Myytinmurtajien pointti

"Myytinmurtajat" ovat tuotantokausien kasaantuessa alkaneet tekemään yhä toistuvammin elokuvia koskevia myyttejä. Ne ovat tietenkin hienoja ja vauhdikkaita. Saadaan nuoliseiniä, räjähdyksiä ja erikoisia skenaarioita. Nämä ovat kuitenkin aika kaukana monista alkuaikojen myyteistä jotka eivät olleet niinkään "taiteellisia konventioita" kuin jotain joita uskotaan tosiksi. Harva ihminen todella ottaa vakavasti "Indiana Jonesin" tai "Star Warsin" faktoina. Oletan että näitä jaksoja katsotaan näiden elokuvien fanituksen vuoksi, eikä myyttejä selvästi testatakaan siinä mielessä että niiden osoittautuminen mahdottomiksi olisi jokin loukkaava asia elokuvan tekijöille.

Kysymys voi olla siitä, onko elokuvantekijöillä itse asiassa jonkinlainen vastuu.

Jos mietitään mitä elokuva tekee, se itse asiassa yrittää luoda itselleen jonkinlaista uskottavuutta. Etenkin jos elokuvan tarkoitus on olla immersiivinen, sellainen että siihen on erityisen helppoa eläytyä, se tehdään usein sillä että siitä tehdään uskottavaa viittaamalla jotenkin tuttuihin asioihin. Erikoisefektejä tehdään isoilla pikselimäärillä ja maailma on jotenkin tuttu niin että kaikki näyttää todelliselta.

Tämä uskottavuus on hyvin lähellä sitä että esitetään tai luodaan mielikuvia siitä miten maailma toimii. Toki on selvää että fysiikan mukaan räjähdykset eivät kuulu avaruudessa. Mutta koska arkikokemuksessa räjähdykset kuuluvat, on helppoa valehdella jotta tehdään uskottavuutta. Toisaalta räjähdykset voivat tuoda jännitystä ja tunteita tilanteeseen. Jos toimintaelokuvilta vaadittaisiin realismia, niistä tulisi aika tylsiä. On siistiä ratsastaa paineaallolla vaikka "Myytinmurtajat" todistivat että tämä ei olekaan mahdollista. Emme ole kiinnostuneita menemään elokuviin katsomaan kuinka valkoisen talon työntekijät pyörittävät byrokratiaa. Sen sijaan jos valkoinen talo räjäytetään avaruusolioilla, se on mitä mainiointa ja elähdyttävintä viihdettä. Ja jos elokuvat olisivat todenmukaisia ilman valikointia ja liioittelua, tuskin itse asiassa menisimme niihin. Jopa luontodokumentteja joudutaan editoimaan ja käsikirjoittamaan. Koska vuoden savannillakykkiminen vaaditaan siihen että saadaan leijonan dramaattiset saalistus-parittelukuvat. Koska se, että leijona makaa kolme tuntia savannilla, pieree ja kääntää kylkeä ja haukottelee ei ole sellainen dokumentti joka saa katsojakuntaa. Tai saa ihmisiä kiinnostumaan leijonista. Tai saa heitä haluamaan suojella luontoa. (Joka tuntuu olevan luontodokumenttien yleinen teema. Tai ainakin se millä niiden tekeminen oikeutetaan eettisesti.)

Ja joissain asioissa on käynyt niin, että tämän toistaminen on vaikuttanut ihmisiin ja siihen miten he toimivat oikeassa elämässä. Esimerkiksi turvavöiden kohdalla moni on niitä kohtaan vastahankainen siksi että he pelkäävät autojensa räjähtävän. Koska elokuvissa autot räjähtävät hyvin helposti. Toisaalta on havaittu "CSI efekti" jonka mukaan poliisisarjat vaikuttavat siihen miten ihmiset ymmärtävät oikeussysteemin ja miten he toimivat esimeriksi joutuessaan tekemisiin oikeuslaitoksen kanssa.

Jokin vastuu tekijällä voi siis olla. Jos mietitään faktuaalisuutta (facticity) pelkän uskottavuuden ja sisäisen eheyden (coherency) paremmuusjärjestystä ja keskinäistä suhdetta fiktiossa, voidaan nähdä ajatus siitä että tosiasioidenmukaisuus olisi itse asiassa jotenkin sivistyneempää. Kysymys on tavallaan siitä että korkeakulttuurissa opittaisiin jotain ymmärrystä maailmasta. Populaarikulttuurissa ja alakulttuureissa voitaisiin sitten saada lyhytaikaisia immersiivisiä tunne-elämyksiä jotka ovat ohi yhtä nopeasti kuin elokuvastudion ovet menevät kiinni näytöksen jälkeen.

Bertolt Brecht onkin esittänyt tämänsuuntaisia. Hänestä teatterin piti olla jollain tavalla opettavaista. Hän korosti toisaalta myös sitä että teatterissa pitää olla jotain etäännyttävää. Täydellisessä immersiossa katsojat eivät pystyisi pitämään tarvittavaa etäisyyttä. Ja olisivat tämän vuoksi epäkriittisiä katsojia.

Tällä näkökulmalla on tilaa ainakin joihinkin asioihin ; On melko selvää että jos tekee "Kauniin mielen" tai "Imitation gamen" kaltaisia elokuvia, niin niillä olisi ikään kuin suurempi vastuu olla todenmukaisia. Siksi esimerkiksi "Kauniin mielen" virheet Nashin peliteoriakuvauksissa ovat kauheita. Sen vuoksi että nämä virheet olivat ensinnäkin turhia. Elokuva olisi toiminut ilman niitä. Ilman niitä se olisi jopa toiminut paremmin. Ja toisaalta elokuva viittaa todelliseen tosimaailman ihmiseen joten siltä voi odottaa faktuaalisuutta. (Myytinmurtajat eivät jostain syystä murra näitä myyttejä.)

Toisaalta on todellakin järkeä vähätellä kritiikin merkitystä. Jos ihan hirveästi moittii scifielokuvaa sen tiedevirheistä, on hyvä huomauttaa että elokuva on fiktio, ei tosiasiaväite. Ohjaajat voivat lisäksi haluta olla eettisiä. Tämä voi vaatia epäuskottavia tai erikoislaatuisia hahmoja. Heillä voi olla puhtaasti esteettinen mielikuva erikoistehosteista joissa lentää sporttisia urheiluautoja räjähdyksien paineaalloilla.

David Ehrlich onkin esittänyt että faktuaalisuuden ylivaatiminen on ongelma. Hän erottelee faktat ja totuuden toisistaan. Hänestä taiteen tehtävänä on ikään kuin kertoa ohjaajan näkemys jostain totuudesta. Hänestä elokuvan suuri voima voikin olla siinä että elämän totuuksia voidaan lähestyä ilman faktojen kahleita.

Tällekin puolelle voidaan asettaa jotain vastuuta. Tämä on tuttua jokaisen nörttikulttuuriin tutustuneen valituskuorosta. Kun jostain sarjakuvasta - tai Tolkienin kirjasta - tehdään elokuva, löytyy ihmisiä jotka vaativat realismin sijasta jotain muuta. Nimittäin referenssipintaa alkuperäisteoksiin. Nörtit eivät valita siitä että Hulkin voimat - saati origin story noille voimille - on epäuskottava. He valittavat siitä että elokuva ei onnistu kaappaamaan sitä kompleksia maailmaa johon paneutumiseen niin moni on innostunut. Syynä on se, että elokuva on (a) epätarkka siinä mielessä että sen tapahtumat eivät ole tapahtuneet sarjakuvassa tai ovat peräti ristiriidassa sen kanssa mitä niissä on tapahtunut ja (b) ennen kaikkea kadottaa sen asenteen jonka varaan kyseinen sarjakuvasankarin seikkailut ovat rakentuneet.

Palatakseni "Myytinmurtajiin". Ylläoleva on haasteellista. Väittäisin että sarjan testit nojaavat siihen että ihmiset saavat nostalgiatrippejä immersiivisien elokuvien immersiivisimpiin kohtauksiin. Räjähdykset ovat toisaalta itsessään esteettisiä ja uusintavat näitä kysymyksiä. Räjähdys valkokankaalla ja televisiossa ovat samankaltaisia. Paitsi että "Myytinmurtajissa" ne ovat oikeita. Testaamisen lopputuloksella ei ole väliä. Siinä missä "aitoja myyttejä" murtavien myyttien ongelma voi olla jopa siinä että se on loppupäätöskeskeistä joka voi olla monia loukkaavaa. (Aiemmissa jaksoissa on ollut runsain mitoin myyttejen uusinnusvaatimuksia kun katsojat eivät ole pitäneet lopputuloksista.) Elokuvat ovat harmittomia. Testissä tulee lopputulos ja se on kiinnostava mutta siihen voi suhtautua neutraalisti koska se ei missään tapauksessa uhkaa omia uskomuksia jotka koskevat tosimaailmaa. Tämä lopputuloskeskeisyydestä irrottautuminen on tosin siitä kiinnostavaa että se olisi kaikista tärkeintä saada jotenkin opetettua nimenomaan niiden tosimaailman myyttien kohdalle.

Silinteri ; Eli hullusta hatuntekijästä ja vähän muustakin

Näin "Myytinmurtajien" autiosaarispesiaalin jossa Adam Savage ja Jamie Hyneman tekivät kaikenlaisia asioita jeesusteipistä. Adam Savage teki siinä muun muassa hatun. Siitä tuli aika hieno, joten päätin rakentaa itselleni sellaisen. Minun hatustani ei tullut yhtä hienoa kuin Savagen hatusta. Mutta siitä tuli arvokkaampi. Sillä siitä tuli silinteri. Ja vaikka se on tehty teipistä, se on itse asiassa melko napakka. Se kestää myös vettä. Ja vaikka teippi tarttuukin hyvin, sitä voi pitää päässä tukan kanssa ilman että karvoja jää hattuun. Hattu on täysin funktionaalinen.

Silinteri päässä on kunniakasta juhlia kun Suomi täyttää pyöreät 97 vuotta. Ilme nöyränä. Samalla kuitenkin korostui se, miten hattu itse asiassa on mennyttä maailmaa. Esimerkiksi presidentti Niinistön virkaanastujaisten silinterihatun käyttäminen ei sujunut kovin luontevasti. Linnanjuhlissa silinteri kruunaa vanhan miehen jäljitelmää.

Itselleni oma silinterini toi mieleen enemmän hullun hatuntekijän kuin klassisen arvokkaan liikemiehen. Materiaalivalinnalla, sekä tekijän taidoilla - puhumattakaan itsekriittisen rehellisistä arvioista tekijän mielenterveydestä - on luonnollisesti vaikutusta tämän arvion tekemiseen. Mutta hullun hatuntekijän kohdalla on pakko korostaa että nykyisin hatuissa on jotain arjesta irtauttavaa, kenties jopa karnevalistista. Historiallisesti katsoen miehillä on kuitenkin yleensä ollut hattumuotia. Hattu on kuulunut arvokkaaseen pukeutumiseen.

Nyrkkisääntönä voikin sanoa että nykyään hullut tekevät hattuja. Ennen hullut valmistivat niitä. "Liisa Ihmemaassa" ei ole syy miksi otan hullun hatutekijän keskiöön. "Mad as a hatter" -sanonta nimittäin on vanhempi kuin kyseinen teos. Ja se perustui ihmisten havaintoihin maailmasta. Ihmiset eivät ole menneinä aikoina olleet tyhmiä. Tai siis oikeastaan ovat, mutta eivät sen kummemmin kuin modernit nykyihmisetkään. Syynä oli se, että hatuntekijät joutuivat työnsä puolesta käyttämään paljon elohopeaa. Ja tämä yliannostus johti erilaisiin oireisiin ; Näkökentän hämärtyminen, kuurous, hermosolujen tuhoutuminen, vapina ja muut vastaavat vaikuttivat käytökseen, järjenlahjoihin ja mielenterveyteen. Sivutuotteena oli usein myös Korsakoffin oireyhtymä, jossa muistin huonous pistää ihmisen konfabuloimaan hyvin vakavasti.
1: Vastaavasti voi olla hyvä tässä yhteydessä mainita että puheet "crazy cat lady" -konsepti on mielenkiintoinen koska on vaikeaa sanoa onko kissan kanssa erakoituminen syy vai seuraus. On totta että hullut ihmiset kärsivät usein sosiaalisia seurauksia. Kissa sen sijaan ei tuomitse. Ja kissa selviää omillaan itsellisemmin kuin koira, joten se voi sopia joidenkin mielenterveysongelmien kanssa yhteen vähemmän katastrofaalisesi. Toisaalta kissojen ulosteista voi saada toksoplasmoosin, kun Toxoplasma gondii -alkueläin siirtyy ihmiseen. Tämä taas vaikuttaa mielenterveyspuoleen ja käyttäytymiseen.
2: Sen sijaan "batshit insane" ei ole syntynyt oivalluksesta. Ihmisten pötypuheiden puhumiseen on yleisesti liitetty kakkavertauksia. Suomessakin puhutaan hevonpaskasta, mutta ulkomailla myös häränpaska (bullshit) kelpaa vertailukohdaksi. Ja lepakonkakka on ollut vain yksi vaihtoehto muiden ohessa. Toisaalta tunnetiloissa on käytetty sellaisia ilmauksia kuin "to go apeshit" ja "to go batshit". Käsitteen synty on siis etymologinen ja siihen ei liity lääketiedettä. Siitä huolimatta että joskus lepakon guanossa on sientä (Histoplasma capsulatum) joka taas aikaansaa mielenterveydellisiä ongelmia. Yhteys voisi olla mutta ilmeisesti ihmiset eivät ole olleet niin usein lepakoiden ja vain lepakoiden kanssa lähitekemisissä jotta yhteyttä olisi huomattu.

Suomen itsenäisyyteen tämä kaikki liittyy taas oleellisesti. Montaakin kautta.
1: Esimerkiksi puheet "hulluista suomalaisista" ovat yllättävän yleisiä. Heini Kilpamäen "Suomalaisen tyhmyyden ylistys" tietää kertoa että Sven Tuuvasta lähtien Suomessa on arvostettu myös tyhmiä sankaruuteen kykenevinä. Tyhmyyttä on pidetty jopa osana kansanluonnetta. Ja tämän näkemyksen näyttävät jakavan myös ulkomaalaiset ; Jos joku ihmettelee miksi venäläinen huutelee rajan yli "tsuhna, tsuhna", on taustasanana juuri tyhmyyteen viittaava sana. Tämä opettaa uusia puolia Extreme Duudosoneista. ; Emme kenties ole sen tyhmempiä kuin muutkaan mutta olemme ottaneet hulluuden ja tyhmyyden osaksi identiteettiämme. Se muuntuu miltei mutkattomuudeksi, perusasioiden mukaan elämiseksi. Ja muiksi hyviksi asioiksi. Sekä mahdollisesti myös suureksi määräksi perussuomalaisten parhaita sloganeita. (Kuin myös muiden puolueiden mutta he ovat identiteetiltään muita vahvemmin juuri suomalaisuuteen sitoutuva puolue.)
2: Toisaalta on hyvä muistaa että vaikka kaikki arvostavat älykkyyttä, viisautta ja sivistystä, on kansakunnan hyvyyttä mitattava sitä kautta miten se kohtelee kaikista heikoimpia. Siksi se että hullu hatuntekijä juhlii suomalaisuutta on paljon merkityksellisempi ja paljon enemmän maan hyvyydestä kertova aktio kuin se että joku sikarikas shampanjaporho juhlii ökybileissä toisia kansakunnan suurmenestyjiä kätellen. Se, että rikkaimmilla, älykkäimmillä, menestyneimmillä ja muilla menee hyvin ei ole mikään saavutus. Suomen olisi helppoa tehdä se. Mutta sen sijaan hullun hatuntekijän kiitos on ikään kuin ansaittava. Siihen ei riitä se että läimii itseään ja teräväolkapäisiä kavereitaan yhteisvoimin selkään, kaveripiirissä.

Siksi on hienoa juhlistaa maatamme silinteri päässä. Tehkää tekin omanne! Toimikaa siten, että 97 vuosi on pyöreä vuosi. Että juhlikaa huuli pyöreänä!

Tapa zombie, tapa aivot

Katselin "Myytinmurtajia". Siinä Adam Savage ja Jamie Hyneman vertailivat kirveen ja kiväärin välistä tuhovoimaa zombieinvaasiossa. Tilanne päätyi kirveen voittoon, olosuhteissa jotka olivat kieltämättä sille edulliset. Tuliaseet toimivat pidemmältä etäisyydeltä, ja lattiatasossa suuressa tehdashallissa oleva zombielauma ei ole kiväärille edullinen. On hidasta kun pitää tähdätä päähän, laukaista niin että osuu - ja ladata sen päälle. Kirves on tässä mielessä kognitiivisesti vähemmän hidastava.

Toinen huomaamani asia oli se, että Savagen kuoliaaksilyömisen laskemisen tapa oli kirveelle edullinen. On luonnollista, että avustajia ei voida lyödä hengiltä, mutta selvää oli että jos zombie kuolee sillä että sen aivot tapetaan, ei testitilanne ollut ns. "vakuuttava". Kenties tämäntapaisen viihteellisen - mutta ihan fiksun - sarjan moittiminen voidaan kuitenkin käyttää muuhun.

Nimittäin päähän lyömiseen.

Jos mietitään mitä tarkoittaa päähän lyöminen miekalla. Päähän lyömisessä on yksi hyvä etu. Nimittäin etäisyys. Geometria on päähän lyömisen puolella. Koska miekka on pitkä ase ja pää on suunnilleen samalla korkeudella kuin kädet, siitä tulee paljon houkuttelevampi maali kuin jaloista. Etäisyyden jalkoihin lyömiseen täytyy olla paljon lyhyempi. Joten lyödäkseen jalkoihin olisi jotenkin pakko ensin päästä niin lähelle että toinen voisi taatusti yltää sinuunkin. Joten muuhun kuin jalkoihin tähtäävä yltää paljon aikaisemmin. (Ja siksi jalkoihin lyödäänkin siten, että toisen tekemä asia torjutaan tai muuten kontrolloidaan ja tässä prosessissa etäisyyttä lyhennetään. Ja sitten yllät jalkoihin.)

Kuitenkin kun mietitään hakkaamista ns. sotataitona tai kuolemaan asti käytävänä kaksintaistelun taitona on pakko miettiä myös sitä minkälaisia vaikutuksia ase tekee. Kun lyödään, on tekniikan taustalla oltava paitsi osuminen, myös se mitä vahinkoa se tekee. ; Pää on tässä mielessä hyvä kohde, että jos ihmisen aivot tappaa, hän kuolee välittömästi. Sen sijaan jos tätä pistää tappavasti vatsaan, tai vahingoittaa suuria verisuonia hän helposti elää ja yrittää tappaa vastustajaansa vielä harmittavan pitkän aikaa. (Vähintään sekunteja, joiden aikana kyllä ehtii vielä lyömään. Siksi valtaosa keskiaikaisten manuaalien tekniikoista huolehtiikin jollain tavalla sen, että onnistuneen tekniikan jälkeenkin on hyvä suojaus.)

Zombieiden kohdalla päähän lyöminen johtuu tietysti siitä, että "jokin sääntö jossain" on päättänyt että zombiet kuolevat vain jos niiden aivot tapetaan. Ne voidaan toki rampauttaa, mutta tämä tekee zombietaistelussa päähän lyömisen hyvin relevantiksi.

Toisin kuin ihmisillä. Itse asiassa monissa keskiaikaisissa manuaaleissa päähän lyödessä ei tähdätä lainkaan silmäkulmista ylöspäin oleville alueille. Syynä on se, että:
1: Ihmiset refleksinomaisesti väistävät päähän tulevia iskuja varsin hyvin. Ja näissä kohden väistäminen on usein myös vähintään kohtuullisen tehokasta. Jos tähtää päälakeen ja toinen onnistuu väistämään tämän, on todennäköistä että isku on korkeintaan melko vaaraton, toki ikävä mutta ei toisen toimintakykyä välittömästi lopettava - hartioihin osuminen. Tai voi olla että se menee kokonaan ohi. Kaulaan tähdättyjä on sitten jo paljon vaikeampi ja hitaampi väistää.
2: Ihmiset ovat käyttäneet kypärää.
3: Ihmisen kallo on itse asiassa yllättävän kestävä. Kallon yläosa on yksi ihmisen kehon kestävimpiä osia. Ei riitä että osuu päähän. Päähaavat toki vuotavat ikävästi ja ovat helposti ärsyttäviä. Mutta sen pitää olla kunnollinen osuma jos päälakeen haluaa tuhoja. Sen sijaan ohimot ovat varsin ohutta luuta ja sen alapuolella on leukaniveltä ja kaula on sitten jo huomattavasti vähemmän suojattu alue, jossa on bonuksena suuria ja tärkeitä verisuonia. (Ja ydinjatkos niskassa.)

Näistä kaksi ensimmäistä eivät, ainakaan yleisimmissä tapauksissa, paina mitään zombieiden kohdalla. Mutta jälkimmäinen painaa. Olen ihmetellyt miten "Walking deadissa" näytetään lyövän zombejen kallon läpi veitsillä ja vastaavilla melko kevyillä aseilla. Ja itse asiassa ihmettelen miksi niitä näytetään saavan halki myös miekoilla. Sillä jos mietimme mikä miekka on, niin se on suhteellisen kevyt ase jonka painopiste on kohtuullisen lähellä kädensijaa. Tämä tekee siitä näppärän ja nopeastikäytettävän aseen joka ei levitä tylsää impaktityylistä vahinkoa juuri ollenkaan. Se on leikkaava ase joka toimii paremmin nimenomaan muuhun kuin kallon läpi lyömiseen. (Luultavasti jopa pesäpallomaila on kallon sirpaloimisessa tai muussa läpäisyssä parempi kuin miekka.)

Sen sijaan kirves jonka massakeskipiste on hyvin lähellä terää on tässä sen sijaan hyvinkin tehokas. (Myös hakku on varmasti hyvin tehokas, siinä kun on pitkä varsi ja pistävä terä niin että sen voi heiluttaa päin vaikka zombien kalloa.) Kuitenkin tässäkin vaadittava vaiva on melko suurta. Zombiet eivät suotta ole pelottavia. ; Ainut toivo, jonka voimme Adam Savagen kevyelle napsuttelulle antaa, on se että kenties joka ikinen hänen päihittämänsä zombie olisi ollut niitä lähes loppuun asti mädäntyneitä versioita. Eivätkä niitä tuoreempia.

---

Miekkailua harrastaessa lyödään kyllä usein maskiin juuri sellaisella tavalla joka ei ole taistelussa tehokasta. Mutta se tehdäänkin juuri turvallisuussyistä. Maski on kohtuullisen hyvä suoja ja jos siitä satutaan kaikesta huolimatta menemään läpi, vakavan vahingoittumisen riski on minimissä.

Lateraalisesta ajattelusta kollateraalisiin vahinkoihin ; Terveisiä fanipohjalta

Osama bin Laden on mielikuvissa hyvin stereotyyppinen islamisti. Näin voisi ajatella, että hän olisi vihannut kaikkea länsimaista. Kuitenkin hänestä tiedetään ainakin se, että hän fanitti "Ihmemies MacGyveriä". Minua ei yllätä että Richard Dean Anderson, eli Angus MacGyverin näyttelijä, tarjosi tietoon "twitterhiljaisuutta".

Minullekin asia on hieman kiusallinen, vaikka olenkin vain sarjan fani. Oloni on suunnilleen yhtä hämmentynyt kuin konservatiivikristityllä joka lukee hikipediasta kuvauksen tästä kenties maailman tunnetuimmasta terroristista "Jumalaa pelkäävä traditionalisti. Mies joka vastustaa homoja ja jonka mielestä naisen paikka on kotona. Ei ole ateisti ja vielä vähemmän kommunisti. Uskoo että rikoksista tulee antaa ankara rangaistus. Uskoo kuolemantuomioon. - Tuo voisi olla kuvaus Dick Cheneystä, joten mikä ihmeen Amerikan vihollinen tuo muka on?" Ei sitä voi kieltääkään, mutta myöntää ei haluaisi.

Osama bin Ladenin mieltymykset ihmetyttivät, koska kyseinen sarja perustuu monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden ideaaliin. MacGyver inhoaa aseita ja tappamista ja väkivaltaa. Hän yrittää aina lähtökohtaisesti tulla toimeen kaikkien kanssa. Jopa itäsaksalaiset palkkasotilaat saavat ymmärrystä. Siksi on vaikeaa ymmärtää miten bin Laden on sarjaa seurannut.

Kunnes ymmärtää, että MacGyver perustuu lateraaliseen ajatteluun. Ja sarjan luova tapa tarkastella funktion käsitettä on juuri sellaista, että sitä seuraamalla voi hyvinkin saada mattoveitsen avulla lentokoneen, joka sitten onkin itse asiassa ohjus. Osama bin Ladenin isku noudatti tässä mielessä hyvinkin sarjan ideaa, joskaan ei sen eettistä henkeä.

Tämä muistuttaa siitä, että nörttiyteen ja teknohenkiseen ajatteluun että skientismiin on aina liitettävä jonkinlaiset seurauseettiset kytkökset. Siksi Ihmemies MacGyver on sankari. Ja siksi "Myytinmurtajien" Adam Savage ja Jamie Hynemankin ovat sellaisia.

Erilaisia ja eriarvoisia

Feminismillä ei ole enää kovin suurta merkitystä. Kuitenkin katsellessani viime aikojen uutisointia, ei voi olla huomaamatta, että sille on kuitenkin jotain merkitystä ; Keskustelut ovat pyörineet esimerkiksi siitä että on toivottu että Wimbledonin voittanut tennistähti olisi kauniimpi, että hän olisi parempi mainostajille. Samoin on kauhisteltu sitä että juoksijoilla on "liikakiloja". Tämä korostaa sitä miten nykyään valtaosa naisiin kohdistuvasta halveksunnasta on ulkonäköön liittyvää, jollain tavalla esteettistä.

Tällä on toki varjopuolikin. Nimittäin myös monet feministit tekevät samaa ; Katsellessani dokumenttia vaginan korjausleikkauksista, eräs leikkaukseen menijä moitti feminismiä siitä että he ujuttavat tiettyä, ilmeisesti luonnollisena pitämäänsä mallia naisille, ja unohtavat että kaikille - kuten hänelle - vaginan leikkaus ei ollut esteettinen vaan siinä oli mukana lääketieteellisiäkin syitä. Korostaessaan ulkonäköön kohdistuvaa modifikaatiota turhana, koko aihe nähdään vain ulkonäköasiana, joka on pinnallinen tapa tarkastella asiaa.

Toki tässä voidaan huomauttaa, että esimerkiksi itsekin, miehenä, kohtaan ulkonäköpaineita eikä tätä pidetä minään ongelmana jossa miesasialiikkeen pitäisi rynnistää suojelemaan minua. (Ei, minun terävä kieleni hoitaa asian puolestani, kiitos vain.) ; Esimerkiksi huomasin tämän kun kesälomalla olin laiska, enkä ajellut viiksiä. Osa kysyi että olinko kasvattanut viikset, ja vastaukseni oli että ne vain kasvoivat. Tähän ei liittynyt mitään esteettistä toivetta. Toki vitsailin että jos viikset kelpaavat Jamie Hynemanille ja Friedrich Nietzschelle, ne tasan tarkkaan ovat riittävän hyviä myös minulle! ; Valituksia tuli kuitenkin aika paljon ; Esimerkiksi pomoni kysyi että olenko liittynyt johonkin grunge -osastoon ja että jos haluan pitää viikseni, niin hän suosittelee että leikkaan ne irti ja kannan niitä taskussani. (Tämä ei ole minuun kohdistunutta kiusaamista, vaan huonohuumori kulttuuria johon kannustan ihmisiä.) Jossain on siis olemassa jonkinlainen viiksiraja, jonka ylittävä on paheksuttava. ; Toisaalta kun minulle selitettiin, että minun kannattaisi leikata, kun olen sopivasti ajeltuna niin kaunis, niin kiitin kohteliaisuudesta ja kerroin että ehkä kenties minä kuitenkin haluan että ulkonäköni heijastelee sisäistä rumuuttani.

Viiksiepisodi kuvastaa sitä yleistä ulkonäkökulttuuria joka kohdistuu sekä naisiin että miehiin. Mutta ennen kaikkia naisiin. Ja siksi feminismille on vielä tarvetta. Olen nimittäin harhautunut kuvittelemaan, että sillä ei ole väliä kumpaa sukupuolta edustat, vaan sillä mitä sinä osaat.

Miehiin kohdistuva kritiikki on toisenlaista. Tässä Suomen Kuvalehdessä kommentoitiin sitä miten skeptikkoja ja vapaa-ajattelijoita moititaan ideologiana räyhääjiksi. Huomio keskittyi siihen, että tätä oltiin esitetty tasa-arvokysymyksenä. "Syyksi väärille toimintatavoille Vuola esittää juuri miesvaltaisuuden - siis naisten puuttumisen toiminnasta. Hän epäilee naisten vierastavan ”teinipoikamaista uhoa, josta järkiperäisyys on kaukana”. Ilmeisesti akatemiaprofessori Vuolan mielestä pelkkä miesvaltaisuus riittää tekemään aatteista epäkelpoja tai ainakin epäilyttäviä. Hän olettaa, että naiset ajaisivat asioita erilailla tai ehkä jättäisivät kokonaan ajamatta. Heidän mallinsa olisi joka tapauksessa Vuolan mielestä parempi kuin miesten."

On selvää että tämä ei ole tasa-arvoa. Ja se korostaa sitä että jos naisia lokeroidaan, seksiobjektisoidaan, mollataan ja asetetaan vaatimuksia ulkonäön tematiikassa, miehiin kohdistuva moite on eettisiin ja asenteellisiin kysymyksiin liittyvää moitintaa. Näkisin että tämä on vähemmän pinnallinen, ja siksi laadultaan vielä vakavampi epätasa-arvon ongelma, kuin sinänsä relevantti ulkonäön kautta naisia latistava asennevammailu. Sillä jos sovinisti latistaa naisen pintaa, ja saa tätä kautta helposti torjuttavan moitteen jota voi pitää helposti typeryytenä, telaketjufeministi (ei siis oikea tasa-arvoa ajava feministi) sitten moittii miestä ihmisenä tunteineen ja arvoineen ja toimintamalleineen. Tämä kohdistuu suoraan ihmisen ytimeen, siihen osaan jota ei oikein edes saa pitää pinnallisena.

Kompensaatiopakkomielle.

Kannatan tasa-arvoisuutta, ja siksi en identifioidu profeministiksi. Tasa-arvoisuus on kuitenkin syvä ja suuri ongelma. Siihen nimittäin liittyy omituinen piirre jota voisi sanoa kompensaatiopakkomielteeksi ; Kun tasa-arvon ideana on se, että kaikki ovat erilaisia mutta samanarvoisia, tästä seuraa joskus se, että samanarvoisuus yritetään attribuoida ja sillä tasata vaakoja.

Yksi tapa on se, että ajatellaan että jos on älykäs, niin olisi tunnevammainen. ; Tämä on mahdollista, lienen tästä itse hyvä esimerki. Se ei vain ole väistämätöntä. Monesti tämä johtaa jopa siihen että älykkyyden imagoa aletaan boostaamaan sillä että ollaan kusipäitä. Logiikka tuntuu menevän siten että kun on huono jossain kohteliaisuudessa, niin on sitten pakko olla fiksumpi. Näin voi olla, mutta se ei ole väistämätöntä. Nähdäkseni tämä mielikuva on osaltaan houkuttelemassa myös skepsiksen foorumeille ns. räyhääjiä. (Itse taas yleensä jaksan kommentoida vain yhdestä syystä. Turhautumisesta. Korreloinee johonkin.)

Samaa logiikkaa käytetään aika yleisesti. Katsotaan vaikkapa fiksuna ihmisenä pitämääni Markku Ojasta Hän otti kantaa tuoreeseen metatutkimukseen, jossa havaittiin että ateistit ovat älykkyysosamäärältään kyvykkäämpiä kuin uskovat toverinsa noin keskimäärin. Otsikko huutaa että "Ateistit maksavat älykkyydestään korkean hinnan" ja sitten siinä kuitenkin muistutetaan että "Älykkyysosamäärän ja onnellisuuden välillä vallitsee täysin nollakorrelaatio." Moni muu on puhunut tässä yhteydessä myös tunneälystä, joka olisi ateisteilla matalampi koska ei ollenkaan tutkimuksia ja tämä konsepti on vielä sekavampi ja vaikeammin kvantifioitavissa kuin sinänsä omituisella pohjalla oleva älykkyysosamäärä. ; Itselleni itse älykkyyspuhe on muutoin epäkiinnostavaa. Mutta on erikoista huomata, miten kova kompensaatiopakko aiheeseen selvästi liittyy. Sama tasaaminen tuntuu olevan muuallakin. Heti jos jonkin ihmisryhmän katsotaan olevan hyvä jossain, nousee ajatus siitä että heidän olisi pakko olla huonompia jossain muussa. Mitään tälläistä pakkoa ei ole.

Itse asiassa näkisin että ihmisten maksimaalinen välineellistäminen suorastaan paistaa tässä kompensaatiopakossa. Sillä siinä samanarvoisuus perustellaan jollain oletetulla taustayhtähyvyydellä jota arvioidaan erilaisilla suorituksilla (älykkyysosamäärä, tunneäly). Halveksin ajatusta jossa ihmisen samanarvoisuus nojaisi niinkin välineelliseen ajatukseen kuin "Kaikkien ihmisten attribuuteissa on variaatiota, mutta attribuuttien keskiarvot ovat samansuuruiset." Itse näkisin että, tietoisuutta lukuunottamatta, ominaisuuksilla ei ole oikein mitään merkitystä ihmisarvon kannalta. Sen lisäksi näen että se on hyvin omituinen. Omituisuuden esilletuomiseksi on vilkaistava tuoretta filosofista tutkimusta joka nostaa esiin uusia piirteitä pahan ongelmassa.

Hyvä, paha ja ruma.

"Philosophical Disquisitions" -blogissa analysoidaan tyylille uskollisena innostavasti Mizrahin pahan ongelmaa koskevasta argumentaatiosta kahden viestin voimin. Mizrahin tematiikka on itse asiassa jo "Raamatusta" tuttu. Kun katsottiin vammaisia, syntymäsokeita ja vastaavia ihmsiä tai mietittiin miksi joku oli kuollut tornin romahtaessa, Jeesus puolusti heidän osattomuuttaan. Monet juutalaiset näkivät, että ihmiset kirjaimellisesti kantoivat isiensä ja äitiensä pahoja tekoja, ikään kuin karman voimasta. Tällöin ajateltiin että kompensaatiopakko tasaisi epäreiluudet, jos ei yhdessä sukupolvessa niin sitten seuraavassa. Jeesus tuomitsi tämänlaisen.

Tämänlainen osio jossa käsitellään vammaisuutta on itse asiassa jäänyt kristinuskon vakioteologialta tämän laajemmin käsittelemättä pahan ongelman yhteydessä ; Huomio on yleensä keskittynyt kahteen pääluokkaan ; Luonnolliseen pahaan (natural evil) ja moraaliseen pahaan (moral evil). Etenkin moraalista pahaa on selitetty pahan ongelmalle irrelevantiksi vapaaseen tahtoon vedoten. Mizrahin mukaan maailmassa on selvää luonnollista epätasa-arvoa (natural inequality) jossa toisilla on paremmat eväät kuin toisilla.

Mizrahin esiintuoma luonnollinen epätasa-arvo ei kasvata hyveeseen ja tuo esille sankareita samalla tavalla kuin vaikkapa tulipalo-onnettomuus aikaansaa palomiehien sankaruutta jolla perustelaan miksi vaikkapa tulivuorenpurkaukset eivät kumoa rakastavaa Jumalaa naurettavaksi. Sillä luonnollisessa epätasa-arvossa on kysymys ominaisuuksille jotka on saatu ja joita ei voi korjata. Niitä vastaan ei voi taistella, eikä niitä oikein voi ansaitakaan. (Paitsi jos olet buddhalainen karmaan uskova, jolloin pahan ongelma ei ole mikään relevantti ongelma, sehän vain muistuttaa halun ja tuskan suhteesta!) Nämä päinvastoin synnyttävät eriarvoisuuden lietsontaan pyrkiviä asenteita, kun ihmiset haluavat kaiken sen sijaan että haluaisivat keskiarvon. (Ja osa ei silti pääse lähellekään keskiarvoa.)

Mizrahi ei argumentoi että vammaiset eivät voisi mitenkään elää onnellista elämää. Hän korostaa että se on vaikeampaa. Ja tosiasiasa juuri selviytymistasoa mitatessa on selvää että ihmisillä ominaisuudet eivät vain mene tasan. Moni voi selittää sitä miten monilla ominaisuuksilla on hyötyä toisissa ja haittaa toisissa asioissa. (Esimerkiksi minulla on pitkät raajat, joka antaa minulle miekkailussa ulottuvuutta, mutta toisaalta pituutensa vuoksi ne myös vääntyvät tavallista helpommin sijoiltaan ihan rakenteellisista syistä. Hyödyt ja haitat tosiaan tasapainottavat toisiaan.) Kuitenkin monet sellaiset ominaisuudet, kuten hermostolliset epänormaaliudet jotka vaikeuttavat älyllistä toimintaa, rajoittavat motoriikkaa ja tuottavat kaiken lisäksi kipuja kantajalleen. Ja kun nämä ovat geneettisiä, ne eivät ole mitään hankittuja vammoja, joten niissä ei ole eettistä tasapuolisuutta. (Kuten vaikkapa sellaisia jossa humalassa jäisellä tiellä haluat brassailla kungfutaidoillasi, liukastut ja rikot polvesi loppuelämäksesi.)

Toki tämänlaista voidaan vielä oikeuttaa henkimaailman vapaalla tahdolla, joka tarkoittaa sitä että Jalovaaran tyylinen karismaattinen rukousparantelupiiri sekä menestysteologit (eivät yksi ja sama ilmiö) ovat oikeassa ja kaikki Mizrahin mainitsemantyppiset vammat voidaan todella parantaa rukouksella, tai jos ei voida niin ne ovat aktiivisia demonivoimien aikaansaannoksia. Mutta tämänlainen  teologinen perustelu ei nyt ole niin oleellista. Sillä halusin, Jumalan olemassaolon kritisoimisen sijasta, tuoda esiin sen yksinkertaisen asian, että kun katsotaan ihmisten ominaisuuksia, ne eivät ole tasaisesti jakautuneet. Kun katsotaan lahjakkuutta ja rakenteellisia ei omiin toimiin liittyviä eroavaisuuksia - esimerkiksi tiettyyn perheeseen syntymisen muakana tulevaa sosiaalista ja rahallista pääomaa - voidaan huomata, että onnen lahjat eivät mene tasan.

Toki huomiomme voi kompensaatiopakkomielteessä huomata että rikkaan perheen lapsi on neuroottinen. Mutta tässä unohdetaan, että osataan sitä köyhissäkin perheissä ns. "käydä lataamossa". Moni on perinyt rahaa ja on silti kaunis - ja siltikin älykkyysosamääräkin voi olla kohdalla. Maailma ei ole niin reilu että kaikki tennistähdet olisivat rumia, ja itse asiassa tämä on se pohjimmainen syy miksi mainosmiehet haluavat saada kaiken eivätkä vain sitä maailmaa joka nyt satutaan saamaan. Tämä on se syy, miksi he ovat niin pinnallisia että he haluavat kauniin ja tennisvoittajan starakseen.

Näkisin että tämä on syy vihata kompensaatiopakkomiellettä. Se välineellistää ihmisiä liikaa. Ihmisarvo on itseisarvo. Ihmisen välinearvo taas on sidoksissa siihen mitä hän osaa. Ja välinearvon tasolla mitään tasa-arvoa ei ole koskaan ollutkaan. Ja se on pirun hyvä syy olla uskomatta optimistihuttuun, saati kaikkihyviin ja täydellisen hyviin jumaluuksiin joita ei muka saisi kirjoittaa kuin suurin alkukirjaimin.

demonstrations and experiments

"MythBusterseissa" oli jakso jossa (USA:n presidentti) Obama antoi tehtäväksi tarkistaa historiankirjojen näkemyksen jossa Arkhimedes antoi joukoille peilimäisiä kilpiä joilla vastustajan laivoja poltettiin. Tämä ei onnistunut, mutta Hyneman joka oli erikoispukuineen laivassa jota yritettiin kärventää, huomasi silti että häikäisystä olisi varmasti haittaa. Hynemanin loppupuheenvuoroa mukaillen kanta oli se, että vaikka polttaminen ei onnistunut ja täten peiliarmeija kumottu, testi ei epäonnistunut. Sillä se oli testi (experiment) eikä demonstraatio (demonstration). Silloin katsotaan miten asiat tapahtuvat eikä yritetä toistaa tiettyä lopputulosta. Hyneman opetti että erehdyksistä on otettava opiksi, ja itse asiassa vasta siinä vaiheessa kun huomaa virheen ja miettii mikä tämän virheen takana on, tapahtuu oppimista.

Tämänlainen asenne on olennaista ottaa huomioon jos puhutaan tieteenfilosofiasta ja etenkin naturalismista. Etenkin jos aiheena on Quinen ajattelua mukaileva naturalismi.

Puolustuspuhe on sinänsä paikallaan koska sanalla naturalismi on paha kaiku ; Osa ajattelee että se on kieltävässä suhteessa naturalismiin. Tämä ajatuspolku olettaa että naturalismi tarkoittaa sitä että yliluonnollinen kielletään suoralla kädellä ja että kaikki olisi ehdottomasti redusoituvissa luonnollisiin ilmiöihin. Tällöin yliluonnollinen ajattelu kielletään tyystin mahdottomana jo lähtökohtaisesti. Tällöin naturalismin katsotaan rakentavan kahtiajakoja ja kieltoja jotka koskevat ensi sijassa tiettyjä aiheita. Tämä kallistuu siihen että naturalismi kieltäisi esimerkiksi paranormaalien aiheiden tai Jumalan tutkimisen itsessään. ~ Tämä käsitys naturalismista on ymmärrettävä. Itse asiassa se on ymmärrettävä Wittgensteinin ja positivismin kautta. Wittgenstein luokitteli eri asioita toisistaan erikseen ja esitti että filosofia ja tiede ovat täysin erillään. Positivismi luotti tämänlaisten erottelevien kategorioiden vuoksi siihen että filosofointi on turhaa. Näin syntyy ajatus siitä että positivistien kaltaiset naturalismit olisivat koko naturalismin luonne.

Kuitenkin "Quinen jälkeinen naturalismi" on hyvin usein ollut enemmänkin sitä että natura on kaiken käsitettävän kokonaisuus ja että kaikkien tieteiden on alistuttava sille että "samat ehdot johtavat samanlaisiin päättelyihin". Quine tekee tämän murtamalla monia kahtiajakoja. Se kiistää että olisi synteettinen ja analyyttinen tieto jotka voitaisiin erottaa. Ontologian ja epistemologian erottaminen on mahdotonta, ne ovat toisiinsa liuenneita ; Käsitteet ovat toisiinsa sekoittuneita, joten eroa ei voida tehdä. Quine ei jaa olennaista eroa ihmistieteisiin ja luonnontieteisiin, ja että nämäkin tieteet joutuvat itse asiassa ottamaan kantaa tieteellisiin asioihin ja kun näin tehdään, on se tehtävä tieteellisin ehdoin.

Moni ymmärtää tämän metodologisena monismina jossa tulee tiettyjä kriteereitä. Nämäkään eivät jää keskustelun ulkopuolelle ; Nekään eivät ole mikään puhtaasti määritelty analyyttinen osio jota sovelletaan ohjenuorana. Päin vastoin ; Quine on sitä mieltä käsiteverkossa ei ole itsekritiikiltä suojassa olevia kohtia. Tieteenfilosofiset normit ovat käteviksi havaittuja, ne ovat havaintoihin (tutkimusten hedelmällisyyteen) liittyviä teorioita siitä miten maailmaan on suhtauduttava. ~ Näin ollen naturalismi näyttäytyykin "valmius nähdä filosofia tieteenä joka on kohdistunut itseensä ja jonka on sallittu vapaasti käyttää tieteen löydöksiä".

Quinen maailmassa filosofia, metafysiikka, arkijärki ja muut vastaavat elementit olivat osa yhtenäistä verkostoa jota koetellaan ja joiden välillä on aste-eroja ei kuiluja joihin voisi sovittaa yksiselitteisen ja ikuisen eri kategorioihin erottavan kriteeriattribuutin. Quinelle tiede on itsetietoista tervettä järkeä. Ja järkevyydessä tavoitteita ja menetelmiä ei voida ruveta vaihtelemaan lennosta vain siksi että haluaa sen kautta saada omalle lempiaiheelleen tukea tai vastustamalleen aiheelle kritiikkiä. (~Quinen yhtenäisyys vähentää kaksoistandardeja ja mielivaltaa.) Näin ollen Quinen maailmassa mitään aihetta tai näkökulmaa ei koskaan suoralta kädeltä ennalta rajata tutkimuksen ulkopuolelle. Sen sijaan sen maailmassa jotkut näkemykset eivät vain käytä argumentteja ja perustelutapoja jotka ovat tehokkaita vaan jäävät spekulatiivisempaan maailmaan.

Quinelainen maailma on viittaussuhteissa toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin reduktio, paitsi äärimmäisissä tilanteissa joihin päädytään lähinnä sen vuoksi että maailma olisi reduktionistinen. Quinen maailmassa supervenienssi on olennaisempi. Tämä mahdollistaa monia muitakin viittaussuhteita kuin pelkän karun reduktion. ~ Quine on itse ottanut kantaa, että hänen näemyksensä on lähinnä etääntymistä dualismista. Ja korostaa että tämä ei ole apriorinen dogmi vaan että tieteellinen näkemys on osoittanut että se olisi hyvin epätodennäköinen. Asia on siis tieteen kysymys ja tästä on vedetty johtopäätöksiä. Quine on jopa eksplisiittisesti kommentoinut, että hänestä kaikki sanomisen arvoinen ei ole jotain jota voidaan aina kääntää fysiikan kielelle suoraan. Hänestä maailmassa ei tapahdu mitään sellaista jota voitaisiin tietää joka ei vaikuttaisi jollain tavalla fysikaalisella tasolla. Näin esimerkiksi vaikka mieli olisi aineeton, ja voisimme sen toiminnasta jotain tietää se kuitenkin vaikuttaisi esimerkiksi neuronien tasolla tai tekisi jonkun muun muutoksen fysikaalisessa maailmassa. ; Itse asiassa tämänlaista supervenienssiä kanntetaan nykyään reduktionismin kriitikoiden ja reduktionismin vastustajien kanssa. Quine edustaakin "eireduktionistista materialismia".
1: Tämä on huomionarvoista koska usein naturalismi tulkitaan nimenomaan reduktionistiseksi. Tämä virhekonsepti värittää asioita. Tämä väärintulkinta johtaa siihen että rajoite nähdään aihetta koskevana, metafysiikan vastaisuutena tai jonain joka asettaa a priori -mallisia rajoitteita keskustelulle. Rajoitteita toki on, mutta kuten dualismikin, syynä ei ole suoralta kädeltä rajaaminen vaan se että asiasta on keskusteltu ja aposteriorisesti havaittu huonosti perustelluksi, epätodennäköiseksi, epätodeksi. Se, että jokin näkemys epäonnistuu ei tarkoita keskustelun puutetta. Se on seuraus siitä että kun keskustellaan ja kysytään, voidaan saada vastauksiakin. Ja tieto ei suinkaan lisää mielipiteenvapautta, vaan nimenomaan karsii sitä koska toiset lausumat muuttuvat huonommiksi ja toiset paremmiksi.

"Mythbustersit" auttavat näyttämään mikä tässä kaikessa on ovelaa.

Quinen mukaan klassinen falsifiointikeskeinen näkemys on ongelmassa. On toki selvää että modus tollens -tilanne voidaan huomata ja tätä kautta huomataan että teorioissa on virhe. Ongelmana on se, että modus tollens -tilanteessa on aina monta erilaista elementtiä jotka vaikuttavat. Ja pelkkä virhe ei vielä sano että mitä on korjattava, mikä on väärin ja vaihdettavaa. Näin ollen falsifiointiongelman kohdalla ollaan ikään kuin vaikeuksissa ; Itse kiistanalaista havaintoa voidaan pitää mittausvirheenä, tai sitten jotain teoriaa on korjattava. Tai sitten vika on siinä teoriassa jonka pohjalta itse mittalaite on rakennettu.

Kun Mythbustersit yrittivät kärventää laivaa, he huomasivat että laiva ei syttynyt. Tähän haettiin erilaisia kokeiluja. Kokeiltiin vaihtaa peilit antiikkisista peileistä moderneihin peileihin, käytettiin enemmän ja isompia peilejä. Laivan etäisyyttä vaihdeltiin ja niin edespäin. Tämä johtui siitä että yksi eksperimentaatio ei itse asiassa merkitse paljoa mitään ilman kontekstia. Kun usea eri koeaineisto näytti että laiva kuumenee ja laivan päällä on häikäisevää, he tiesivät että historiallinen lähde jonka mukaan Arkhimedes poltteli laivoja muuttuu epätodennäköisemmäksi. Tämä on episteeminen tulos ja ratkaisu on siinä että on muitakin kokeita joihin voi viitata.

Toisin sanoen Quinen maailmassa toiset tutkimukset näyttävät miten muita tutkimuksia on luettava ja mitä ne tarkoittavat. Ratkominen ei ole mielivaltaa jossa falsifiointiongelma kaatuu käsiin ja eletään totaalisessa relativismissa jossa premissienvalinnaksi kelpaa vaikka nopanheitto tai henkilökohtainen mieltymys tai intuitio tai ihmisyksilön Jumalalliseksi väittämä ilmoitus. Asiat voidaan siis ratkaista.

Tämä ei jää konkreettisiin asioihin. Quinen mukaan esimerkiksi kriittisyyden käsite, skeptisyyden ihanteen tarve, johtuu juuri siitä että ihmiset ovat huomanneet monenlaisia erehdystekijöitä itsessään. Ihmisen järki ja aistit eivät olekaan mitään automaattisen luotettavia. Skeptismi on hyväksyttävä ja järkevä filosofinen konsepti, ei vain siksi että joku on keksinyt siihen sopivia mahdollisuuksia ja harjoitellut spekulatiivista koherentisointiakrobatiaa logiikankynä sauhuten. Sen sijaan Quinen puhetta mukaillen voidaan sanoa että skeptismin perusta on tietoisuus illuusioista, sen keksiminen että aina ei pidä uskoa silmiään.

Quine onkin yllättävänkin maltillinen.

Suurin yllätys on juuri siinä että eri aiheista keskustelu - keskustelu jossa jopa tieteenfilosofian kriteeristö on neuvoteltavissa tutkimustulosten hedelmällisyyden valossa - on olennainen osa Quinen naturalismia. (Jos Jumala havaitaan tieteellä, paljastuu että tämä Jumala on osa naturaa vaikka se eroaisi kovasti siitä aika-avaruudesta jota nykyiset laitteemme kykenevät tutkimaan.)
Jotain erojakin kuitenkin on. Suurin osa niistä on kuitenkin enemmänkin auktoriteettiin ja karismaan liittyviä seikkoja. Nämä arvostuskysymykset ovat vieläpä usein tiedemaailman ulkopuolisen maailman arvostuskysymyksiä.
1: Quinelaisessa maailmassa esimerkiksi tiedeverkon ulkopuolelle heittäytyviä jumaltodistuksia joissa on kyseenalaisia luonnontieteentestauksen ulkopuolelle määriteltäviä premissejä joita laitetaan mukaan for the sake of argument (kuten ad hoc päättelyt, petitio principii -rakenteet...) Klassinen filosofia on ihaillut spekulatiivista innovaatiota enemmän kuin sen varmistamista ; keksijän katsotaan tehneen sen luovan tuloksen, ja koettelua ja tarkistelua on usein arvostettu vähemmän. On vain katsottu onko spekulaatio sisäisesti koherentti eikä tehty mitään sen katsomiseksi onko se viisasta tai totta.
2: Myös "tietyn asian ajajat" saavat etenkin tiedemaailman ulkopuolella arvostusta. He kuitenkin tekevät enemmän demonstraatioita kuin kokeita. Eli heillä on presuppositionistinen asenne ja he käyttävät älylliset apparaatit ja koejärjestelmän kaltaiset rakennelmat siihen että he saisivat ulos tietyn selityksen eikä sitä oikeaa vastausta.

Quinen maailmassa innovaatio on kuitenkin vasta idea jossa ajatellaan että "olisi kivaa poltella laivoja peileillä" ilman että ainuttakaan persettä nostetaan ainoastakaan nojatuolista ja mentäisiin veden äärelle katsomaan mitä peilien kanssa tapahtuu aurinkoisena päivänä. Tässä arvoa saavat ne tyypit jotka menevät ja tekevät. ; Quinenkin maailmassa tiedeverkko muuttuu kun havaitaan "falsifiointipakkotilanteita", ja tässä tilanteessa tapahtuu se oppiminen.

Sitten on tietysti se ryhmä johon Quinen filosofia vaikuttaa eniten. He ovatkin sitten tieteenfilosofit. Heidän hommansa kun muuttuu hyvin pitkälti tiedejournalismia muistuttavaksi toiminnaksi. Tai sitten sentyyppiseksi pikkukokeilevaksi toiminnaksi jota "Mythbustersit" tekevät ; Sillä rehellisesti sanoen Mythbustersien kokeissa on aina melko pieni koeotosmäärä ja muut vastaavat asiat. Niissä on kuitenkin älyllistä tutkimusotetta ja ne ovat tässä mielessä hyvinkin filosofisia. ~ Filosofisia nimenomaan Quinelaiseen malliin.

"Mekko päälle" ja muita kertomuksia.

"Poika aikoi ryhtyä sivariksi. Isä intti vastaan."

Aristoteleen mukaan luonnollisuus liittyi kahteen asiaan: Luonnollinen oli hyvää ja kaunista. Toinen on innostus. Ihmisen luonto oli sellainen että hyvä tulos tulee siinä missä oma innostus kohtaa yhteiskunnan tarpeet. Näin hyvä yhteiskunta ei voi sortaa yksilöä, mutta yksilökään ei tule toimeen ilman yhteisöä. Tämä on sinällään herttaista, koska usein yksilö ja yhteiskunta esitetään vastakkaisina voimina.

Luonnollinen ihminen toteuttaa osansa, on kaunis ja hyveellinen ja yhteiskunnallisesti aikaansaapa.

Usein kuitenkin esitetään että yhteiskunta saisi päättää mitä asioita kukin voi aidosti haluta. Tästä esimerkkinä on tietysti uskonnot - ja "Astro TV", jossa päivänä muutamana kerrottiin että astrologia on keino löytää se sisäinen ääni. Eli jos ihminen ei tee asioita joita horoskoopin mukaan ovat hänen omintaan, se voi johtua siitä että henkilö esimerkiksi olettaa vanhempiensa haluavan jotain eikä osaa itse ottaa etäisyyttä tähän.
1: Tässä korostettiin että vanhemmat voivat komentaa, mutta totteleminen on yksilön vastuu. Tämä on toki totta. Pintatasolla valtapeli kiellettiin esittämällä että "sisäinen ääni" ei suinkaan tule ja määräydy tähdistä, tähdet vain kertovat sen sisällön. Näin individualistinen ajatustapa, jossa ihminen on juuri sitä mitä hän valitsee sovitetaan sen kanssa että tähdet syntymäajankohdalla määrittää sen mitä olet. Vaikka jälkimmäinen on perinteisesti liittynyt ennaltamääräämiseen ja ulkoa tulevaan rooliin, joka ihmiselle on annettu Jumalan tai yliluonnollisen henkienergian mahtikäskyllä.
___1.1: Astrologia joka tapauksessa määrittelee "sisäisen äänen" syntymäajan mukaan. Ja seuraus voi olla itseään toteuttava: Jos uskot horoskooppiin, ehkä mukautat itseäsi sen mukaiseksi jotta täyttäisit "sisäisen äänesi". Tottelemalla horoskooppia koet vapautuvasi tottelemisesta.

Usein normistoa esitetään esimerkiksi sukupuolen kautta. Sukupuoli on sentään vähemmän mielivaltainen kuin vaikkapa "syntymäajan nouseva merkki", koska siihen liittyy korrelaatioita erilaisiin biologisiin rakenteisiin. Mutta se on monin paikoin kuitenkin sellainen että "korrelaatiosta tehdään deterministinen kausaatio". Eli keskiarvoa sovelletaan joka ikiseen yksilöön "ikään kuin faktana".
1: Esimerkiksi minun lukion uskonnon opettajani (nainen) oli tyytyväinen kun "kävin armeijan enkä laittanut mekkoa päälle". Asia tuli mieleeni kun tässä eräänä päivänä huomasin internetissä ryhmän joka kannusti pukeutumaan mekkoon. Naisilla tuli olla valinnanvaraa ja näyttää tämä. Lähetin huvin vuoksi ilmoittautumisestani tiedot paikkaan, rehellisesti omana itsenäni. Suhtautuminen ei ollut sallivaa eikä edes huvittunutta. Hame kuului naiselle. En vaikka olisin lähtenyt armeijaan. Transuvitsipohjalta tekemäni koirankuje itse asiassa paljasti että oikea ryhmän tavoite oli enemmänkin se, että naiset ovat perinteisesti pitäneet mekkoa, ja mekon pitäminen pitää mukanaan myös signaalin konservatiivisista sukupuolirooleista. Naisten pukeutumisvapautta haluttiin siis itse asiassa suunnata, peräti vähentää. Miehillä on oma, erilainen rooli, eikä ole "vapautta" sotkea niitä.

Sukupuolinormeissa tuntuu kuitenkin tulevan myös yllättävä ominaisuus. Vaikka normi olisi perusteltu sukupuolieroilla, niin löytyy henkilöitä jotka rikkovat tämän. Tätä voi hämmentää muutamalla esimerkillä.
1: Huippukokit ovat usein miehiä, vaikka naiset ovatkin yleensä ruoanlaiton tekeviä ja ruokareseptien vaihtelu on leimallisesti "naisten juttu". Syynä on se, että se että naiselle ruoka on "odotettu", jopa pakkopullaa. Tai vähintään kynnys valita tämän tekeminen on alentunut. Miehet jotka ryhtyvät kokkaamaan ovat perustelleet tilanteen vahvemmin.
2: Armeijassa vastaava on selvä: Miehet ovat pakosta - koska heidän perustellaan olevan keskimäärin parempia. Mutta armeijaan menevät naiset ovat motivoituneita ja fyysisesti ja henkisesti armeijassa hyvin pärjääviä. Siksi jos arvotaan yksi sotilasmies ja yksi sotilasnainen, niin on todennäköistä että nainen päihittää sen miehen.
___2.1: Tämä muistuttaa että jos miesten armeijaa perustellaan sillä että miehet ovat vahvempia, olisi oikea vastakysymys tähän perusteluun se, miksi armeijaan ei pistetä kuntotestejen kautta, niissä hyvin pärjääviä?
3: Kari Byron "Myytinmurtajista" on minusta hyvä esimerkki juuri tähän. Hän on selvästi nainen, vaikka puuhaileekin "tarpeettomien räjähdysten" parissa. Ja aiheena sarja on "skeptikot rikkoo ja räjäyttelee" sellaisella tavalla joka muuten olisi "leimallisen äijämäistä".
___3.1: Tässä kohden voidaan jopa esittää kysymys siitä, onko itseään toteuttava ihminen seksikäs. Itse uskon että sekä ulkoinen habitus että tämänlaiset asiat vaikuttavat yhdessä tässä asiassa.

Tietenkään yllä oleva ei estä huippunaiskokkien tai taitavien miessotilaiden olemassaoloa, vaan kysymys on ikään kuin tilastosta. Otoksen ottotavat vain ovat oleellisesti erilaiset. Myytinmurtajien Hynemanin viikset viittaavat siihen että hän on äijä. (Savage tosin saattaisi pitää myyttiä siitä että Hyneman ei olekaan äijä, vaan ainoastaan mursu "mahdollisena". Ja haluaisi testata tätä jollakin joka räjähtää.)

---

Kuvassa on Henrik VIII:n kaksi haarniskaa. Toinen on mekkomainen ja toisessa sukuelimiä on suorastaan korostettu. Henrik VIII SEKÄ laittoi mekon päälle ETTÄ meni armeijaan.