Ideologioiden historiasta irtautuminen

Kun katsotaan historiaa, on yleistä katsoa asiaa "hedelmistään puu tunnetaan" -asenteella. Näin esimerkiksi kristillisten kulttuurien menestyspiirteet ovat kristinuskon ansiota. Puhutaan arvomuisteista ja vastaavista. Toisaalta usein irrottaudutaan vaikkapa noitavainoista ja ristiretkistä. Niissä selitys on että koska taustalle voidaan nähdä poliittisia syitä, ne eivät ole uskonnollisia syitä.

Toisaalta poliittisia syitä voidaan nähdä esimerkiksi sairaanhoidon taakse. Lääkärien olemassaolollekin on poliittisia tavoitteita. Ne vain helposti nähdään kristillisiksi. Noitavainojen kohdalla moni puhuukin siitä miten ennen on eletty erilaisia aikoja.

Näin ollen esimerkiksi kristittyjen pahojen ihmisten tekemisiä katsellessa keskustelu muuttuu helposti muotoon jossa keskustellaan siitä miten tuo yksilö on ollut kenties edustava. Tekemällä poikkeuksia oikeutetaan se, että jotkin asiat jätetään pois. Eli toisin sanoen "hedelmistään puu tunnetaan" -tulkinta muuttuu siihen että ikävät tosiasiat jätetään käsittelemättä "ei-edustavina". Samalla kun vastaavat positiiviset ilmiöt jopa samojen henkilöiden toimesta nähdään asiallisina ja kristinuskon ansioina. Kuin vain hyvä olisi se mitä on jätetty taakse.

Perinteisesssä ajattelussa tämä ongelma on tuttu. Moni tiedostaakin että on ristiriitaista olla fundamentalisti ja vedota "eri aikoihin". Jos moraali on objektiivista ja tätä kautta muuttumatonta aina ja nyt, on ymmärrettävää miksi ~2000 vuotta vanhat Jeesuksen opetukset ovat malli sille miten politiikkaa pitäisi tehdä nykyään. Mutta jos selitetään että vanhan testamentin lait sopivat paimentolaiskulttuuriin ja että se heijastaa vanhaa ajankuvaa, viitataan siihen että moraali onkin muuttunut jostain syystä. Vaikka Jeesuksen maanpäällisten tekojen kautta. On selvää että moraalinormisto ei voi olla aikaan sidottua ja objektiivista, muuttumatonta ja ikuista samanaikaisesti.

Asian tiedostaminen tuntuu olevan hankalampaa kun puhutaan perinteistä ja vaikka kulttuurin arvomuistista ; Siksi onkin erikoista että historiaa katsellessa suuri osa ajasta on selvästi sellaisen vallan alla jossa politiikka on välineellisesti käyttänyt kristinuskoa vaikka sotimisen oikeuttamiseen. Mutta samalla kristinusko on sitten vaikuttanut niin että se, eikä poliittinen peli ja muut vaikutteet, ovat vaikuttaneet niissä asioissa jotka nykyajan ihminen näkee hyvinä. Niiden kohdalla puhutaan vuosituhantisesta perinteestä. Ikään kuin vuosituhantinen perinne voisi olla mikään millään joka on ollut täysin vaikutusvallaton. Niin vaikutusvallaton että se ei ole voinut estää poliittista peliä tai muuttaa arvovalintoja edes kirkollisten johtajien saati ristiretkeläisten kohdalla...

Tällä kaikella on merkitystä koska tosiasiassa erottamalla tehdään vielä yksi asia. Monesti menneisyyden vallankäytöistä muistutetaan siksi että nykyajassakin uskonnolla käytetään valtaa ja kristinusko ei suinkaan ole vallassaoloaikanaan poistanut näitä efektejä yhteiskunnasta. Länsimaissa kristityt selvästi pystyvät hyvinkin vähän jarruttamaan kristillisiä metelöijiä ja äärimmäisliikkeitä. Onkin erikoista ajatella että kristinusko tunnustaa voimattomuuttaan historianhallinnassa. Kristinusko ei ole torjunut politikointia ja noitavainot ja ristiretkiä. Evankelisulterilainen kirkko esittää että se on suojellut kouluopetuksella fundamentalismin nousulta. Kuitenkin se tosiasiassa suojelee fundamentalisteja ja pitää heitä kirkossa. Eikä se onnistunut torjumaan 1990 -luvun saatanapaniikkia Suomessa. (Päinvastoin, se ei suurissa määrin huomannut koko ilmiötä samalla kun kirkollisia toimijoita kuitenkin osallistui siihen.) Kirkko tarjoaa ikiaiksen ongelmansa korjaamiseen samaa keinoa jota se on aina yrittänyt ja joka ei ole koskaan ennenkään toiminut.

Ja kenties tämä johtuu siitä että korostaessaan sitä miten uskonnolliset asennevammat ja pahat teot kuuluvat eri aikaan, se itse asiassa aktiivisesti unohtaa valtarakenteet jotka ovat mahdollistaneet nämä ilmiöt. Nämä rakenteet ovat usein nykyäänkin olemassa.

Pitäisikö Skeptikon vastustaa Randin haastetta?

James Randin haaste on luultavasti yksi tunnetuimmista skeptikkohaasteista. Se kuuluu samaan sarjaan Skepsiksen haasteen kanssa. "James Randi Educational Foundation" tarjoaa miljoona dollaria sille joka todistaa paranormaalin ilmiön. "Skepsiksen" vastaavanlaatuinen haaste on 20 000 euroa.

Too elementary, Watson?

Haasteet ovat periaatteessa hyvää mainosta. Skepsis ja Randi tunnetaan hyvinkin vahvasti niiden kautta. Niissä on myös käytännöllisyyden ja riskinottokyvyn henkeä. Koska haaste on olemassa siitä voi ajatella että ollaan itsekriittisiä. Samalla testaus luo mielikuvaa siitä että ei suljeta paranormaali a priori pois maailmankuvallisista syistä. ; Kun tehdään testi, niin Skeptikko näyttää luottavansa tieteeseen ja asettavansa itsensä tulilinjalle. Huuhaahörhöt saavat demonstroida että olisivat oikeassa ja sitten he vain epäonnistuvat tässä. Ja näin rohkea kriittinen ja itsekriittinen ajattelu jyllää ja "tiede demonstroi olevansa oikeassa". Lisäksi miljoona dollaria (ja 20 000 euroakin) on niin haluttava määrä rahaa että haasteesta kieltäytyminen ei tunnu järkevältä. Asian voi todistaa ja rahat laittaa hyväntekeväisyyteen jos ihmeentekijän nöyryys estäisikin rahanhimon. Tai jotain.

Kaikki on tietenkin hienoa, hyvää ja kaunista. Mutta tässä paratiisissa on ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat ironisia. Ne nimittäin eivät ole maailmankuvaeroista kumpuavia. Ne kumpuavat nimenomaan tieteellisestä metodista.

Pieni ongelma:

Pieni ongelma on toki jo siinä että mikä on paranormaali ilmiö. Voidaan kuvitella että 1700 -luvulla kännykkä voisi olla paranormaali kyky. Asia on toki siitä mielenkiintoinen että skepsiksen haasteessa paranormaali voidaan tiivistää "maagiseen ajatteluun" joka on lähestyttävissä esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen menetelmillä. Tällöin paranormaali ei ole by definition tieteen ulkopuolella oleva ilmiö. (Toisin kuin yliluonnollinen joka usein määritellään ekslusiivisesti eliminoimalla luonnonlait.) Tämä tietenkin sopii paranormaaleiden ilmiöiden kannattajille, koska hekin usein esittävät että esimerkiksi ajatustenluku on tieteellä havaittava ilmiö.

Lisäksi ennen koetta keskustellaan osallistujan kanssa mikä ilmiö on. Ja onko se ollenkaan paranormaali Randin mielestä. Näin asiasta on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tämä pienentää ongelmia yllättävän paljon. Tässä mielessä "paranormaalia" ei tavallaan koske mikään sellainen ongelma mitä ei olisi esimerkiksi elämän tai älykkyyden tutkimisessa ; Molemmissa ei ole yhtä lukkoonlyötyä määritelmää. Mutta kun tarkastelunäkökulma on määritelty siitä voidaan saada kuitenkin jotain tietoa. Jotain joka voi olla tässä tietyssä määritteessä jopa hyvin tarkkaakin.
1: Elämä on tässä siitä kiinnostava esimerkki että radiossa Ivan Puopolo haastatteli tutkijaa joka selitti että replikaatioon keskittyvällä elämän määritelmällä virukset olisivat eläviä. On vaikeaa nähdä onki virus vastaesimerkki joka falsifioi replikaation käyttämisen. On vaikeaa nähdä pitääkö määritelmää täsmentää niin että monistuminen säilyy mutta jotain muuta otetaan mukaan niin että virukset saadaan määritelmän ulkopuolelle. Vai tarkoittaako tämä sitä että vaikka intuitio sanoisi että virus ei ole elävä niin se kuitenkin sitten olisi? Tutkija sanoi että "se riippuu siitä haluammeko virusten olevan eläviä". Elämä on tutkijan konstruktio joka määrää tutkimusmenetelmien valintaa. (Kun määritelmä muuttuu, muuttuu yleensä näkökulma ja se millä menetelmin asiaa lähestytään.) Ei mikään objektiivinen ideamaailmassa lillivä konsepti jota etsitään a priorisella tiedolla.

Suuri ongelma.

Mutta sitten taustalla on syvällinen ongelma. Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.

Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi.

Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon.)

Ongelma on varsin rasittava. Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.

On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.

Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.

Lopputarkennus;

Mainittu ongelma ei koske aivan kaikkia asioita yhtä vahvasti. Jos esitetään väite teleportaatiosta, voidaan laittaa kamera suljettuun umpimuurattuun tilaan jossa on vain pieni reikä ilmastoinnille. Ja pyytää tyyppiä hyppäämään sinne teleportaatiollaan. Tässä on vaikeaa astua peliin tilastollisella ilmiöllä. "Levitoi tuurilla" ei ole sellainen tapahtuma jonka laatuisiin haasteisiin tämä tilastollisuus tarttuisi. Tämänlaiset testit olisivat aivan mahdollisia. Niitä tosin on vaikeaa mitoittaa p-arvoille. Temppu joko tehdään tai ei. Jossain mielessä kysymys levitoinnissa ja teleportaatiossa ovat enemmän asian dokumentointia kuin tutkimusta. (Oikeasti asia ei ole ihan näin, ilmiö on vahva ja niistä selviää pienillä otoskoilla. Mutta asian voi tiivistää noin ilman että mitään oleellista menee rikki. Ja kokonaisuus on helpompi ymmärtää arkijärjellä ja arkikielellä.)

Mutta jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä "tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on jälkimmäisiä. Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.

Siksi onkin kenties houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Onhan siinä vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarve turvautua huonoihin kikkoihin kun on hyviä!

Toisaalta sitä voisi kuitenkin myös ottaa mahdollisuudet omiin käsiinsä ja väittää että kykenee hallitsemaan noppien silmälukuja "sillai paranormaalisti". Toki mahdollisuus päästä testistä läpi on olematon. Mutta toisaalta, voitetaanhan sitä lotossakin. Skepsis ei sentään sakota epäonnistumisesta.

---

Asiasta keskusteltiin "Skepsiksen" facebookryhmässä. Ja osa skeptikoista puolusti Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu.

Trollaaminen, intentiot ja ideologia -analyysi

Kirjoitin pari päivää sitten pienen ja pikkumaisen jutun yksittäisestä kommentista. Lausunnon antajasta sanottiin valaisevasti "Berta Lovejoy on trolli, jonka takana on trolliryhmä." Kysymys on mielenkiintoinen, sillä tätä koskee monta sellaista asiaa, jotka saattavat tehdä blogini lukemisesta ylen vaikeaa.

Ilkka Forsblom, joka ansiokkaasti omalla nimellään uskalsi minua lähteä valistamaan korosti teemaa "huomaan jälleen kerran teidän kommentoineen feminismin muotoa, joka on itselleni vieras ja jonka edustajan nimeen en ole ennen törmännyt". Tämä on oleellinen. Yleensä trollaamisen taakse liitetään ajatus epäluotettavuudesta. On kieltämättä totta että jos muodostaa evoluutiosta mielikuvan kreationistien pelleilyiden kautta, niin rakentuu olkiukkoja. Samoin tietenkin käy jos hankkii kokonaiskäsityksensä feminismistä feministejä trollaavien kanssa. Jos joku heittää olkiukkoja feminismisti, kysymys on usein harhaanjohtaminen ja informaatiosota. Sellaisen pohjalta ei tietenkään saa kovin rehellistä kuvaa. Ja feminismi saattaa vääristyä juuri sen takia että on "tutustunut liikaa". Eli kun lukee kirjoja ja nettikommentteja, mukaan helposti nivoutuu kaikenlaista omituista. Saamani varoituksen sisältämä riski on oleellinen ja mahdollinen.

Etenkin kun Lovejoysta tarkistin lähinnä sen, että hänellä on ihan sikana kommentteja. Tarkempi googelointi todellakin paljastaa sen, että Lovejoysta puhutaan hyvin paljon. Ja henki on se, että hänestä mietitään onko hän trolli vai ei. Trollausta epäillään useissa paikoissa esimerkiksi koska "She seems to get top comment on every popular reddid and it's always filled with radfem garbage." Mitä tästä voi sanoa? Henkenä on se, että ihmiset eivät erota feminismin satiiria ja ärsyttävyys mielessä tehtyä trollaamista feminismin esittelystä.

Trolliongelma.

Ensimmäinen asia on se, että tässä on klassisen trolliongelman paikka. Tämä on siitä erikoinen että se on samanaikaisesti epistemologinen, lähdekriittinen että huumoria että tosiasioita käsittelevä ongelma joka on sekä vaivannut mieltäni pitkään, että johon minulla on vain peukalosääntötyyppisiä ratkaisuja. Eli miten voidaan erottaa että joku on trolli ja kuka ei. Syytöksissä haasteena on se, että esimerkiksi Lovejoyn kohdalla on oikeastaan hyvin vähän mihin tarttua. Hänen trolliuttaan toistellaan ja tämä toisto muuttuu todisteeksi siitä että hän trollaa.
1: Trolliksi syyttely on itsessään yksi keino harrastaa informaatiosodankäyntiä. Tästä löytyy oikein tuore esimerkki. Katleena Kortesuin "Ei oo totta" -blogi purki Amplian väitteen jossa syytettiin Tiina Raevaaraa "roskatiede" -blogin pitäjäksi. Lisäksi tätä blogia syytettiin ala-arvoiseksi ja rikolliseksi. Syytös oli tehty korkeintaan aihetodistein. Ja sen tehtävänä oli selvästi diskreditoida sanoma mustamaalaamalla sanoja. Roskatiede -blogin pitäjä korosti että yritys olikin varmasti mitätöidä Raevaaran julkisuudessa sanomia asioita jotka koskevat Ampliaaa ja siellä työskennelleitä muutoin. Se, että ohittaa jonkun lausuman merkityksen sanomalla että "sen on pakko olla satiiria" joutuu perustelemaan miksi tämä on satiiria. Loppujen lopuksi tämä palautuu siihen että osoittaakseen että lausunto on satiiria on palattava premisseihin siitä miksi tämä ei ole feminismiä. Ja juuri tässä premississä on ne suurimmat probleemit ja erimielisyydet. Se, että debatti voitetaan siten että jos on kinaa lähtökohdista sanomalla että omat premissit ovat todet ei ole argumentointia vaan inttämistä. (Joka on sinällään hupaisaa ajankulua.) En ole vielä löytänyt IP -osoitteiden ja muiden vastaavien tapaisiin asioihin joissa löytyy edes yksittäinen trolli, saati trolliarmeija. Kenties Lovejoy on trolli, mutta googlesta kaivamieni todisteiden mukaan tämä ei ole välttämätöntä.
2: Trollia on todella vaikeaa erottaa mielenvikaisesta. Lovejoyn vahvimmat syyt olla trolli viittaavat johonkin joka on minulle muualta tuttu. Internetissä oli "mr Mabus" -pseudonyymillä toiminut mies. Hän oli hyvin ahkera ja pakkomielteinen kommentoija. Hänen tekstinsä olivat pullollaan omituisuuksia. Poliisitutkinta tuli kysymykseen. "Notorious spammer" saatiin kiinni ja tekojen takaa paljastui Dennis Markuze niminen setä jolla oli mielenterveysongelmia ja pakkomielteisyyttä. Asia kävi oikeudessa. Markuzen kommenteissa erikoista oli se, että hän kirjoitti niitä aivan valtavasti. Hän kohdisti niitä moniin ateisteihin. Ja viestit degeneroituivat tappouhkauksiksi ja stalkeroinneiksi. Ja viesteissä kannatettiin Intelligent Designiä. On selvää että moni Intelligent Designin kannattaja haluaisi laittaa tämän  - joka on ihan ottanut pseudonyyminsä Nostradamuksen ennustusten antikristuksesta - olevan jotain johon ei oikein tavallisesti törmää. Markuze ei kuitenkaan ollut trolliarmeija tai ateistitrollin "false flag" -operaatio jossa halutaan pilata kreationistien maine. Vaan taustaa löytyi päihteistä ja mielenterveysongelmista. Markuzea ei lannistanut edes tuomio, nykyisin hän on ns. rikoksenuusija. En kykene näkemään hänessä oleellisia epäanalogioita Lovejoyhyn. Samat argumentit joilla Lovejoy todetaan trolliksi pätisivät Markuzeen vielä vahvemmin. Tämä ei tarkoita sitä että Lovejoy ei olisi trolli. Vaan sitä että todisteita tästä ei ole riittävästi.

Käsiteanalyysiin.

Tuon pikkumaisen blogaukseni teema oli toisintaa esimerkillä ja detaljilla varhaisempaa argumenttiani, jossa lähestyin feminismiä kolmen käsitteen venn -diagrammilla. Siinä oli kysymys käsiteanalyysistä. Eli jostain jossa mietitään mikä sopii feminismin määritelmään ja mikä ei. Useimmiten feminismiaihe on kuitenkin ns. arvokeskustelullinen. Ja tämä ero saattaa johtaa siihen että sanomisiani väärinkäsitetään. Ja tämä harhautuminen on ymmärrettävää. Sillä tietty tapa on vakiintunut. Nämä strategiat, noin karkeasti ottaen, suhtautuvat liian usein kahdella tavalla feminismiin. Ja molemmat näistä tavoista ovat vääriä.
1: Ensimmäinen on se, että radikaalifeministit määritellään jotenkin yleiseksi feminismiksi. Tällöin ei sanota että "feministien piirissä on radikaaleja" vaan että "nämä radikaalit ovat jotenkin "enemmän feministejä" tai "aidosti feministejä". Tämä on tietenkin halveksuttavaa olkiukottamista. En esimerkiksi jaksa uskoa että fundamentalistiaktivistit olisivat eniten kristittyjä tai kuvaisivat sitä mitä kristinusko ytimeltään ja enimmäkseen on. Tämä olisi olkiukottamista, joka rakennettaisiin cherry pickaamalla esimerkkejä. Sen sijaan katson että he ovat yhdenlaisia kristittyjä. Tähän ei voi oikeastaan muuta kuin tiivistää lausuma "Tämä Päivä" -blogista. "Olen tehnyt päätöksen: tästä eteenpäin kun kuulen jonkun olettavan ääriliikkeen edustavan jotain muuta kuin nimenomaista äärilaitaa, pidän näin olettavaa ihmistä ideologisena valehtelijana."
2: Toisaalta taas vastapuolella on sitten tapana pestä omaa ideologiaansa jollain josta on hyvin vaikeaa nähdä miten ne olisivat mitään muuta kuin "No True Scotsman" -argumentteja. Tästä olen tehnyt pidemmän tekstin, joten en toista sen ydinteesejä tässä. Ja pidän tätäkin huonona tapana toimia. Vastuu pestään pois kikkailemalla ideologian nimistä. Ja usein tässä tehdään vielä pahemmin. Kun asia viittaa ongelmaan - olipa se sitten "oikeaa skottia vai ei" - niin tässä usein isketään viestintuojaan siitä että hän leimaa väärällä nimellä sen sijaan että tähän ongelmaan tartuttaisiin ja siivottaisiin maailmaa sen verran että kellään ei olisi mitään kammottavaa sormella osoitettavaksi.

Näkemykseni ei ole ajaa poliittista agendaa. Minulla on yllättävän vähän kiinnostusta osallistua feminismiin ja muuhun poliittiseen. Kaikki ryhmät joissa on yli Dunbarin luvun verran jäseniä (noin 150) ovat periaatteessa epäilyttäviä laitoksia jotka luovat rooleja ja identiteettejä, eli pitävät ryhmän koheesiota yllä jonkinlaisella illuusionrakennuksella. Sitä pienemmät taas ovat potentiaalisia kultteja. Ja tämä tietenkin vaikeuttaa sanomisieni tulkitsemista. Sillä on ihan tervettä olettaa että teksti osuu johonkin sellaiseen viitekehykseen jota muutenkin käytetään paljon. (Tilastollisesti se on todennäköisin viitekehys!) Tämä taatusti aikaansaa pahastumista ja surullista mieltä. Välittäisin jos jaksaisin.

Tällä käsiteanalyysillisellä puolella on syvä merkitys siihen miten Lovejoyn trollaamiseen tulee suhtautua. Ei pidä katsoa pelkästään intentiota. Eli onko tarkoitus trollata vai olla vaan aktivistihöpö joka edustaa jotain niin marginaalista mielisairaan ajatusta feminismistä että valtaosa feministeistä pitää sitä itselleen vieraana. (Joka tarkoittaa sitä että he vastustavat myös sen argumenttisisältöä.) On hyvä kartoittaa miten tämä ero on merkittävä. Kirjoitin pari päivää sitten blogaukseeni kuvatekstin jossa käsittelin koiran, koirannamin ja koiranpaskan ateistisuutta. Sen ytimessä oli se, että kun ateismi on määritelty jumaluskon puutteeksi, niin silloin niin koirat kuin koiranpaskatkin ovat ateisteja.

Tämä on itse asiassa käsiteanalyyttisesti ns. vastaesimerkki. Se demonstroi että annettu ateismin määritelmä on joko omituinen tai sitten se vaihtoehtoisesti vaatii korjaamista. Toki en väittänyt että ateistit yleisesti uskoisivat että koirat olisivat ateisteja. Tai että koiranpaskan ateistisuus olisi yleinen debatinaihe. Luultavasti tämä koiranpaskan vakaumus on sen verran marginaalinen asia että se ei ole kiinnostanut sosiologisesti ateisteja eikä teistejä. Olisi siis väärin sanoa että ateistit olisivat sanomassa että koiranpaskat ovat ateisteja. Mutta sen sijaan annetusta ateismin määritelmästä tämä vastaesimerkki sanoo paljon oleellista.

Esimerkiksi oman venn -diagrammin ytimeen voisi sanoa sen että jos katsomme ei-trolleja feministejä, kuten Luce Irigaraytä tai Valerie Solanasia, tiedämme että Luce Irigaray kannatti tasa-arvoa, oli feministi mutta ei uskonut että mies ja nainen olivat syntyjään samanlaisia. Irigaray ei ollut sukupuolineutraali. Näin tiedämme että feministin ei tarvitse olla sukupuolineutraaliuden kannattaja. Samalla opimme että tasa-arvo ei ole samaa kuin sukupuolineutraalius. Mutta kenties feminismi on tasa-arvoa koska Irigaray kannattaa molempia. Solanas taas kannatti iskuja miessukupuolta kohtaan, ja häntä ei voida pitää tasa-arvon kananttajana. Radikaalifeministinä hän kuitenkin oli feministi. Joten feminismin ei tarvitse olla tasa-arvoa ajavaa ollakseen feminismiä.

Tosiasia toki on se, että suuri osa nykyfeministeistä kannattaa sitä että feminismi on sekä tasa-arvoa että sukupuolineutraaliutta korostaen haettava asia. Jos näin ei olisi, olisi oikeastaan aika tyhmää tehdä tuollaisia listauksia. Siitä ei opittaisi mitään uutta. Tottumus on turruttanut mieltä joten tarvitaan muistutusta siitä että jos feministi ei kannata tasa-arvoa hän ei ole ei-femiministi. Hän ei kenties ole suosittu, mutta eipä ole suosittuja hihhulit kristityillä eikä ISISläisiäkään koeta kovin rakkaaksi monille islaminuskoisille. Missään nimessä Lovejoy, muut radikaalifeministit, ISIS tai hihhulit eivät edusta keskiarvoa tai tavallista tai yleistä. Mutta marginaalisuus ei tarkoita samaa kuin käsiteavaruuden ulkopuolella oleminen.

Trollaus ja käsiteanalyysi.

Blogini pitkäaikaiset lukijat tietävät että olen itsekin trolli. Minulla on siihen jopa "ohjekirjablogauksia". Tarkoittaako tämä sitä että tämän blogin sisältö on tietoarvoltaan nolla? Tuskin. Itse asiassa sanoisin jopa että trollaus johtaa siihen että relevanssille voi jopa käydä päinvastoin. Trollaamisellani on argumentatiivisia tavoitteita. Käsiteanalyysi on tässä itse asiassa hyvin herkullinen lähtökohta koska niiden avulla voidaan luoda avartavia stereotyyppisiä lausumia jotka kuitenkin ovat ongelmia esillenostavia. Ja tämä johtaa siihen että kykene  yhdistämään huumorin ja asiallisuuden. (Näiden välissä tempominen viehättää itseäni suuresti.) Katson että tämä seuraa narrin ihannetta.

Narri paljastaa ennakko-oletuksia. Itse asiassa huumorista on tuoreesti ilmestynyt mainio kirja "Inside Jokes - Using Humor to Reverse-Engineer the Mind". Se on yhteistyökirja, kirjoittajinaan Matthew Hurley, Daniel Dennett ja Reginald Adams. Heidän mukaansa huumori on oleellista oppimiselle. Usein huumori perustuu jonkinlaiselle ennakko-oletuksen rikkomiselle. Niissä kuitenkin rikkoutuminen tapahtuu kohtuu turvallisesti. (Väkivaltainen huumori onnistuu jos ja vain jos kuulija jotenkin ensin etäännytetään kärsijästä.) Tämä on tärkeää ihmisen toimintakyvylle, koska ihmisten on tultava toimeen rajallisessa informaatiossa ja usein melko nopeasti. Jos asioita miettii liiaksi ja haluaa varmistaa olevansa oikeassa ei helposti saa mitään aikaiseksi. Jos taas ei opi virheistään, on myös ongelmissa. Siksi on järkevää nauttia harmittomista erehdyksistä jotka opettavat temppuja jotka ovat tarpeen tosipaikan tullen. (Esimerkiksi sellaisia jotka koskevat peniksiä ja hämähäkkejä väärinpäin.)

Siksi esimerkiksi Lovejoyn kohdalla ei kenties ole kovin tervettä keskustella ad hominem -tasolla siitä onko hänen sanomansa mitätöntä siksi että hän on mielenvikainen tai trolli. (Jompi kumpi näistä teorioista on todennäköisimmin tosi.) Oleellisempaa on kenties tarkastella sitä että onko hänen lausumansa feministisiä vai ei-feministisiä. Lovejoy kenties paljastaa feminismin käsitteestä jotain samantapaista kuin mitä koiranpaskavertaukseni opetti ateismin määrittelystä. Sillä millä intentiolla olen tämän tuottanut on tavallaan irrelevanttia. Ihan siksi että viitekehys on todennäköisesti rakennettu muuta kuin internetkommentointia lukien.

Yleensä kirjailijat "joita ei ole tervettä uskoa hulluiksi tai trolleiksi" ovat tuottaneet materiaalia joka luo löyhän verkon johon näkemykset ovat liitoksissa. Samoin keskivertoiset ja yleiset lausunnot luovat "normin" joka on sekin tärkeä - vaikka onkin eri asia kuin alan auktoriteettien kirjat. (Mikä on relevanttia esimerkiksi uusateismin kohdalla, luulen-uskon että vastaava koskee myös feminismiä koska moni ihminen on arjessa feministi.) Ja kun katson feministisiä kirjoittajia - jotka ovat pitäneet itseään feministeinä ja joita yleisesti muutkin pitävät feministeinä - on nähdäkseni varsin selvää että itse asiassa Lovejoyn laukomissa ei ole mitään mainittavan ei-feminististä. Se ei toki ole rakentavaa, ei edusta feministien normaaleja virtauksia, eikä se varmasti aja feministien asiaa liikkeenä. Mutta jos ne ovat trollausta ne ovat kuitenkin opettavaista trollausta.

Tässä mielessä Lovejoyn trollius on minun kannaltani aika irrelevanttia. Sen lisäksi että se on puutteellisesti todennettua. Siksi, vaikka saamassani viestissä oli paljon asiallista ydintä, en pidä sitä kokonaisuuden kannalta kovin relevanttina.
1: Mieleeni juolahti jopa sellaisetkin asiat että onko tässä takana enemmmänkin se, että monet lausuntoni feminismistä ovat ärsyttäneet. Mutta niihin on kuitenkin sitten vaikea tarttua argumentaatiotasolla. Joten on helpompaa tarttua tälläiseen detaljiin ja luoda tätä kautta epäuskottavuutta varsinaista argumenttia kohtaan. Tämä on totuttu ja käytetty strategia. Irrelevantti detalji on kätevä tapa luoda epäluottamusta itse asiaan, vaikka se ei iskisikään siihen lujaan ytimeen. (Toki tuosta pienestä ja pikkumaisesta jutustani on paha vetää lujaa ydintä, se kun on enemmänkin kuriositeettimainen loisartikkeli joka kukkii sen pääteesini päällä, enemmän demonstraationa ja esimerkkinä kuin varsinaisena argumentinluojana. Aina ei jaksa olla briljantti. Yllättävän harvoin jaksaa.)
     1.1: Mutta tämä pelko lienee kuitenkin vain minun päässäni. Virheen korjaamisen yrittäminen on kuitenkin aina yritys tehdä palvelus. (Toki toivoisin siihen vähän enemmän lihaa. Mutta toisaalta trollien ja trolliarmeijoiden IP -osoitteiden seuranta ja muu vastaava ei ole helppoa. Markuzen tapauksessa asiat selvisivät ja se osoittaa sen että tämänlaisia asioita todella voidaan tehdä. Mutta että siinä menee sikana aikaa ja tupakkaa.) Tai jos ei ole, niin lataan sen sinne lähtökohdaksi siksi että se on reilua ja rakentavaa.

Heretkää!

Tärkeintä olisikin kenties keskustella siitä että miten Lovejoyn näkemykset sotivat feministisiä tulkintamalleja ja merkityksenluomista vastaan. Ja jos ei, niin miten feministien kannattaisi kenties miettiä sitäkin että onko "feminismi" -leima oikeastaan kovinkaan oleellinen silloin kun mietitään sitä että mitä asioita kannattaa tukea tai vastustaa. Nähdäkseni se, että feministit irtautuvat Lovejoysta ja pitävät tätä trollina on tärkeä ensimmäinen askel. Siinä tunnustetaan että näkemys eroaa omasta feminismistä. (Ei siitä muuten haluttaisi irtautua.) Ja tätä pidetään pahana ja vastenmielisenä. Seuraava askel on kuitenkin se vaikein. On nimittäin helppoa rakentaa No True Scotsman ja pestä vastuu. Pistää radikaalifeministit ja trollit jonkun muun ongelmaksi. Sen sijaan että tunnustaisi että kyseessä on paitsi feminismi niin myös sellainen feministi jota hyvä ja eettinen moderni ihminen vastustaa.

Yksi Jumala pidemmälle

Uusateistien parissa hyvin suosittuna leviää slogan, joka on lainattu Richard Dawkinsilta. Tämä "God Delusion" -kirjasta napattu lainaus on seuraava "We are all atheists about most of the gods that humanity has ever believed in. Some of us just go one god further." Sen suosio kertoo siitä, että moni pitää sitä hyvin vakuuttavana. Jos uusateismi myy itseään tieteen ja rationaalisuuden ja järjen kautta, niin tämä on siksi hyvä keino mitata sitä järkevyyttä.

Edward Feserin vastaisku

Koska slogan on toistettu, ei pidä hämmästyä että se on otettu esille. Edward Feser on itse asiassa tehnyt sitä koskevan kritiikin. Hän esitteli myös sille ateistien käyttämän mukaelman. "Or as the Common Sense Atheism blog used to proclaim proudly on its masthead: When you understand why you dismiss all the other possible gods, you will understand why I dismiss yours." Feser ei ole kovin vakuuttunut. Hänen argumenttinsa nojaa siihen että Jumalat ovat hyvinkin erilaisia. Otan tästä pitkähkön lainauksen. Se on tarpeen sillä Feser on älykäs mies joka ilmaisee itseään lainaamassani tekstissä varsin tiiviisti. (On kenties parasta lukea se kokonaan. Otan kuitenkin jotain oleellista ylös tähän.)

"the “Common Sense Atheist” or “one god further” objection supposes that the God of classical theism is merely one further superhuman being alongside others who have found worshippers – Thor, Zeus, Quetzalcoatl, and so forth – only a superhuman being of even greater power, knowledge, and goodness than these other deities have. But of course, that is not what God is at all. He is not “a being” alongside other beings, not even an especially impressive one, but rather Being Itself or Pure Actuality, that from which all mere “beings” (including Thor, Zeus, and Quetzalcoatl, if they existed) derive the limited actuality or existence they possess. Neither does He “have” power, knowledge, goodness, and the like; rather, He is power, knowledge, and goodness (where the “participation” relation in Plato’s theory of Forms is transformed by the classical theist into a relation between created things and their uncaused cause, in light of the doctrine of divine simplicity – and also thereby transformed, by Thomists anyway, into a kind of efficient-causal relation)."

Argumentti on hyvin tuttu. Ja sen ytimessä on ihan kunnollinen argumentti. Jotta koko teismi voidaan vetää mukana, vaaditaan sitä että Jumala olisi jotenkin samanlainen. Mutta sitten väliin voidaankin vetää epäanalogisuus ja sitten kaikki ei olisikaan samanlaista. "Meidän Jumala on ihan eri juttu" -argumentti on tullut jossain määrin tutuksi myös blogini kautta. Käsittelin taannoin lentävän spagettihirviön kohdanneiden vasta-argumenttien kautta sitä, mitä tapahtuu kun tämä erilaisuus korostuu. Ja usein kun ateisti vertaa Jumalaa joulupukkiin, niin siinäkin vastaan tulee se, että joulupukki ei ole transsendentti olento ja Jumala taas on.

Tarkemmassa syynissä Feserin argumentti on mielestäni ymmärrettävä. Mutta se on ymmärrettävä vain hyvin tiukassa kontekstissa. Se on argumentti jossa teisti selittää miksi hän ei vakuutu Dawkinsin esityksestä. Se ei kuitenkaan itse asiassa osoita että Dawkinsin argumentti olisi väärin. Ja tämän se tekee kahta kautta:
1: Ensimmäinen on se, että ero ei kenties olekaan kovin oleellinen.
     1.1: Kuten jo spagettihirviöesimerkissäni esitin, on spagettihirviön olemusta käsittelevä aineisto varsin helppo transformoida niin että se mukailee klassisen teologian muotteja. Tässä kohden oleellista on huomata, että moni jumala voidaan muokata näin. Ja silti kukaan ei hauku kristittyä typerykseksi jos hän ei Feserin ehdoilla kiellä Allahia vaikka ei uskokaan tähän. Ja jos spagettihirviön transformoi klassisen teologian mukaisiin konsepteihin ja puhuu nuudeleista samaan tapaan kuin Jeesuksen lihaksitulemisesta maan päälle ihmiseksi, niin ei tämä konsepti silti uskovaisille muutu yht'äkkiä paljon rationaalisemmaksi.
     1.2: Ja toisaalta, vaikka teologit usein korostavatkin miten kristittyjen arvostama "filosofien jumala" ei ole antropomorfistinen Jumala, niin uskonnon suosion takana ovat juuri sellaiset konseptit kuin "armo" ja "rakkaus" jotka eivät tähän konseptiin suoraan mahdu. Ja jos mahtuvat, niin sama kikka voidaan toteuttaa spagettihirviön lonkeroillekin. Pascal Boyer onkin kuvannut sitä miten teologisesti korrektit konseptit jotenkin rationaisoivat uskoa, vaikka ihmiset sitten kuitenkin oikeasti uskovat ihan toisenlaisiin asioihin. (Johon liittyen kirjoitin ihan pari päivää sitten.) Kristityille ei Feser käy huutamassa että heidän uskonsa ei voi olla rationaalista, vaan se on sen sijaan latteaa ja banaalin idioottimaista, jos niissä seikkailee joku selkeästi puhtaasta Platonisesta ideasta eroava persoona Jeesus Kristus joka mm. parantaa sairaita ja keskustelee ja rakastaa ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
     1+: Feser astuukin tässä itse asiassa vankkaan kristillisen imperialismin perinteen kelkkaan. Hänen asenteensa on tuttua niistä filosofioista joiden tehtävänä on ollut korostaa kristinuskon hienoutta ja pakottaa samalla kaikki muut kulttuurit ja uskonnot naurettavaksi taikauskoksi. (Tämä ei sinänsä ihmetytä, sillä suuri osa ateistejen uskontokritiikistä on juuri sitä että kristittyjen harrastamat tavat leimata harhaopit taikauskoksi on otettu käyttöön ja selitetään että kristinuskokin olisi samanlaista taikauskoa. Eli on todellakin tietyllä tavalla menty yksi J/jumala pidemmälle...)
2: Toinen on se, että Feser ei oikeastaan kontekstoi argumenttiaan hyvin. Hän esittää sen itse asiassa "sofistikoituneen teologian harrastajan" tavalla hyvin tyypillisesti. Tavalla jossa osoitetaan että kristinuskon konseptit ovat kenties liiankin tuttuja. Mutta että kritiikin kohde, tässä kohden ateismi, on lähtökohdiltaan jäänyt hyvin vieraaksi.
     2.1: Tästä hyvänä vastaesimerkkinä on solipsismi. Solipsismi on filosofiassa hyvin jännittävä ilmiö, sillä siitä tiedetään sen verran että se on läpeensä looginen, se ei ole tosiasioita vastaan. Se on mahdollinen, looginen ja koherentti. Siitä huolimatta vain hyvin harva esittää että voidakseen esittää mitään solipsismista poikkeavaa, joutuisi ensin kumoamaan solipsismin täysin mahdottomaksi. Että esimerkiksi Platonisti saisi esittää platonistisia teorioita vasta kun solipsismi olisi täysin kumottu mahdottomaksi. Feser kuitenkin pohjimmiltaan tekee juuri vastaavan vaatimista ateisteille. (Ja paradoksaalista kyllä, hän ei kumoa solipsismia vaikka soveltaa Platonismia. Mutta ateistejen kuitenkin pitäisi...)
     2.2: Hän ei ollenkaan huomioi uusateistien argumenttien kokonaisuutta. Esimerkiksi hän ei mieti sitä miten Dawkins on toistuvasti puhunut jaosta relevantteihin ja eirelevantteihin kysymyksiin. Dawkinsin maailmankuvassa Feserin tarjoama jaottelu ja epäanalogia tarkoittaisi sitä että kyseinen Jumala on irrelevantti. Sitä ei tarvitse edes käsitellä, koska se on lähtökohdiltaan sellainen että se nojaa konsepteihin jotka sopivat uusateistien viitekehykseen yhtä huonosti kuin platoniset ideat ja foundationalistinen objektiviinen kaikille yhteinen todellisuus solipsismiin. ; Toisin sanoen Feser menee argumenttinsa kanssa "ateismin tielle" siinä mielessä että hän kuvittelee että ateismi olisi jotenkin alisteinen teistien premissoinneille. Ja juuri tämä on yksi niistä tärkeimmistä eroista uusateismin ja vanhan ateismin välillä. "Et voi kumota Jumalaa" on siksi jotain jota on tyhmää vaatia. Uusateisti katsoo että relevantit Jumalat ovat ne joita he jo kritisoivat. Ja muiden peruslähtökohdat eivät ole heistä relevanttien kysymysten piirissä joten he voivat olla intellektuellisti tyydytettyjä ihan sanomatta näistä konsepteista sanaakaan.

Silti yksi Jumala pidemmälle on melkoisen huono argumentti.

Jos unohdetaan Feser ja asiaa lähestytään maltillisemmin ateistejen maailman omien perusoletusten kautta, saadaan selvemmin esille se miten argumentti on yllättävän heikko. Feser on liian fiksoitunut teologiaan ja teologien ehtoleikkien maailmaan, että hänen argumenttinsa on kiinnostava jos ja vain jos olet teisti. Hän antaa luvan olla uskomatta uusateistien tähän argumenttiin. Mutta se ei kuitenkaan estä uusateisteja uskomasta omaan argumenttiinsa lujastikin. Se ei tavallaan edes heikennä sitä uusateistejen kannalta.

Siksi on kenties hedelmällisempää katsoa Dawkinsin argumenttia sellaisenaan. Se on induktiivinen arugmentti jossa selitetään jotakuinin seuraavasti että: (a) Ihmiset hylkäävät Jumalat A, B, C, D... (b) Myös X on Jumala. (=) Myös X voidaan hylätä.
1: Nähdäkseni (a) -kohdan kritisoiminen on tässä kohden melko oleellista. Siitä on vähintään hyvä lähteä. Sillä Feserin argumentti korosti (b) -kohdan kritisoimista. Tässä premississä on yllättäviä puutteita.
     1.1: Jumalien setissä itse asiassa viitataan johonkin hyvin erikoiseen. Siinä ei viitata argumentteihin vaan asenteisiin. Ja tämä on tärkeää. Logiikan perussääntöjen mukaan henkenä on se, että jos yhtä tosista premisseistä johdetaan sama päättelysääntö, niin myös johtopäätöksen olisi oltava yhtä uskottava. Usein testaankin erilaisia kristillisiä Jumalatodistuksia siten että otan päättelyn, puran sen argumenttirakenteeksi ja vaihdan Jeesuksen tai JHWH:n Thoriin. Jos argumentti soveltuu Thoriin, ja kristitty ei käänny viikinkiuskoon tai pidä viikinkiuskoa järkevänä hän todellakin on tilanteessa jossa on pakko ymmärtää miksi joku ei pidä sitä Jeesusargumenttia pätevänä. Mutta nimenomaan tätä tässä tiivistyksessä ei tehdä.
     1.2: Argumentti viittaa enemmän jonkinlaisen luvallisuuden ideaan kuin oikeastaan mihinkään muuhun. Se on, suoraan sanoen, älyllistä laiskuutta. Sillä tosiasiassa se, että lähes kaikki kristityt torjuvat muut Jumalat ja pitävät itseään järkevinä ei tarkoita että tämä poissysääminen olisi oikeasti järkevä aktio. Itse asiassa uusateismissa koko liikkeen olemassaolo tietyssä määrin nojaa siihen että ihmiset tiedostavat sen että huutoäänestys tai näkemyksen yleisyys ei tee ideologiasta yhtään sen todempaa. Siksi myöskään se, että moni kristitty hylkää kaikki Allahin teologiset variantit ei tarkoita että Allah olisi järkevästi ja rationaalisesti kumottu näiden ihmisten mielessä. Tim Minchin onkin nerokkaasti sanonut siitä miten "I think the trouble with being a critical thinker or an atheist, or a humanist is that you’re right. And it’s quite hard being right in the face of people who are wrong without sounding like a fuckwit. People go “do you think the vast majority of the world is wrong”, well yes. I don’t know how to say that nicely, but yes." Ja asia todellakin on näin. Se, että uskovaiset torjuvat Jumalan A, B, C, D... ei tarkoita että eliminointi olisi järkevä. Uusateistien mielissä uskovaiset eivät ylipäätään tee ratkaisujaan järkevästi, joten hämmästelen miksi tämä kyseinen asia olisi jokin vääjäämätön poikkeus. Argumenttinahan ei ole, että ateismi olisi jotenkin ihan normitason tyhmää, vaan sitä myydään fiksujen ihmisten oppina.
2: Tästä voidaan tosin jatkaa siihen että Feserin käsittelyn ulkopuolelta löytyy tapa sitten katsoa myös sitä (b) -kohtaa. Nostaisin esiin sen, että listaus ei itse asiassa ole sama asia kuin kattavuus tai ilmiön kuvaus. Jos mietimme induktiota, voimme huomata että kyseessä on ilmiö jossa on voimakkuusasteita.
     2.1: Voisin lähestyä asiaa matemaattista kuvausta käyttävällä vertauksella. Lukion matematiikassa opetettiin induktiivista todistamista siten että jos haluttiin todistaa jokin ilmiö kokonaislukujen maailmassa piti ensin todistaa se kun X=1 ja sitten se piti sen jälkeen todistaa kun X=N+1. Tästä seuraa sitten se, että kaikki todistuu kaikessa. Näin ollen jos meillä olisi väitelause jonka mukaan jokainen kokonaisluku on pienempi kuin 10, emme voi todistaa tätä ottamalla ensin X=1 ja todistamalla että se on alle 10 ja ottamalla X=2 ja selittämällä että väite on todistettu kun X=2 on ensin todistettu ja +1. Argumentti olisi vahva vasta kun huomataan että N on mikä tahansa kokonaisluku, myös 999999 joka on selvästi suurempi kuin 10.
     2.2: Analogia on yleensä heikompi argumentaatiossa kuin korrelaatio. (Toki korrelaatioilla on voimakkuus ja hajonta jotka voivat tehdä niistä epämääräisiä, joten tämä on enemmänkin nyrkkisääntö kuin vahva statement.) Molemmat ovat induktioita, mutta analogia on epätäsmällisempi. Ja jos puolustaa analogiansa heikkoutta selittämällä että induktiot eivät ole täydellisiä mutta induktioita käytetään ja että induktiot ovat hyväksyttäviä, ei ymmärrä että loogisen positivismin jälkeen kysymys tieteen ja ei-tieteen välissä on muuttunut. Kysymys ei ole enää määritelmäerosta ja tiukasta erottelulinjasta vaan rajanvedosta. Demarkaatiokysymys on haasteellinen, mutta jotkut induktiot ovat silti paljon paskempia kuin toiset.
          2.2.1: Tilastollisissa virheissä esimerkiksi cherry picking ja vastaavat muistuttavat siitä että "iso kasa anekdootteja, edes tosi anekdootteja" ei ole samaa kuin kunnollinen tilastollisen yhteyden todistaminen. Samasta syystä slippery slope -argumentti on loogiselta rakenteltaan induktiivinen väite joka usein kertoo lähinnä selittäjänsä ennakkoluuloista ja tarinankerrontataidoista. Ja tämä tapahtuu siitä huolimatta että "ne on niinq induktioita kaikki". On totta että kaikissa induktioissa on puutteita, sillä se ei taivu deduktioksi. Induktion ongelma ei todellakaan myöskään kumoa induktion kätevyyttä perusteluratkaisuna. Mutta siitä huolimatta on selvää, että toisissa induktioissa nämä ongelmat ovat mittaluokkatasolla eri kohdassa kuin toisissa. Toki tämä tarkoittaa lähinnä sitä että Dawkinsin kanssa on ihan mahdollista olla erimielinen. Hänen käyttämänsä induktio on heikko. Se ei toki tarkoita että argumentti olisi mahdoton tai ehdottoman väärä. Sen kanssa on vain helppoa olla erimielinen. Nähdäkseni argumentin suurin - tai ainakin ohittamattomin - heikkous onkin juuri (a) kohdassa.

Eli kaiken kaikkiaan.

Teismin totuusarvoa mitatessa asia on siten, että jos falsifioit nipun partikulaareja jumalia, et voi väittää että tämä kasa muuttuisi automaattisesti laadukkaaksi argumentiksi kaikkia mahdollisia jumaluuksia vastaan. Tällä on tietysti hyvin suuri merkitys agnostismini kannalta. Sillä suoraan sanoen voisi esittää että jos "+1 -malli" toimisi, olisi hyvin helppoa edetä suoraa päätä täysateismiin. Agnostismi kumoutuisi välittömästi jos päätelmä olisi kovin ehdoton. Minun ilokseni se ei sitä ole.

Kaiken kaikkiaan Dawkinsin sitaatti muistuttaakin siitä että se edustaa jonkinlaista äärimmäistä arkijärkeä. Siksi ei ole ihme jos Feser löytää sen variantteja arkijärkeen keskittyneeltä ateismisivustolta. Tämänlainen argumentti on siis vähän kuin ateistejen versio Pascalin vaa-asta, jossa arkijärjen mukanaolo hämmentää sitä että uskoon ei hypätäkään rationaalisesti Jumalan totuusarvon mukaan, vaan sen mukaan että palkkio on riittävän hyvä; Sen henkihän on se, että Jumala saisi olla vaikka miten epätodennäköinen konsepti. (Haluttavuus muuttuu mielessä kuin itsestään samaksi kuin Jumalan olemassaolon todellisuus.) Ja tässä kohden en tee oikeastaan muuta kuin korostan sitä että ihmisen arkijärki on, noin keskimäärin ellei vielä yleisemminkin, helvetin epäluotettava ja tyhmä asia.

Teististä antisosiaalisuutta ; eli kun antifreudilainen kristillisyys muuttuu psykoanalyyttiseksi roskanheitoksi.

"If you want people to behave as Christians advocate, you should tell them that God does not exist."
(George Monbiot)

Monet kristityt eivät pidä Freudista. Tämä ei ole mitenkään ihmeellistä, sillä Freud etäännytti selitykset sielusta. Ja hän piti uskontoa taikauskona josta yhteiskunta vapautuisi kunhan valistuisi. Ja kaiken ytimeen laitettiin seksuaalisuus, joka tietysti ärsytti monia uskovaisia.

Toki osa uskovaisista ottaa Freudin vakavasti. (Minusta kenenkään ei pitäisi.) Silti ei ole tavatonta löytää freudilaisia selityksiä ihmisiltä jotka suoraan vastustavat häntä. Ja uskonnollisissa piireissä tällöin puhutaan "isähaavoista" ja "äitihaavoista". Ja tässä mallissa selitetään usein ateismia. Takkiraudassa otettiin osaa yhteen suurimmista tämänlaisista projekteista. Ja sitä kautta saadaan "yksi kristillinen teoria ateismista". Takkirauta käyttää Petri Karisman elämää esimerkkinä ja rakentaa tämän anekdootin ympärille tarinan jota tarina sitten kuvaa jonain demonstratiivisena esimerkkinä. ; Ja kuten arvata saattaa, kaikki tämänlainen "koottujen kertomusten käsittely" ei ole kovin laadukasta. Henkenä on se, että koska Jumala on isä, Jumala tulkitaan ikään kuin omaksi isäksi.

Toki Takkiraudan "otetaan anekdootti ja sepustellaan" -mallia voisi soveltaa erikoisella tavalla.
* Vaikka minun elämääni, koska oma isäni oli lapsuuteni ajan töissä. Ei siinä oikein mitään vihasuhdetta ehtinyt rakentaa. Agnostismi solahtaisi melko hyvin tähän lokeroon. Tosin tässä pahiten ongelmia tuottaa se, että näin aikuisena, kaiken kaikkiaan välini isääni ovat "vähintään kohtuulliset". Ja suhteeni kristinuskon Jumalaan ovat ... sanotaan nyt kohteliaasti ... varsin erilaiset.
* Toki Takkiraudan anekdootit voisi sovittaa toiseen selitysmalliin. Eli siihen etä ateistejen vihaisuus johtuu siitä että heitä vainotaan. Jos jokainen ateisti kokee väkivaltaa, konflikteja ja riitoja ateisminsa vuoksi, jokainen ateisti on tulehtuneesta perheestä. Mutta tämä ei kerro siitä että ateistin Jumalasuhde johtuu isästä, vaan siitä että isän paska käyttäytyminen johtuu siitä että isä on myös uskovainen. Selitysmalleja voidaan helposti rakentaa.

Mutta tämänlainen vasta-anekdotia on tietysti turhaa. Anekdootti ei ole todiste, ja kasa anekdootteja on vain cherry pickingiä jotka kertovat kertojansa ennakkoluuloista sen sijaan että olisivat mitään rationaalista toimintaa joka on missään suhteessa kunnolliseen dataan. Jos ateisti tulee kertomaan miten hänen lapsuutensa oli onnellinen, tätä pidetään jotenkin poikkeavana. Tosin rehellisesti sanoen tiedän hyvin monta ateistia ja heitä tuntuu vaivaavan lähinnä se, että he ovat pääosin peräisin ns. tavallisista perheistä.

Takkiraudan ajatus siitä että väkivaltainen perhe olisi ateismin pääsyyllinen ei näytä uskottavalta.

Itse muistan vuoden 2005, ajan kun "Kripke Center" julkaisi laajan tutkimuksen nimeltä "Cross-National Correlations of Quantifiable Societal Health with Popular Religiosity and Secularism in the Prosperous Democracies." Ja se viittasi että ateistit ovat parhaiten käyttäytyvä kansanosa. Myös evoluutioteorian kannattamisella oli väliä. Tutkimuksen loppupäätelmässä sanottiin suorasanaisesti että "Indeed, the data examined in this study demonstrates that only the more secular, pro-evolution democracies have, for the first time in history, come closest to achieving practical “cultures of life” that feature low rates of lethal crime, juvenile-adult mortality, sex related dysfunction, and even abortion. The least theistic secular developed democracies such as Japan, France, and Scandinavia have been most successful in these regards. The non-religious, pro-evolution democracies contradict the dictum that a society cannot enjoy good conditions unless most citizens ardently believe in a moral creator." Tilastojen valossa kaikista rikollisimmilla ja väkivaltaisimmilla alueilla on tilastollisesti enemmän uskonnollisuutta. Tämä pätee myös kristityillä alueilla, eli mikään "islamin väkivaltaisuus ja terrori" ei tässä kohden sotke tilastoja. "There is evidence that within the U.S. strong disparities in religious belief versus acceptance of evolution are correlated with similarly varying rates of societal dysfunction, the strongly theistic, anti-evolution south and mid-west having markedly worse homicide, mortality, STD, youth pregnancy, marital and related problems than the northeast where societal conditions, secularization, and acceptance of evolution approach European norms."

Tämä tietysti yllätti monet jotka uskoivat että ateismi tuhoaa moraalisen kompassin, ja että ihminen on perimmiltään paha, perisynnin turmelema, ja vaatii ulkoista kontrollia ja auktoriteettia, kuten Jumalaa, toimiakseen moraalisena hyvänä ihmisenä. Eli ilman uskontoa ihmiset vain tappavat toisiaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten uskovaiset mielellään tuovat esiin uutisia väkivaltarikoksista osoittaakseen miten hullusti asiat ovat nyt kun ateismi on suosittua. ; Sittemmin näitä tutkimuksia on tehty useita. Ne antavat samansuuntaisia tuloksia. Mediassakin tilaa on saanut esimerkiksi Gregory S. Paulin "Journal of Religion & Society":ssä julkaisema tutkimus vuodelta 2008. Reaktiot niihin ovat olleet suunnilleen samanlaisia.
1: Psychology Todayssakin on kuvattu sitä, miten ateismin suhde rikollisuuteen on uskovaisten ihmisten intuitioissa vahva, mutta se ei kuitenkaan ole mikään oikea psykologinen ilmiö. Yhteys ateismin ja moraalikadon välillä on asenteellista misinformaatiota. Intuitio ei ole samaa kuin ymmärrys, ainakaan kovin usein.

Tähän reagoitiinkin, kuten the backfire effect ennustaakin, selittämällä että uskontoja tarvittiin rikollisuuden vuoksi. Eli uskonto antaa voimaa ja turvaa. Tämä "there is no atheist in foxhole" -näkemyksen mukaan ateistit ovatkin kermaperseitä jotka ovat eläneet liian helppoa elämää.
Tutkimus näytti korrelaation, joten otan tämän mallin ihan vakavasti otettavana selityksenä. Näin ollen ateismi voidaan sovittaa siihen että ennen elettiin väkivaltaisempia aikoja. Ja tästä päästään siihen miten kommentoin erääseen aiempaan Takkiraudassa esiintyneeseen kannanottoon. Henkenä oli se, että aikaisemmin väkivalta kuului enemmän elämään. Ja myös ateismi oli siksi harvinaisempaa. ; Tämä sopii siihen, miten suomen väkivaltatilastoja siirrettiin kartalle. Ja henkilöä kohden eniten rikoksia tuppasi tapahtumaan alueilla joissa on tilastollisesti eniten uskovaisia. Tämä tietysti sopii siihen että rikollisuus ja uskovaisuus korreloivat. (Eikä siis välttämättä siitä että rikollisuus aikaansaa uskovaisuutta. Eikun sitä että uskovaisuus aikaansaa rikollisuutta. Tai että nämä ovat sama asia, että uskovaisuus on rikollista.)

Samalla selittyy sekin, miten uskontoon suomessa liittyy vahvasti lupa antaa lapsille vitsaa. Vitsanantokieltoa pidetään osana perhejärjestyksen turmelemista, joka sopii samaan synnin lokeroon kuin lupa ottaa naisen sukunimi. Lupa avioeroon. Tai tällä hetkellä moderni ajatus siitä että avioliitto voisi olla ns. "sukupuolineutraali". Se selittää myös Sarasvuon "Sarasvuo" -ohjelmaansa teettämän tutkimuksen tuloksen jossa kartoitettiin ihmisten suhdetta lapsen rankaisuun vitsalla. Jossa toisissa alueissa oltiin sallivampia väkivallan käyttöön kurituksessa kuin toisissa. Ja nämä alueet sattuvat olemaan myös niitä joissa on tilastollisesti vähiten ateisteja. ; Tässäkin on havaittavissa se ajatus että kristillisessä kulttuurissa kurittamista kunnioitetaan. "Raamattukin" nostetaan tässä auktoriteetiksi. Silti tutkimusten mukaan kuritus ei ehkäise tai torju kolttosten tekoa. Ihmisten intuitio on tässä vahvin oikeuttaja. Mutta ihmiset eivät tältä osin ymmärrä ihmismielen toimintaa. Luulo ei ole tiedon väärtti, vaikka sitä kutsuisi jumalalliseksi viisaudeksi tai intuitioksi.

Sanokaa minua kiihkouskovaiseksi, mutta pidän tämän teorian sisällä olevaa perusajatusta jokseenkin uskottavana. Pääsyyni ovat psykologisia. Behavioral economicsiin ja muutenkin ihmisten valintaa ja päättämistä koskevaan psykologiaan tutustuttuaan tiedostaa varsin pian, että ihmiset käyttäytyvät yllättävän vahvasti ensin ja keksivät ideologiset oikeutukset jälkikäteen. Temperamentti ja elinolosuhteet ratkaisevat enemmän kuin uskonto tai ideologia. Sillä ne ohjaavat käytöstä ja uskonto on vain tekojen päälle liimattua selittelyä. Kysymys onkin siitä että uskonto yrittää selittää moraalia ja komentaa moraaliin, mutta uskonnon kohdalla moraalin reflektointi ei ole sama asia kuin moraalinen käytös. En siis pidä ateismia minään yhteiskuntarauhan rakennuspalikkana. Samoin pidän ajatusta uskonnon positiviisesta voimasta hyvin vahvasti liioiteltuna. Uskonto on harrastus, absurdi, hauska ja perimmiltään turha asia. Ja kaikki paha mitä siihen liittyy johtuu enemmän siitä että tätä turhuutta ei tunnusteta vaan sitä pidetään jotenkin syvänä, perimmäisenä ja supertärkeänä asiana. Uskonto on harmiton - paitsi jos sitä ei pidetä perimmiltään tyystin absurdina.
1: Jos et pidä tästä niin sue me. Tai älkää oikeasti haastako oikeuteen, tämä oli sitä ns. "vertauskuvallista puhetta" ja voisin kuluttaa aikaani paremmin kuin odottaa oikeusprosessin toteutumista, vaikka mahdollisuudet voittaa juttu olisivatkin varmasti aika suuret.

Valitettavasti tämä teoria ei sovi kovin hyvin yhteen sen mallin kanssa että jos oma vanhempi on väkivaltaa käyttävä hirviö, niin lapsesta kasvaa jumalanvihaaja koska hän vihaa Jumalaa jonka mieltää väkivaltaiseksi pahaksi olennoksi. Pikemminkin näyttää siltä, että ateistilapset nimenomaan ovat eläneet hyvinvoinnissa, rikollisuuden vähyydessä ja heitä ei edes hakata kotona.

Juoksuhaudassa olevien ateistien puute -teorian mukaan Petri Karisma on ateisti todennäköisyyksiä vastaan. Sillä jos hänellä ei ole isää jolta saada apua ja tukea, hän olisi voinut täyttää tämän tarpeen vain mielikuvitysystävällä. Keskenään ristiriitaisten näkemysten kannattaminen ei ole kovin viisata. Etenkin jos kokonaisuus nojaa sen varaan, että soveltaa oman selitysmallinsa ytimessä Freudilaisia teorioita vaikka vastustaakin Freudia jyrkästi.

Pelejä, pornoa ja propagandaa

Tuore "Voima" -lehti käsitteli feminismiä ja pelikulttuuria. Sen ympärillä ja keskiössä oli Anita Sarkeesianin keskustelu pelien tasa-arvokulttuurista. "Vuonna 2012 Anita Sarkeesian alkoi kerätä Kickstarterissa rahaa videosarjalle, joka käsittelisi tietokonepelien naiskuvaa, ja internet räjähti. Sarkeesianille tulvi tappouhkauksia ja raiskausuhkauksia, ja nettiin ilmestyi peli, jossa sai vetää Anitaa turpiin." Kritiikkiä on ollut toki myös asiallisena "Ja kyllähän myös oikeasti rakentavia videovastauksia löytyy. Esimerkiksi CoconutmilkFilms esittää videossaan hyviä pointteja (ja oli muuten ainoa suomenkielinen videovastaus, jonka löysin). Lisäksi hän jatkaa aiheen käsittelyä toisessa videossa, jossa analysoidaan tarkemmin kahta videopelien vahvaa naishahmoa, Tomb Raiderin Lara Croftia ja BioShock Infiniten Elizabethia. Ja tässä onkin asian ydin: olisi mahtavaa, jos kritiikeissä päästäisiin yli loukkaantumisista ja henkilökohtaisista kaunoista ja puhuttaisiin siitä mistä alun perinkin oli tarkoitus puhua, eli niistä peleistä." Voima myös viisaasti erottaa pelikulttuurin ja pelit toisistaan. "Toivon todella, että myös keskustelu nettiahdistelusta jatkuu, mutta se on osittain eri keskustelu. Löytyy varmasti pelaajia, jotka pystyvät käsittelemään pelien naiskuvaa, mieskuvaa tai vaikka yhteiskuntakuvaa vielä syvällisemmin kuin Anita Sarkeesian. Feminist Frequency on kuitenkin hyvä pelinavaus."

(Jos et tiedä niin anna olla.)
Läskiset portaat ja luuranko..
Oven päällä lukee että Kalin tissi.

Oma näkemykseni on, että pelien kulttuurikritiikki on tärkeää. Ja että pelikulttuurin kritiikki on tärkeää. Tässä kohden pelikulttuurin ongelmia kuitenkin yleensä vähätellään kun taas pelisisältöjen kritiikki tuntuu olevan usein aivan järjetöntä. (Mutta tässä käsittelen pelejä enkä pelaajia. Jotka ovat kamalia.) Esimerkkinä jälkimmäisestä ; Mieleeni tulee esimerkiksi "SMITE" -pelin kohtaama voimakas kritiikki. Peli kun suututti hindut. Siinä näytetty Kali -jumalatar kun nähtiin loukkaavana. Sama peli johdatti valitukseen siitä miten kyseinen Kali on pornofikaatiota, eli arvokas jumalatar on latistettu ns. fan serviceksi kuolaaville teinipojille. (Tasa-arvopuutteita siis nähtiin pelissä jossa tissienvatkausgrafiikkojen sijasta naisille on annettu voimia jotka ylittävät kuolevaisten miesten mahdin.) Kuitenkaan ei ole kovin vaikeaa nähdä, miten pelin Kali on juuri hyvinkin samannäköinen kuin miten hänet on kuvattu hindulaisessa taiteessa. Toki pienenä joustona tässä voi sanoa, että kulttuurin tarkka seuraaminen voi johtaa siihen että hindulaisessa kulttuurissa oleva naisten sortaminen ja sovinismi puskevat läpi. Mutta tässä ei pitäisi olla mitään josta hindujen pitäisi loukkaantua, ainakaan tasa-arvon nimissä.

Nostin tämän esiin siksi, että "SMITE" -peli reagoi moitteisiin ja sensuroi jumalahahmojaan. Kali on nyt hyvin puettu. Se näyttää että nykyään pelintekijät kuuntelevat näitä valituksia, eli tasa-arvopuutteisiin tartutaan silloinkin kun ne ovat varsin obskuureja. Tasa-arvoa siis tavoitellaan.

Esimerkiksi pelien kohdalla usein korostetaan sitä miten niiden naiset kuvataan "nainen pulassa" -tematiikalla. Tämä koskee toki hyvinkin syvällisesti sellaisia pelejä kuin "Super Mario" jossa pitää pelastaa prinsessa. Tai vanhat "Turtles" -pelit joissa piti pelastaa April O'Neil. Myös "Zelda" -pelisarjaa vaivaa prinsessanpelastustematiikka, joskin esimerkiksi "Wind Waker" on siitä erikoinen että sen voi nähdä olevan jopa sellainen että se korostaa että prinsessuus on rooli eikä kysymys ole siitä mitä nainen voi tai ei voi tehdä. ; Siinähän prinsessa Zelda on salapuvussaan rohkea merirosvo ja vasta kun tämä salapersoonallisuus paljastuu, hän joutuu prinsessaidentiteettinsä vangiksi ja joksikin joka on pelastettava sen sijaan että hän seikkailisi. Tämä korostaa sitä miten naisen rooli on siinä minä hänet nähdään ja mihin rooliin hänet pakotetaan sen sijaan että mitä hän todella on. (Kirjoitin tästä aiheesta enemmän aiemmin.)

Osassa peleistä sukupuoli ei paina mitään. Esimerkiksi "Skyrim" antaa vaihtoehdoksi pelata naisena tai miehenä. (Samoin kuin rodun voi valita.) Tämä ei vaikuta itse juoneen mitenkään. (Peli on tässä kohden hyvin avomielinen myös sen kanssa keiden kanssa voit mennä naimisiin.) Itse asiassa tämä on hyvinkin tavallista.

Tai se on hyvinkin tasa-arvoista. Esimerkiksi suosikkipelisarjani "Assassins Creed" on sellainen, että on hyvin vaikeaa nähdä miksi se olisi epätasa-arvoinen. Ensimmäisessä osassa on toki avuttomia sotilaiden kiusaamia naisia. Mutta suurin osa siviilinpelastustehtävistä koskee kuitenkin miehiä. Eli miehet ovat uhreja yhtä paljon. Pelisarjan ainut sovinistinen piirre onkin sankarien miesylimäärä, mutta sitten toisaalta pelisarja on pullollaan vahvoja naishahmoja. Ja "Assassins Creed : Liberation" pitää sisällään naisprotagonistin. Aveline de Grandpré onkin oikein hyvä assassiini, sillä häntä ei voi pysäyttää napakalla iskulla munille. "Assassins Creedin" maailma pistää oleelliseksi sankariksi myös kiinalaisen naisen nimeltä Shao Jun. Ja mikä merkittävintä, pelisarjan pääsankari par excellance, Ezio Auditore, on hänen tarinassaan tukeva ja opettava hahmo, eli enemmänkin Shao Junin sidekick.

Tämä on vain esimerkkinä siitä että peliesimerkit haetaan jostain muusta kuin kaikkien pelien kokonaisuudesta. Esimerkiksi Sarkeesianin näkemystä on moitittu epämääräisestä lähteistämisestä. Itse moitin häntä enemmän cherry pickingistä. Hänellä on enemmänkin ollut tietty sanoma ja sitten hän on valikoinut tietyt esimerkit jotta tämä tietty ennaltapäätetty sanoma saadaan läpi. Ja tästä on sitten tehty koko "pelikulttuurin" kuvaus. (Ja kyllä, törkeitä sovinistisia pelejä on helvetisti. Itse en vain osaa edes hakea niitä ja löydän pelejä jotka eivät ole tätä genreä. Joko minulla on ennaltanäkemiskyky esimerkiksi siksi että osaan nähdä töryn jo kansikuvasta, tai sitten pelienmaailma ei itse asiassa olekaan kovin epätasa-arvoinen.)

Feministien näyttää kuitenkin olevan hyvin vaikeaa ymmärtää näitä pelien muutoksia. Esimerkiksi Skyrimin naishahmojen valinta voidaan nähdä fanservicenä, eli jonain jossa pelikokemukseen saadaan se, että pelaaja voi tuntikausia tuijottaa naisen takamusta. Ja tosiasia on, että pelikulttuuri on sellainen että sitä helposti käytetään juuri tähän. Näin ollen esimerkiksi vahvoille naishahmoille käy helposti kuten "Lollipop Chainsaw" -pelille. Sen sankarina on "my little pony" -tasoisesti feminiinisen näköinen naissankari, joka tapaa moottorisahalla zombieita. Vaikka peliin on laitettu rankaisuja, kuten ikuisesti ja julkisesti näkyviin tulevan merkin jonka "saa" jos pelaaja tarkentaa liiaksi hahmon rintavarustuksiin, se nähdään kaikkea muuta kuin tasa-arvoa ajavana.

Kuitenkin pelejä moititaan sovinistisiksi. (Vaikka vain liian moni pelaajista onkin sellainen, kulttuurin vika nähdään pelejen ongelmana.) Näin ollen peleistä seuraakin erikoinen dilemma:
1: Jos naisia ei laiteta sankareiksi vaan pelastettaviksi, puhutaan siitä miten peli ajaa heteronormatiivisia arvoja. Sama korostuu jos puhutaan yliedustuksista tai aliedustuksista. Ja jos naisten rooli on erilainen kuin miesten.
2: Jos naisia laitetaan sankareiksi, heitä pidetään lähinnä jonkinalisina tissilisäkkeinä joiden takana on miesten sovinistinen ja seksistinen tirkistelyhalu. Etenkin silloin jos sukupuolen valinnalla ei ole vaikutuksia tapahtumiin.
+: Bonuskorttina on tietysti se, että naisten ja miesten tasa-arvoksi nostetaan ulkonäkökysymykset. Kuten se, että naiset ovat liian hyvän näköisiä ja tietyn mallin mukaisia. Tässä kuitenkin unohdetaan aina, että ei niissä miessankareissakaan ole tässä kohden vaihtelua. Kysymys ei siis ole sukupuolten välisestä tasa-arvosta vaan ulkonäkökeskeisyydestä joka kattaa koko kulttuurin ja koskee sekä miehiä että naisia.

Näkisin että filosofisella tasolla tämä on hyvin ilkeää pelikulttuurille. Ei oikeasti ole mitään mahdollisuutta tehdä mitään peliä joka ei olisi feministien moitittavana. Feministit keksivät rankaisukeinon teit mitä tahansa. Kuitenkin jos asiaa katsotaan pelaamiskulttuurin kannalta, voidaan huomata että siinä on paljon vikaa. Ja itse asiassa kritiikissä on tätä kautta jopa pirusti järkeä. Eli itse asiassa jos minun käskettäisiin muuttaa pelejä tasa-arvoisemmaksi vaatisin feministejä muuttumaan radikaalisti. Sillä tosiasia on, kuten "Smite" näyttää, että arvokeskustelua kuunnellaan. Feministeillä on rahaa ja tätä kautta valtaa. Ja he eivät tartu pääongelmaan eli pelikulttuurin sovinismista siivoamiseen. Sen sijaan he tarttuvat peleihin ja näyttäytyvät vahvasti sensuristisena voimana. Peräti naurettavana sellaisena, sillä kuten "Smite" -peli näytti, pelätessään stereotyyppistä naiskuvaa niin paljon että vaativat korjaamista hahmoon joka joutui sensuuriin ja joka tämän myllyn jälkeen latistui varsin stereotyyppiseksi pelihahmoksi. (Sensuroitu versio menetti tissien lisäksi "mojonsa".)

Pahaa verta

"Skeptikot” jotka yrittävät kumota Dean Radinin kaltaisten tieteellisiä tutkimuksia, päätyvät lopulta väitteisiin, kuten ”Jos se olisi totta, tietäisimme sen jo” - mikä on klassinen esimerkki virheellisestä kehäpäätelmästä, joka lähentelee omahyväistä ja ylimielistä doktriinia."
(Magneettimedia, "Modernin tieteen 10 virheolettamusta")

Ylläoleva lausunto on hyvä esimerkki siitä miten tieteeseen usein suhtaudutaan. Sitä voisi pitää äärimmäisen typeränä, mutta toisaalta siinä on ymmärrettävä ulottuvuus. Nimittäin se valottaa sitä, miten tiedekritiikin olennaisin osa on se, että tieteellistä ajattelua ei tunneta. Tiede sekoittuu doktriiniksi ja maailmankuvaksi välittömästi tietyn virheen jälkeen.

Virhe on filosofisesti se, että empiria sekoitetaan loogiseen positivismiin. Arkimielelle sopivammin tämän voisi sanoa niin, että empiriavaatimus nähdään ajatuksena tieteen kaikkivoipaisuudesta. Ja että skeptikon henkenä on se, että jos asia olisi tieteellinen se tiedettäisiin jo nyt. Jos tämä pitäisi paikkaansa pitäisi uskoa metafysiikattomaan tieteeseen joka ei voisi edistyä. Ja se olisi todellakin doktriini.

Ilkka Niiniluoto on kirjoittanut tähän liittyen siitä miten fallibilismi on falsifikaatio -oppinsa kautta pakottanut tieteen pois ehdottomuudesta. Kun jokainen teoria on voitava jollain havaintoaineistolla osoittaa vääräksi, on jokainen teoria aina ja koko ajan uhan alla. Tällöin tiedettä kuvaa edistyvyys tai ainakin potentiaalinen edistyvyys. Ja empiria on tämän ehdon toteutuessa pakosti doktriinin vastakohta.

Toki falsifikaatiokriteeri on monista liian tiukka, mutta loogisen positivismin jälkeen luovuttiin verifikationismista ja kulma siirtyi havaitsemisen suoranaisuudesta kohti itsekriittisyyden ja kokeilun ja testaamisen suuntaa. Siksi voidaankin sanoa että tieteenfilosofiasta perillä oleva empirian kannattaja väittää hyvin harvoin niin, että "jos olisi totta, tietäisimme". Sen sijaan kysymys lähtee siitä että väitelauseita on heitetty ilmaan. Ja tällöin kysymys on episteemistä eikä ontologista. Kysymyksen muoto on tällöin ; "jotta voidaan tietää asiasta ja väittää sen puolesta jotain pitäisi olla evidenssiä". Ero näiden kahden välillä on valtava ja jos ei älyä sitä, pitäisi tajuta että taidot tieteestä ja käsitteellisestä ajattelusta ovat niin huonot että sitä vaan häpäisee itsensä jos niistä sanoo yhtään mitään tieteenfilosofiaan, tietoon ja perustelemiseen liittyen. Että olisi hiljaa ja vaikka harjoittelisi ensin jotta olisi mitään annettavaa kenellekään eikä muut olisi pelkästään egonrapsuttelua varten.

"Loogisen positivismin harhan" vuoksi moni ajattelee siihen malliin, että jos johonkin asiaan olisi tieteellinen ratkaisu, se olisi jo keksitty. Ja siksi magneettimedia päätyy jo omassa artikkelissaan omituiseen asennevammaan jossa se ensin aivan oikein näkee että tietty asennoitumistapa on dogmaattista ja idiotiaa. Mutta sitten se tunnistaa sen väärässä paikassa ja ei tunnista sitä omassa toiminnassaan. Ja näin päädytään sanomaan sellaisia asioita kuin "Suuri osa modernista tieteestä on edelleen jumissa päättymättömässä virheellisten päätelmien kierteessä. Siksi lääke”tiede” esimerkiksi ei tarjoa vastauksia todella merkittäville sairauksille, kuten syöpä, diabetes, sydäntaudit, Alzheimerin tauti jne." Vaihtoehtohoito nähdään siis avomielisenä ja tiede ikään kuin torjuvana ja suvaitsemattomana.

Pieni pomppaus kummituksiin.

Asia ei ole merkitysketön. Kun tiedettä moititaan, esiin nousee usein sana "mekaaninen". Tämä on hieman erikoinen sanonta, sillä kun katsotaan pseudotieteellisiä näkemyksiä, siellä on hyvinkin tarkkoja väitteitä jotka koskevat nimenomaan maailman toimintaperiaatteita.

Se paistaa hitusen esiin jo magneettimedian ekvivokaatiolausumasta jossa sanotaan, että "Koomista on se, että tiedemiehet käyttävät mieltään yrittäessään todistaa, ettei ”mieltä” ole olemassa." Monestihan tässä on kysymys mielen toimintaperiaatteesta. Joku redusoi mielen pelkästään aivotoiminnaksi kun taas joku toinen vetoaa eksoottisiin toimintamekanismeihin joita ei kuitenkaan ole osoittanut. Omituisuus rakennetaan siten, että neurologiaa puolustavan mielen käyttö tarkoittaisi samaa kuin yliluonnollisen mielen käyttö ; Tämänlaisia rakenteita on helppoa keksiä ja voitaisiin sanoa, että on koomista miten aivomassaa käyttävä selittää aivomassansa olevan yliluonnollista. Tämä ei tietenkään ole argumentointia, vaan idioottimaisuutta, tarkalleen ottaen ekvivokaatio -päättelyvirheen käyttämistä. Magneettimedia esittää tälle vaihtoehtoiselle mielen toimintaperiaatteelle seuraavan kuvauksen "Olen vakuuttunut siitä, että muistot tallentuvat holografisesti sekä aivokudokseen, että aineettomaan henkiseen matriisiin, joka on vuorovaikutuksessa fyysisten aivojen kanssa."

Kysymys on edelleen siitä, miten tämänlaisesta aineettomasta henkisestä matriisista tiedetään. Itse asiassa mielenfilosofiassa aihe on tuttu. Klassinen dualismi on kaatunut juuri siihen että vuorovaikutus joka vaikuttaa aineen ulkopuolelta aineen kanssa johtaa aineen ja energian säilymislain rikkoutumiseen. Tätä taas ei ole havaittu. Ja ilman tätä havaintoa kaikki tämänlaiset konseptit näyttävät olevan yhtä mahdottomia kuin ikiliikkuja - esimerkiksi juuri sen vuoksi että ikiliikkuja vaatii aineen ja energian säilymislain rikkoutumista.

Kenties selvemmin asia nousee esiin kun kävin tuoreesti keskustelemassa kummitusten ystävien kanssa. Siellä kummituksia selitettiin muutamallakin toimintaperiaatteella (a) Kummitukset ovat aikavääristymiä, aika kuvattiin sipulinkaltaiseksi päällekkäiseksi kerrostumaksi joiden läpi kuultaa. (b) Kummitukset olivat ympäristöön tallettuneita muistoja ja tuntemuksia. Ihminen siis vuorovaikuttaa fyysiseen ympäristöön ja jäljelle jää tallenteita samaan tapaan kun kasettinauhurille. (c) Kummitukset ovat henkimaailman olentoja jotka käyttävät energiaa. Siksi kummitusten lähelle tulee kylmä, kun ne imevät energiaa ympäristöstä. Näin kummitus itse on havaittavissa sähkömagneettisesti ja sen ympärillä on kylmiä pisteitä.

Nämä kaikki ovat mekaanisia selityksiä. Niitä itse asiassa kuvasi sama erikoisuus kuin mikä kuvaa uskovaisten suhtautumista vaikka Joonan kertomuksiin. ; Tiede on tärkeää, koska se pienentää ihmettä. Mutta kritiikkiä ei siedetä. Kummitusihmiset pahastuivat kun pyysin heiltä tarkkuutta. Jo lähteiden pyytämistä pidettiin typeränä, koska "eihän sitä kaikkea voi muistaa". Huolellisuus tässäkin mielessä nähtiin nuivana, joka ei sovi "meidän rentoon henkeen".

Loppujen lopuksi kun esitetään väite ajan rakenteesta, se on suora kannanotto siihen miten aika vaikuttaa kameran kaltaisiin havaintoaineistoihin. Siksi meidän tulisi saada tämän mukaisia tuloksia. Samoin kylmän pisteen keräytymisen ja sähkömagneettisen toiminnan aktivoitumisen samanpaikkaisuus on luonnonilmiö joka olisi havaittavissa, mutta ei kovin uskottava ; Kun syydät jonnekin sähköä, paikat kuumenevat ja syntyy todennäköisemmin tulipaloja. Näin ollen tässä olisi selvästi hyvin laadukas testi kummituksille. Näitä testejä ei sitten haluta tehdä, koska toiminta on sitä että kytätään laitteiston kanssa kellarissa ja kuvataan fenomenologisia tulkintoja. (Kummitukset eivät kuulemma hypi päivisin linsseihin. Ja miksi näin on? Kun luotettavaa dataa ei saada yökykkimisestäkään ja päivisin ei edes kokeilla?) Dataa ei yhteistulkita. Ja niin edespäin.

Lopputuloksena onkin se, että kummituspiireissä kummitus on itsessään liian suuri ihme. Se oikeutetaan mallilla joka "tekee sen mahdolliseksi". Kuten vaikka ajatuksella siitä että ympäristö tallettaa ihmisten liikkeitä ja puheita ilman että tätä varten tehdään erillistä konetta. Tämä tekee kummituksesta "mahdollisen". Tätä ilmiötä ei lähdetä todistamaan - eli vaikkapa oteta kiviä ja yritetä nostaa niistä esiin tietoja sen ohi kulkeneesta ja näin demonstroida että ilmiö on uskottava. Nämä tieteelle eksoottiset elementit taas oikeutetaan sillä, että moni uskoo kummituksiin. Tämä on itseriittoinen kehä, jonka kaltaiset ovat doktriinejen ydintä. (Siksi onkin huvittavaa kun nämä ihmsiet huutavat että tiedekin on uskonto.)

Pesin tukkani ja makasin
sängyllä. Takaraivostani
jäi märkä läikkä joka
näyttää naamalta.
"Todiste" ja "mahdollisuus"
sille, että olen henkinen tiikeri?
Tiikerinmetsästäjäthän pitävät
naamaria takaraivollaan...

Vitsin voisi tiivistää siihen, että kummitusihmiset kokevat olevansa rentoja ja avomielisiä koska he ovat laiskoja ja huolimattomia. He "eivät viitsi vääntää väitöskirjaa". Arkikielisesti ja kohteliaasti tämän voisi selittää siten, että heidän maailmankuvan ytimessä ei ole tieto vaan mahdollisuus. Mahdollisuus muuttuu tärkeäksi jos se on kiinnostava tai tunteita herättävä. Ja kriitikoilta vaaditaankin siksi luopumista tiedosta ja selvittämisestä, tyytyä toteamaan tietämättömissä tilanteissa, ettei tiedä. Mysteeri on syy seikkailulle, ja se on jännittävä asia. Ja siksi skeptisyys kummitustutkimuksen yhteydessä olisi tyhmää, turhaa. Ja liian vaivalloista.

Siksi ikkunanheijastuksissa nähdyt naamakuviot ovat todiste. Samoin kuin hahmot nähdään muuallakin, sielläkin missä niitä ei oikeastaan ole. Paremman puutteessa digivalokuvien yleiset valotusvirheet tulkitaan "orbeiksi" joiden väitetään olevan sähkömagneettista energiaa jonka ympärillä on kylmää. (Koska valokuva, ei koska sama kohde on lämpökuvattu ja mitattu sen sähkömagneettiset voimat...)

Kaikkien näiden mutkien jälkeen voimme palata vaihtoehtohoitoihin. Ja otsikkoon.

Skepsis RY:n facebooksivuilla on juuri nyt väännetty erikoisesta verisestä palvelusta. Suomen verikuvaajat.fi on herättänyt ihmetystä. Tätä on moitittu monelta kannalta ja verikuvaajien edustaja on ollut puolustamassa asiaa. Palvelussa tutkitaan verta, ja ennen kaikkea sitä kuinka paljon kuivuneessa veressä on punaisia ja valkoisia alueita. Tämä nähdään hyvin monisyisessä valossa. Asia liittyy pääosin "elävän veren kuvaamiseen" liittyvään vaihtoehtohoito-elämäntapa -tyyliseen asenteeseen. Samaan cranc magnetism -klikkiin kuuluu myös syntimittari.fi:stä tuttu hengellinen ulottuvuus ; Veren väri nimittäin liitetään suoraan syntiin. Lisäksi kuvaus on helppoa, taidon voi oppia pientä kurssimaksua vastaan muutamassa päivässä. Tästä on sitten tehty palvelu. Skepsiksen kinasteluun otti osaa myös dropper -kuivaverianalyysin kehittäjistöön kuulunut, heidänkin menetelmässään verestä näkee muun muassa syntisyyden.

Koska pisaran verta voi ottaa ilman kovin suuria riskejä, yritys on keskittynyt keskeisten väitteiden sijasta myynninedistämiseen. Asiakas uskoo mitä haluaa ja valta on asiakkaalla. Ja uskottavuutta omalle asialle tuodaan siitä että jos ihminen tulee jotain hakemaan, niin sitten sinulla on jotain annettavaa.

Osittain tämä tapaus heijastelee laajempaa kulttuurista ongelmaa. Yrittäjyyteen (ja etenkin kun ihmisiä pyritään kannustamaan yrittäjyyden pariin) liitetään mantraa, jossa tärkeintä on että on vahva visio, tärkeintä on että uskoo itse omaan tuotteeseen. Nähdäkseni tässä juridiikka on yrityksen puolella. Mutta laajempi etiikka ei.

Mutta olen kuitenkin empiristi. Monet ovat keskustelleet veren hyytymiseen vaikuttavista tekijöistä, valkosolupitoisuuksista ja muista vastaavista mekaanisista ja eimoraaliin sidotuista elementeistä, jotka selittävät valkoisia ja punaisia alueita ja ennen kaikkea niiden prosenttiosuuksia, olen kiinnostuneempi itse ilmiöstä.

Joku voisi sanoa että Jumala ja synti ovat yliluonnollisia. Mutta koska synti liitetään tiettyihin asioihin, ja nyt se sidotaan myös veren mitattavaan ulkonäköön, tehdään itse asiassa mekaaninen väite todellisuudesta. Ja tämä olisi periaatteessa kohtuullisen helppo testata. Asia voitaisiin tehdä seuraavalla koejärjestelyllä, jossa mitattaisiin kahta asiaa samanaikaisesti ; validiteettia (testi mittaa sitä mitä se väittää testaavansa) ja reliabiliteettia (mittaustapa ei ole altis satunnaisheilahteluille). On selvää, että tässä testissä voi olla reliabiliteettia ilman validiteettia ja validiteettia hyvinkin pienellä reliabiliteetilla. Mutta perusteltu ja toimiva tuote tarvitsee molemmat. Ilman sitä se kuuluu horoskooppien rukkaajien tapaiseen sinänsä lailliseen mutta silti ihan typerihtimisperustaiseen skeneen.

Tutkimus tapahtuisi siten, että otamme koeryhmiä. (Vaikka 30 tyyppiä per ryhmä.) Koottaisiin seuraavat ryhmät:
1: Ryhmä murhasta tuomittuja vankeja.
2: Ryhmä ateisteja.
3: Ryhmä kristittyjä
4: Ryhmä hinduja, ja muita vastaavia uskovaisia
5: Ryhmä syntyisi siten, että samalta, ehdottomasti tavalliselta, henkilöltä otettaisiin 30 näytettä.

Ensimmäinen tutkija ottaisi näytteet. Sitten hän arpoisi näytteille numerot. Hän tietäisi mikä arvottu numero liittyy mihinkin näytteenottoryhmään. Otetut näytteet asetettaisiin esille arvottujen numeroiden järjestykseen. Ensimmäinen tutkija poistuisi koetilasta, ei näkisi toista tutkijaa, ja keräisi yhteydet siitä kuka on kenenkin näytteen takana mukanaan ennen poistumista.

Toinen tutkija menisi "tyhjään huoneeseen" hakemaan näytteet ; Näin tutkijat eivät kohtaa eivätkä vaikka eleillään vahingossa vihjaa yhdenkään koenäytteen taustasta. Hän analysoisi tulokset. Kaikille ryhmille annettaisiin luokitukset samaan malliin.

Lopputuloksena on luokittelu, jossa pitäisi kyetä erottamaan tilastollisesti arvausta paremmin mikä näytteistä on kristityn ja mikä muun. Samalla saataisiin mielenkiintoista tietoa siitä onko uskovaisuus vai pelkkä kristinusko parempaa kuin muut. Tai sitten huomattaisiin että eroa ei syntyisi. Merkittävää on, että siitä näyteryhmästä joka on otettu yhdeltä henkilöltä katsottaisiin lähinnä sitä, että onko kaikki näytteet arvioitu samaan luokkaan. Se arvioisi reliabiliteetin koska se on sokkoutettuna muiden joukkoon. (Jos tiedät että ne ovat samasta lähteestä, samaan luokkaan laittaminen onnistuu petkuhuiputuksellakin.) Muut ryhmät mittaisivat validiteettia. Kyky erottaa ryhmät toisistaan tilastollisesti konsistentilla tavalla olisi tällä kohden hyvinkin syvä ja konkreettinen testi.

Tämänlaista totuustarkastelua ei ole tehty. Sen sijaan keskiössä näyttävät olevan anekdootit, joita kutsutaan "haastatteluiksi". Tässä kohden on syytä huomata, että usein haastattelujen ongelmana on se, että ne mittaavat asiakkaan uskoa. Kun kysyt hinduilta, saat hindujen maailmankuvan mukaisia kannanottoja. Ja tämä ei varmenna että hindulaisuus on tosi. Tämänlaatuinen toimii jos pitää kuvata maailmankuvia, ei silloin jos mitataan totuusarvoja tai perusteluja.
1: Siksi poliisikin joutuu kuulusteluissa käyttämään metodeja, joilla vastauksia ei ohjailla ja manipuloida tiettyyn suuntaan. Ilman oikeita metodeja poliisi vain luottaisi että rikollinenkaan ei valehtelisi kuulusteluissa vaan kaikki ovat viattomia. Ilman oikeita metodeja poliisi päättäisi intuitiolla kuka on syyllinen ja kuluttaisi tutkimukset siihen miksi tämä tietty ennakkoluulot sytyttänyt ihminen on myös tehnyt tuon rikoksen. (Joka on siis enemmän kuin se, että on poliisista epämiellyttävä ihminen.) Ilman oikeita metodeja poliisi uskoisi että silminnäkijä ei erehty tai muista väärin tai puutteellisesti.

Valitettavasti jokainen vaihtoehtohoito -pseudotiede nojaa tämänlaiseen väärään logiikkaan, jossa yksittäistapauksista ei tehdä tilastoja vaan niistä vedetään epäpäteviä syy-yhteyksiä kasaamalla niitä yhteen. Moni elementti vahvistusharhasta lähtien painottaa siihen että vaikutuksien yhteyksiä nähdään silloinkin kun niitä ei ole. Ja lisäksi keskustelu siirtyy välittömästi asiasta ihmiseen. Argumentin sijasta vedotaan auktoriteettiin, asiakas on siis auktoriteetti jonka luotettavuutta ei saa kyseenalaistaa koska kysymys on haastattelun tuloksesta ja evidenssistä. ; Kriitikko siis loukkaa ehdotonta totuutta ja ihmistä. Ja tätä ei saa kutsua doktriiniksi, koska tiedekin on uskonto.

Oikein tilastollisesti käsitellyt tulokset eivät ole vain kasa anekdootteja vaan korrelaatioita osoittavia. Ja itse asiassa voidaan sanoa että antamassani testissä onkin kysymys siitä että monta anekdoottia asetetaan esille, niiden laatu arvioidaan ja valvotaan, tavoilla joka estää tuloksissa sen, että niitä olisi valikoitu, cherry pickata, omia mieltymyksiä osoittamaan.
1: Mikä on helppoa. Jos veren väri liittyy vaikka hemoglobiinitasoon, löytyy kristittyjä joilla on hyviä tuloksia ja kristittyjä joilla on huonoja tuloksia. Otetaan esille vain ne jotka ovat hyviä ja selitetään että ne muut ovat olleet "piilevillä tavoilla huonoja" ihmisiä, eivätkä siis oikeita kristittyjä. Selitys sopii havaintoihin ad hoc, eikä ole ristiriidassa aineiston kanssa. Se on myös idioottimaista ja pöpiä, koska se ei johdu siitä että aineisto olisi analysoitu vaan siitä että henkilö on hyvä saivartelemaan, kikkailemaan ja petkuhuiputtamaan tekosyiden kanssa. ; Havaintoihin osuminen syntyy siis jonkinlaisessa omituisessa idiotian, sosiopatian ja luovuuden bermudan kolmiossa.

Kun myy tuotetta ja väittää sen liittyvän tiettyihin asioihin, olisi mielestäni eettistä - ihan riippumatta siitä mitä laki sanoo - ensin tehdä testit joilla uskottavuus syntyy. Sitten vasta tehdään tuote ja ryhdytään markkinoimaan sitä. Usein hörhöttely lähteekin sovelluksesta, joka sitten tuotteistetaan liike-elämän vaatimusten vuoksi. Ja unohdetaan että hyveellisellä ihmisellä sovellus on seuraus saaduista tuloksista.