja teeskenteli että niillä oli merkitys jonka hän luki ääneen. Vieraan heimon kanssa kohdatessaan tätä uutta taitoa jopa käytetään rituaalinomaisesti : Päällikkö lukee merkityksettömistä viivoista mitä lahjoja ryhmät vaihtavat keskenään.

Lévi-Strauss näki että tässä kirjoituksen sosiologinen näkemys otettiin käyttöön, mutta ohitettiin sen intellektuelli sisältö. Ja koska Lévi-Strauss kannatti näkemystä jalosta villistä, hän ajatteli että tässä kohden korostui se, miten kirjoitustaito orjuuttaa ihmistä ja että se on ensisijaisesti orjuuttava elementti ; Ja että tässä hän oli itse asiassa turmellut heimoa tuoden sinne siihen kuulumattoman konseptin äkisti.

Ylläoleva teksti ei tietysti ole antropologiatiedettä, ja kirjaakaan ei ollut tarkoitettu sellaiseksi. Mutta sen kauta kuitenkin pystyy varsin helpostikin tunnistamaan ne teemat joita Lévi-Straussin filosofia piti sisällään. Ja tässä kohden on nähdäkseni oleellista - niin paljon kuin dekonstruktiosta en pidäkään - kompata Jacques Derridan näkemyksiä. Hän kritisoi "de la Grammatologie":ssaan Lévi-Straussin filosofian näkemystä logosentrismiksi. Logosentrismi liitetään usein mielikuvissa nimenomaan luonnontieteiden vastustamiseen, eli se on jotain jolla "humanistit" bashaavat "naturalisteja". Kuitenkin Lévi-Straussin kritiikin kohdalla on helpohkoa huomata, että Derrida moittii myös "humanisteja". Ja peräti mielenkiintoisella ja oleellisella tavalla.

Derridan mukaan Lévi-Straussin näkemyksissä korostuu perinne jossa puhe olisi oleellisempi ja perustavanlaatuisempi kuin kirjoitus. Puhe on liitetty järkeen (logos) ja kirjoitus on ollut vain alisteista puhetta. Puhetta pidetään läsnäolevana ja autenttisena kun taas teksti on etäistä ja kylmää. Tekstin olemus on siis keinotekoista, ihmisyydestä vieraantunutta ja läsnäolon lykännyttä. Samoin hän korostaa sitä että Lévi-Strauss tuntuu hyvin usein huomaavan manipuloinnin ainoastaan omana vaikutuksenaan. Että länsimaisen ihmisen tulee opettaa häijyydet ja villien äly vain "hokaa ne hyviksi tempuiksi" ja imitoi niitä. Näin Lévi-Strauss esimerkiksi näkee sen miten vaakaviiva paperilla muuttuu valtarituaaliksi, mutta hän ei huomaa että tosiasiassa lahjojenvaihtokulttuuri ja siihen liittyvä sosiaalinen konflikti (ja aktuaalisen konfliktin välttämiseen liittyvä valtapolitiikka) ovat jotain joka on ollut jo paikalla. Derrida moitti Lévi-Straussia siitä että hän olettaa että ihmiset ovat perimmiltään hyviä, ja jos he eivät käyttäydy niin, se tulkitaan aina ulkoatuoduksi turmellukseksi.

Nähdäkseni tässä on oleellisia heijastumia ns. hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Siinähän tarkasteltava kulttuuri oletetaan sisäisesti järkeväksi. Tämä on toki periaatteessa hedelmällinen lähtökohta joka sallii kulttuuriin solahtamisen ja muut vastaavat antropologin työhön kuuluvat oleelliset käytännön ongelmat. Sen ongelmana on kuitenkin valehtelun ja vitsien ja huumorintajun tunnistaminen. ~ Esimerkiksi Margared Mead - humanistisen antropologian kuuluisuuksia - esimerkiksi teki periaatteessa ymmärrettävän kömmähdyksen tutkiessaan seksuaalisuuskulttuureja. Hän kuunteli ihmisiä ja otti heidän sanomansa tosissaan. Lopputuloksena oli se, että periaatteessa vitsinomaisena lausuntona heitetyt näkemykset otettiin tosissaan. Näiden väärinkäsitysten summana oli se, että Mead tulkitsi että seksuaalisuus oli hyvinkin vapaata ja että esimerkiksi suuteleminen oli länsimainen konventio. ~ Hyväntahtoisuuden periaatteen ottaminen nyrkkisäännön sijasta dogmaksi altistaa tämänlaiselle vääristymiselle. (Näin ollen tohtori Housella olisi paljon sanottavaa antropologeille ; "Everybody Lies.")

Ihmiset valehtelevat ja manipuloivat ja naurattavat toisiaan. Esimerkiksi itse näen jopa tuon Lévi-Straussin tilanteen hitusen koomisena. Sillä heimojohtaja heijasteli lukemista rituaalinomaisesti, mutta nähdäkseni tässä on tilaa jollekin joka on paitsi imitaatiota, niin myös parodiaa. Lappujaan ääneen lukevan tosissaan olevan Lévi-Straussin pömpöösiys on voinut olla jopa vitsinaiheena, eikä vain ihailun kautta matkittu vallan ja auktoriteetin lainaaminen ulkoisin rituaalein. ~ Matkiminen voi toki ihan aidosti olla sitä että vieras kulttuuri tuo mahtimiehen joka selvästi kykenee asioihin joihin heimolaiset eivät. Mutta se voi olla sitäkin että tämä ulkopuolinen kulttuurin sisällä toilaileva ja muutenkin "ihan pihalla oleva" rillipiru keikaroi lappujensa kanssa tärkeillen sellaisella tasolla että sen lainen mahdollisuus koomisiin sattumuksiin ja siihen liittyvään kaskuiluun on yksinkertaisesti liian houkuttelevaa, että sen voisi jättää käyttämättä. Lévi-Strauss yritti noudattaa itse hyväntahtoisuuden periaatetta. Valitettavasti hän ei turmellut kulttuuria tällä kulttuuri-imperialistisella konseptilla niin, että kyläläiset olisivat varmasti noudattaneet sitä myöskin.

Tämä on toki spekulaatiota, mutta sen tausalla on sama mikä Derridankin puheissa usein toistuu. Hän korostaa Lévi-Straussinkin kohdalla, että joskus turmeleminen on varmasti todellista ja että hänen kritiikkinsäkään ei itse asiassa estä sitä että teoria olisi mahdollinen. Kuitenkin vaihtoehdot avasivat tilaa sille että tämä vaihtoehto on vähemmän perusteltu kuin enemmänkin jälkikäteen päällellimattu näkemys.

Tältä kulmin Derridan opetus (jonka paatunut skientistikin voisi ottaa tosissaan) on se, että tämänlaiset ajatukset eivät suinkaan ole vähissä nykyään. Monet periaatteessa postmodernit monikulttuuriset ihmiset näyttävät itse asiassa huomaavan Derridan kritiikin osuvuuden silloin kun se käsittelee luonnontieteitä. Mutta jos dekonstruktion kohteena on teoria jalosta villistä ja kulttuuri-imperialismista, he näyttävät olevan samalle rakenteelle sokeita. Syykin on ilmiselvä : Jos kaikki mitä "työkalupakissa" on, on vasara, kaikki ongelmat alkavat helposti näyttämään nauloilta.

Antikirjailijat.

"Toiset puhuvat tuhoamisesta, toiset puhuvat rakentamisesta. Tavanomaiset hyvisten ja pahisten roolit ovat vain menneet ympäri."
(Bloggaajan kannalta nimettömäksi jääneen larppaajan kuvaus Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta".)

"Napoleonin kompleksit" antoi kirjallisuutta ylistävän kirjoituksen. Siinä ideana on se, että kirjallisuus on arvostettavaa. Jopa niin arvostettavaa että huonolle kirjallisuudelle tulee antaa hieman kunnioitusta. Vaikka moni julkaistu teos onkin "moskaa, jolle olisi ehkä ollut parempi säilyä elävänä puuna salomailla humisemassa" on kirja kuitenkin olennainen osa sivistystä. Huononkin kirjan tekeminen vaatii yllättävän paljon työtä ja "on tekijänsä ilmaus siitä, että tämä haluaa olla läsnä maailmassa, haluaa olla osa älyllistä inhimillistä julkista elämää." Kirjailijassa on tätä kautta, jos ei intellektuellia sivistystä, niin ainakin sydämen sivistystä, halua ja pyrkimystä.

Tästä on vaikeaa olla erimielinen. Tässä näkökulmassa nostetaan esiin myös kirjojen polttaminen. "Joka polttaa kirjan, asettuu järjellisen argumentaation ulkopuolelle ja kiistää koko painotuotteen ja siinä ilmaistujen ajatusten, arvojen ja kysymysten olemassaolon oikeuden. Samalla tulee asettaneeksi niiden vastineeksi absoluuttisen luottamuksen omiin ajatuksiinsa ja uskomuksiinsa."

Tämä on tärkeä näkökulma. Tästä saadaan tietysti hyppäys postmoderniin relativistiseen logosentrismikritiikkiin. Sillä sen suhde kirjallisuuteen on kahtalainen. Tietyllä tavalla ilmiö nimittäin näyttää siltä kuin se yrittäisi pitää kirjan ja polttaa sen samanaikaisesti. Esimerkiksi postmoderni teologi Winquist on korostanut näkemystä jossa ihminen erotetaan muusta maailmasta. Tätä kautta ihmisen persoona katoaa. Ihmistä ei siksi voida kohdata, ja tapaammekin vain merkityksiä joita annetaan toiminnalle. Tätä kautta meillä on toisista suoran tiedon sijasta vain "kokemus kokemuksesta". Eli toisesta on vain tulkinta. Tätä kautta hänellä yksilö saa saman kohtelun jonka totuus on saanut "kielellisessä käänteessä" : Puhutaan vain kielestä, ei todellisuudesta. Tarkasteltava minuus katoaa. Se ei ole tavallaan mielekäs puheenaihe.

Vastaava ajattelutapa löytyy kauempaa historiasta, mystikoilta. Heistä Jumalaa ei voi esittää sanallisesti. Mestari Eckhart meni jopa niin pitkälle että hän kannusti jumalanpilkkaan, koska ihminen ei voi pilkata Jumalaa vaan pelkästään ihmisen tekemää teologista järjestelmää Jumalasta. Kun tälläisen osoittaa naurettavaksi, osoittaa ikään kuin vain ja ainoastaan ihmisen käsityskyvyn oikean paikan. Kun naurettava irvikuva kaadetaan saa aito Jumala kunniaa. Tälläinen voi tuntua varsin destruktiiviselta. Kun relativisti kieltää tiedon, hän tavallaan asettuu pelin ulkopuolelle. Hän tekee tiedolle saman jonka kirjanpolttaja tekee kirjalle.

Hän asettuu sen ulkopuolelle, eikä anna sille arvoa. Kun kieltää tiedon, kieltää loogisen argumentaation. Kysymysten lähestyminen kielletään ja jos kysymyksen olemassaolo myönnetäänkin, sen etsiminen muuttuu tätä kautta mahdottomaksi. Kirjaimellisesti tulkiten postmoderni tekstintuotanto tuntuu mahdottomalta, kun muistaa että he julistavat sanatasolla "suurten kertomusten loppua" ja sitä että "kirjailija on kuollut".

Koska postmodernismissa korostuu tiedonkritisointi, ei se sellaisenaan anna tilalle mitään. Se on tältä kannalta vain viemässä keskustelukentältä pois aiheen. Tätä kautta keskustelukenttä rajoittuu, sallittu aihe on kieli, ei todellisuus tai sen tutkiminen. Postmodernismi tekee tietysti kritiikkiään kulttuurissa, ja siksi se hyökkää suuria ja vallitsevia näkemyksiä vastaan, muut tuntuvat helposti irrelevanteimmilta tai niitä on aiheena ylipäätään vaikeampi keksiä. Tätä kautta sille on tullut eräänlainen ikonoklastin, kuvainraastajan, rooli.

Kuitenkin he eivät totuus/tietovastaisuudestaan huolimatta suhtaudu maailmaan kirjavastaisesti.

Sillä tuntuu että vähintään yhtä voimakkaana mukana on kirjoittamisinto. Postmodernit tekstit ovat usein hyvin sirpalemaisia - joka kertoo siitä että siihen on kerätty materiaalia hyvinkin laajalti. Ja niissä asioita pyöritetään antaumuksella. Tältä osin on selvää että kielen tuhoamisen sijasta he ovat kirjanpolttorovion kokoamisen sijasta pikemminkin tuottamassa kirjavuorta johon rationalismin Titanic osuu ja uppoaa uhkean neitseellisesti.

Tämä on tietyllä tavalla kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää. Mystikko sanoo ensin että Jumalaa ei voi kielellisesti ilmaista, ja että kielellinen ilmaisu on aina jonkinasteista valehtelua ja vääristelyä. Ja kirjoittaa sitten hyllymetreittäin kirjoja ja maalaa kuvia päälle. Ja usein näissä on mukana vahvasti ns. "oma näkemys asiasta". Ja tähän näkemykseen on vahva, jopa absoluuttinen, luottamus.

Tästä esimerkkinä on ainakin postmodernit feministit, jonka piirissä on muun muassa usein lausuttu että "yksityinen on poliittista." Heillä on usein asia jota he ajavat. Tosin jokaisella on hieman eri asia, mutta jokaisella on sellainen. Tätä kautta ideologinen valtapeli on ikään kuin jotain johon "on pakko kuulua". Sääntöjä ei kenties ole ollut määrittämässä, mutta niillä pelataan koska muutkin pelaavat. Jäljelle jää vain se, ketkä pysyvät valtapelissä pelilaudalla -ja kenet kenties jopa syrjäytetään kokonaan. He ovat siksi enemmän "systeemiä hyödyntäviä/käyttäviä/raiskaavia taiteilijoita" jotka kirjoittavat omaa "pientä kertomustaan" vähintään yhtä suurella innolla kuin ennen käsiteltiin "suuria kertomuksia".

Tavallaan ei voi sanoa muuta kuin että "väliäkö tällä". He kuitenkin näyttävät haluavansa olla osa perusteluun keskittyvää järjestelmää. Siinä määrin ahkerasti he kaikesta logosentrismin vastutamisesta huolimatta käyttävät argumentaatiota, että heille tulee osoittaa vähintään samaa kunnioitusta joka kuuluu niille huonoille kirjailijoille.

Kaikkivaltiaan tutkijan ongelma.

Postmodernismista kuulee puhuttavan niin taiteessa kun kaikkialla muuallakin. Sen nimi on itse asiassa varsin kuvaava : Se viittaa modernin jälkeiseen. Tätä kautta se ottaa suhdetta nimen omaan modernismiin. Tosin epäselvää on, onko moderni hylätty kokonaan vai vain osittain. Näin ollen postmodernismi sopii kuvaamaan maailmaa joka tapahtuu modernin jälkeen, olipa se seuraaja sitten oikeastaan miltei mitä tahansa.

Asian tarkka lähestyminen on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta; Se liittyy kollaasinomaisuuteen, katkelmalliseen ja epämääräiseen. Yleisesti ottaen postmodernismin määrittely sidotaan ikään kuin historiaan: Se liitetään esimerkiksi Nietzschen aloittamaan nihilismin perinteeseen, josta relativismi on jatkumona. Tai sitten siihen liitetään anarkistiseen 1960 -lukujen opiskelijoiden voimin ja vasemmistolaisen aatteen siivittämää muutosta ajattelutavoissa.

Kuitenkin postmodernismi on tärkeää, tai ainakin vaikutusvaltaista.

Postmoderni filosofia on varsin helposti ymmärrettävä "kielellisen käänteen" kautta : Todellisuuden sijasta siirryttiin katsomaan pelkästään kieltä ja kielenkäyttöä.
1: Käytönnössä Wittgensteinin kielipelien ajatuksia sovellettiin eteenpäin.

Mullistuksen takana oli strukturalismi. Ferdinand de Saussure lähestyi kieltä järjestelmän ehdoilla ; Hänestä sana tai merkki oli tärkeä koska se erosi jotenkin toisesta merkistä. Hänestä kielessä sanat määriteltiin eri tavoin, ja joissain kielissä on paljon sanoja jollekin ilmiölle ja toisessa kielessä sille annetaan vähän painoarvoa. Saussuresta yhteisö kehittää aina järkevän kielijärjestelmän ; Pohjolassa lumelle on erilaisia sanoja, ja etelässä tarvitaan - hädin tuskin - yksi sana ilmiölle.

Roland Bartes taas korosti astetta kielikeskittyneemmin ; Hänelle kieli on täysin autonominen ja itsenäinen systeemi. Käytetyn viestinnän sisällöt olivat sidottuja käytettyyn kieleen. Ja ne eivät mitenkään väistämättä palaudu todellisuuteen. Hän meni jopa niin pitkälle että hänestä ilmaisu on tyhjä projekti, joka ei itse asiassa lainkaan vaadi keskustelijoiden tai puhujien persoonaa täytteekseen.

Näin ei siis puhuttukaan todellisuudesta, vaan kielestä.

Näin saatiin ilmaa esimerkiksi Lyotardin diskurssi -käsitykselle, joka on tarkastelutapa, jossa keskitytään erimielisyydet ja kiistat - etenkin yhteiskunnassa. Näin tarkastelu keskittyy valtapeleihin. Lyotard korosti että kielenkäyttö on väline jolla yritetään voittaa valtaa. Saada vastustaja laudalta. Totuus katoaa tässä projektissa taka -alalle, kysymys on siitä että eri ryhmät edustavat erilaisia totuuksia.

Michel Foucault taas yhdisti vallan kielen itsenäisyyteen. Kun hän puhui diskurssista, hän tarkoitti sitä että ihmiset valitsevat kielijärjestelmästä sanat joilla on merkitystä heidän päämäärilleen. Tästä syntyy kasa valintoja, väitteitä. Nämä taas liitetään jotenkin kuvattuun kohteeseen ; Tällä valtaapitävät ensi sijassa määrittelevät ja perustelevat valtansa, antavat voitolleen oikeutuksen. Yhteisö määrittää säännöt, laajan kielijärjestelmän, ja diskurssit määrittelevät väitteiden sisällöt.

Derridalle tilanne näyttäytyi kahtiajakona. Hänestä maailmassa oli vallalla näkemys jota hän nimitti logosentrismiksi. Se ajatteli että kielellä oli pysyvä ja ikuinen muoto ja että kieli kykeni pysyvillä määritelmillä kuvaamaan maailmaa ja ilmaisemaan sitä ja siinä olevia merkityksiä. Derridasta valtaosa filosofiasta koko sen historian aikana oli nähtävissä ensi sijassa logosentrisminä.

Derridasta tämä näkemys oli väärässä. Sen sijaan maailmassa kieli syntyy siten että sana liitetään toiseen sanaan, yleensä vastakohtaansa. Näin ollen kielestä syntyy erotteleva koneisto. Kielestä tulee erojen määrittelyä, jossa uusi sana hakee sisältöä erilaisuudesta. Näin syntyy Derridan usein käyttämä käsite différance, joka synnyttää erilaisuutta - dikotomista kahtiajakoa - jota maailma itsessään ei sisältänyt. Näin ollen kielestä tulee virheellinen mittatikku todellisuudelle. Kieli ja keskustelu määrittyy kielellisesti, joten ihmiset ovat väärään mittatikkuun ja sen käyttöön "pakotettuja". Kielestä tulee näin vastakohtien kokoelma.

Derrida pyrki olemaan erimielinen logosentrismin kanssa, ja tätä kautta dekonstruoiman käsitteitä : Asioista löydettiin niiden vastakohtaisuuksiakin. Tätä kautta näkemys tavallaan uudelleenrakentuu samanlaistavasti.

Derridan kannalta mielenkiintoista on se, että hän on itse huomauttanut siitä, että hän ei pyrkinyt luomaan mitään humanististen tieteiden analyyttistä menetelmää. Hän pyrki tekemään filosofisen järjestelmän, ei luomaan keinoja ja välineitä taiteentulkintaan tai historiantutkimukseen. Kuitenkin hänen järjestelmänsä on alkanut elämään omaa elämäänsä.

Tässä kohtaa vastaan tulee "kaikkivaltiaan tutkijan ongelma".

Kun dekonstruktio nojaa ajatukseen siitä että todellisuudesta ei ole kielellistä tietoa todellisuudesta ja sen toiminnasta. Samalla kuitenkin esitetään teoria siitä miten todellisuus toimii ja tätä käytetään tulkinnan apuvälineenä. Todellisen kielellisen tiedon omaaminen kielletään, mutta samalla sitä kuitenkin käytetään teorioiden muovaamisessa joita yritetään perustella erilaisilla havainnoilla joita saadaan tarkastelemalla kielellisesti jotain kohdetta.
1: Eli esimerkiksi dekonstruoidaan seksuaalisuus, naisen asemaa koskeva viestittely, uskonnollinen maailma...

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että dekonstruktiota käytetään siten että asiat ovat ideologisia näkemyksiä, joita vastaan taistellaan omilla ideologisilla näkemyksillä. Tässä vaiheessa ollaan tehty iso loikkaus Derridasta itsestään eteenpäin - hänestähän dekonstruktio ei ollut esimerkiksi aatehistoriallista kielellistä tietoa tarjoava menetelmä.

Kielen sijasta on alettu puhumaan maailmankuvista. Kun kielellä ei ole riippuvuussuhdetta todellisuuteen, voidaan järjestelmät vain vaihtaa toisiinsa. Tätä kautta koko menetelmä tietysti politisoituu.

Tässä kohden tarkastelu alkaa tosin usein saamaan jopa mystillisiä sävyjä. Sillä dekonstruktiota käytetään usein kuin se tarjoaisi tietoa todellisuudesta. Kun ensin on esitetty että kieli ja tiede ei kuvaa todellisuutta, ja tämän jälkeen tutkija itse lähestyy asiaa kuin hän tuntisi aiheen täydellisesti, muuttuu kielen epätarkkuus ikään kuin "välineen heikkoudeksi". Totuus joko ymmärretään tai ei ymmärretä. Tutkijalla on ikään kuin suora kanava totuuteen, ja kykenee katsomaan kohdetta teorioidensa ja loogisen perustelujärjestelmänsä ulkopuolelta ilman ongelmia.

Tässä vaiheessa pitäisi tosin kenties jo alkaa puhumaan "kielellisen käänteen" sijasta "egoistisesta käänteestä".