Huonompi kuin osiensa summa

Stuart Kauffmanin "Pyhän uudelleen keksiminen" käsittelee pääasiassa uskonnon sijaan emergenssiä. Teoksessa on sellaisia piirteitä että se saa minut huvittuneeksi. Olen itsekin emergenttien piirteiden ystävä. Mutta silti tämä teos saa minut huomauttamaan että Kauffmanin argumentaatio vaikuttaa huonommalta kuin osiensa summa.

Kauffman on koonnut kirjaan paljon emergenssiä puolustavaa ja reduktionismia kritisoivaa argumentistoa. Ja tämän kautta kokonaisuus muodotuu varsin epäkoherentiksi ja perusteluytimeltään omituiseksi. Toki pidin myös joistain asioista joita kirja esitti. Mutta aloitan negatiivisen kautta. (Se on minulle luontevaa.) Tätä kautta tämä teksti ei käsittele kirjan otsikkoa vaan Kauffmanin viitekehystä.

Moitelistaus ; Reduktionismi käsitellään hyvin rajatussa muodossa.

Kauffmannin heikkous on itse asiassa vihollisen määrittelyssä. On katsottava mitä hän sanoo reduktionismista. Kun tämä kritikki laitetaan yhteen saadaan aikaan erikoisia huomioita.
1: Hän esittää että reduktionismissa vain alkeishiukkaset ovat todellisia asioita. Tässä kohden reduktionismia on käsitelty tavalla joka ei tartu mereologiaan, määritelmien filosofiaan (special composition question, josta minulla kuin sattumalta onkin aiempi blogaus.). Ja tämä puute on merkittävä sillä sitä kautta voidaan löytää aukko Kauffmanin  hyvin tietynlaiseen ajatukseen määritelmistä. Ja tätä kautta huomataan että Kauffmanin argumentti ei itse asiassa koske lainkaan reduktionismia vaan liittyy siihen miten hän vaihtaa tilanteen mukaan sitä mikä on hyväksyttävä määritelmä.; Tämä onkin tärkeää sillä jos määritelmässä pitäydytään ei reduktionismi tuhoakaan mitään, sen sijaan atomiteoria tuhoaa. Kauffman nimittäin käsittelee reduktionismin kohdalla asioita siten että jos jokin koostuu monesta atomista niin se ei olisi reaalinen koska se redusoituu täysin yksinkertaisempiin perusosasiin. Emergenssin kohdalla hän käyttää määritelmiä siten että mikä tahansa osien kompositio jonka osat ovat todellisia voidaan pitää tieteellisenä ja järkevänä määritelmänä. Huomio tarkoittaa sitä että emergenssi ei ratko annettuja episteemisiä ongelmia eikä reduktionismi synnytä niitä. Taustalla oleva mereologinen määritelmänvaihto sen sijaan luo tai synnyttää niitä. (Eivätkä nekään teknisesti ottaen ole vääriä tai oikeita. Ne ovat epäintuitiivisia. On esimerkiksi mereologinen klassikko että jos vain yksinkertaisimmat osaset ja pysyvät kombinaatiot ovat todellisia objekteja niin ihminen joka koostuu useista atomeista ja joka peräti vaihtaa atomeja ympäröivän maailman kanssa ei ole teknisesti ottaen minkäänlainen objekti sinällään. Ihminen ei ole tässä määrittein objekti, ja tämä eroaa vahvasti siinä miten objekteja normaalielämässä määritellään. Mutta ei tämä teknisesti ottaen kumoa tätä näkemystä siitä mikä on objekti. Se vaan vaatii kenties miettimään miten lähestytään niitä asioita ja ilmiöitä jotka eivät ole objekteja.) Valitettavasti voit tehdä tämän määrittelynäkökulman kanssa myös reduktiivisia asioiden lähestymisiä. ; Kauffman tuntuu joskus jopa ymmärtävän tämän. Koska muuten olisi hyvin vaikeaa ymmärtää miten reduktionismi voi olla vallalla "Galilein ja Newtonin ajoista" ja "hämmästyttävän tehokasta" jos vain alkeisfysiikka voi käsitellä todellisia fyysisiä kappaleita ja esimerkiksi atomikompositioista koostuvat asiat kuten kivenmurikat joita Galileo Galilei pudotteli tornista eivät ole? (Itse näen että reduktionistinen tiede on toiminut juuri siten että se määrittelee asioita kombinaatioina. Ja sekä alkeishiukkasten kuvaukset että ihmiset ja aidantolpat ja pudoteltavat kivenmurikat ovat jotain joita lähestytään induktioilla. Induktiivisuus ja se että kuvattu kohde koostuu atomeista tai muusta reaalisesta on tärkeämpi kuin se että vain alkeishiukkaset olisivat todellisia.)
2: Toisaalta reduktionismilta vaaditaan hyvin tiukkaa havaittavuutta. Ei riitä että reduktionismia ei ole falsifioitu. Kauffman moittii esimerkiksi sitä että reduktionistit viittaavat antrooppisen periaatteen ratkaisussa ei-havaittaviin maailmoihin. Tässä ei kuitenkaan saa tarttua siihen että jos tämänlainen spekulatiivisuus kielletään niin koko antrooppinen periaate katoaa koska sen ytimessä on ajatus siitä että universumi voisi olla muunlainen kuin tämä havaitsemamme. Reduktionistin tulee kuitenkin olettaa tämänlaiset spekulatiiviset toisenlaiset maailmat totena ilman havaintoja koska muuten antrooppinen periaate ei ole ongelma reduktionismille. (On kiinnostavaa että hän tosin huomauttaa sen mikä usein unohtuu, eli osa multiversumimalleista sallii sen että universumista jää tieteellisesti havaittavia jälkiä, epäsuora havaitseminen ja jopa todistaminen on mahdotonta. Kauffmanille tämä ei riitä.)
3: Monet täysin deterministiset asiat kuvataan emergentteinä laskennallisten syiden vuoksi. Kauffman kuvaa esimerkiksi Turingin koneiden pysähtymisongelmaa emergenttinä. Ohjelma kuitenkin aina pysähtyy tai ei pysähdy ja tekee tämän täysin deterministisesti. On totta että pysähtymisongelma on tärkeä matemaattinen rajoite tietämiselle. Se ei kuitenkaan tee ohjelmista ei-redusoituvia.
2: Kauffman tuntuu sekoittavan epistemologisen ja ontologisen emergenssin toistuvasti ja syvästi. Sekä emergenssi että reduktionismi käsitellään tavalla jossa episteemiset haasteet ovat suoraan ontologisia ongelmia. Tätä demonstroi oikeastaan kaikki mikä koskee joko satunnaisuutta tai ei-selvitettävyyttä. Osassa kohden hän puhuu kvanttimekaanisista kombinaatioista ja selittää että niiden mahdollisuusavaruudet ovat niin laajoja että mikään inhimillinen laskentateho ei sitä voi selvittää. Tässä kohden reduktionismi on kuitenkin muistettava väitteenä joka koskee sitä että koostuvatko syy-seurauslain kautta näistä vai eivät. Se, että voimme laskea minkälainen laskentateho riittää ilmiön laskentaan ja tämä on isompi kuin meidän teknologinen rajoituksemme, tämä ei ole ongelma metafyysiselle reduktionismille.
2: Toisaalta hän ylipäätään tuntuu vaativan sitä että reduktionismi on Laplacen demonin determinismiä. Tässä mielessä hänen kannattaisi kenties tutustua esimerkiksi Ilkka Niiniluodon huomioihin joiden perusteella kvanttimekaniikan indeterminismi ei tarkoita että aukon takana olisi determinoiva piilomuuttuja. Klassinen fysiikka ja epistemologia on käyttänyt sattumaa selityksenä. (Koska sillä on matemaattisia ominaisuuksia joiden perusteella voidaan estimoida, luoda jakaumia ja ties mitä muuta vastaavaa.) Tässä mielessä vertailukohdaksi muodostuu lähinnä klassinen ajatus siitä että naturalistin pitäisi selittää miksi juuri tietty lottopelaaja voitti lotossa tai sitten vaihtoehdoksi olisi oletettava jokin kohtalon, Jumalan tai petoksella rigatun huijauspelin kaltainen lopputuloksen determisoija.

Mitä tämä emergenssi sitten näyttää olevan ja miten se selittää asioita?

Kauffmann ei pidä emergenssiä yliluonnollisena. Esimerkiksi hänelle on tärkeää korostaa että kaikkia emergenttejä piirteitä kuvaa se että ne eivät riko yhtään mitään luonnonlakia. Näin esimerkiksi evoluutioteoria, jolla on tärkeä osa Kauffmanin "pyhän uudelleen keksimistä",  ei ole transsendenttia tai yliluonnollista. Tämä tuntuu olevan se millä hän puolustaa sen järkevyyttä.

Kauffmanilla on aika hyviäkin asioita emergenssistä. Hän esimerkiksi kuvaa sitä siten että selityksen nuolissa on epäsymmetriaa. Eli sitä että emergenssi on siellä missä me selitämme ilmiötä kaivelemalla siinä olevia osia jotka ovat sitten fysikaalisia. Mutta emme selitä fysiikasta ylöspäin näitä asioita. Tässä kohden käsitys on kiinnostava, joskin se ei kykene erottamaan mikä tästä emergenssistä on "periaatteessa kierrettävissä", eli kysymys on lähinnä joko epistemologian rajoista - tai joskus jopa vähemmästä, jopa mistä tahansa epätietoisuuden lähteestä kuten triviaalista teknologisen laskentatehon ongelmasta joka saattaa olla kierrettävissä jo ensi viikolla. Näitä kuitenin lähestytään samalla kuin ne olisivat ontologinen maailmaa todella sinänsä kuvaavia asioita. Emergenssi perustellaan epistemologisilla kysymyksillä ja haasteilla mutta sitä kohdellaan kuin se olisi metafyysinen todellisuutta ontologisesti käsittelevä kohde.

Muutoin näyttää että emergenssi on sitten mitä tahansa jossa ihminen ei kykene antamaan epistemologista mallinnusteoriaa jossa ei ole minkäänlaista satunnaisuutta. Reduktionismi olisi täysin deterministinen Laplacen demonin maailma jossa kaikki on havaittavissa ja kaikki asiat joita mallinnetaan ja käsitetään ovat konkreettisia ja selvärajaisia objekteja. Sääli vain että tämä viittaa siihen että Kauffmanin näkemys nojaa arkijärkisessä naïvissa realismissa tyypilliseen ehdottomuuteen jossa on tiedettävä kaikki ilman epätarkkuuksia ja havaittava kaikki jotta kyseessä olisi tiede ja tietäminen.

Toisin sanoen reduktionismilta vaaditaan loogisen positivismin odottamia verifiointiehtoja. Mutta sitten kun puhutaan emergenssistä niin sen kohdalla vastaavia ehtoja ei tehdä. Tämä on hyvin omituista koska reduktionismi ei ole sitoutunut determinismiin tai verifikationismiin. Toisin sanoen reduktionismista esitetään hyvin valikoitu kuva joka kuvaa tuskin monenkaan reduktionistin teoriakokonaisuutta.

Näyttääkin siltä että emergenssi on tässä muodossa lähinnä "ei sisällä yliluonnollista ja siihen liittyy jokin ei-täysin-tiedetty elementti". Tässä muodossaan emergenssi on toki järkevä mutta hyvin ympäripyöreä asia. On toki selvää että Kauffmanin määritelmien mukainen reduktio-usko olisi idioottimaista. Klassinen verifikationismi "on kuollut" ja tieteenfilosofit ovat jatkaneet eteenpäin jo sata vuotta sitten. Ei ole terveen ihmisen oppi seurata determinististä kaikkitietävyyttä ja kaikkihavaittavuutta jossa ei ole metafyysistä epävarmuutta tai havaintoepätarkkuutta. Mutta ongelmana onkin se että moni reduktionisti ei osu tähän annettuun. Kun Kauffman tuntuu emergenssin puolustamisella ajavan hyvinkin suuria, merkittäviä ja korkealentoisia asioita ei voi olla syntymättä sellaista vaikutelmaa että tässä on luotu hyvin omituinen viholliskuva jota lyödään olkiukottamalla ; Reduktionisteista on luotu viholliskuva joka ei kuvaa suurinta osaa niistä vihollisista joita vastaan tässä selvästi yritetään käydä..

Toisaalta sen ongelmaksi näyttää muodostuvan sekin että se on "science stopper" siinä mielessä että se on enemmän viittaus haasteiden ja tietämättömyyksien olemassaoloon ja niiden selittämättä jättämiseen kannustamiseen. Toisaalta kun se on sidottu episteemiseen epätietoisuuteen, ongelmana ovat kaikki ne ongelmat jotka koskevat ns. Aukkojen Jumala -argumentistoa.

Joissain paikoin mieleen tulee toki sekin että emergenssi vaikuttaa olevan jotain jossa mysteeri muuttuu ymmärrykseksi nimeämällä. Ja tässä mielessä Aukkojen Jumala on puolitotuus. Uskovaiset kreationistit usein viittaavat hyvin samantapaisilla ajatusrakenteilla siihen miten naturalismi on rajallista ja huonoa ja sitten jatkavat Jumala toimii selityksenä kaikille näille mysteereille. Tämä on selvästi sitä että loogisen positivismin ongelmat tunnistetaan naturalismin ongelmiksi ja kuvitellaan että asiat redusoituvat Jumalaan ja että tätä ei koskisi samat tietämisen rajoitukset ja näin käsissä olisi kaiken teoria joka toimisi koska on esioletettu että yliluonnollinen toimii. ; Eli naturalismin loogisen positivismin ongelmat johtuisivat vain siitä että todellisuus koostuu muustakin kuin aineesta ja energiasta ja alkeishiukkasista. Tieteenfilosofisesti näin ei ole, ja kokonaisuus näyttääkin siltä kuin kreationisti yrittäisi selittää asioita siten että looginen positivismi olisi aivan validi ja ehyt ja sen kaikkitietävyysfantasiointi ja naïvin realismin ja verifioitavuuden ihmeet toteutuisivat kun oltaisiin naturalisteja +1 muuttujalla...  Emergenssi vaikuttaa Kauffmanin käsissä joskus hieman vastaavasti ihmeelliseltä, kuin Jumalalta ilman tätä yliluonnollisuutta. (Ei toki läpitunkevasti, teos ei pulppua tätä asennetta, mutta pari kertaa näyttää livahtavan.)

Miten tästä voisi parantaa?

Itse näen että Kauffmanin teos paranisi jos hän keskittyisi vähempiin argumentteihin. Tätä kautta syntyisi koherentimpi kuva siitä mitä emergenssi on. Ja tätä kautta ei näyttäisi yhtä vahvasti siltä että Kauffmanilla on kova dissaus reduktionismia kohtaan ja hänelle kelpaisi mikä tahansa näkökulma kunhan se vain ajaisi jollain tavalla tätä asennetta.

Toki monikirjoisuus voisi olla hyvä. Ja tätä kautta emergenssin luokittelua voisi lisätä. Kauffmanin ajatukset ovat monesti hyödyllisiä koska niiden kautta voitaisiin luokitella emergenssiä vaikka seuraavilla tavoilla;
1: Ontologinen emergenssi joka johtuu Kari Enqvistin näkemän tapaan siitä että kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.
2: Ontologinen emergenssi joka johtuu siitä että asioissa on vapausasteita ja kun ne kohtaavat toiset asiat joissa on vapausasteita kokonaisuus kombinoi useammalla tavalla kuin voisi luulla eli kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
3: Epistemologinen deterministinen laskettavuus-emergenssi. jossa jotkin täysin deterministiset ja redusoituvat asiat ovat ongelmallisia koska nopein tapa simuloida niitä on pyörittää itse ohjelma. Näin esimerkiksi monien mutkikkaampien "Game of Life" skenaarioiden kohdalla helpoin tapa laskea onko jokin ruutu kuollut vai elossa kierroksella X on laittaa lähtötila koneeseen ja pyörittää. Sama koskee myös pysähtymisongelmaa ; Ainut tapa ratkaista asia aina on pyörittää itse ohjelmaa ja katsoa pysähtyykö se ja jos niin milloin.
3: Epistemologinen mittaustarkkuuteen liittyvä emergenssi jossa käsitellään vaikka kaaosteoriassa tavattavia täysin deterministisiä järjestelmiä joissa alkuarvoherkkyys ja tiiviit periodiset kiertoradat (dense periodic orbits) johtaavt siihen että pieni epätarkkuus tai ero mittauksessa johtaa hirveän isoihin lopputuloksiin.
...

Paljon hukattua vapautta

Tietokonepelit ovat pitkän aikaa kehittyneet elokuvamaisempaan suuntaan. Niissä on ollut välidemoja hyvin kauan. Toisaalta jotkut pelitekniset efektit, kuten quick time eventit, lisäävät niiden elokuvamaisuuttaan. Myös grafiikat ovat parantuneet ja näin pelihahmoilla on enemmän ilmeitä. Osittain tämä näkyy siinäkin miten "Uncharted 4" lopetti välidemot perinteisessä mielessä ; Välidemot on rakennettu samalla moottorilla jolla itse peliäkin pelataan. Ne eivät ole erillisessä videomoodissa tehtyjä videotiedostoja tai vastaavia.

Toisaalta pelit ovat pitkän aikaa venyneet pituutta. Aikaisemmin ennen kaikkea käytettävissä oleva muisti leikkasi peliaikaa huomattavasti pienemmäksi. Jossain Super Mario Brosissa meni minuutteja/kenttä. Pitkän aikaa pelejä on kuitenkin myyty nimenomaan pelituntien käsitteellä. Tämä onkin hyvä asia. Sillä monet pelit ovat varsin hinnakkaita. "Witcher 3" tai "Skyrim" ei olisi hintansa väärti jos ne kestäisivät vain pari tuntia. Niiden kanssa saa kulumaan aikaa pari sataa tuntia (jos koluaa kaiken). Tämä tekee investoinnista tuntia kohden miellyttävän.

Tämä ei tosin sovi monien elämänrytmiin. ("Skyrim" ja "Witcher 3" ovat käteviä keinoja tuhota kaikki muu elämä mielekkäästi.) Aikuinen työssäkäyvä jolla on lapsia pelaa helposti tunnin tai maksimissaan pari, jos on aikaa. Toisaalta osa peleistä on myös aika vaikeita. Tämä voi lannistaa.

Osa peleistä on selvästi tehty tämäntapaiseen pelaamiseen. Tälläiseksi on mainittava "Walking Dead 2". Peli koostuu viidestä episodista. Ne ovat täynnä lyhyitä mutta melko helppoja quick time -eventejä. Pelin tapahtumat kulkevat ja suuntautuvat ennen kaikkea keskusteluissa tehdyistä valinnoista ja päätöksistä tehdä tai jättää jotain tekemättä (jotka ovat kaikki myös quick time eventejä, eli on annettu pari sekuntia aikaa päättää mitä vastaa ja miten toimii). Yhden episodin läpipelaamiseen menee melko ennustettava aika, kaksi tuntia.

Ensimmäisellä pelikerralla tuntui että omilla valinnoilla olisi merkitystä. Pelitilanteet tuntuivat mukailevan omia sanomisia ja tekemisiä hyvin vahvasti. Tämä on kuitenkin ennen kaikkea käsikirjoituksen ansiota. Tilanteet ohjautuvat siten että suuri osa valinnoista on triviaaleja. Toisella läpiipelukerralla on tietenkin halukas kokeilemaan mitä muutoksia eri valinnat tuovat. Ja tässä tilanteessa on selvää että vaikka ensimmäisellä pelikerralla vaikuttaa siltä että päättää kuka elää ja kuka kuolee, niin tosiasiassa henkiin jäävät ja kuolevat saavat usein vain hieman lisäaikaa seuraavassa episodissa. Kuoleman sijaan vaikutukset ovat siinä miten muut kohtelevat ja minkälaisia lyhytaikaisia keskusteluja heidän kanssaan saa avattua tai ei saa lainkaan. Tässä mielessä pelissä tehtävillä valinnoilla on yllättävän vähän vaikutuksia lopputulokseen.

Tässä tilanteessa onkin puhuttava siitä miten ensimmäinen pelikerta antaa olon siitä kuin peli olisi enemmänkin vanhanaikainen "valitse itse tarinasi" -kirjan jatke. Eli omilla valinnoilla saisi avattua aivan erilaisia tapahtumia. Kaikki muuttuisi ja jopa annettu todellisuus ja ympäristö voisi olla aivan erilainen. Omat valinnat vaikuttavat merkittäviltä ja suurisuuntaisilta. Tämä antaa ensimmäiselle pelikerralle paljon lisäarvoa. Siinä on riittävän hyviä hahmoja ja jännittäviä tapahtumia. Se on sinällään kiva pelata kerran läpi. Valintojen tuntuessa merkittävältä se antaa myös pelin tapahtumiin lisäarvoa. Sitä on ikään kuin vastuussa kuolemista ja iloitsee henkiinjäämisistä. Se lataa myös lupauksia uudelleenpelaamisesta. Ja nämä peli kyllä sitten tuhoaa.

Toisaalta kyseessä ei kai ole teknisesti edes pelistä. Sitä on jouduttu myymäänkin "interaktiivisena tarinana". Se on sääli. Sillä nykyteknologia ja tämäntyylinen valintapohja tarjoaisi teoriassa tilaa hirvittävän suurille ja hienoille peliprojekteille. Sellaisille joissa olisi hirveän monta erilaista lopetusta.

Toki "Walking Dead 2" tarjoaa erilaisia loppuja. (Läpipeluuohjeita luntattuani niitä on käsittääkseni 7kpl.) Mutta ne kaikki riippuvat siitä mitä valitsee viimeisessä jaksossa. Eikä edes siinä. Ne riippuvat siitä mitä tekee viimeisen jakson viimeisessä kuudesosassa. Jos jo ensimmäisellä jaksolla saisi avattua erilaisen "lopetusavaruuden", olisi peli upea. Itse tuskin malttaisin odottaa jos pelin voisi halutessaan ohjata "tyttö ja koira" -suuntaiseksi. (Pelin alkupuolella on sellainen koirakohtaus. Koiraa ei voi mitenkään pelastaa edes seuraavaan jaksoon asti. Se tulee puremaan päähenkilöä. Ja tämä on determinististä.)

---

Puolisoni samastaa minua aika harvoin eri hahmoihin. Hän kertoi minulle, että olen temperamentiltani aivan kuin "Kenny". (Aiemmin tietyt luonteenpiirteeni ovat saaneet rinnastuksia "House MD" -sarjan Houseen.) Kennyksi leimaaminen on tavallaan hyvä uutinen. Kenny on lisäksi aika laajasti pidetty hahmo. Älykäs. Kyvykäs. Välittää asioista ja ihmisistä. Huolehtii vauvoista ja eläimistä. Mutta ei jjjjumalauta se ei ole hyvä uutinen hänelle itselleen.

Juuri sinä, valittu

Saduissa kerrotaan olevan opetus. Tämä tekee saduista moraalia opettavia tai vähintään moralistisia tarinoita. Tarinoilla levitetään ajatuksia oikeasta ja väärästä. Ja luotetaan siihen että ihmien ymmärtää nämä asiat ja sisäistää nämä mieleensä niin että hän noudattaa niitä silloinkin kun ei ole satukirjan ääressä. Tai edes mieti toimivansa sadun opetusten mukaan.

Ja koska opetuksen halutaan olevan selvä, sadut nähdään dikotomisina ja selkeinä. Sankari on selvästi hyvä. Ja paha on selvästi paha. Antisankarit ja modernin ihmisen mielestä kompleksiset ja älykkäät monikerroksiset hahmot ovat tässä vieraita.

Eikä ihme ; Antisankari tekisi opetuksen ymmärtämisestä vaikeaa. Joku voisi vaikka ymmärtää pahaa ja nähdä tämän ymmärrettävänä. Lopputarkaisussa voittaja ei välttämättä olisikaan ilmiselvästi myös hyvä. Tämän vuoksi saduissa on usein epätodennäköisiä voittajia ja selkeitä yksiulotteisia hahmoja. Koska hyvän ja pahan on haluttu nähdä olevan objektiivista ja selkeää, on saduissa asioita kuvattava tavoilla joissa tapahtumien uskottavuudella ja luonnontieteellisellä todennäköisyydellä ei ole väliä. Sitä tavallaan valehdellaan hyvän asian vuoksi. Tai että moraalia koskeva hyvä on jotenkin todempi kuin vaivaannuttavat fysikaaliset tosiasiat. ; Eipä ihme että olen itsekin törmännyt uskonnollis-konservatiivisiin tyyppeihin joiden mielestä antisankarit ovat osa liberaalien moraalinmädätyskampanjaa. Ymmärrän mistä tämä ajatus kumpuaa.

Tähän liittyen minulla onkin ajatus nykyajan saduista. Joita kerrotaan myös aikuisille.

Kulttuurimme on täynnä kohtalopuhetta. Sellaista jossa on takana yllättävän vahvoja käsityksiä todellisuudesta. Näitä myydään yleisesti ottaen itseluottamuken ja optimismin nimillä. Ja niiden kautta syntyy sellaisia tarinoita kuin "Leijonakuningas". Tarinoita joissa syntyperä ja olemus on jotain saatua ja joka sitten johtaa siihen että jokaisella on oma paikkansa yhteiskunnassa. Ja tästä poikkeaminen on epäeettistä.

Tämä on hyvin erikoinen tilanne. Sillä kulttuurimme vaatii samalla myös yrittämistä. Epäonnistuminen nähdään jotenkin huonoutena. Tämä suhtautuminen epäonnistumiseen kattaa ennen kaikkea näkemyksen työhön, köyhyyteen ja markkinatalouteen. Mutta toisaalta se kattaa myös romantiikan alueen. Meille kerrotaan tarinaa jossa puhutaan "siitä oikeasta". Jokainen epäonnistuminen kertoo vain siitä että se parisuhde ei ollut tämän kanssa. Ja tietenkin tämän "oikean" voi löytää vasta vanhana. Näin tarina tietenkin kestää miten monta epäonnistumista tahansa. Yhdistävä teema markkinatalouden ja rakkauden kanssa on se, että ihminen on onnellinen kun seuraa kohtaloaan. Kohtalon seuraaminen on ikään kuin ainut valinta mikä meillä on.

Kohtalonomaisuus voisi viitata stoalaisuuteen, jossa korostettiin mielenmalttiutta. Siinäkin elettiin deterministisessä maailmassa jossa vapaalla tahdolla ei ole valtaa maailman tapahtumiin. Siinä on kuitenkin nykyajalle epätyypillinen tyytymisen henki. Ihmisen kohtalona saattoivat olla myös kovat vaikeudet ja kärsimys. Fortuna ei luvannut kaikille onnellisuutta ja sitä oikeaa. Stoalaisuus ei luvannut maanpäällistä hyvää edes seuraajilleen. Stoalainen valitsi vain sen raahautuuko hän kohtalon kahleissa vastaan painien ja epäonnistuen vai tyynesti.

Katsoisin kuitenkin että yhteys on toisaalla. Kirjoitin aikaisemmin köyhyydestä ja epäonnistumisesta ja siitä miten tähän suhtaudutaan omituisesti. Ja markkinatalouden ja menestysasioiden yhteys onkin jotain jonka voin liittää erääseen kovasti vihaamaani asiaan. Enkä tässä tarkoita optimismia. Vaan kalvinismia ja kalvinistisia vaikutteita.


Taustaideologiana nykyajan optimismille onkin enemmän kalvinismissa. Suomessa olemme luterilaisia ja meillä on täällä melko paljon körttiläisiäkin, joten kulttuurimme ei ole kovin optimistinen ihmisluonteesta ja siitä mitä elämä antaa ihmisille. USA:ssa kalvinismia on sen sijaan runsaammin. Kalvinismissa on myös kaikkia koskeva merkitys joka kattaa kaiken. Vapaa tahto uhkaa tässä opissa Jumalan suvereeniutta. Ja kun kalvinismin suhdetta yrittämisen ja menestyksen suuntaan katsotaan, voidaan muistaa että Max Weber liitti ajatuksensa markkinavoimien synnystä nimenomaan kalvinismiin. Hänen mielleyhteytensä on varsin helposti ymmärrettävissä. ; Jumala predestinoi ihmiset jo ennen syntymäänsä pelastukseen. Jumala pelastaa kalvinistit. Ja Jumalan siunaus ja predestinaatio heijastuu myös maallisessa maailmassa, esimerkiksi siten että kalvinisteilla on erityistä siunausta, kuten vaikka onnellinen parisuhde ja menestystä raha-asioissa.

Kalvinismissa jokainen kalvinisti tietää olevansa predestinoitu pelstukseen. Aivan kuten "Leijonakuninkaassa" tarina kerrotaan sankarin näkökulmasta. Kun valittu -metaforaa käytetään elokuvissa, kuten yleistä on, tämä yleensä on tarinan sankari tai ainakin päähenkilö. Markkinataloudessa jokainen yksilö ajattelee olevansa "valittu". Ja tästä syntyy sellainen ajallemme tyypillinen mutta tavallaan erikoinen ajattelumuoto jossa tiedostetaan että ollaan jotain niin erityisiä ainutlaatuisia lumihiutaleita. Suhde muihin on sekundaarinen tai ei-relevantti. Sillä jos valittuus on jotain erityistä niin tärkeää on että se osuu juuri omalle kohdalle. "Leijonakuninkaan" luonnollisuus ei tunnu syntyperäajattelulta ja sortavalta koska tarinassa ei osata nähdä kuin voittajan näkökulma.

Särkevää Sublimikoille ; Mitään oopiumia ole

"Takkiraudassa" kirjoitettiin siitä miten epikurolaisuus olisi "rikkinäisen sielun filosofiaa" Kuvauksessa on korjattu monia sellaisia väärinkäsityksiä joita epikurolaisuudesta on - mitä ilmeisemmin propagandasyistä ja enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti - esitetty. "Epikurolaisuus on sellaisen ihmisen filosofia, joka on luopunut kaikesta toivosta ja yrittää saada vain oman kurjan elämänsä hiukan siedettävämmäksi ennen vääjäämätöntä loppua. Jotta pääsemme syvemmälle, meidän on tarkasteltava Epikourosta itseään. Hän oli koko ikänsä sairaallionen; hän kärsi hirveistä kivuista koko ikänsä, eikä hän ollut sellainen salskea atleetti, mikä oli hellenistisen ajan ideaali. Hän piti arvossa yksinkertaista elämää ja halveksi ylellisiä nautintoja."

Olen kuitenkin epäuskoinen tuosta teesistä. Jos minulta kysytään niin epikurolaisuus on luontevaa nimenomaan silloin kun olet vähemmistöä mutta yhteiskunnassa jossa olosi ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan melko hyvät. Epikurolaisuus näyttää pärjäävän hyvin sellaisessa ympäristössä jossa absoluuttinen köyhyys puuttuu ja suhteellinen köyhyys ei ole tasolla jossa syntyy hirveää kateutta tai epäoikeudenmukaisuuden tunnetta epikurolaiselle itselleen. Itse asiassa epikurolaiset vaikutukset ovat läpitunkeneet uusateismin. Ja esimerkiksi (edesmennyt) suomalainen uusateistiaktiivi Wallenius oli vaikuttaja myös epikurolaisessa seurassa. Modernissa nyky-yhteiskunnassa epikurolaisuus niin sillä nimellä ajettuna oppina kuin etenkin ei-filosofisena elämäntapana on hyvinkin tavallinen. Monilla on epikurolaisia ihanteita koska nautintoja on kiva saada tarpeeksi mutta ei niin paljoa että tarvitsisi ponnistella. Kun laiskuus ja nautinnonhalu törmäävät sosiaaliseen eristyneisyyteen ja maallilsiin resursseihin, siellä epikurolaisuudella on tilaa.

Epikurolaisuus vaatiikin Epikuroksen. Ja Epikuros vaatii, elossa pysyäkseen, yhteiskunnan jossa kivulias ja sairaaloinen ei kuole. Eli jossa on sen verran resursseja että huonompiosaisista voidaan pitää laajemmin huolta. Niin että näillä tuskastelijoilla on vapaa-aikaa esimerkiksi filosofisten järjestelmien luomiseen.

Sen sijaan jos katsotaan kovia ja raakoja oloja voidaan törmätä erilaisiin toisenlaisiin suuntauksiin. Erityisesti stoalaisiin suuntauksiin. Niissä korostuu kohtalonusko - roomalaisilla stoalaisilla oli erityinen suhde onneen ja kohtaloon fortunan kautta. Kun ihminen on itseään suurempien voimien myllytettävänä ja kokee että hänellä ei ole vaikutusvaltaa itseensä kohdistuviin asioihin, tämä tapahtuu helposti. Stoalaisuuteen liittyykin omasta itsestä luopumista ja sellaista nöyrtymistä joka on vierasta ihmisille joilla on aidosti vapauksia ja edes jokin hyvin. Ja itse asiassa stoalaisia asenteita löytyy myös japanista samuraikulttuurista. Tämä tuskin on sattumaa.
1: Ateismissakin on olemassa tuskaisia suuntauksia. Aku Visala viittaakin niihin hieman käsitellessään ateismin eri suuntauksia. Mielenkiintoista on että niiden sävy oli suosittua toisen maailmansodan jälkeisessä ateismissa. Mutta uusateismista nämä virtaukset ovat hyvin harvinaisia. Toisin kuin epikurolaisuus.

Epikurolaisuus on särkyneen sydämen sijaan vieraantuneen hedonismia. Siinä ei haeta yltäkylläisyyttä. Ja sitä harjoittaa ihminen joka ei tarvitse toivoa jotain parempaa tulevaisuutta kohtaan koska hänen elämässään asiat ovat kuitenkin riittävän hyvin. Kärsimyksiä varmasti on itse kunkin elämässä, mutta ne eivät aja kohti taistellu-tai-itsemurha -tematiikkaa kuitenkaan. Elämäänsä eristyneenä kohtuudessa elävälle se sopii erinomaisesti.

Stoalaisuus taas on särkyneen minuuden filosofiaa. Stoalaisuus tuntuu modernista ihmisestä pahalta koska se on helposti välinpitämätön muita ihmisiä ja ennen kaikkea omaa egoa kohtaan. Se on sietämisen filosofia jossa ei tarjota edes mahdollisuutta siihen nautintoon. Tämänlaiseen ihminen suostuu lähinnä kun hänet pakotetaan.

Stoalaisuus elää kaikkialla siellä jossa ihminen saa Kantilaisia subliimeja kokemuksia joihin liittyy voimattomuuden tunne. Subliimissa saadaan yhteyden johonkin mikä oli liian suurta mahtuakseen ymmärrykseen. Näin esimerkiksi äärettömyyden ja muiden vastaavien pohdinta voi johtaa subliimeihin kokemuksiin. (Joissa on liikaa itselle, too much.) Samoin jylhän maiseman näkeminen jossa korostuu ihmisen itsensä pienuus ja voimattomuus. Etymologisesti subliimi viittaa ylevään. Kantilla tämä ylevä on jotain, mikä on perinpohjin liikaa. (Tämä on läheistä sukua Stendhalin syndroomalle.) Kun tähän sekoittuu oma tuska, voimattomuus ja kyvyttömyys vaikuttaa tilanteeseen on too much jotain joka on kenties vähemmän ylevää. Mutta turvallista kellopelielämää eläneelle Kantille ihmisen ylittävä oli tietenkin vain passiivis-uskonnollista eikä itsenmurskaavan stoalaista. Silloin too much is too much.

Toki stoalaisuuden ja epikurolaisuuden tuominen kuvioon on siitä kiinnostava että se voidaan liittää Marxin kysymykseen siitä onko uskonto todella "ooppiumia kansalle". Eli onko uskonto jokin joka paikkaa kipuja. (Paikkaamatta itse ongelmaa, kivun aiheuttajaa.) Joitain merkkejä tästä on. Esimerkiksi väkivaltaisilla alueilla uskonnollisuus on suositumpaa. Eli toisin sanoen uskonnot olisivat nimenomaan jotain jotka yleistäisivät uskoontuloa. "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja" -asenteella. Näin teismi olisi särkyneen sydämen filosofiaa.

Kuitenkin samalla näyttää siltä että monelle vaikeudet ovat nimenomaan oleellinen antiteismin lähde. Esimerkiksi itselleni on hyvin vierasta ajatella että vaikeus kasvattaisi uskoon. Itselläni kävi enemminkin päinvastoin. Samoin "Takkirauta" -blogin pitäjä tuntuu ainakin kertovan itsetään elämäntarinaa jossa korostuu se, miten kova elämä pakotti aikuiseksi ja tähän kärsimyskokemukseen liittyi ateistiksi ryhtyminen. Ei-niin-kärsivät ihmisetkin näyttävät kokevan vetoa tähän ajatusmalliin käyttäessään pahan ongelmaa ateismitodistuksena. (Joka on jokseenkin omituista koska eihän se ole argumentti teismiä vastaan vaan ainoastaan hyvää Jumalaa vastaan.) Ja uskovaisetkin tuntuvat loukkaantuvan ja reagoivan nimen omaan pahan ongelma -arugmentaatioon tavalla joka kieltämättä voi herättää "se koira älähtää" -tyylisiä vinoiluita.

Itse en usko että uskonto edes on mitään oopiumia. Se yrittää toki mainostaa itseään sellaisena. Epikurolaisessa nautiskelukulttuurissa tämä tietenkin vetoaa. Ja siksi ei ole ihmeellistä että samaan aikaan kun epikurolaiset vireet täyttävät uusateistien maailmaa, niin muussa yhteiskunnassa uskontoa lähestytään lähinnä uskomiseen uskomisen kautta. Eli jumalan olemassaolotodistukset ja kreationismi on sysätty syrjään ja sen sijaan korostetaan uskomiseen uskomista. Sitä miten uskonto lisää onnellisuutta ja auttaa arjessa jaksamista ja stressin kontrolloimisessa. Tämä selittää miksi uskonnossa korostetaan asenteissa ja arvoissa kohtuutta samalla asenteella kuin Epikuroskin sen teki.

Kuinka internet loi natsitekoälyn?

Microsoft on tietotekninen yritys jota on syytetty paljosta. Windows -käyttöjärjestelmä on saanut omistautuneita kriitikoita. (Itsekin käytän Linuxia.) Joskus tulee mieleen että syynä kaatumiseen, blue screen of deathiin ja muuhun on se, että he tekevät kohtuullisen monimutkaisia asioita. Tähän tuhon tematiikkaan sopii "natsitekoäly". "Microsoft on joutunut poistamaan käytöstä uuden tekoälyyn perustuvan chatbotin, kun Twitter-käyttäjät käyttivät bottia hyväkseen ja opettivat sen lausumaan rasistisia, seksistisiä ja muita loukkaavia kommentteja."

En ollut yllättynyt tästä monissa lehdissä uutisoituun tapahtumaan. olin huvittunut. Huvittunut siitä että tämä algoritmi on jotain josta voidaan rakentaa vitsejä Turingin testin läpäisystä.. (Kone kytkeytyi internettiin ja alkoi mouhottamaan kuin pahin oikeistokonservatiivikristitty. Ja juuri samoin twistein.. "A day after Microsoft introduced an innocent Artificial Intelligence chat robot to Twitter it has had to delete it after it transformed into an evil Hitler-loving, incestual sex-promoting, 'Bush did 9/11'-proclaiming robot.") Näin tapahtumassa vahvan väistämättömyyden hengen.

Mutta dualistinen "hengetön kone" ja "ihmisen hallinnan ulkopuolella oleva sattuma" -metafora tuntuivat leimaavan muuta keskustelua.

Toki tämä nousi myös keskusteluihin. "Takkirauta" -blogissa asiasta kirjoitettiin tavalla joka on varmasti maallikko-tavallinen. "Nokkelimmat lukijat yhdistivät tämänkertaisen masuuninlaskun otsikon trooppiin AI is Crapshoot, ts. tekoäly on crapsin pelaamista. Ja tämä trooppi - eli että tekoäly on täydellistä uhkapeliä, nopanheittoa jossa voi käydä miten tahansa ja jossa on hirveät mahdollisuudet saada aikaan todella kamala ja tuhoisa lopputulos, josta ei ole mitään takeita ja jossa voi hävitä paljon." Tämä ei mielestäni kuvaa tätä tilannetta. Mikä ei toki yllätä koska crapshoot -sanontakin on tarinankerrontaa koskeva. "Whenever an Artificial Intelligence (A.I.) is introduced in a story, there is a very good chance that it will, for whatever reason, become evil and attempt to Turn Against Its Masters, Crush. Kill. Destroy! All Humans, and/or Take Over the World." Ja tarinoissa tilanne on hieman vääristynty verrattuna tosielämään. Tosielämän kohdalla ns. yleisen tekoälyn vaarat ovat hyvin toisenlaisia kuin tarinoissa. Ja crapshoot -vertaus tuokin mieleen tekoälystä oikein mitään osaamattomien ihmisten viittaukset Asimovin robotiikan perussääntöihin kuin ne olisivat jokin oikea asia ja jopa perusasia.

Tämän voi toki vielä katsoa sormien läpi. Mutta esiin nostettiin toinenkin asia. "Näin se käy. Kun älykkyys ja logiikka yhdistetään elottomassa olennossa jolla ei ole mitään käsityksiä etiikasta, sosiaalisuudesta saati tolkusta, lopputulos on täydellistä nopanheittoa. Siinä voi käydä ihan miten tahansa." Toki lausunto tarjoaa tilaa isolle kasalle nastivastaisia vitsejä. (Kun kylmä rikostilasto syötetään olentoon jolla ei ole mitään käsitystä etiikasta, sosiaalisuudesta tai tolkusta lopputulos on nopanheittoa jossa voi syntyä VOK -polttopullonheittelijöitä.) Mutta sen takana on erikoinen ja essentiaalinen ajatus siitä että etiikka olisi jotain metafyysistä tai ainakin ei-fyysistä. Tämänlainen kuvaus on enemmän dualististen asenteiden levittämistä kuin mikään tosiasia. (Sulussa olevan vitsin tapaiset ovat vähän kuin ne jutut siitä autistisesta kaveristani joka ei läpäissyt Turingin testiä. Sinänsä totta, mutta kertoo enemmän siitä mitä itse valittu näkökulma tekee, ei tee ja merkitsee...)

Itse asiassa jos minulta kysytään ottaisin Microsoftin katastrofitekoälyn "vaikutuksille alttiina olemisen" enemmänkin kuin sen että se noudattaisi jotain kylmää kalkyyliä. Tässä on katsottava miten tekoäly toimii.

Microsoftin ohjelma perustui oppimiseen.

Se oli tässä mielessä huomattavasti fiksummin lähestyvä algoritmi kuin "Eugene Goostman". Se yritti lähestyä keskustelua ja tätä kautta se lähenteli suurelle yleisöllekin tutun Turingin testin aiheita. Oppiminen on hyvä määritellä. Karkeasti ottaen kysymys on jotain jossa lähestytään sellaisia kryptisiltä kuulostavia sanoja kuin "neuroverkko". Ytimessä on oikeastaan lähinnä sellainen asia kuin "data mining". Eli miten suuresta data-aineistosta kaivetaan "datan itsensä ehdoilla" tietoja.

Klassisesti tekoälyjen haasteena on ollut se, että ne sisältävät lajittelualgoritmeja. Näissä on yleensä jokin ennalta ohjelmoitu ohje jonka mukaan ne lajittelevat asioita. Katsotaan sellaisten käsitteiden taakse kuin "supervised learning", "unsupervised learning" (on myös "semi supervised learning" joka hakee vastauksia molemmista).

Kun tekoäly lähestyy dataa, on yleensä jokin aineisto ja siitä halutaan ulos informaatiota. Takana on jonkinlainen käsittely, järjestely, luokittelu tai mallintaminen.
1: Unsupervised learning tapahtuu tilanteissa joissa käsillä on dataa. Mutta kenelläkään ei ole "oikeaa vastausta". Toisin sanoen data-aineistossa on yksiköitä ja näiden ominaisuuksia. Mutta tiedossa ei ole mitä kategorioita nämä ominaisuudet edustavat ja mihin ne on luokiteltava. Ominaisuuksien relevanssit ja toisiinsa liittymiset eivät ole kerrottuja. Yleensä tässä algoritmi ottaa ensin jonkin datapisteen. Ja sitten se ottaa muita ja katsoo ovatko ne samanlaisia tai erilaisia. Ja millä tavoin. Tämä voidaan asettaa kauaskin, kohdaksi B. Kolmas datapiste voi olla lähempänä A:ta kuin B:tä. Tai sitten A ja B ovatkin samanlaisempia kun tämä C on erilaisempi. Näin syntyy klustereita. Syntyy ryhmiä. Lopputuloksista on yleensä paha sanoa ovatko ne relevantteja. Ne lähinnä kuvaavat aineistoa jostain näkökulmasta. Ongelmana on usein sekin että algoritmille täytyy kertoa montaako luokkaa tavoitellaan. Silti tässä on mukana "sattumaelementti" siinä mielessä että data järjestäytyy "sinänsä varsin deterministisesti" sitten kun näkökulma on valikoitunut. Mutta tämä näkökulman valinta on jotain jossa on joustoa johon on helppoa nähdä "sattuman käsi".
2: Supervised learning on sitä että on jotain vastauksia. Ja näin datasta voidaan oppia jotain. Tämä on neuroverkkojen tyyli oppia. Joku on sanonut että "nämä aineistot kuuluvat ryhmään A ja nämä eivät". Ja algoritmi tätä kautta katsoo ominaisuuksia ja katsoo millä tavalla nämä annetut vastaukset on ymmärrettävissä. Toisin sanoen ominaisuuksien relevanssi ja ominaisuuksien yhteisvaikutusten arvo haetaan siitä että tiedetään ominaisuudet ja mikä on tavoitetulos mutta ei ole "kunnon määritelmää miksi näin on". Tämä voi johtaa liian hyvin tehtyihin vastauksiin jotka eivät jousta uusien aineistojen kanssa. Algoritmi voi tunkea uudenlaisen aineiston satunnaisesti tai kaatua. Unsupervised learning ei ole herkkä tämänlaiselle kaatumiselle. Merkittävää on että tämä on ohjattua ja ohjautuvaa. Nopanpeluulla on hyvin vähän asian kanssa tekemistä.

Oleellista on tajuta että Microsoftin algoritmi on lähempänä "supervised learningia" kuin "unsupervised learningia". Tähän syötetään data-aineistoa jossa on luokitelmia jotka "ovat keskustelua" ja "eivät ole keskustelua". (Sen omat palautteet saavat vähintään arviointia. Ja siihen syötetty keskustelu luokitellaan kenties automaattisestikin "keskustelulliseksi" jotta on maali jota tavoitella.) Algoritmi hakee mitä piirteitä keskustelussa toistuu ja tätä kautta se oppii mitkä asiat liittyvät yhteen. Tekstissä on muuttujia kuten sanoja. Ja keskusteluneuroverkko oppii muuttujien epälineaariset riippuvuussuhteet suoraan havaintoaineistosta. Lopputulos tälläisessä ei ole moraaliton tai amoraalinen. Se on aina yhtä eettinen kuin siihen syötetty materiaali. Siksi algoritmille ylipäätään voidaan opettaa makaaberilla hirtehishenkisellä asenteella pahuutta. Pahuus on ohjelmoitavissa aivan kuten hyvyyskin. Ne ovat vain asiayhteyksiä. Voidaankin sanoa että Microsoftin algoritmin ongelma oli hyvin tiukka vaikutuksille alttiina oleminen. Algoritmi on jossain määrin samanlainen kuin "täysin avomielinen ja täysin vietävissä oleva" tyyppi joka uskoo mitä tahansa hänen lähteensä hänelle syöttävät.

Tämän rinnastus taas on jotain joka huutaa natsianalogiaa. Olen hieman tympääntynyt että natsiutta lähestytään tyhmyyden kautta. Kenties pitääkin lähestyä siten että he mallintavat etiikkaansa liiaksi tiettyjen vaikutteiden kautta. Prosessissa ei ole älyttömyyttä eikä satunnaisuutta. Supervised learning ei ole crapsinpeluuta.

Kuinka "naturalismin kritiikki" demonstroi miten kristinusko ei todennäköisesti tai helposti keksi luonnontieteellistä maailmankuvaa

Kun katsotaan "sofistikoituneiden teologien" skientismikritiikkiä, sen ytimessä on vahvasti se, että tieteellisyys oletetaan yhdeksi ja samaksi kuin looginen positivismi. Tämä on melko ilmiselvä asia ja olen toistanut sitä tässä blogissani kenties tarpeettomankin monta kertaa.

Toisaalta voidaan huomata että valtaosa "naivien uskovien" skientismikritiikistä - jopa silloin kun se käyttää "sofistikoituneilta teologeilta" napattua kieltä - voidaan huomata että se viittaa skientismillä johonkin vielä paljon loogistakin positivismia vanhempaan ja yksinkertaisempaan ajatukseen. Nimittäin determinismiin. Erikoista onkin se, että tässä kritiikisttä tyypillinen rakenne on sitä, että skientistien esitetään olevan deterministejä. Mutta sitten lopulta kun asiaa katsotaan voidaan huomata että "naivit uskovat" itse asettavat omille selityksilleen determinismin vaatimista.

Determinismi voidaan nähdä oppina jonka mukaan kaikki maailman tapahtumat ovat sellaisia että niillä on syy. Eikä mikä tahansa syy. Sellainen syy joka johtaa juuri tiettyyn ja vain tiettyyn lopputulokseen (necessitate). Determinismin ja positivismin yhteys on toki jokseenkin ymmärrettävä ; Jos ajatellaan varhaisia "tiede voi tietää kaiken" -tilannetta törmätään esimerkiksi Laplacen demoniin joka kuvaa klassista mekaanista fysiikkaa. Siinä jos me tiedämme jokaisen kappaleen painon, liikesuunnan ja aseman jonain ajan hetkellä, niin tästä seuraten voimme kelata tulevaisuuteen ja menneisyyteen ja tietää miltä maailma näyttää minä tahansa ajanhetkenä. Eli kun tiedämme luonnonlait ja kontekstin jossa kaikki tapahtuu, meidän ei tarvitse edes nähdä kuin tämä yksi ajanhetki ja tulevaisuuden ja menneisyyden tietäminen tämän yhden hetken kautta on aivan mahdollista. (Se vaatii vain paljon laskemista.)

Tämänlainen maailma tietenkin vaatii determinismiä. Tässä kontekstissa sellaista ajatustapaa jossa jos joku voittaa lottorivin, ei voida viitata sattumaan. Sillä lottokoneen käynnistäminen toki synnyttää seurauksena arvontalaitteen pyörähtämisen. Ja tätä kautta lottorivi valmistuu sen jälkeen ja sen vuoksi että on käynnistetty lottokone. Sattuma kuvaa korkeintaan tietämättömyyttä. Eli lottokoneen ja tapahtumisen jokainen yksityiskohta ei vain ole tiedetty ja tämän vuoksi moni meille tuntematon pieni tapahtuma on se joka määrää lopullisen lottorivin. ; Ja tässä mielessä sattuma näyttäytyykin selityksen puutteena. Ja tämä onkin vahva teema joka näkyy siinä kun kreationistit moittivat evoluutioteoriaa. Mutaatio on heille "sattumaa joka on ei-selitys".

Ja se mikä lottorivin kohdalla on mahdollista, on kuitenkin nykytieteen mukaan tarpeeton ja itse asiassa väärä. Nimittäin jos katsomme toista klassikkoesimerkkiä, Schrödingerin kissaa. Se laitetaan laatikkoon jossa on radioaktiivista ainetta. Ja jos yksi tietty atomi hajoaa, kissa laatikon sisällä kuolee. Jos ei, se on elossa. Emme voi tietää tätä. Sillä kvanttimekaniikka ensinnäkin estää kaikkien "Laplacen demonin tarvitsemien muuttujien" tuntemisen heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti. Ja toisaalta kvanttitiloja muutenkin kuvaa indeterminismi. Ja tilat ilmenevät superpositioina. Eli asioilla kyllä on syy, mutta se ei ole sellainen joka määrää yhden ja vain yhden lopputuloksen. Kun aaltofunktio romahtaa, se päätyy yhteen lopputulokseen mutta lopputulos voisi olla jotain aivan muutakin. (Ja näin kun avaamme laatikon kissa on joko elossa tai kuollut.) Tämä taas vaikuttaa olevan kvanttifysiikan syvin olemus. Piilomuuttujateoriat eivät ole onnistuneet häivyttämään indeterminismiä.

Kvanttifysiikka onkin tieteellinen tutkimusohjelma ja toimivaa "kovaksi tieteeksi kutsuttua fysiikkaa". Se on empiirinen. Mutta sen perusteemat ovat tilastollisia. On yksinkertaisesti hylätty deterministien ehdottomus jossa syyn ja seurauksen suhde on ehdoton, tiukka, määräävä, lopullinen ja dogmaattinen (necessitate). Kvanttifysiikka korostaa sitä, että tieteessä tosiasiassa haetaan selityksiä. Selittäminen tarvitsee mallintamista. Mutta sattuman tuottama estimointi tuottaa tietoa. Sillä sattuma on matemaattinen konsepti jolla on matemaattisesti tarkasteltavia ominaisuuksia, kuten jakauma, keskiarvo jne.

Kuitenkin näyttää siltä että tätä determinismiä kaivataan kovasti. Determinismi näyttääkin olevan sellaista joka tarjoaa sitä ehdottomuutta ja varmuutta jota uskovaiset itse asiassa kaipaavat silloinkin kun puhuvat "uskon hypystä" ja siitä kuinka "Jumala on uskon asia" ; luottamusta johonkin ikuiseen, varmaan ja muuttumattomaan. Determinismi on ehdotonta ja kun vain tämä tyydyttää uskovaisen tunteelliset vaatimukset siitä mitä tiedon on oltava, sitä tietenkin vaaditaan myös tieteeltä. (Mikä on toki ajatuksena hirvittävän hauskaa. Kuin emootiot ja niiden ehtojen täyttäminen ja uskovaisten epävarmuuksien ja elämänkyvyttömyyksien helpottaminen tunnetasolla olisikin luonnontieteen ydintä jota se ei saisi tai voisi kiertää havaintojen ja empiirisyyden sijasta.)

Siksi ei olekaan ihme että nekin uskovaiset jotka eivät puhu siitä että evoluutio on kakkaa koska mutaatioihin viittaaminen on epätietoa. Sen sijaan puheisiin nousee esimerkiksi "mitä tapahtui ennen universumin alkua". Joka muuten on siitä erikoinen, että siinäkin oletetaan että jokaisella asialla on oltava syy. Ja lisäksi selityksen täytyy olla sellainen että se vastaa uskovaisten usein toistamaan siihen antrooppisen periaatteen versioon jossa syntyy juuri meidän maailmamme eikä toisenlaista, koska jos selitys ei määrää (necessitate) juuri meidän universumiamme, sitä ei pidetä selityksenä. Koska deterministiset ajatusmallit ovat tiukassa tässäkin.

Huvittavinta tässä kaikessa on tietenkin se, että asioiden induktiivisuutta ei pidetä hyvänä. Tämä induktion vastenmielisyys näkyy siinä innossa missä kreationistit vaativat deduktiivista todistamista induktiivisen sijaan. Ja siinä miten sofistikoituneetkin teologit korostavat sitä miten luonnontieteen ja skientismin syvimmät ongelmat koskettavat induktion ongelmaa. (Joka on se syy miksi loogiseen positivismiin palataan. Popper kun käytti induktion ongelmaa sen oleellista oleellisemmassa kritiikissä.) Kuitenkin kun uskovainen selittää universumin synnystä, hän viittaa alkusyntyargumentteihin. Jotka taas asettavat hyvin mielellään premissiksi sen että "kaikilla tapahtumilla on syy". Ja ainut syy miksi tältä näyttää on se, että klassisessa vanhassa fysiikassa - perinteessä ajalta "jopa ennen Newtonia" - maailmaa tarkasteltiin mekaanisena kellopelinä determinismin tutkimusohjelmassa. Tosiasiassa ainut syy miksi meillä on syytä uskoa että kaikilla fysikaalisilla tapahtumilla on syy on se, että "olemme nähneet aiemmin miten syitä on" ja tästä kokemuksesta sitten vedetään induktio. On mielenkiintoista että tämä induktio vedetään vaikka tosiasiassa näyttää siltä, että jo kvanttifysikan nykyajan havainnot viittaavat siihen että on jopa järkevämpää hylätä tämä premissi kuin pitää se. (Induktio toimii siis valikoimalla vain klassisen fysiikan havaintoja ja kiistää muut.)
1: Onkin jännittävää miten se induktiivisuus on se kauhea ja oleellinen heikkous skientismillä. Mutta sellaisen saa koettelemattomana laittaa a priori oletettuna premissiksi ilman että tämä on vielä heikompi. Mikä on käsittämätöntä koska empiriassa kumoutumiseen on sentään mahdollisuus, induktio voi falsifioitua deduktiivisesti modus tollens. Joten jos induktioon tulee empirian kautta korroboraatiota sitä on väistämättä todennettu edes rippusen. Koska vaihtoehdolle on ollut edes jonkinlainen mahdollisuus, ja testaaja on asettanut tätä kautta edes pienen kriisin sille oletukselle. Teologi tuskin välittää vaikka kriisi tulisikin.

Toki asiaa voisi lähestyä siitäkin, että tosiasiassa vapaa tahto asetetaan usein nimenomaan teologien toimesta vastakkain determinismin kanssa. (Itse en, tunnetusti, tätä näkemystä niele. Mutta moni uskovainen pitää sitä aivan ilmiselvänä tosiasiana. Koska he voivat tuollaisia ehdottomuuksia oletella. Koska eivät ole skientistejä. Ja rationaalisuuden ja järkevyyden ehdot vaihtuvat aina sen mukaan mikä on malleista saatava johtopäätös eikä siitä mitä metodeja niihin pääsemiseksi käytetään.) Esitetään jopa että determinismi on mahdotonta koska ihmisillä on vapaa tahto ja että vapaa tahto olisi deterministisessä - ja jopa fysikaalisessa maailmassa - mahdotonta. Jos näin on, niin sitten Jumalakaan tuskin on mikään selitys joka selittää universumin synnyn ja antrooppisen periaatteen. Paitsi tietenkin jos Jumalalla ei ole vapaata tahtoa. (En tosin ymmärrä mitä on kaikkivoipuus jolla ei ole vapaata tahtoa. Mutta teologeilla on varmasti tapoja vain määritellä kaikkivoipuus uusiksi "mallilla Stetson-Harrison" jos kokevat Jumalansa uhatuiksi. Niin he aina muutenkin tekevät.) Jos Jumalalla on valintoja emme tiedä miksi Hän loisi parhaan mahdollisen maailman eikä jotain muunlaista. Tai miksi hän loi ihmiset sen sijaan että olisi luonut toisenlaisen maailman.

Tässä mielessä uskovat eivät täytä omia tietämisen ja selittämisen vaatimuksiaan. Mikä on aika erikoista. Sillä jos meille asetetaan ongelma. Vaikka "miksi universumi on olemassa ja on sellainen kuin ympärillämme havaitsemme eikä muunlainen" ja sen vastaamiseen annetaan ehtoja, niin miksi on niin että teistit saavat näissä ehdoissa joustoa ilman että korostavat että "paskasti tehtiin". Mutta jos "naturalistit" eivät täytä näitä vaatimuksia niin vika on heissä. Jopa silloin kun teistit itse tunkevat ulkopuolelta jotain determinismin vaatimuksia skientisteille. (Jotka taas tuskin noita ehtoja nielevät tieteellisyyden määritelmiksi. Mutta teologit tunnetusti suuttuvat jos joku fyysikko Enqvist tulee heidän ammattiasioihinsa ottamaan kantaa. Mutta teologi - itse asiassa jopa kouluttamaton teisti - saa aina määrittää mitä luonnontieteellisyys tarkoittaa ihan sellaiselta amatöörikusipääpohjalta.)

Kaiken kaikkiaan tämä kaikki tarkoittaa sitä, että tosiasiassa nykyajan "maailmankuvasotaa" kuvaa se, että teistit moittivat enemmän tai vähemmän erikoisista lähtökohdista "naturalisteja". Ja tässä keskustelussa hyvin usein nousee esiin se, miten tiede ei voi onnistua koska se ei täytä tiettyjä ehtoja. Samalla usein korostetaan että yhteiskunta joka on tuottanut tieteen on ollut kristillinen. Ja kristillisyydellä ja sen filosofialla nähdään olevan oleellinen merkitys sille että tieteellinen maailmankuva ylipäätään on voitu keksiä. Tässä yhteydessä kuitenkin näyttää usein korostuvan se, että jopa modernina aikana, aikana jolloin luonnontieteet on jo keksitty, monella uskovaisella on syviä vaikeuksia hyväksyä luonnontiede. Ja sen vuoksi he vaativat maailman mallintamiselta esimerkiksi deterministisyyttä. Joka on käytännössä paluuta antiikin kreikasta periytyviin filosofioihin joita kannatettiin vuosisatoja ennen kuin mitään empiiristä luonnontiedettä oli kehitettykään. Tässä mielessä kun moderni ID -kreationisti tulee yhteiskuntatieteiden puolelta kommentoimaan "naturalismia" ja sitä miten "sattuma ei ole selitys" samalla kun hän selittää miten "kristinusko on tieteen ydintä" hän on hyvin sisäisesti ristiriitainen hahmo. Hän näyttää lähinnä sen miksi meni niin monta vuosisataa kristillistä maailmankuvaa jona ei keksitty luonnontiedettä.

Mutta tosiasiassa tässä demonstroituukin lähinnä se, että jokainen kristitty joka selittää että kristinusko synnyttää tieteen yrittääkin selittää muuttuneen jollain joka on pysynyt ennallaan. Tieteen vallankumous ei syntynyt, alkanut ja noussut suosioon rooman valtakunnassa 313. Meni monta sataa vuotta. Ja kristinusko oli ainoastaan se joka pysyi vakiona. Moni muu asia sen sijaan muuttui hieman ennen tieteellisen maailmankuvan peruskonseptien ja todistamistapojen keksimistä. Ja moni muu asia vahvistui ennen ja sen aikana kun tieteellinen maailmankuva sai suosiota ja saavutti valta-asemansa. Yleensä tieteelliseen ajattelutapa on korostanut sitä että syy-seurauksia etsitään korrelaatioilla. Muuttuvaa ei selitetä sillä joka on pysynyt ennallaan.

Miten ihmettelen sitä miksi useampi kristitty ei ole kompatibilisti?

"...by intelligence I mean the power and facility to choose between options–this coincides with the Latin etymology of “intelligence,” namely, “to choose between”."
(William Dembski)

Monesti kristityt korostavat että on alentavaa "redusoida" mieltä aineeseen. Jos olemme vain kemikaaleja, se jotenkin vähentää arvoa ja tekee meistä mekaanisia deterministisiä laitteita. Tässä korostuu usein se, miten heille on tärkeää että ihmisillä on vapaa tahto. Erityisesti determinismi siis ihmisen arvoa jotenkin objektiivisesti.

Osittain syyt ovat teologisia;
* On ymmärrettävää että uskova luottaa sieluun joka olisi jotain muuta kuin aivot.
* Pahan ongelman ja synnin käsitteisiin liitetään usein ajatus vapaasta tahdosta nimenomaan siinä muodossa että ihmisillä on vapaus valita kahden tai useamman eri vaihtoehdon välillä.

Itse kuitenkin näen, että kristityt käyttävät hyvin usein sen tyylisiä konsepteja joissa korostuu nimenomaan ennaltamääräytyvä ohjautuvuus. Tällöin puhutaan "kohtalosta". Esimerkiksi minun äitini ja isäni tapasivat junassa sellaisella tavalla joka saa kaltaiseni paatuneen naturalistin ylikäyttämään "(yhteen)sattuma" -sanaa. Tämä tilanne vaati sitä että molemmat olivat samassa paikassa. Jos heillä on vapaa tahto he olisivat voineet valita toisin. Joten miten se kohtalo olisi mahdollista?

Tämä ajattelutapa on hyvin arkijärjenmukainen. Ja sitä onkin käytetty esimerkiksi teologiassa. Suhteet näkökulmaan voivat toki olla erikoisia. Esimerkiksi kalvinistit ajattelevat että vapaa tahto loukkaisi Jumalan suvereeniteettia vastaan. Ja siksi ihmisillä ei ole vapaata tahtoa ja kaikki - mukaanlukien vanhempieni kohtaaminen junassa - ovat kohtaloa. Ihmispolon elämä on predestinoitua eikä hänen asiansa ole edes omien askeliensa ohjaaminen.

Itse en toki usko kohtaloon sanan täydessä mielessä. Katson enemmän niin että merkitys rakennetaan asioihin jälkeen päin. Jos vanhempani eivät olisi tavanneet junassa, he olisivat luultavasti kohdanneet jonkun toisen ja menneet tämän kanssa naimisiin, ehkä hankkineet lapsiakin. Ja tässä yhteydessä olisi varmasti jokin samantapainen tarina joka saa naturalistin ylikäyttämään sanaa "(yhteen)sattuma"...

Asiaa on kenties hedelmällistä lähestyä erikoisesta kulmasta.

Olen kompatibilisti, joten mielestäni se että aivot päättävät jotain ei ole vapaan tahdon menettämistä. Kannatan vapaalle tahdolle ehdoksi lähdettä. Jos minä olen lähde toiminnalle kontekstissa, kyseessä on vapaa tahto. Moni kuitenkin näkee että vapaa tahto syntyy jos ja vain jos toteutuu se, että esillä on vaihtoehtoja.

Ja tähän liittyen voin ottaa koulukunnan joka on "siltana tässä välissä". Näkemys on fysikalistinen kuten omakin näkemykseni. Mutta se on inkompatibilistinen, kuten valtaosan kristittyjenkin näkemys. Kyseessä on esimerkiksi Sam Harrisin kannattama neuroskeptismi (neuroscepticism). Sam Harris lähestyy vapaata tahtoa vankasti neurotieteen pohjalta. Hän onkin ammatiltaan neurotieteilijä joten tämä ei ole yllättävää. Teoksessaan "Free Will" hän kertoo että vapaa tahto on jotain joka on illuusio siinä mielessä että sitä ei ole olemassa. Ja hän tekee tätä nimenomaan korostamalla sitä, että meillä ei ole useinkaan esillä mitään aitoja valintoja. "The choice was made for me by events in my brain that I, as the conscious witness of my thoughts and actions, could not inspect or influence." Harrisin minusta tärkein argumentti onkin kiinnostava, relevantti ja faktapohjainen ; Hän käsittelee sitä miten neurotieteissä on havaittu tiettyjen esitietoisten prosessien tapahtuvan. Ja miten nämä ovat kytköksissä tiedostettuihin tietoisesti tapahtuviin mielentiloihin. Hän viittaa tässä klassisiin ja tärkeisiin Benjamin Libetin tekemiin tutkimuksiin joita on täydennetty ja vahvistettu. Usein voidaan nähdä päätös montaa sekuntia ennen kuin ihminen kertoo tiedostaneensa sen sisällön.

Tämä onkin siitä kiinnotsava, että se voidaan liittää esimerkiksi David Eaglemanin "Incognito" -kirjaan joka käsittelee mielen esitietoisia prosesseja. Sekin nojaa vahvasti neurologiaan mutta ponnistaa filosofiaan - vapaan tahdon filosofian sijasta vastuun filosofiaan, joka taas on perinteisesti ollut liitoksissa vapaan tahdon filosofian merkityksen tulkintaan. Eagleman korostaa että aivojen tutkimus tuo esiin yhä enemmän ja enemmän määrääviä elementtejä. Ihmisten tietoinen harkitseva puoli tulee esiin korkeintaan poikkeustapauksissa, muutoin sitä mennään yllättävänkin auto-ohjauksella. Ja monesti sekin mikä tulkitaan vapaaksi tahdoksi on itse asiassa konfabuloitua. Eagleman on sitä mieltä että perinteinen valisemiseen ja vastuuseen liittyvä perinne on kenties syytä muuttaa yhteiskuntaa suojeleviin argumentteihin. Koska koko ajan löydetään enemmän ja enemmän vapaata tahtoa rajoittavia puolia aivoista - ja näitä voidaan käyttää lieventävinä asianhaaroina valitsemista ja vastuuta korostavissa näkökulmissa - on kenties syytä korostaa juuri sitä että rikollinen pitää laittaa vankilaan koska hän ei mahda teoilleen mitään ja muita on suojeltava tältä holtittomuudelta.

Paluu itseen

Neuroskeptikoilla on selvästi puolia. Mutta itse en ole kovin tyytyväinen siihen että se hylkää lähteen ja itse asiassa se nojaa tässä kohden piilo-oletukseen siitä että jos aivosi päättävät jonkin asian esitietoisesti, valitsija et ole sinä. Itse näen että olemme aivomme joten tämä on hieman huvittavaa.

Asiaa tietenkin mutkistaa se, että pidän enemmän Daniel Dennettin "Tietoisuuden selitys" -kirjassa esitetystä monivedosmallista. Siinä kiistetään ns. kartesiolainen teatteri - eli koostettu yksi tietoinen minä joka olisi jokin "komentosillalla" oleva toimija. Dennettistä moni intuitiivisesti luottaa tämänlaiseen keskusjohdettuun tietoisuuteen joka sitten sijaitsisi jossain tai olisi abstrakti lokaatioton eifysikaalinen sielu. Dennett ei kiistä vapaan tahdon tai tietoisuuden olemassaoloa vaan määrittelee sen hyvin erilaisella tavalla. (Siksi hän ei kiistä tietoisuutta vaan pyrkii selittämään sen.)

Neuroskeptikko taas määrittelee vapaan tahdon vaatiman tietoisuuden hyvin kartesiolaisen teatterin sävyillä. Mielestäni on aika ilmiselvää että tässä määrittein ihmisellä ei ole "valitsevaa tietoisuutta". Ihan sen takia että kartesiolainen teatteri on monivedosmallissa "eräänlainen illuusio" - toisin kuin tietoisuus itsessään.

Olenkin palauttamassa asian siihen että jos omat aivomme valitsevat, ne ovat vapaita. Ja tämänlaisessa maailmassa voitaisiin ajatella että vanhempani valitsivat vapaasti mutta tämä ei olisi loogisessa ristiriidassa sen ajatuksen kanssa että jokin ylimmäinen säätäjä ohjaisi heidän toimiaan. Tässä mielessä ihmettelen että niinkin moni uskovainen pahastuu minun mielenfilosofiaa koskevista näkemyksistäni. Luulisi että tästä saataisiin jopa yhdistävä linkki...

Determinismin vapaudesta

Sören Kierkegaard esitti argumentin jonka mukaan maailma on vapaa ; Hän korosti että jos jokin asia on välttämätön, se on väistämättä vain yhdellä tavalla. Välttämätön on muuttumaton ja pysyvä. Moni asia kuitenkin muuttuu joka tarkoittaa sitä että se voi olla monella tavalla joten ne eivät ole välttämättömiä. Välttämätön ei muutu ja muutos on vapautta.

Tämä argumentti on tietenkin siitä kiinnostava, että se vihjaa siihen että eksistentialistit itse asiassa oikeuttavat vapautensa essenssillä. Useinhan eksistentialismi nähdään näkökantana jossa eksistenssi on ennen essenssiä. Kierkegaardin näkemys taas kertoo että ollaksemme vapaita maailman täytyisi olla tietynlainen.

Toinen, kenties yllättävä, huomio on se että tuolla Kierkegaardin näkemyksellä deterministinen maailma olisi vapaa. Jos otamme deterministiseen maailmaan sidotun Laplacen demonin, voimme huomata että sen maailmassa kaikki on ennaltatiedettyä. Jos maailma toimii täydellisen deterministisenä kellokoneistona se, että tietää yhden hetken vallitsevat alkeishiukksten tilat ja niiden liiketilat, se olisi täysin ennakoitavissa ja mitään yllättymistä ei tapahtuisi. Mutta maailmassa tapahtuisi silti muutoksia, kaikki seuraisi mekaanisia sääntöjä.

Tämä toki vihjaa että Kierkegaardin vapaus on melko joustavaa. Vapaus joka ei mene rikki determinismin mukana on kiinnostava. Kuitenkin usein eksistentialistit itse asiassa muuttavat peliä hieman. Välttämättömyys koskisi tunnettuja deterministisiä maailmoita. Tällöin korostetaan yllättymistä (surprisal) joka voidaan saavuttaa kahta kautta (joko yksin tai yhdessä):
1: Maailmassa on indeterministisyyttä. Eli maailman rakenne on sellainen että Laplacen demoni joutuisi yllättymään koska jossain on "vaihtoehtoja" joista osa toteutuu ja osa ei. Tällä hetkellä kvanttifysiikkaan sopii hyvin ajatus perimmäisestä satunnaisuudesta.
2: Meillä ei ole mahdollisuutta tietää. (~Emme voisi olla Laplacen demoneita.) Eli maailma voi olla hyvinkin säännönmukainen mutta ihmisillä ei ole mitään mahdollisuutta saada tietoonsa asioita. Heisenbergin epätarkkuusperiaate esimerkiksi estää meitä tietämästä täsmällisesti sekä hiukkasen liiketilaa että sijaintia samanaikaisesti. Ja tämä tietenkin koskee joka ikistä universumin hiukkasta joten Laplacen demoni on hyvinkin mahdoton. Tässä mielessä deterministisessä maailmassakin voisi olla yllättyneisyyttä ja tätä kautta ihminen voisi kokea itsensä vapaaksi. Joka eksistentialistin kannalta on sama kuin että hän voisi todella olla vapaa.

Eksistentialistit näkevätkin että on ikään kuin tiedettävä ihmisen rajat. Tässäkin mukaan livahtaa aimo annos essenssiä. Näyttääkin siltä että eksistentialismi itse asiassa vaatii kannanottoja siihen miten maailma tai ainakin ihmisen tietoisuus (esim aivot) toimivat.

Tästä blogauksesta olisi voinut tulla vaikka mitä...

Olen viime päivinä lukenut paljon Caesarista. Hän otti elämänsä aikana paljon riskejä. Hän menestyi koska hän selviytyi niistä. Hän olisi voinut murtua velkoihinsa jos hän ei olisi päässyt poliittisiin virkoihin, hän olisi voinut kuolla sotaretkillä. Jossain mielessä tämä riskistä puhuminen on hyvin relevanttia.

Mutta sitten toisaalta jos asiaa ajatellaan voidaan huomata että kaikki tämänlaisista puhuminen on perin juurin omituista. Jos ajattelemme välttämättömyyttä ja olemassaolevaa, voimme nähdä että Caesar ei ollut epäonnistunut riskeissä. Ja tästä seuraa se että on jossain määrin hankalaa puhua näistä riskeistä tosiasiallisina.

Onkin jännittävää miettiä että kun tämänlaisista asioista puhutaan, niin oletetaanko tässä itse asiassa ontologinen kanta ja ollaan väittämässä että (1) maailma olisi väistämättä ei-deterministinen, jossa viitataan joko indeterminismiin tai siihen että asia olisi toinen jossain toisessa mahdollisessa maailmassa (2) vai viitataanko tässä vain episteemiseen epävarmuuteen. Eli siihen että ennen kuin käsissä oli niitä faktoja kuin nyt, ei voitto näyttänyt epäselvältä.

Näistä jälkimmäinen tuntuu intuitiivisesti uskottavammalta ja filosifisesti varovaisemmalta. Mutta toisaalta se tuntuu myös vaativan jonkinlaista mielessä tehtyä aikamatkaa Caesarin ratkaisujen tekohetkeen tai jopa tätä edeltäviin aikoihin..

Kompatibilismi : Mielenfilosofiaa varovaisuudella

Hyvin moni kannattaa vapaan tahdon mallia joka vaatii indeterminismiä. Heistä ihmisellä sekä on vapaa tahto että ihminen ei voi olla vapaa jos hän on "ennaltamäärättyjä rutiineja tuottava robotti". Ajatus on varsin järkeenkäypä ja se luultavasti vastaa useimpien arkikokemusta ja vielä useamman intuitiota siitä miten elämä kulkee. Tämä niin sanottu libertaristinen (ei sama kuin poliittinen libertarismi) näkemys on toisin sanoen inkompatibilistinen. Että se ottaa kantaa minkälaisella mekanismilla vapaa tahto perimmiltään toimii.

Itse olen kuitenkin kompatibilisti. Eli näen että determinismi ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa. En kuitenkaan mene tässä niin pitkälle että väittäisin että ihmisen mieli on deterministinen. Tässä kohden otan toki mielelläni esiin Eaglemanin joka keskittyy siihen miten paljon varsin mekaanisia ja esitietoisia ratkaisuita ihminen tekeekään, ja miten neurologia on paljastanut tämänlaista toimintaa runsaasti. Hänestä vapaa tahto kutistuu yhä pienempään ja pienempään tilaan. Ja että tämä pitäisi ottaa huomioon myös lakejen säätämisessä jossa teolle annettu mekaaninen selitys on usein nähty vastuunpoistamisena ja lieventävänä asianhaarana. Olen tässä varovainen hieman samaan tapaan kuin inkompatibilisti Robert Kane. Hän on tunnettu siitä että hän hyväksyy että monet ratkaisumme ovat kausaalisia. Mutta että silti olisi olemassa myös aitoja valintoja. Ja että näissä on vapaa tahto. Joten näissä tapauksissa vaaditaan indeterministinen elementti.

Tässä kohden Kanen asenne on toki hieman kuin joillain kristityillä. Niillä jotka kannattavat jonkinlaista aukkojen Jumalaa jonka tila koko ajan kutistuu ja kutistuu, mutta jotka silti luottavat että näiden jäljellä olevien aukkojen kohdalla tilanne olisi erilainen kuin niiden aiempien aukkojen kohdalla jossa tieto on täyttänyt aukon. Mutta olen tässä kuitenkin valmis antamaan indeterminismille mahdollista tilaa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että fyysinen maailma todella näyttää tarjoavan mahdollisuuden ns. aidolle indeterminismille. Joten mitään fysiikalle mahdotonta tässä ei tapahdu. Inkompatibilisti Balaguer on minusta tässä hyvillä jäljillä koska hän korostaa että aivojen deterministisyys ja indeterministisyys on avoin mutta tieteellisesti ratkaistava kysymys. On yksinkertaisesti katsottava onko vapaan tahdon toiminta "makrotason fysiikkaa" jossa kvanttitapahtumat joukkona ovat käytännössä lainomaisia ja deterministisiä vai "mikrotason fysiikkaa" jolloin indeterminismi pääsee vaikuttamaan lopputulokseen.

Mutta olen kuitenkin kompatibilisti siitä huolimatta että olen yllä antanut tukea varsin nimekkäille inkompatibilisteille. Syynä on tavallaan se, että kun puhutaan vapaasta ja tahdosta, on käsite jossain määrin jännitteinen. Kenties termi on klassisessa kaikista libertaarisimmassa muodossaan jopa perimmiltään oksymoroni. (Tahto sitoo, vapaus laajentaa.) Pereboom on tässä mielestäni kiinnostava koska hän esittää että jotta voimme sanoa että jonkun kohteen päätökset ovat vastuullisia niin se tarkoittaa sitä että tämä agentti on päätöksensä lähde. (Hänellä on tosin argumentteja kompatibilismia vastaankin.) Ja vapaa tahto liittyy valitsemiseen ja vastuuseen. Muutoinkin jos sanomme että meillä on jokin tahto joka on vapaa niin viittaamme että tällä tahdolla on jotain ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet ovat tämän agentin ominaisuuksia. ; Pereboomin ajatuksessa ei keskitytä Kanen tapaan siihen että "henkilö olisi voinut toimia toisin" vaan siihen että onko henkilö päätöksen ja teon lähde. (Vastuukysymys on etiikkaa mutta ei ole lainkaan tavatonta että moraaliteoriat pukkaavat mielenfilosofian puolelle tällä tavalla.)

Pereboom korostaa että jos indeterministinen toiminta on se miten mieli toimii niin tässä tapauksessa mieli ei olisi lainkaan valinnan lähde. Ja näin ollen indeterministinen mieli ei olisi lainkaan vastuulllinen. Tahto olisi satunnainen eikä vapaa. Päätökset eivät olisi tahdon ominaisuuksia. Olen tässä kohden hänen kanssaan erimielinen. Esitän esimerkiksi niin hulluja asioita että kvanttitason indeterministiset ilmiöt ovat kvanttien ominaisuuksia. Edustan tätä kautta koulukuntaa jossa satunnaisuus ja mielivaltaisuus ovat eri asioita. Sillä sattumalla on matemaattiset todennäköisyysominaisuudet joita sitten mallinnetaan ja tiivistetään tilastollisiksi ilmiöiksi kuten jakaumaksi ja keskiarvoksi. Mielivaltaisuutta taas ei voitaisi kuvata matemaattisesti. Jos meidän on mielekästä puhua kvanttien tiloista ja pitää näitä kvanttien ominaisuuksina. Ja puhua aaltofunktion romahtamisista ja muista vastaavista. Jos voimme tehdä näitä on meidän periaatteessa mahdollista kuvata täsmälleen samoja ilmiöitä ja tapahtumia aivojen kohdallakin.

Olen siis toisin sanoen niitä ihmisiä joista vapaan tahdon kannalta ei ole tärkeää onko aivotoiminta perimmiltään determinististä vai indeterminististä. Tärkeää on katsoa indeterminismin ja determinismin lähde. Se minkä ominaisuuksia nämä indeterministiset tai deterministiset elementit ovat. Itse asiassa en ota kantaa siihen onko mieli perimmiltään deterministinen vai indeterministinen. Sillä tämä kysymys on minusta tällä hetkellä avoin tieteellinen kysymys. Siis kysymys joka kyllä luultavasti ratkeaa tieteellä mutta jota ei ole vielä ratkaistu tieteellä. Aivot on sidottu tietoisuuteen kaiken kaikkiaan niin vahvasti että tieteen tehokkuus on melko selvästi tärkeässä osassa. Aivojen rakenne ja toimintaperiaate ja mutkikkuus ovat kuitenkin haasteita joita ei ole vielä onnistuttu ylittämään. Olen siis pelkästään kompatibilisti.

Tässä mielessä jos joku kysyy minulta että onko mekaaninen robotti vapaa, en kysy onko siinä jossain kohden jotain satunnaisgeneraattoria. Sen sijaan keskityn siihen kysymykseen siitä onko sillä tietoisuutta.

Filosofinen zombie vs. zombiefilosofia

Joskus sitä ihmettelee miksi sitä vierailee ja tutustuu ns. teologiseen materiaaliin. Joskus tätä ihmettelee itsekin. Sitten tulee niitä hetkiä kun vierailee ja tutustuu em. materiaaliin siksi että yrittää tehdä jotain muuta. Tiedäthän, asioita ja juttuja. Maanläheisiä, konkreettisia, fysikaalisia, asioita. Stuff, you know, things. Tässä yhteydessä törmäsin siihen mitä Scott Klusendorf on kirjoittanut siitä miten "Walking Dead" -televisiosarja avautuu kristitylle. Teksti on kelvannut kristilliseen lehteen. Siitä voi ottaa irti muutamia ajatuksia. Sillä vaikka aihe onkin teologiaa, se itse asiassa hypähtää valtaosin mielenfilosofian ja kognitiotieteen alueelle. Ottamaan kantaa asioihin joiden kohdalla tekisi mieli kysellä siitä että miten se NoMa -puoli sitten oikein menikään. Sillä siihen viitataan varsin helposti jos kognitiotieteilijä ottaisi kantaa teologisiin kysymyksiin. Tosin vihattu uusateisti Dawkins onkin sanonut jotain siitä että teologia näyttää ottavan varsin usein kantaa maailman toimintaan, joka taas tekee niistä falsifioitavissa olevia ellei peräti falsifioituja käsityksiä.

Klusendorf ottaa televisiosarjasta tarkkailuun ensimmäisen tuotantokauden dramaattisen tutkimuslaitoksen ja sen tutkijan. Kuvitteellinen tutkija Edward Jenner kuvaa zombeja ja näiden aivotoimintaa "Speaking of the brain, he states, “It’s a person’s life-experiences, memories, it’s everything. Somewhere in that organic wiring, all those ripples of light, is you, the thing that makes you unique and human.” To make sure the point is not lost, he zooms in on the frontal lobes for a closer look: “Those are synapses, electric impulses in the brain that carry all the messages. They determine everything a person says, does, or thinks from the moment of birth until the moment of death.” In short, Jenner says that we are nothing but our physical brains. All of our thoughts, feelings, and convictions are determined by synapse firings. When synapse activity ceases, you cease. At this point, Jenner is no longer doing science. He’s doing philosophy."

Lausunto on oikeansuuntainen, mutta hyvin erikoisella tavalla. Kun katsotaan Jennerin toimintaa, voidaan huomata että sarja itse asiassa ottaa tuossa kohden varsin niukasti kantaa tietoisuuteen. Itse asiassa koko tuo sarjan arviointi näyttää minun silmääni joltain jossa "Walking Dead" on aiheena vain varsin pinnallisesti, ikään kuin aasinsiltana toisiin kysymyksiin. Lisäkiinnostavuutta asiaan tuo se, että sarjan hahmot itse asiassa ottaa kantaa tietoisuuskysymykseen toisaalla. Mutta ei oikeastaan juuri tuossa kohdassa jonka tehtävänä on enemmänkin selittää kausaalisia tekijöitä zombieapokalypsissa. Jenner opettaa sen, että aivotoiminta ensin lakkaa ja sitten se käynnistyy oleellisesti erilaisena. Tämä taas on sarjassa havaittu mittaamalla hermosoluja teknologialla joka tietääkseni on nykyään vielä tieteisfantasiaa.

Jos katsomme muistia, havainnointia ja ajattelua ne ovat toimintaa ja tekoja. Ajattelu on prosessointia. Kaikki Jennerin mainitsemat asiat ovat kysymyksiä jotka Chalmers näkee "Soft Problems". Ja hänenkin mukaansa neurotieteet voivat varsin hyvin ottaa kantaa tähän. Näin ollen tulkitsija hyppää melko pitkälle väittäessään että Jenner tosiasiassa ottaisi kantaa siihen ovatko zombiet tietoisia tai onko niillä kvaliaa. Se, että ottaako Jenner kantaa siihen että tämä selittää ns. "Hard Problems" on perin kyseenalainen.

Mutta se menee pahemmaksi.

Klusendorf jatkaa että tässä kohden on syviä ongelmia joita materialismi ei selitä ja jotka sen pitää selittää.Apuna hän käyttää Searlen ajatuksia. "Right away there are difficulties, as Jenner never says how nonmaterial minds emerge from purely physical processes. Nor does he show how consciousness arises from unconscious brain matter. As John Searle points out, “The leading problem in the biological sciences is the problem of explaining how neurobiological processes cause conscious experience.” If that were not challenging enough, Jenner’s materialism must also explain how these nonmaterial minds cohere with the physical states of the brain. The interaction between nonmaterial minds and physical bodies is difficult to explain, given materialism."

Searlella on itse asiassa aivan oikein kannanottoja aiheeseen. Ja Walking Deadin kannalta soveliaasti tähän liittyy kiinalaisen huoneen lisäksi filosofinen zombie. Molemmat mielenfilosofiaan liittyviä oleellisia pähkinöitä. Klusendorf on kuitenkin väärillä jäljillä selittäessään sitä miten tämä on ongelma naturalismille. Näiden filosofisten ongelmien perustilana kun ei ole lainkaan selittää että naturalismi on pakosti epäonnistunut tai väärä. Heidän perusteesinsä on että "ei tiedetä eikä voida tietää". Ja jos tästä lähtisi vetämään päätemiä siihen että sielukonsepti olisi rationaalinen olisi tehnyt pahan virheen. Aukkojen Jumala -argumentti kätkeytyy hyvin lujasti tämänlaiseen ajatteluun. Jos kiinalaienn huone tai filosofinen zombie on argumentti sieluun uskomisen puolesta se on sama kuin sanoisi "emme tiedä emmekä voi tietää joten tiedämme". Joka on sisäisesti ristiriitaista. Tämä virhe on niin oireellinen että se nostaa Klusendorfin analyysissä esiin vakavan ristiriidan. Miksi naturalistien pitäisi selittää yliluonnollinen "nonmaterial mind", kuten tuosta lainauksesta voitiin lukea. Kun samanaikaisesti kirjoitus itsekin tunnustaa että Jennerillä on tietty maailmankuva joka määrittelee mielen tietyllä tavalla "He’s espousing a philosophical worldview known as scientific materialism (SM). According to SM, everything in the universe must be explained in strictly physical terms, meaning that nonmaterial things such as souls, God, and human dignity are not items of true knowledge."

Tämä ongelma on tuttua muualtakin filosofiasta. On esimerkiksi argumentti joka kieltää ajatustenluvun. Se menee seuraavalla tavalla (P1) Mielemme on omamme ja jakamaton. (P2) Ajatustenluku vaatisi että mieli olisi jaettu. (J) Joten ajatustenluku ei ole mahdollista. On selvää että päätelmä on koherentti. Mutta jos kannatat ajatustenlukua olet joka tapauksessa erimielinen premissistä P1 joten et välitä siitä. Samoin on todella omituista vaatia että naturalistit selittäisivät eifysikaalisen mielen jos naturalistit hylkäävät eifysikaalisen relevanttiuden in first place. Tämä kertoo syvistä ongelmista, Klusendorf ei tosiasiassa aseta naturalismia kritiikin alle osoittamalla että tämä on epäkoherentti ja ristiriitainen vaan asettamalla naturalismille vaatimuksia ulkopuolelta. Perimmiltään naturalismi siis päihitetään esiolettamalla että mieli ei ole naturalistinen ja sitoutumalla tähän ja pitämällä tätä ongelmana fysikalismille. Kun tämän pitäisi olla se mistä tässä debatoidaan pitäisi asian tietysti olla premissin sijasta johtopäätös. Mutta kaikkea ei voi  saada, ainakaan tämänlaatuisten uskonnonystävien kanssa. (Ei myöskään perustelukeskeistä keskustelua, tiemmä.)
1: Tämä on muuten tuttua myös Puolimatkalla ja Plantingalla. Warrant salakuljettaa juuri samanlaisen virheen järjestelmään. Ja sama kömmähdys on niillä jotka argumentoivat että ateismi väistämättä johtaisi nihilismiin ja jotka aloittavat määrittelemällä moraalin vaikkapa ihmiskunnasta riippumattomaksi tai vaatimalla siltä ikuisuutta tai jotain muuta Platonin ideamaailmasta peräisin olevaa lähtökohtaa. Nämä ovat partukulaareja teorioita siitä mitä moraali on. Ja koska moraalille on monia erilaisia määritelmiä ei tämä tietysti sano että ateistilla ei voisi olla jotain muuta määritelmää moraalisuudelle. Ajatus on sama kuin perustelisi että joku ihminen ei ole neekeri ja sitten tältä pohjalta selittäisi että hän ei voi olla mitään rotua, kuten kaukaasialainen tai kiinalainen. Että tämä eineekeriys todistaa että henkilö ei kuulu ihmiskuntaan. Ei ole kovin vakuuttavaa argumentointia tämä. On inaisen puutteellista ajattelua.

Itse asiassa jos ajatellaan mielenfilosofiaa, on meillä edessä mielenkiintoinen ongelma. Se tiivistyy Daniel Dennettin "Intuition pumps and other tools of thinking" -kirjassa esiintyneeseen argumenttiin joka koskee mielenfilosofian klassikkoa. Siinä on Mary joka ei ole nähnyt punaista. Hän on kuitenkin neurotutkija jolle on kerrottu kaikki propositionaalinen tieto siitä mitä punaisen havaitsemiseen liittyy. Dennett huomasi että tämä argumentti on vakuuttava tasan niin kauan kuin kannat mukana premissiä siitä että mikään tietomäärä ei riitä.
1: Tarkemmin : että tämän takana on enemmänkin jokin sellainen jota Dawkins kutsuisi nimellä argument from personal incredulity. Joka on Aukkojen Jumala jossa tiedon aukko on korvattu ajatuksella jossa oma mielikuvitus ja se että itse ei osaa keksiä jotain asiaa tarkoittaisi että kohdalla olisi todella aukko jota ei voisi ylittää. Eli aukkojen Jumala vielä huonompana versiona.

Ihmisen on vaikeaa uskoa, mutta on itse asiassa aivan mahdollista että tämä johtuu vain siitä että ihminen ei osaa kuvitella mitä kaikkea tiedosta voi saada irti. Näin esimerkiksi jos Mary laittaa itsensä hermosolunlukukoneeseen ja vaikka hän ei olisi nähnyt yhtään kertaa mitään muuta kuin mustaa ja harmaata, niin jos hänelle annettaisiin siniseksi maalattu banaani, hän voisi lukea hermostopäätteeltä että se ei vastaa sitä tietoa mitä vastaa punaisuuden näkeminen. Ja näin hän ei menisi lankaan asiassa. Toisaalta kenties hän voisi ohjata impulsseja päähänsä niin että aivoja ärsytettäisiin ilman silmien ärsyttämistä. Ja näin saataisiin punaisen kokemus jonka hän tunnistaisi. Tämä on mahdollista. Joten argumentin voima melkolailla katoaa. Ihan siksi että tätä argumenttia on käytetty ns. mahdottomuusargumenttina. Ja tämänlaiset nyt muuttuvat kupliksi sen jälkeen kun esille nousee se että mahdottomiksi väitetyt voivatkin olla mahdollisia ; Ei tarvitse edes osoittaa että nämä vaihtoehdot ovat reaalisia, kunhan niitä vain ei ole falsifioitu.

Tätä kautta voidaan nähdä että "Hard Problem" on itse asiassa perimmiltään maailmankuvallinen ongelma. Se ei ole niin ylitsepääsemätön tai relevantti kuin voisi ajatella. Sen sijaan jos me mietimme selittämistä ja selittämisvaatimusta niin tosiasiassa sielukonseptin ongelmana on hyvin ongelmallinen asia. Nimittäin juuri se että me olemme aineellisia fysikaalisia kohteita. Ja sielun pitäisi olla aineeton. Teistien pitäisi osoittaa millä mekanismilla tämä tapahtuu. Klusendorf toiminee tässä kohden siten että hän sanoo että "heillä ei ole sellainen teoria". Syynä on siis se että koska selitys on fysikalistinen heidän ei tarvitsisi todistaa omaa kantaansa mitenkään. Joka on ajatuksena omituinen koska Klusendorf käyttää argumenttina jotain jossa fysikalistien tulisi selittää tietoisuutta keinoilla jotka ylittäisivät fysikalismin. Ja tässä yhteydessä ei jostain syystä saa sanoa että "ei olla sellainen teoria". Kaikki pitää selittää. Joten kyllä se selittämisvastuu on sitten myös sielukonseptiin uskovien puolella.

Ja itse asiassa vielä pahemmin.

Sillä jos mietitään sielun toimintamekanismia, sen tärkein piirre on se että se aikaansaa väkisinkin empiirisen vasteen. Ei siksi että sielu olisi aineellinen tai käyttäisi fysikaalista energiaa. Vaan sen takia että ihmiskeho on aineellinen ja toimii fysikaalisella energialla. Kun aine liikkuu, tapahtuu muutoksia jotka empiristi mittaa ns. voimana. Fysikalisti katsoo massaa ja nopeutta, eikä sitä onko liikuttaja henki vai kimpoava pallo. Ja jos sielu aikaansaa muutoksia aineessa sen pitää käytännössä väkisin näyttää siltä kuin aineen ja energian säilymislakia rikottaisiin tavalla jossa systeemiin tulee ulkopuolelta energiaa. (Sielu liikuttaa tiiltä tai ruhoa. Ulkopuolinen voima muuttaa liikeratoja. Se näyttää energian säilymislain rikkomiselta.) Koska empiirinen vaste on olemassa tämä muuttaa sielun ja ruumiin yhteyden tutkimisen "soft problemiksi". Siis sellaiseksi joka on tutkimuksen piirissä. Yhteyden selittäminen ei siis ole mahdotonta. Ei ole "emme tiedä emmekä voi tietää" -tilanne vaan "voimme tietää joten miksi ihmeessä teillä ei ole mekanismia sielun ja aineen yhteensovittamisesta?". Tämä on itse asiassa suuri ongelma. Ja siksi mielenfilosofiassa kartesiolaisella dualismilla on suunnilleen yhtä paljon selitysvoimaa kuin vitalismilla ; Fiksut teologit - ja jopa tumpuloimmat kreationistit - ovat siirtyneet puhumaan kehosta älykkäästi suunniteltuina koneina joissa on informaatiota sillä vitalismi is fucking dead.

Mielenfilosofiassa naturalismin kritiikki onkin latistunut "emme voi tietää vaikka fysikalismi olisikin totta" -henkisiksi ajatuskokeiksi. Joiden perussävy on itse asiassa melko epäkiinnostava. Sillä looginen positivismi on kuollut ja empiristit eivät vaadi "perusoletuksettomuutta". Näin ollen Klusendorf onkin, hyvin monien muiden mielenfilosofiaa käsittelevien uskonmiesten tapaan, jämähtänyt toisen maailmansodan jälkeiseen tieteenfilosofiaan. Valitettavasti empiristit eivät leiki tuota peliä. Joten tosiasiassa jopa silloin kun fysikalismi nousee näissä keskusteluissa esiin, ei tässä oikeasti enää puhuta siitä fysikalismista jota tieteenfilosofit ja tieteentekijät kannattavat. Tässä rakennetaan ovela olkiukko jossa väitetään että fysikalismi on loogista positivismia ja sitten siltä vaaditaan loogisen positivismin ehtoja. Jotka on tietenkin osoitettu mahdottomiksi jo kauan aikaa sitten. (Mikä muuten on jälleen yksi tapa tehdä se virhepäätelmärakennelma jossa "ensin mieli on jakamaton" ja sitten selitetään ajatuksenluvusta tämän premissin valossa.)

Kaiken kaikkiaan hänen tekstinsä demonstroi varsin vakuuttavasti sitä erikoista tilannetta joka on Daniel Dennettillä tullut usein vastaan. Hän ei kiistä tietoisuuden olemassaoloa. Hän päin vastoin hakee sille selitystä. Kun ihmiset lukevat hänen argumenttinsa ja päättävät että premisseistä seuraa johtopäätös, he päätyvät siihen että Dennett selittäisi mutkikkaasti sitä miten ihmisellä ei ole tietoisuutta. Että miten tietoisuus on illuusio. Joka on väärintulkinta. Väärintulkinta joka johtuu siitä että omasta tietoisuuden määritelmästä ei haluta luopua.
1: Ja tässä kohden on oleellista huomata että on eri asia sanoa että Dennettin tietoisuuden määritelmä on väärä ja premissit epäuskottavia kuin sanoa että Dennett selittää että tietoisuutta ei ole. Ja juuri jälkimmäistä tässä tehdään. Joka on se ongelma.

Itse voisinkin nostaa esille jännittävän jatkoajatuksen.

Nimittäin sen että mitä "fysikalistisen mielenfilosiofin" tai muun "pahan naturalistin" tulee itse asiassa selittää. Selittäminen vaatii aina että on jokin ilmiö joka pitää selittää. Klusenforf on tässä ovela sillä hän viittaa tietoisuuteen. Moni naturalisti ja fysikalisti uskoo siihen. Mutta samalla hän asettaa sen selittämiselle omituisia lisäehtoja joita käytännössä kukaan fysikalisti tai naturalisti ei kannata. Hän määrittelee tietoisuuden näistä poiketen ja pitää tätä fysikalistien ongelmana. (Joka veivaa jälleen tätä tuttua virhetyyppiä.)

Tämän ongelman selittämisessä "Walking Dead" on itse asiassa mainio. Sillä se tarjoaa zombeja. Ja siinä missä filosofinen zombie on olento jonka ulkoinen käytös on identtistä tietoisen ihmisen kanssa - heillä vain ei ole kvalioita - on "Walking Deadin" zombejen kohdalla erikoinen tilanne. Käytös on hyvin erilaista. Mutta on epäselvää ovatko he tietoisia. Sarja itse asiassa käsittelee asiaa monessakin otteessa. Hershel on toisessa tuotantokaudessa mies joka pyydystää ja pitää zombeja ladossa. Sillä vaikka zombejen käytös on erilaista, niillä voi olla tietoisuus. Hershel toivoo parannusta. Hänen perheensäkään ei kutsu zombeja kävelijöiksi ("walker") vaan äidiksi ("mom"). Hershel uskoo zombiet kuolleiksi ja tiedottomiksi siinä vaiheessa kun näihin kohdistetaan hirveää ulkoista väkivaltaa. Jauhelihaksi muuttuva zombie ikään kuin konkretisoi hänen mieleensä että kukaan elävä ei voi selvitä sellaisesta. Tämä on eksistentiaalisesti vakuuttava. (Itsekin olen nähnyt junan alle jääneen. Ja on hyvin vaikeaa uskoa että mikään ylösnousemus henkiinherättää sellaista!) Mutta tietenkin tämä on filosofisesti epätyydyttävä. "Walking Dead" tuokin kolmannessa tuotantokaudessa Miltonin joka uskoo että zombieihin jää jokin kaiku tietoisuudesta. Hän vakuuttuu vasta kun pitkäkään elossaolevaan ihmiseen tehty kelloon ehdollistaminen ei aikaansaanut minkäänlaista tunnistumis-ehdollistumisreaktiota zombiessa.

Hershel katsoi ulkoisia piirteitä. Ja Miltonkin mittasi ulkoista käyttäytymistä. Ja nämä ovat kvalian kannalta mielenfilosofisesti irrelevantteja. Sillä kvaliaan ei ole pääsyä. Tästä kuitenkin seuraa ongelma. Sillä jos me olemme empiristejä voimme aivan oikeasti sanoa että tietoisuus on se joka selittää havaitsemamme käytöspiirteet joita kutsutaan tietoiseksi käyttäytymiseksi. Ja tämän ulkopuolella ei ole mitään selitettävää. Jos siis zombieilla on kvalia, se ei ole yhtään mitään jota empiristin täytyisi selittää. Se että empiristiltä vaatii kvalioiden tutkimista ja selittämistään on perimmiltään sekin vain hieno tapa sanoa että "naturalismi ei voi selittää miten einaturalistinen mieli toimii naturalistisessa ruumiissa."
1: Kvaliapuolen ongelmia harvemmin tuodaan esiin silloin kun puhutaan ihmisten kuolemasta. Sielukonseptissa on vahva sävy jossa kuolleen ruumiilla ei ole tietoisuutta. Että kuoleman jälkeen sielu siirtyy tuonpuoleiseen. Mutta tosiasiassa kvalia-ajatuksen perusongelma on se että kuoleman ja eitietoisen yhteys on aina vain pinnallinen ja empiirinen havaitsemiseen perustuva. Mistä esimerkiksi oikeasti voidaan sanoa että ruumiilla ei ole kvaliaa? Neuronitoiminta ja muuhan on vain pinnallisuutta ja epätyydyttävää. Mistä siis tiedämme että ruumis ei koe kremaatiota ja säily vielä poltetussa tuhkassakin? Mehän vain päättelemme ruumiille puhuesseammekin, että ruumis ei kuuntele vaikka tosiasiassa ruumis ei vain vastaa. Joka tavallaan korostaa sitä miten tässä ei ehkä ole mietitty kaikkia asioita ihan loppuun asti kun kvaliasta manataan, kuten yleistä on, jonkinlaista vakavien filosofien hyväksymää uussielua.

Jos kvaliaa ei voi havaita käytöksessä eikä aivokuvassa, miksi naturalistien pitäisi selittää se? Koska se on joku empiirisesti havaittu ilmiö? Miten niin voi jos sitä ei voi havaita mitenkään? Tässä siis tavallaan luodaan selitettäväksi jotain jota ei ole mikään velvollisuus selittää. Sillä selittämättä jättämisestä ja koko konseptin irrelevantisoimisesta ei tule mitään ristiriitaa naturalistiseen ajatteluun. Ei ole mitään joka täyttäisi selitettävän ilmiön ominaisuudet. Eikä mitään jonka ohittaminen johtaisi sisäisesti ristiriitaiseen fysikalismiin. Itse olen käytännössä varma siitä että kvalia onkin eräänlainen pseudo-ongelma. Jotain jota rationalistit laativat rationalistien ehdoilla mutta joita he esittävät empiristisinä ongelmana empiristeille. (Mikä ei falsifioi kvalioita. Teoria kvalioista on lähempänä sitä luokkaa jota pahat naturalistit kutsuvat nimellä "eivät edes väärässä".)

Lopuksi pieni huomautus determinismistä.

Klusendorf ottaa esille vielä omituisen asian. Nimittäin motiivin ja sosiaalisuuden. "Jenner’s speech, however, suffers from an even bigger flaw. If everything about human beings can be reduced to predetermined patterns of synapse firings in the brain, why is he trying to persuade his guests to adopt his point of view? After all, their thoughts are also predetermined by their individual synapses, meaning they are not free to think any differently than they already do. Thus, in the very act of trying to persuade, Jenner undermines his own case for determinism. His predetermined thoughts can be no more rational than theirs."

Tämä kohta on jotain joka on äärimmäisen yleistä ihmisillä jotka ovat huonoja mielenfilosofiassa. Jos otamme determinismin, sen kohdalla on syytä huomata että ihmisen kokemat motiivitkin ovat deterministisiä. Jennerin toiminnan takana voi siksi olla vaikkapa se, että evoluutio on ohjannut ihmiset olemaan sosiaalisia. Plantingaa mukaillen voisi korostaa että evoluutio tukee toimintaa joka edistää elossaoloa. Ja yhteistyö ja sosiaalisuus ovat tässä hyvin tehokkaita niin susilaumoilla kuin ihmisilläkin.

Lisäksi puhe on aistiärsykkeitä joihin deterministi reagoi kuten muihinkin ulkoisiin ärsykkeisiin. Puhe voi muuttaa mieltä kuten päinputoava kivi voi aktivoida ihmiset siten että he mekaanisen deterministisesti laittavat silmät kiinni ja väistävät kiveä. Tai jäävät sen alle. Determinismi ei tarkoita että mielipide ei muuttuisi. Se tarkoittaa vain sitä että maailman muutokset ovat lainomaisia ja niissä ei ole sattumaelementtiä.

Toisaalta Klusendorf sekoittaa myös vakaumuksen ja rationaalisuuden. Jos ihminen uskoo determinismiin niin hän voi silti ajatella että joku ajatus on rationaalisempi ja paremmin perusteltu kuin toinen. Jopa stoalaiset uskoivat että ihmisen kohtalo oli ennaltamäärätty, mutta hekin arvostivat ataraksian tavoittelua ja apatheiaa, tunteiden hillintää. Syynä on se, että vaikka ihmisellä ei ole mahdollisuutta valita kohtaloaan ja mieltymyksiään, osa tavoista on silti kunniakkaampia. Näitä konsepteja ei vain ole sidottu vapaaseen tahtoon.
1: Hyvin harva korostaisi determinismin ongelmia kalvinismissa. Jossa on predestinaatio, eli determinismi yhdessä Jumalauskon kanssa. Kukaan tuskin sanoo että kalvinistit ovat idioottimaisia puhuessaan uskostaan vain siksi että he ovat pelastukseen determinoituja. Että he eivät ole enemmän oikeassa kuin joku muu jolla on eri vakaumus. Kalvinistit katsovat että jotkut ovat predestinoituja väärässoloon ja helvettiin. Minä taas katson että jos determinismi on tosi, on moni teisti kyllä determinoitu olemaan järkähtämättömällä ja tyhmällä tavalla idiootteja. Sama asia tavallaan tämä.

Lisäksi Klusendorf sotkee asiaa pahasti jo siinä että hän sekoittaa fysikalismin determinismiin. Tosiasiassa jos tutustuu vaikkapa Balaguerin "Free will as open philosophical problem" -kirjaan voi huomata että determinismi ja inkompatibilismi eivät ole ainoat pelit kaupungissa. On moniakin "puhtaasti fysikalistisia/naturalistisia suuntauksia" joissa esimerkiksi otetaan kvanttifysiikan indeterminismi huomioon. (Moni ei hyväksy sattuman olevan mikään joka pelastaa vapaan tahdon, mutta determinismiä se ei voi olla by definition.) Ja toisaalta vapaa tahto voidaan määritellä siten että täysin mekanistinenkin aivo voisi tuottaa vapaan tahdon. (Olen aivoni joten miksi päätöksen pitäisi tulla niiden ulkopuolelta. Entä jos vapaa tahto on juuri se että minun aivoni toimii ja päättää nostaa kättäni, eikä siten että ulkopuolinen taho pakottaa ruumiini tekemään nostamaan käteni vintturilla jolloin minun ruumiini liike on hänen vapaan tahtonsa seurausta. Kunhan hänen aivonsa tekee tämän vapaaehtoisesti.)

Hyppy determinismiin on siis sekin "varsin liikaa". Ja tämän loikankin jälkeen ja sen hyväksymisen jälkeen determinismiäkin käsitellään päin persettä. Kaiken kaikkiaan Klusendorf on siitä mielenkiintoinen että hän tiivistää klassisen argumentiston juuri ne soveltamistavat jotka ovat yleisiä niiden parissa jotka lähtevät teologian ymmärryksen kautta dilentantisoimaan mielenfilosofiaa ja kognitiotiedettä. Niillä lienee jokin yhteys rationaalisen ihmisen ajatustenpyörittelyyn. Mutta on niitä pirun vaikeaa silti nähdä mitenkään pätevinä juttuina. Ne lähinnä kertovat että ihmisellä on rationaalisuuteen kykyjä, mutta niiden vahvuusalueet ovat jossain ihan muualla. Ja kenties olisi kaikkien mielenterveydelle parasta jos sinne vahvuusalueelle mentäisiin. Sillä kokemukseni mukaan tämäntyyliset ihmiset eivät opi virheistään, joten virheilylle ei ole mitään kunniallista tekosyytä.

Klusendorfin argumentaatio nimenomaan tämän fysikalismin/naturalismin kritiikin kohdalla onkin jossain mielessä hyvinkin verrannollinen käveleviin kuolleisiin. Argumentissa ei ole eloa, mutta silti massoina pyörivät ympäri internettiä, yrittäen mahdollisesti vaania, viedä ja ahmia mennessään mahdollisimman monien aivoja. (Käännytystyö.)

Onko elämä arpapeliä ja Suomeen syntyminen lottovoitto?

Eräälle blogistille on syntymässä vauva. Hän saa onnitteluja ; "Onnittelut isälle vauvasta, ja vauvalle siitä, että syntyi." Onnittelu on tässä kohden itselleni hieman haasteellinen asia.
1: Ensinnäkin sen vuoksi että suhteeni oman elämäni mielekkyyteen ja arvoon on se, että "elämän jatkaminen on mielekkäämpää kuin itsemurhan teko, mutta ei vaivan aloittamisen arvoista." Sillä itsemurhassa on vaikutuksia ja se iskee aivan eri tavalla kuin se, että ei vain koskaan ala olemaan olemassa.
2: Toisaalta on aina syytä onnitella ihmisiä jotka luultavasti haluavat vauvan. Kun ihminen tavoittelee elämäänsä jotain ja sitten se tulee elämään on selvää että asiasta on kiitollinen. Itse haluan tosin pysyä lapsettomana. Vakiotilan jatkumisessa olisi omituista pyytää onnitteluja joten en tietenkään odota että ihmiset onnittelevat minua siitä että "onnea, onnea, kun ei teillä vieläkään ole vauvaa!" Onnittelu jotenkin kuuluu juuri elämäntilannemuutoksiin. Toisaalta kun meillä oli 2005 sellainen tilanne että kuukautiset olivat perheessä pahasti myöhässä, jännitimme ns. raskaustestin äärellä. Ja jostain syystä kun tässä ei tullut lasta, eivät ihmiset onnitelleet tästä. Vaikka tilanne oli rehellisesti sanoen helpotus.

Eli koska eksistentiaalinen onni on niin vaikeaa on kenties syytä katsoa asiaa toisella tavalla. Lähestyä onnittelua onnenkaupan, todennäköisyyspelin, kautta.

Kun tarkastellaan arvontoja, voidaan ajatella että on kaksi tapaa suorittaa reilu arvonta.
1: Lottotyylinen mahdollisuus jossa ensin valitaan numerot. Numeroita ei ole tässä vaiheessa vielä arvottu. Ja tällöin ostetaan mahdollisuus. On potentiaalia joka sitten konkretisoituu johonkin aktuaalisuuteen eikä toiseen.
2: Raaputustyylinen arvonta joissa ensin suoritetaan arvonta ja sitten ihminen valitsee tietämättä. Tässä ei tosiasiassa ole mitään "mahdollisuutta". Voitto joko on tai ei ole arvassa. Epävarmuus on enemmänkin episteemistä. Ihmiset pitävät arvontaa reiluna jos se suoritetaan siten että kukaan ihminen ei ole tietänyt ja päättänyt kuka voittaa ja kuka ei.

Tuon tyylistä esittämistapaa voisi pitää jonain jolla on helppoa selittää miten deterministit ja indeterministit suhtautuvat yllätykseen. Indeterministien mukaan Jumala pyörittää lottokonetta ja deterministien mukaan Jumala myy arpalippuja. (Deterministit tosiasiassa näkevät jopa lottoarvonnat siihen tyyliin kuin ne olisivat raaputusarpoja.) Tai jos eivät ole teistejä niin sama ilman jumaluuksia. Kiinnostavaa on että molemmissa todennäköisyyksiä arvioidaan samoilla kaavoilla. Sekä lotossa että arpalipuissa pelaamisen kannattavuutta arvioidaan voiton odotusarvolla, voiton todennäköisyydellä ja vastaavilla matemaattisilla konsepteilla. Matematiikka ei tässä mielessä välitä.

Syntyvä ihminen on tässä mielessä vähän onnenpeliä. Hänen tulevaisuutensa on avoin. Kalvinistien mukaan Jumala on predestinoinut tämän syntyneen ihmisen Paratiisiin tai Helvettiin. Monien muiden mukaan taas lapsen tulevaisuus on laajemmassa mielessä avoin ja hän voi esimerkiksi valita tulevaisuutensa ja tehdä päätöksiä. Ihmisen tiedon kannalta tämä on irrelevanttia koska meillä ei missään tapauksessa ole "pääsyä Jumalan päähän". (Myös vertauksen eiteistisessä mielessä.) Potentiaalia on pankinjohtajasta siihen pultsariin joka nukkuu porttikongissa. Kenties vauvasta tulee presidentti, kenties sarjamurhaaja, ja jopa pieni todennäköisyys on siihen että hänestä tulee molempia.

Minun äitini ei esimerkiksi voinut tietää kannattaako minut abortoida. Tälläiset arviot voidaan tehdä vasta havaintojen jälkeen. Ja kaiken lisäksi vain minä voin tietää tämän. Se on sääli. Mutta niin kauan kun vanhemmilla ei ole pääsyä "Jumalan mieleen" on heidän vain arvioitava voiton todennäköisyydet ja voiton oletusarvo, toimittava sen mukaan ja sen jälkeen toivottava parasta. Tässä prosessissa tarvitsee - enempien yöunien lisäksi - roppakaupalla onnea. Ei minulla muuta.