Kotimaassa ollut "Kaikella on tarkoituksensa" -kirjoitus kuvastaa teleologisuuden ja pahan ongelman ja lohdullisuuden vaikeaa suhdetta. Onnettomuuden kohdalla selitykset pahan ongelmiin ja kärsimyksiin eivät ole useinkaan kovin lohdullisia ; "Ystäväni ei hyväksynyt sitä, että papin mielestä, onnettumuuteen johtaneella kuolemalla ja kesken jääneellä elämällä olisi joku tarkoitus. Hän erosi tuon papin sanoman vuoksi kirkosta, ja ei ole liittynyt siihen takaisin. Hänen usko Jumalaan kuitenkin säilyi, mutta side instituutiooon ja sen edustamaan opetukseen katkesi." Ei ole vaikeaa keksiä tilanteita, joissa ei uskonnonfilosofinen/teologian historiallinen knoppitieto teodikean ongelmasta paljoa lohduta. Tämä ongelma on ollutkin kirkon yleisessä reagoinnissa esimerkiksi luonnonkatastrofeihin ; Joko on tuotettu surua tämänlaisella tarkoituspuheella tai sitten on oltu ympäripyöreitä humanistihöpöttäjiä jotka jättävät onnettomuuden irrationaaliseksi arvoitukseksi. On selvää että kumpikaan tapa ei miellytä kaikkia. ; Itse asiassa molemmat edellämainitut strategiat suututtavat useimpia ihmisistä jossain määrin. On Jumalanpilkkaa väittää että onnettomuus on tarkoitukseton, mutta on onnettomuutta herjaavalta tai psykopaattiselta väittää sitä soveliaaksi teoksi Kaikkirakastavalta. (Että lisää tälläistä, kiitos Herra!)
Itse asiassa valtaosa pahan ongelmien ratkaisemisesta tuntuu itselleni juutalaisuudelta jossa etäännytään Jeesuksen sanomisista. Kristillinen kannantto siihen onko onnettomuuteen joutuminen merkki Jumalalta, tai johtuiko ihmisen syntymästä asti vammaisuus hänen vanhempiensa synneistä johtuvaa on nimittäin lempeämpi. Niiden kohdalla kysymys ei ole syyllisyydestä. Jeesus opetti meille että "Shit happens - kakkaa tapahtuu" , kun taas juutalaiset korostivat tässä enemmän sitä kantaa että "everything happens for a reason." Tästä erottelusta on vain jostain syystä etäännytty hyvin usein nimenomaan pahan ongelman ratkaisujen kohdalla. Onneksi se sentään ainakin toistaiseksi muistetaan aina kun nähdään vammainen ihminen. (Tosin menestysteologian levinneisyys on kyseenalaistamassa tätäkin.)
Itämainen uskontomaailma tuntee täsmälleen saman jaottelun. "Takkirauta" kuvasi buddhalaisuuden karmanäkemystä ja kritisoi samalla hindulaisuutta kovin sanoin. Hindulaisuudessa karma on "juutalaista" ja buddhalaisuudessa "kristillistä". Hindulaisuudessa entiset elämät kostautuvat ja karma onkin hyvää karmaa ja pahaa karmaa. Buddhalaisuudessa taas on enemmänkin seurauksia. Buddhalaisuudessa on vain karmaa, jota ei voi jaotella hyvään tai huonoon. Ja lisäksi niiden seuraukset ovat monenlaisia, monet niistä eivät ole teleologisia. Toisin sanoen buddhalaisuuden karmassa ei ole koston ja palkitsemisen intentiota eikä edes sitä että kaikki olisi oikeudenmukaista "Jos vaikkapa joudut onnettomuuteen, ei se välttämättä tarkoita että olisit tehnyt jotakin pahaa aikaisemmin. Se tarkoittaa vain yksinkertaisesti sitä, että olit väärässä paikassa väärään aikaan, ja gravitaatio peri voiton tällä kertaa." Hindulainen taas näkisi samassa tilanteessa sen, että takana on moraalinen tai jopa kostonhimoinen voima joka tasaa tilejä menneen elämän pahoista teoista.
On selvää että jos lähtökohdaksi otetaan lohdullisuus, on hindulainen ja juutalainen (ja modernin kristillinen?) asennoitumistapa itse asiassa aika julma ja kova. Kristinusko on näitä lempeämpi ja lohdullisempi, sillä vaikka se ei poista intentiota tai moraalia, se tuo mukaan armeliaisuuden intention. (Mistä seuraa ongelmia pahan ongelman kohdalla koska pitää selittää miksi Jumala kuitenkin hyväksyy onnettomuuden.) Buddhalaisuus taas on lempeä koska se poistaa teleologiaa ja moraalisuutta tapahtumista. (Ja sitten sanotaan että eiteleologiseen maailmaan uskovat ateistit olisivat lähtökohtaisesti julmia ja kovia.)
Todellisuus tietysti voi olla kumpi vain. Teologioissa on jäsentyneisyyttä ja tapahtumiin sitoutumista mutta liitoksien kohdassa kyseessä ovat tulkinnat, eivät tosiasiat. Kun mietitään sitä miten tälläisistä sitten valitaan tai erimielisyyksistä keskustellaan ollaankin usein vaikeuksissa. Esimerkiksi "Takkirauta" on selkeän kiukkuinen hindulaisuudelle eikä hänen kulmaansa voi pitää intressittömänä. Hindulainen olisi erimielinen ja voisi syyttää buddhalaisuuden karmakäsitystä vaikka "idän nihilismiksi" jonka rinnastaisi "ateismin julmaan ja lohduttomaan maailmankuvaan jossa ei ole järkeä koska ilman intentiota katastrofissa ei ole enää mitään hyvyyttä eikä järkeä." (Keskeinen idea tähän syytökseen ei ole omani, muotoilu sen sijaan on.)
Jungner kirjoitti tähän liittyen "keskustelua keskustelusta" -blogauksen jonka kommentisto oli erittäin valaisevaa. Junger otti lähtökohdakseen Wittgensteinin kielipelin josta seuraa yhteismitattomuutta. Siinä kysymys on vain eri lähtökohdista ja niistä seuraavasta määritelmien eroamisesta ja johtopäätösten eroista "Maailmanparantaja-maahanmuuttaja ja kyynisempi journalisti elävät niin erilaisissa maailmoissa, ettei yhteisymmärrystä edes filosofisemman aiheen termistön käytöstä hevin synny. Tämä johtaa väistämättä toistensa ohi puhumiseen. Sama kielipeliongelma löytyy palkanalennuspuheiden takaa. Toisille palkka on teoreettinen kansantalouden suure tai välineellinen arvostuksen mitta, toisille taas ehdoton edellytys jokapäiväiseen pärjäämiseen. Toisen jalo ele on toiselle pelottava henkilökohtaisen talouden romuttava uhka." Tätä hän jatkaa postmodernismilla jossa mausteeksi laitetaan intressit. "Postmodernismi romuttaa niin yleiset totuudet kuin suuret kertomukset. Maailmasta on tullut sekava paikka, jossa ihmiset nappaavat omiin reppuihinsa ajatuksia sieltä ja täältä. Kirkko on helisemässä, kun kansalaisten hengellisyys on sekoitus kristinuskoa, horoskooppeja ja populaaripsykologiaa." ja ideologiat nousevat esille "Vahva tunnelataus ihmisiin ja asioihin vääristää todellisuuden. Miellyttävän henkilön mielipiteet ja teot tulkitaan miellyttävästi ja toisinpäin. Väärä ihminen ei voi olla oikeassa eikä oikea ihminen väärässä. Saksan jalkapallomaajoukkueen hyljeksitty päävalmentaja puki tämän aikoinaan oivasti sanoiksi: "jos kävelisin vetten päällä kirjoitettaisiin lehdissä etten osaa uida". Motivoituneella ihmisellä on huima kyky vääntää musta valkoiseksi ja toisinpäin."
Ei ole sattumaa että liitän tämän juuri karmapuheeseen. Sillä nähdäkseni postmodernismissa onkin mukana juuri tätä lohduttomuutta. Eri intressien vastakkain laittaminen ei rakenna koskaan mitään rakentavaa kunnioittavaa keskustelua, vaan se on aina julistamista tai riitelyä. (Jos kohtaaminen on hierarkinen se muuttuu julistus-alistamiseksi. Jos tasa-arvoinen siitä tulee riitelyä jossa huudetaan poteroista.)
Tätä kritisoimaan asettui varsin postmoderni tapa. Siinä luokiteltiin ihmistä ja tämän ideologioita ja nähtiin keskustelu strategiana jossa ytimessä on intressi. "Aloitus ja kirjoittaja viestii olevansa sivistynyt ja oppinut henkilö. Tarkkailee tilannetta ulkopuolelta, kuin opettaja" ... "Tekee mikki-hiiri tai aku-ankka- tason analyysin, viittaa filosofiaan, jolla viittaa itseensä, että onpa tässä opiskeltu filosofiaakin. Korostaa jälleen itseään, viittaa kielellä omaan erinomaisuuteensa. Lisäksi sanaleikki palkasta. Pyytää yleisöä huomaamaan näppäryytensä." ... "Haluaa kohottaa tekstiään yleväksi, viittaus ilmaan, tunnelatauksiin, vääristynyt todellisuus. Tekosyvällistä kökköä, vertaus. Jeesus-syndrooma. Olin kaiken huipulla, yleisradio." ... "Kotipsykologiaa, motivointia. Kävi pitämässä metropolia amk:ssa mikkihiiri-tason motivointipuheen, vaikka pääsi omiin asemiinsa puolueen jäsenkirjan avulla. Esiintyy järjellisenä viittaamalla miten muut jättävät järjen ja tolkun narikkaan. Laittoi itse outoja viestejä youtubeen ja lauloi halinalleista. On tunnelatautunut ja mielestään jalo - tilillä miljoona euroa. Vastustaa pahaa ja epä-älyllisyyttä." ... "Palaa kirjoituksen alkuun ja viestii omaa sivistyneisyyttään. Puhuu ilmiöistä menneiltä vuosikymmeniltä. Kertoo olevansa sekavassa maailmassa. Jälleen Jeesus-syndroomaa. Kertoo, että tietää hengellisyyden, psykologian ja uskontojen salat. Hänellä on tieto." ... "Vaihtaa minän korostuksen meihin, mutta viittaa että hänellä on ratkaisu. Puhuu luottamuksesta. Miljoona euroa tilillä edelleen. Ja paljon enemmän. Pelkää menettävänsä rahansa. Ei kestä konflikteja, heikko luonne. Tarvitsee hyväksyntää, heikko johtaja." ... "Loppulauselma, vetoaminen menneisyyteen, rinnastaa itsensä historian henkilöihin. On mielestään valistaja. Loppuun viittaus youtube-videoihinsa ja outo vertaus, jolla haetaan lukijan jäämistä pohtimaan kirjoitusta. Eli pelkkää p***aa demarin vaatteissa."
Ylläoleva teksti on tietysti kauttaaltaan täynnä ad hominemia, jossa syytetään mutta ei perustella. Se on sellaisenaan epäargumentti. Mutta siinä on kuitenkin tulkinta jossa kohde analysoidaan tämän intressien ja viiteryhmien kautta. Ja sellaisena se tekee siitä erittäin postmodernin normireaktion. Ongelmana on tietysti se, että tälläinen syyttely on helppoa. Se voidaan tehdä aina. Jos ei heittele filosofeja, ei ole reflektoinut näkemystään, on kyvytön ajatteluun, ei ole tutustunut. Jos heittelee on snobi dorka. (Tämä on itse asiassa strategia joka on uskonnottomalle tuttu strategia uskontokeskustelusta. Ensin vaaditaan kannanottoja ties miltä ihmealoilta ja sen jälkeen kun on hävitty syytetään että toinen on elämätön ja ylpeä paskiainen ja kaikkien alojen mestaroija, joka tekee tätä ihan vaan ylpeyttään.)
Jukka Hankamäki tuo tähän kuitenkin mukaan nähdäkseni viestiketjun arvokkaimman panoksen. Hän nimittäin huomauttaa että Jungnerin lähtökohta suorastaan kerjää tämänlaista ylläolevaa retostelua. Syy on se, että se ei pohjimmiltaan kykene nousemaan tätä parempaan. Siinä on vain enemmän filosofista snobbailua ilman sitä laatua.
"Ei ole ihme, että keskustelu jauhaa hakoteillä, kun tunnetaan vain Wittgenstein ja postmodernismi!Kummallakaan ei ole ollut oikeastaan mitään annettavaa poliittisen keskustelun järkevöittämiseen.
Wittgenstein uskoi ensin maailman ja sanan vastaavuuteen, kunnes joutui tunnustamaan persoonalliset merkitykset ja päätyi myöhäiskauden näkemyksiinsä useasta yhtäaikaisesta kielipelistä. Tätä puolestaan postmodernistit ja jälkistrukturalistit jatkoivat ajatuksella useista diskursseista, jotka ovat vertailukelvottomia ja yhteismitattomia. Siis vallitkoon relativismi, he ajattelivat.
Sen sijaan poliittista yhteisymmärrystä voisi hakea filosofian dialogisuudesta, jonka Paavaleita ovat olleet Emmanuel Lévinas ja Martin Buber. Sekä tietysti Sokrates ja Platon (mainitsen heidät vain, koska eihän klisee pysy elinvoimaisena, jos sitä ei käytetä). Dialogin sijasta vallitsee nyt yhtäaikaisten ja päällekkäisten monologien sirkus.
Myöskään dialogisuuden ei pitäisi olla "häiriöttömän kommunikaation" tavoittelua, kuten muiden muassa Habermas ajatteli, sillä objektiivisuuden ihanteen sisällä kytee totalitarismi. Sen sijaan moniäänisyyden tunnustaminen on hyväksi. Mutta sinänsä hyvä, että poliitikot panevat merkille keskinäisen keskustelunsa populistisuuden."
Tämä korostaa sitä että maailmankuvat eivät ole tasa-arvoisia, mutta että yhden maailmankuvan suojelu poliittisen korrektiuden ja kohteliaisuuden kautta eivät ole järkeviä vaihtoehtoja poliittisessa keskustelussa.
Itse olen sitä mieltä että poliittinen keskustelu ja maailmankuvahöpötys ei ole koskaan samaa kuin tieteenfilosofinen keskustelu - se vain ihanteessaan lähestyy tätä. Koska olen Quinelainen, näen vahvasti että rationaalinen keskustelu tiivistyy lopulta käsiteverkkoon jossa kaikki on tieteellisesti testattavissa ja testattua. Mutta olen samalla realisti ja tiedän että emme ole saavuttaneet kovin täydellistä tiedon tasoa joten joustamista on pakko sallia jos puhutaan maailmankuvista ja vastaavista.
Nähdäkseni on hylättävä objektiivinen totuus ja sen mukana tuleva dogmaattisuus että relativismi. Postmoderni keskustelu jossa keskiössä on yhteismitattomuuden tunnustaminen johtaa vain siihen että ohipuhuminen hyväksytään koska uskotaan että muuta ei voida. ; Maailmankuvien rapsuttelu on vaihdettava kriittisyyteen. Riitely on muutettava ohipuhumisesta väittelyyn. Harhaoppisuus ja virheiden teko on otettava hyväksyttävämmäksi, oleellisemmaksi osaksi ihmisyyttä ja maailmankuvallisuutta. ; Tämä ei tietysti muuta sitä että karma ja pahan ongelma jäävät ainakin toistaiseksi mielipidekysymyksiksi. Mutta nämä ehdot muuttaisivat oleellisesti sitä nykytilaa joka perustuu vain kyykyttämiseen ja poteronkaivuuseen. (Nykyihmiset tosin tuskin ovat valmiita tai halukkaita luopumaan tästä. Koska poteronkaivuun loputtua he eivät olisi suojassa. Ja kyykyttämisen loputtua he eivät voisi tuntea olevansa "kunnolla oikeassakaan".)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lévinas. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lévinas. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
tiistai 20. syyskuuta 2011
Filosofinen poliitikko?
"Tosiasiassa lukeminen on asettumista arjen realismin - tai politiikan - yläpuolelle, omasta itsestä huolehtimisen yläpuolelle, ilman että kuitenkaan päädytään hyväntahtoisuuteen tai normatiiviseen ihanteeseen miten asioiden 'tulisi olla'."
(Levinas intellektuellismista ja "liian kirjaviisauden" pelosta.)
Hyvän poliitikon ihannetta ja hyvän filosofin mielikuvaa näyttää yhdistävän ajatus viisaudesta. Tätä kautta voitaisiin rakentaa jonkinlainen näkemys siitä että politiikalla ja filosofialla olisi hyvinkin paljon yhteyttä.
Kuitenkin monesti näyttääkin siltä että poliittisuus jopa turmelisi filosofian. Tämä filosofian ja poliittisen viisauden suhde on nähtävissä jo siinä miten Sokrates moitti sofisteja, jotka olivat asettautuneet edustamaan jotain mielipidettä ja jota he sitten ajoivat läpi retorisilla keinoilla. Sokrateen mukaan tässä hukataan totuus ja pääasiaksi nousee mielipide ja miten se paketoidaan.
Hyvin moni onkin Sokrateen kannalla ja edustaa kantaa jossa totuus ei ole valtakysymys, eikä se suoraan liity edes demokraattiseen käsiäänestystasoon. Näin viisauden ei tarvitse vahvistaa egoa, parantaa statusta tai saada taakseen kansansuosiota. ~ Yleisesti ottaen politiikan negatiivinen suhde filosofiaan tuleekin siitä että toteuttaakseen intressejä ja hyviksi ajateltuja mielipiteitä sitä ikään kuin rakennetaan väistämättä jonkinlaista retorista paketointia. Tämä tarkoittaa sitä että mukaan tulee esimerkiksi latteuksia tai iskulauseita. Orwellin mielestä iskulauseet täyttävät ympäristöä epäajattelulla. Poliittisesti muotoiltu ja vetoava lausuma ja toistuva hokema vahvistavat mielipidettä epäargumentatiivisesti ja tekevät vaihtoehdon harkinnasta - tai edes vaihtoehdon olemassaolon miettimisestä - vaikeampaa. Ylikeskittyminen retoriseen tasoon luo tilanteen jossa mielipiteen kuvailutaso pitää sisällään koukun sen kannattamiseen. Ja tämän paketoinnin jälkeen vakuuttavuus (joka tuntuu ihmisistä järkevältä ja perustellulta ja helpolta ja ilmiselvältä) syntyy ilman argumentteja (jotka monet kokevat haastavana, tylsänä ja vaikeana).
Näin esimerkiksi fenomenologiassa voidaan puhua ajattelusta doksan lävistämisestä ; Mielipidetasolle jääminen on heistä pinnallista. He menevät toki sille tasolle että mikä tahansa lainomainen sääntö ja luokitelma on maailman muokkaamista omaan näkemykseen eikä maailman kokemista sellaisenaan, ja kaikki eivät mene yhtä pitkälle. Mutta jopa luokitteluun keskittyvässä analyyttisessä filosofiassa annetaan syvästi painoa paitsi mielipiteelle itselleen, myös sen perustelutasolle. Näin politiikka jää pinnalliseksi kun filosofia taas varaa itselleen syvällisyyden.
Kuten tietysti tekevät kaikki.
Sillä vaikka politiikassa onkin "älykköinä" ja "intellektuelleina" pidettyjä henkilöitä, heidänkin suhteensa filosofiaan näyttää olevan vahvasti mielipidetasolla ja välineellistämisessä. (Ihan sen vuoksi että politiikka jota ei intressiä ajeta ei menesty, emmekä koskaan kuule siitä.) Tältä tasolta filosofia näyttäytyy yleensä "norsunluutornina". Tämä tarkoittaa sitä että poliitikoille toiminnan taso on aitoa tekemistä ja totuudellista, ja tätä kautta se osallistuu maailmaan ja on syvällistä. Filosofia taas on totuudesta ja elämästä irtautunutta abstraktia mutta merkityksetöntä leikkiä, eräässä mielessä pinnallista..
Näin yliopisto näyttäytyykin erikoisena laitoksena. Asiasta voisi hieman irvokkaasti sanoa että:
1: Toisaalta se voidaan nähdä jonain jossa yhteiskunta ikään kuin laittaa suljettuun laitokseen norsunluutorniin eksyneitä humanistihössäkkeitä. Siellä he eivät ainakaan tee hirveästi vahinkoa. Ja heitä voidaan suojella. Tässä mielessä yliopisto on "eräänlainen hullujenhuone" kyvyiltään rajoittuneille, jolloin tärkeälle tasolle ei tule häiriötä.
2: Ja toisaalta tämä on syvällisten ajattelijoiden suoja yhteiskuntaa vastaan ; Yliopisto takaa autonomian jonka sisällä filosofiaa miettivän ei tarvitse huolehtia siitä pinnallisesta intressitason toiminnasta - eli tehdä ensin jotain "yhteiskunnasta tuottavaa" työtä jotta saa rahaa jonka avulla turvaa itselleen vapaa-ajan jolla harjoittaa filosofiaa omissa oloissa ; Kuten esimerkiksi allekirjoittanut joutuu - vaan voi panostaa filosofiaan ensisijaisesti ja saada tähän peräti palautetta toisista joilla on saman kiinnostuksen aihe (joskin luultavasti eri mielipide, mutta sehän onkin pinnallista).
Sokrateen toiminta oli sinänsä mielenkiintoista, että vaikka hän vastusti argumenttien syrjäyttämistä politisoitumiselta, hän oli kuitenkin itse varsin poliittinen toimija. Hän teki argumenteistaan avoimia ja väitteli asioista kaikkien kanssa - ilmeisesti hän yritti kaikkia niitäkin joita ei oikein olisi innostanut. Tämä olisi hyvä muistaa, sillä muutoin näyttää aika kovasti siltä että ammattifilosofejen taipumuksena on joko:
1: Jäädä yhteiskunnassa näkymättömiksi akateemiseen sisäpiiriin tutkimuksia tuottavaksi analyysikoneeksi, joka elää tässä "norsunluutornissa" ilman kovin kummaisaa suhdetta yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.
2: Politisoituneeksi filosofiksi joka yleensä latistuu joko jonkun poliittisen puolueen asiaa ajavaksi sofistiksi, tai sitten päätyy heittämään ympäripyöreitä latteuksia jonain maksullisena onnellisuuskonsulttina.
+: Molemmiksi, jolloin käy helposti kuten Russellille ; Hänen akateeminen filosofiansa oli analyyttistä ja arvostettua, ja se mitä hän teki politiikassa oli sitten aivan eri asioista ja aivan eri tavalla, jolloin sama filosofia ei kulkenut "muurin kummallakin puolella". Russellilla oli siis rooli näkymättömänä akateemikkona ja politisoituneena filosofina ja nämä roolit pidettiin erillään toisistaan.
Kuitenkin on ymmärrettävää että tämä kahtiajako näyttää olevan. Sokrateelle kävi huonosti. Ja onkin luultavaa että jo Platonin akatemia oli ensisijassa jonkinlainen suoja jossa politiikkaa suojeltiin filosofioitumiselta, ihan sen takia että kun näin meinaa päästä käymään niin filosofi kohtaa politiikan - ja mahdollisesti sen väkivaltakoneistonkin - eikä siinä filosofista jää montaa murusta lattialta lakaistavaksi.
Poliittisesti järkevä mutta poliittisesti aktiivinen filosofi ei ole Sokrates vaan jonkinlainen Platonin tai pastorin sekasikiö. (Tai ehkä pelkkä Platonisuus riittäisi ; Hänestähän ihannevaltio olisi ollut hierarkkinen ja yksinvaltainen, sellainen jossa despoottina olisi filosofi.)
(Levinas intellektuellismista ja "liian kirjaviisauden" pelosta.)
Hyvän poliitikon ihannetta ja hyvän filosofin mielikuvaa näyttää yhdistävän ajatus viisaudesta. Tätä kautta voitaisiin rakentaa jonkinlainen näkemys siitä että politiikalla ja filosofialla olisi hyvinkin paljon yhteyttä.
Kuitenkin monesti näyttääkin siltä että poliittisuus jopa turmelisi filosofian. Tämä filosofian ja poliittisen viisauden suhde on nähtävissä jo siinä miten Sokrates moitti sofisteja, jotka olivat asettautuneet edustamaan jotain mielipidettä ja jota he sitten ajoivat läpi retorisilla keinoilla. Sokrateen mukaan tässä hukataan totuus ja pääasiaksi nousee mielipide ja miten se paketoidaan.
Hyvin moni onkin Sokrateen kannalla ja edustaa kantaa jossa totuus ei ole valtakysymys, eikä se suoraan liity edes demokraattiseen käsiäänestystasoon. Näin viisauden ei tarvitse vahvistaa egoa, parantaa statusta tai saada taakseen kansansuosiota. ~ Yleisesti ottaen politiikan negatiivinen suhde filosofiaan tuleekin siitä että toteuttaakseen intressejä ja hyviksi ajateltuja mielipiteitä sitä ikään kuin rakennetaan väistämättä jonkinlaista retorista paketointia. Tämä tarkoittaa sitä että mukaan tulee esimerkiksi latteuksia tai iskulauseita. Orwellin mielestä iskulauseet täyttävät ympäristöä epäajattelulla. Poliittisesti muotoiltu ja vetoava lausuma ja toistuva hokema vahvistavat mielipidettä epäargumentatiivisesti ja tekevät vaihtoehdon harkinnasta - tai edes vaihtoehdon olemassaolon miettimisestä - vaikeampaa. Ylikeskittyminen retoriseen tasoon luo tilanteen jossa mielipiteen kuvailutaso pitää sisällään koukun sen kannattamiseen. Ja tämän paketoinnin jälkeen vakuuttavuus (joka tuntuu ihmisistä järkevältä ja perustellulta ja helpolta ja ilmiselvältä) syntyy ilman argumentteja (jotka monet kokevat haastavana, tylsänä ja vaikeana).
Näin esimerkiksi fenomenologiassa voidaan puhua ajattelusta doksan lävistämisestä ; Mielipidetasolle jääminen on heistä pinnallista. He menevät toki sille tasolle että mikä tahansa lainomainen sääntö ja luokitelma on maailman muokkaamista omaan näkemykseen eikä maailman kokemista sellaisenaan, ja kaikki eivät mene yhtä pitkälle. Mutta jopa luokitteluun keskittyvässä analyyttisessä filosofiassa annetaan syvästi painoa paitsi mielipiteelle itselleen, myös sen perustelutasolle. Näin politiikka jää pinnalliseksi kun filosofia taas varaa itselleen syvällisyyden.
Kuten tietysti tekevät kaikki.
Sillä vaikka politiikassa onkin "älykköinä" ja "intellektuelleina" pidettyjä henkilöitä, heidänkin suhteensa filosofiaan näyttää olevan vahvasti mielipidetasolla ja välineellistämisessä. (Ihan sen vuoksi että politiikka jota ei intressiä ajeta ei menesty, emmekä koskaan kuule siitä.) Tältä tasolta filosofia näyttäytyy yleensä "norsunluutornina". Tämä tarkoittaa sitä että poliitikoille toiminnan taso on aitoa tekemistä ja totuudellista, ja tätä kautta se osallistuu maailmaan ja on syvällistä. Filosofia taas on totuudesta ja elämästä irtautunutta abstraktia mutta merkityksetöntä leikkiä, eräässä mielessä pinnallista..
Näin yliopisto näyttäytyykin erikoisena laitoksena. Asiasta voisi hieman irvokkaasti sanoa että:
1: Toisaalta se voidaan nähdä jonain jossa yhteiskunta ikään kuin laittaa suljettuun laitokseen norsunluutorniin eksyneitä humanistihössäkkeitä. Siellä he eivät ainakaan tee hirveästi vahinkoa. Ja heitä voidaan suojella. Tässä mielessä yliopisto on "eräänlainen hullujenhuone" kyvyiltään rajoittuneille, jolloin tärkeälle tasolle ei tule häiriötä.
2: Ja toisaalta tämä on syvällisten ajattelijoiden suoja yhteiskuntaa vastaan ; Yliopisto takaa autonomian jonka sisällä filosofiaa miettivän ei tarvitse huolehtia siitä pinnallisesta intressitason toiminnasta - eli tehdä ensin jotain "yhteiskunnasta tuottavaa" työtä jotta saa rahaa jonka avulla turvaa itselleen vapaa-ajan jolla harjoittaa filosofiaa omissa oloissa ; Kuten esimerkiksi allekirjoittanut joutuu - vaan voi panostaa filosofiaan ensisijaisesti ja saada tähän peräti palautetta toisista joilla on saman kiinnostuksen aihe (joskin luultavasti eri mielipide, mutta sehän onkin pinnallista).
Sokrateen toiminta oli sinänsä mielenkiintoista, että vaikka hän vastusti argumenttien syrjäyttämistä politisoitumiselta, hän oli kuitenkin itse varsin poliittinen toimija. Hän teki argumenteistaan avoimia ja väitteli asioista kaikkien kanssa - ilmeisesti hän yritti kaikkia niitäkin joita ei oikein olisi innostanut. Tämä olisi hyvä muistaa, sillä muutoin näyttää aika kovasti siltä että ammattifilosofejen taipumuksena on joko:
1: Jäädä yhteiskunnassa näkymättömiksi akateemiseen sisäpiiriin tutkimuksia tuottavaksi analyysikoneeksi, joka elää tässä "norsunluutornissa" ilman kovin kummaisaa suhdetta yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.
2: Politisoituneeksi filosofiksi joka yleensä latistuu joko jonkun poliittisen puolueen asiaa ajavaksi sofistiksi, tai sitten päätyy heittämään ympäripyöreitä latteuksia jonain maksullisena onnellisuuskonsulttina.
+: Molemmiksi, jolloin käy helposti kuten Russellille ; Hänen akateeminen filosofiansa oli analyyttistä ja arvostettua, ja se mitä hän teki politiikassa oli sitten aivan eri asioista ja aivan eri tavalla, jolloin sama filosofia ei kulkenut "muurin kummallakin puolella". Russellilla oli siis rooli näkymättömänä akateemikkona ja politisoituneena filosofina ja nämä roolit pidettiin erillään toisistaan.
Kuitenkin on ymmärrettävää että tämä kahtiajako näyttää olevan. Sokrateelle kävi huonosti. Ja onkin luultavaa että jo Platonin akatemia oli ensisijassa jonkinlainen suoja jossa politiikkaa suojeltiin filosofioitumiselta, ihan sen takia että kun näin meinaa päästä käymään niin filosofi kohtaa politiikan - ja mahdollisesti sen väkivaltakoneistonkin - eikä siinä filosofista jää montaa murusta lattialta lakaistavaksi.
Poliittisesti järkevä mutta poliittisesti aktiivinen filosofi ei ole Sokrates vaan jonkinlainen Platonin tai pastorin sekasikiö. (Tai ehkä pelkkä Platonisuus riittäisi ; Hänestähän ihannevaltio olisi ollut hierarkkinen ja yksinvaltainen, sellainen jossa despoottina olisi filosofi.)
tiistai 15. joulukuuta 2009
Haastattelu
Suoritin opponointia henkilölle, joka käytti tiedonhankintakeinonaan haastattelua. Tätä varten jouduin hieman ottamaan selvää työtavasta laajemmin. Tietysti, kun olen toiminut tutkimushaastattelijana, osa näistä on ylikorostetusti hallinnassa. Muista en sen sijaan tiennyt mitään. En ole niiden sorttista tyyppiä muutenkaan, joten en luultavasti olisi ikinä muuten joutunut miettimään koko asiaa. Tätä kautta on luultavasti hyvä että sain opponoida juuri tätä ihmistä. (Levinasia mukaillen voisi sanoa että ihmisen todelliset kasvot paljastuvat sen kasvoista, joissa hän on äärimmäisen toinen.)
Tätä kautta ajattelin että osan työstä voisi koostaa joksikin joka ehkä kiinnostaisikin ihmisiä. En tässä keskity tekniseen suorittamiseen kovin paljoa. Tämä osa huvittaa itseäni enemmän.
Haastattelu on humanistisissa tieteissä paljon käytetty tiedonhankintakeino. Siinä keskitytään siihen että kommunikaatiolla saadaan tietoa asioista. Haastattelu on luonteeltaan kuitenkin melko laaja, ja siihen kuuluu muutakin, myös yhteenkuuluvuus, yhteisen kokemisen tunne ja kiinnostavan ihmisen kuuntelu ylipäätään ovat arvoja joita siihen liittyy. Haastattelun päätunnuspiirteitä on se, että se on (1) ennaltasuunniteltua, se myös (2) käsittelee yleensä vain yhtä aihetta, ja se (3) perustuu vuorovaikutukseen. On merkittävää huomata, että keskustelun ja haastattelun välinen ero on joskus vaikea, koska haastattelu voi olla rakenteeltaan hyvinkin joustava, jopa hyvin lämpöisestä tiukkaan journalistin ristikuulusteluun.
1: Malliesimerkkinä tästä on varmasti Sokrates. Hänen toimensa olivat välistä keveämpiä, välistä ne olivat selvästi kyseleviä ja joskus niillä pumpattiin näkemystä. Tätä kautta huomataan että haastattelussa "aggressiivisemmassa päässä" se liittyy kuulusteluun, joka taas on tietojen esiin onkimista. Yleensä haastattelu on vapaaehtoinen, mutta Sokrates näytti että vapaaehtoisuuden rajat ovat häilyvät. Osa tietysti odottaa kohteliaasti että toinen suostuu ennen kysymyksiä ja mahdollisesti kertoo jopa kysymykset ennalta. Sokrates sen sijaan pumppasi ja ärsyttikin jopa hyvin tiukasti. "Vapaaehtoisuus" tarkoitti siis suunnilleen sitä että henkilö ei vetänyt Sokratesta turpaan tai juossut karkuun.
2: Journalistinen haastattelukin voi muuttua tällaiseksi tietojen hankkimiseksi. Noitavainoista kuuluisuutta saaneen katolisen kirkon inkvisiitio käytti hyvinkin erilaisia kanssakäymismenetelmiä, he ovat tunnettuja kidutuksesta, ja kovennetusta kuulustelusta, mutta he hakivat tietoa useimmiten asiallisemmilla tavoilla. Tätä kautta voidaan saada kasaan kaiken kaikkiaan seuraava jatkumo:
Haastattelu on siis melko kepeä kanssakäymisen muoto, voisi sanoa että aggressiivisuus ja toiseutus kasvavat kun juttelusta mennään kohti kidutusta. Haastattelu on lievimmästä päästä. Itse asiassa jopa jutustelu jossa kysellään kuulumisia sisältää pienen haastatteluelementin, vaikka tosin tähän odotetaankin etiketinmukaista "ihan hyvää" -vastausta, vaikka asiat olisivatkin muutoin.
1: Vaikeutena haastattelussa on se, että kysymyksien valinta ja/tai kysymysavaruuden valinta ja haastattelun etukäteissuunnittelu on haastavaa. Niitä pitää tehdä ennalta. Kysymykset voivat huolimattomasti tehtynä olla johdattelevia, jolloin niistä leviää joko tarkoituksettomia haastattelijan asenteita, tai tarkoituksellista asennevammaa, jolloin ihmiset vastaavat niihin tietyllä tavalla. Haastattelija voi kysymyksessä äänensävyillä vaikutta toisiin. Haastateltavan kannalta ongelmallista on se, että hän voi haluta tuoda itsestään jonkun kuvan jolloin hän ei kerro sitä miten hän asiat näkee vaan vastaa sen mukaan mitä uskoo muiden haluavan. Samoin haastattelutilanne voi olla stressaava, jo sen vuoksi että siinä jutellaan vieraan ihmisen kanssa, jolloin vastaukset voivat muuttua. Yksi haaste on se, että joskus tärkeitä asioita ei nosteta esille, ja tätä voi olla mahdoton huomata edes jälkikäteen.
Ilmiönä haastattelut voivat olla keveitä, mutta aika usein niitä käytetään tiedon hankintaan. Tiedonhankintahaastatteluissa tavoitteena on löytää asioita. Usein takana on saada tietoa jonka avulla asioita muutetaan toimivammaksi. Taloudelliset tavoitteet ovat yleisiä, ja maatalouselinkeinoissa tämä on luultavasti yksi tärkeimpiä asioita. Tietoa voidaan kuitenkin haastatteluissa saada muutenkin, esimerkiksi kyläsuunnitelmien yhteydessä on joskus saatu kimmoke paikallishistoriaa käsittelevään kirjaan, jossa paikallista väestöä, yleensä vanhuksia, on haastateltu. Näissä tavoitteena on saada näkemystä, ei niinkään saada jotain keinoja joilla parantaa maailmaa. Usein takana on kuitenkin tutkimus ja tällöin haastatteluja on käytännässä kahdenlaisia (1) Käytännönhaastattelussa haetaan jo tiedettyyn ongelmaan ratkaisua. (2) Tutkimushaastattelussa taas tietoa voidaan käyttää vasta kun aineisto on käsitelty, jolloin se voi esimerkiksi tuoda uusia aiheita joista tehdä käytännönhaastattelua.
Haastattelutilanteessa on erilaisia menetelmiä. Menetelmällisesti ne voidaan jakaa seuraavasti:
1: Lomakehaastattelussa on tiettyjä kysymyksiä. Haastattelu eroaa käytännössä kyselystä vain siten että kysely tehdään paperilla kun taas haastattelussa kysyjä kysyy ne suullisesti. Ne voivat olla suljettuja "rasti ruutuun" -tyyppisiä kysymyksiä tai avoimia kysymyksiä. Ne on valittu valmiiksi jo ennen haastattelua. Tyypillisesti aineisto käsitellään tilastollisesti, jolloin tarvitaan isoja otoksia. Tavoitteena on tätä kautta saada yleistyksiä asioista. Menetelmä vaatii sen, että tutkittavan asian kananalta keskeiset kysymykset ja luonne ovat tiedossa ennalta. Lisäksi niitä voidaan käyttää eräänalaisena kokeena: Jos on jokin ennakkoteoria ihmisten reagoinneista, niihin voidaan saada testi pistämällä heidät vastailemaan tiettyihin kysymyksiin.
2: Teemahaastattelussa kyselyn teema on hyvin tarkasti rajattua. Eli haastateltukin tietää, mistä näkökulmasta asioita halutaan katsoa. Tässä on joustavuutta eli kysymykset eivät välttämättä ole identtisiä. Kysymykset voivat olla avoimia tai suljettuja. Tätä voidaan käyttää kun osallistujia on melko vähän. Tämän aineiston käsittely vaatii paljon työtä ja se voi antaa uutta syvyyttä itse aiheeseen, eli voidaan löytää uusia asioita jotka ovat aiheelle tärkeitä.
3: Avoin haastattelu on hyvin vapaamuotoinen haastattelun muoto. Psykologit ja papit ovat perinteisesti käyttäneet tätä tapaa kommunikoinnissaan, mutta muutkin haastattelevat tietysti näin. Avoimelle haastattelulle tyypillistä on se, että saadut vastaukset vaikuttavat myös haastattelijan kysymyksiin, eli asioihin haetaan tarkennuksia. Haastattelun lopputilanne voi siis olla hyvinkin erilainen kuin voisi luulla. Tässä aineiston käsittely on hyvinkin kohdekohtaista, ja yleistettävyys ei ole kovinkaan usein edes tavoitteena. Tätä käytetään silloin kun haastateltavat eroavat toisistaan hyvin paljon, tai haastateltavia ei ole paljon. Arkaluonteisuus, henkilökohtaisuus tai vaikeasti tiedostettu aihe ovat myös hyvä syy ottaa menetelmä käyttöön Menetelmä näyttää keveältä, mutta tätä pidetään yleisesti haastavimpana muotona tehdä hyvin.
4: Laajemmin voidaan ottaa kaksikin kovasti haastattelua muistuttavaa tapaa lähestyä ihmistä tiedonhankinta ja ymmärrys mielessä. (1) Tilannetutkimuksessa tietoa kerätään haastateltavan/tutkittavan omassa ympäristössä. Tässä keskiössä on tasavertainen suhde. Tässä mukana on haastatteluja, joista on yleensä jonkinlainen siirtymä tekemiseen. Tässä selvitetään toiminnan asetelma, rajat ja tärkeät näkökulmat, joita syvennetään kyselemällä. (2) Etnografiassa taas haastattelu tehdään ikään kuin osallistumalla, eli pelkkien kysymysten sijasta tarkkaillaan toisen tekemisiä tämän normaalissa ympäristössä. Asiaa yritetään ymmärtää tarkkailtavan kannalta. Tämä on hyvin avoin, joustava ja haastava menetelmä.
Yleisesti ottaen mitä tiukempi käsittely on, sitä vähemmän yksilöllisyyttä asiassa on ja sitä sovellettavampia yleistyksiä asioista syntyy. Avoimuus lisää kuitenkin mahdollisuutta selvittää asiaa laajemmin ja syvemmin. Toisaalta avoimuus tuo mukanaan riskin turhaan lörpöttelyyn: Haastattelijan käsittely vaikeutuu jos mummon serkun saunakaverin koiran sipulinmakuisen purulelut tulevat sotkemaan. Joskus näitä kautta saadaan tietoa, ja saadaan uutta ja yllättävää tietoa joten lörpöttelystä oleellisen löytäminen vaatii näkemystä.
Avoimuuden ja kysymysten joustavuuden lisäksi haastatteluissa on tietysti eri määrä osallistujia.
1: Yksilöhaastattelu on tilanne jossa haastateltava ja haastateltava ovat kahdestaan. Tätä kautta keskustelun etenemiseen vaikuttavat vain nämä tekijät eikä muu olosuhde ohjaa sen suuntaa. Tämä tarkoittaa sitä että mitä vapaampi muoto haastattelulla on, sitä enemmän keskustelun etenemisen suunta on haastattelijan vastuulla. Tosin myös haastateltavalla on suuri osuus. Esimerkiksi nähdessäni televisiossa (tarkemmin määrittelemättömän) Andy McCoyn haastattelun, huomasin että haastattelija oli melko huono, mutta Andy osasi vastata niihin niin että niistä tuli mielenkiintoisia.
2: Ryhmähaastattelu perustuu siihen että haastatellaan ihmisiä joita jokin yhteinen asia sitoo. Haastattelu voi olla fokushaastattelu, jossa työyhteisö tai harrastus tai muu vastaava elementti sitoo heidät yhteen. Tässä haastateltavat voivat vaikuttaa paljonkin kysymyksien suuntaan. Ryhmässä tapahtuvaa toisiinsa vaikuttamista käytetään hyväksi. Keskustelu etenee hyvin dynaamisesti, joten se on haastava että tilanne ei sortuisi kaaokseksi. Tietoa saadaan nopeasti useilta ihmisiltä. Vaikeuttavina asioina on tietysti elekieli, sekä ryhmän valtasuhteet, esimerkiksi jos pomo ja alainen ovat keskustelussa se voi olla erilainen kuin muutoin. Myös persoonat vaikuttavat: Ujo ja/tai hiljainen ihminen voi jäädä muiden jalkoihin, olipa hänen statuksensa korkea tai matala.
Tätä kautta ajattelin että osan työstä voisi koostaa joksikin joka ehkä kiinnostaisikin ihmisiä. En tässä keskity tekniseen suorittamiseen kovin paljoa. Tämä osa huvittaa itseäni enemmän.
Haastattelu on humanistisissa tieteissä paljon käytetty tiedonhankintakeino. Siinä keskitytään siihen että kommunikaatiolla saadaan tietoa asioista. Haastattelu on luonteeltaan kuitenkin melko laaja, ja siihen kuuluu muutakin, myös yhteenkuuluvuus, yhteisen kokemisen tunne ja kiinnostavan ihmisen kuuntelu ylipäätään ovat arvoja joita siihen liittyy. Haastattelun päätunnuspiirteitä on se, että se on (1) ennaltasuunniteltua, se myös (2) käsittelee yleensä vain yhtä aihetta, ja se (3) perustuu vuorovaikutukseen. On merkittävää huomata, että keskustelun ja haastattelun välinen ero on joskus vaikea, koska haastattelu voi olla rakenteeltaan hyvinkin joustava, jopa hyvin lämpöisestä tiukkaan journalistin ristikuulusteluun.
1: Malliesimerkkinä tästä on varmasti Sokrates. Hänen toimensa olivat välistä keveämpiä, välistä ne olivat selvästi kyseleviä ja joskus niillä pumpattiin näkemystä. Tätä kautta huomataan että haastattelussa "aggressiivisemmassa päässä" se liittyy kuulusteluun, joka taas on tietojen esiin onkimista. Yleensä haastattelu on vapaaehtoinen, mutta Sokrates näytti että vapaaehtoisuuden rajat ovat häilyvät. Osa tietysti odottaa kohteliaasti että toinen suostuu ennen kysymyksiä ja mahdollisesti kertoo jopa kysymykset ennalta. Sokrates sen sijaan pumppasi ja ärsyttikin jopa hyvin tiukasti. "Vapaaehtoisuus" tarkoitti siis suunnilleen sitä että henkilö ei vetänyt Sokratesta turpaan tai juossut karkuun.
2: Journalistinen haastattelukin voi muuttua tällaiseksi tietojen hankkimiseksi. Noitavainoista kuuluisuutta saaneen katolisen kirkon inkvisiitio käytti hyvinkin erilaisia kanssakäymismenetelmiä, he ovat tunnettuja kidutuksesta, ja kovennetusta kuulustelusta, mutta he hakivat tietoa useimmiten asiallisemmilla tavoilla. Tätä kautta voidaan saada kasaan kaiken kaikkiaan seuraava jatkumo:
Haastattelu on siis melko kepeä kanssakäymisen muoto, voisi sanoa että aggressiivisuus ja toiseutus kasvavat kun juttelusta mennään kohti kidutusta. Haastattelu on lievimmästä päästä. Itse asiassa jopa jutustelu jossa kysellään kuulumisia sisältää pienen haastatteluelementin, vaikka tosin tähän odotetaankin etiketinmukaista "ihan hyvää" -vastausta, vaikka asiat olisivatkin muutoin.
1: Vaikeutena haastattelussa on se, että kysymyksien valinta ja/tai kysymysavaruuden valinta ja haastattelun etukäteissuunnittelu on haastavaa. Niitä pitää tehdä ennalta. Kysymykset voivat huolimattomasti tehtynä olla johdattelevia, jolloin niistä leviää joko tarkoituksettomia haastattelijan asenteita, tai tarkoituksellista asennevammaa, jolloin ihmiset vastaavat niihin tietyllä tavalla. Haastattelija voi kysymyksessä äänensävyillä vaikutta toisiin. Haastateltavan kannalta ongelmallista on se, että hän voi haluta tuoda itsestään jonkun kuvan jolloin hän ei kerro sitä miten hän asiat näkee vaan vastaa sen mukaan mitä uskoo muiden haluavan. Samoin haastattelutilanne voi olla stressaava, jo sen vuoksi että siinä jutellaan vieraan ihmisen kanssa, jolloin vastaukset voivat muuttua. Yksi haaste on se, että joskus tärkeitä asioita ei nosteta esille, ja tätä voi olla mahdoton huomata edes jälkikäteen.
Ilmiönä haastattelut voivat olla keveitä, mutta aika usein niitä käytetään tiedon hankintaan. Tiedonhankintahaastatteluissa tavoitteena on löytää asioita. Usein takana on saada tietoa jonka avulla asioita muutetaan toimivammaksi. Taloudelliset tavoitteet ovat yleisiä, ja maatalouselinkeinoissa tämä on luultavasti yksi tärkeimpiä asioita. Tietoa voidaan kuitenkin haastatteluissa saada muutenkin, esimerkiksi kyläsuunnitelmien yhteydessä on joskus saatu kimmoke paikallishistoriaa käsittelevään kirjaan, jossa paikallista väestöä, yleensä vanhuksia, on haastateltu. Näissä tavoitteena on saada näkemystä, ei niinkään saada jotain keinoja joilla parantaa maailmaa. Usein takana on kuitenkin tutkimus ja tällöin haastatteluja on käytännässä kahdenlaisia (1) Käytännönhaastattelussa haetaan jo tiedettyyn ongelmaan ratkaisua. (2) Tutkimushaastattelussa taas tietoa voidaan käyttää vasta kun aineisto on käsitelty, jolloin se voi esimerkiksi tuoda uusia aiheita joista tehdä käytännönhaastattelua.
Haastattelutilanteessa on erilaisia menetelmiä. Menetelmällisesti ne voidaan jakaa seuraavasti:
1: Lomakehaastattelussa on tiettyjä kysymyksiä. Haastattelu eroaa käytännössä kyselystä vain siten että kysely tehdään paperilla kun taas haastattelussa kysyjä kysyy ne suullisesti. Ne voivat olla suljettuja "rasti ruutuun" -tyyppisiä kysymyksiä tai avoimia kysymyksiä. Ne on valittu valmiiksi jo ennen haastattelua. Tyypillisesti aineisto käsitellään tilastollisesti, jolloin tarvitaan isoja otoksia. Tavoitteena on tätä kautta saada yleistyksiä asioista. Menetelmä vaatii sen, että tutkittavan asian kananalta keskeiset kysymykset ja luonne ovat tiedossa ennalta. Lisäksi niitä voidaan käyttää eräänalaisena kokeena: Jos on jokin ennakkoteoria ihmisten reagoinneista, niihin voidaan saada testi pistämällä heidät vastailemaan tiettyihin kysymyksiin.
2: Teemahaastattelussa kyselyn teema on hyvin tarkasti rajattua. Eli haastateltukin tietää, mistä näkökulmasta asioita halutaan katsoa. Tässä on joustavuutta eli kysymykset eivät välttämättä ole identtisiä. Kysymykset voivat olla avoimia tai suljettuja. Tätä voidaan käyttää kun osallistujia on melko vähän. Tämän aineiston käsittely vaatii paljon työtä ja se voi antaa uutta syvyyttä itse aiheeseen, eli voidaan löytää uusia asioita jotka ovat aiheelle tärkeitä.
3: Avoin haastattelu on hyvin vapaamuotoinen haastattelun muoto. Psykologit ja papit ovat perinteisesti käyttäneet tätä tapaa kommunikoinnissaan, mutta muutkin haastattelevat tietysti näin. Avoimelle haastattelulle tyypillistä on se, että saadut vastaukset vaikuttavat myös haastattelijan kysymyksiin, eli asioihin haetaan tarkennuksia. Haastattelun lopputilanne voi siis olla hyvinkin erilainen kuin voisi luulla. Tässä aineiston käsittely on hyvinkin kohdekohtaista, ja yleistettävyys ei ole kovinkaan usein edes tavoitteena. Tätä käytetään silloin kun haastateltavat eroavat toisistaan hyvin paljon, tai haastateltavia ei ole paljon. Arkaluonteisuus, henkilökohtaisuus tai vaikeasti tiedostettu aihe ovat myös hyvä syy ottaa menetelmä käyttöön Menetelmä näyttää keveältä, mutta tätä pidetään yleisesti haastavimpana muotona tehdä hyvin.
4: Laajemmin voidaan ottaa kaksikin kovasti haastattelua muistuttavaa tapaa lähestyä ihmistä tiedonhankinta ja ymmärrys mielessä. (1) Tilannetutkimuksessa tietoa kerätään haastateltavan/tutkittavan omassa ympäristössä. Tässä keskiössä on tasavertainen suhde. Tässä mukana on haastatteluja, joista on yleensä jonkinlainen siirtymä tekemiseen. Tässä selvitetään toiminnan asetelma, rajat ja tärkeät näkökulmat, joita syvennetään kyselemällä. (2) Etnografiassa taas haastattelu tehdään ikään kuin osallistumalla, eli pelkkien kysymysten sijasta tarkkaillaan toisen tekemisiä tämän normaalissa ympäristössä. Asiaa yritetään ymmärtää tarkkailtavan kannalta. Tämä on hyvin avoin, joustava ja haastava menetelmä.
Yleisesti ottaen mitä tiukempi käsittely on, sitä vähemmän yksilöllisyyttä asiassa on ja sitä sovellettavampia yleistyksiä asioista syntyy. Avoimuus lisää kuitenkin mahdollisuutta selvittää asiaa laajemmin ja syvemmin. Toisaalta avoimuus tuo mukanaan riskin turhaan lörpöttelyyn: Haastattelijan käsittely vaikeutuu jos mummon serkun saunakaverin koiran sipulinmakuisen purulelut tulevat sotkemaan. Joskus näitä kautta saadaan tietoa, ja saadaan uutta ja yllättävää tietoa joten lörpöttelystä oleellisen löytäminen vaatii näkemystä.
Avoimuuden ja kysymysten joustavuuden lisäksi haastatteluissa on tietysti eri määrä osallistujia.
1: Yksilöhaastattelu on tilanne jossa haastateltava ja haastateltava ovat kahdestaan. Tätä kautta keskustelun etenemiseen vaikuttavat vain nämä tekijät eikä muu olosuhde ohjaa sen suuntaa. Tämä tarkoittaa sitä että mitä vapaampi muoto haastattelulla on, sitä enemmän keskustelun etenemisen suunta on haastattelijan vastuulla. Tosin myös haastateltavalla on suuri osuus. Esimerkiksi nähdessäni televisiossa (tarkemmin määrittelemättömän) Andy McCoyn haastattelun, huomasin että haastattelija oli melko huono, mutta Andy osasi vastata niihin niin että niistä tuli mielenkiintoisia.
2: Ryhmähaastattelu perustuu siihen että haastatellaan ihmisiä joita jokin yhteinen asia sitoo. Haastattelu voi olla fokushaastattelu, jossa työyhteisö tai harrastus tai muu vastaava elementti sitoo heidät yhteen. Tässä haastateltavat voivat vaikuttaa paljonkin kysymyksien suuntaan. Ryhmässä tapahtuvaa toisiinsa vaikuttamista käytetään hyväksi. Keskustelu etenee hyvin dynaamisesti, joten se on haastava että tilanne ei sortuisi kaaokseksi. Tietoa saadaan nopeasti useilta ihmisiltä. Vaikeuttavina asioina on tietysti elekieli, sekä ryhmän valtasuhteet, esimerkiksi jos pomo ja alainen ovat keskustelussa se voi olla erilainen kuin muutoin. Myös persoonat vaikuttavat: Ujo ja/tai hiljainen ihminen voi jäädä muiden jalkoihin, olipa hänen statuksensa korkea tai matala.
tiistai 17. marraskuuta 2009
Teoriat ja narraatio.
"Minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja"
(Robert Oppenheimer, ensimmäisen ydinpommin pudottamisen jälkeen.)
Postmodernismissa näkemyksessä korostetaan sitä että kieli on vallankäytön väline. Laajemmin tässä on kyse siitä miten diskurssianalyysi käsittelee epistemeä. Episteme on järjestelmä, jossa on oma kielioppi. Sen kautta voidaan ymmärtää tiettyjä asioita. Kielenkäyttö konstruoi esimerkiksi todellisuusnäkemyksiä. Tematisoinnissa korostetaan sitä miten ihmisen oma kielenkäyttö vallankäytöllisesti ottaa haltuun todellisuudesta tiettyjä kulmia valikoivasti. Ihminen valitsee tätä kautta todellisuutensa. Toiset asiat jäävät valitsematta, pimentoon.
Tässä ajattelussa tärkeää on narratiivinen ajattelu. Ilmiöt ovat ehkä paperilla kaavoja, mutta niistä tulee mielessä kertomuksia. Joskus tässä korostetaan sitä, että koko kulttuuri heijastaa kertomuksia alkuperästä. Sotkan munasta peräisin oleva maailma saa aikaan tietynlaista toimintaa ja uskomus alkuräjähdykseen toisenlaista. Kuitenkin laajemmin katsoen keskiössä on ihmisen mikrotaso, jossa on yksilön elämäntarina ja makrotasosta jossa on kulttuurilliset objektit.
Tästä on helppo ottaa esimerkki. Pjotr Kropotkin arvosteli Darwinia. Hän moitti Darwinia siitä että hän ei itse nähnyt luonnossa mitään kilpailua, vaan ainoastaan yhteistyötä. Kilpailun ja taistelun sijasta on auttamista. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen asia, että Kropotkin toi tärkeitä asioita esille. Luonnossa kyyhkyset hoitavat poikasiaan, muurahaiset toimivat yhdessä. Kuitenkin myös Darwin on oikeassa. Perhonen tuskin vapaaehtoisesti hyppää hämähäkinverkkoon voidakseen auttaa ja palvella. Enkä usko että teurastettava lammaskaan on halukas siihen mitä hänelle tapahtuu. Selvästi luonnossa on taistelua että yhteistyötä.
Kropotkinin ongelmana on tietysti se, että häneen puri kertomus. Hän ei nähnyt teoriaa tarinan takana. Nykyään tietoa on tullut enemmän. (Ja evoluutiotutkimuksen kautta lähdeviitteitä evoluutioon saadaan aika kasa.) Virhe tulee siitä että tarinassa korostetaan olemassaolon taistelua, kun evoluutiossa luonnonvalinnan käsite ei sisällä keskiössään taistelua vaan lisääntymisen. Ja nimenomaan lisääntymään pääsevien jälkeläisten muodossa. Olen itse asiassa kirjoittanut aiheesta hieman.
Ongelman tausta on mielessäni tieteen popularisoinnissa. Ja siinä että ihmiset rakastavat tarinoita. Vika ei ole siinä että sitä tehdään. Vika ei ole edes tarinoiden rakastamisessa. Vika on siinä, että populaarikirjojen tarinat ovat joskus "liian hyviä", jonka jälkeen niistä tulee jutun keskiö. Silloin esimerkki ottaa teorian paikan.
Ja koska esimerkit ovat aina karkeita yksinkertaisia kuvauksia, jotka viittaavat teorian varsinaiseen sisältöön, niissä on aina jotain epätäsmällisyyttä. (Ne eivät ole kaavoja.) Ne ovat nyrkkisääntöjä, eivät tarkkoja toimintaohjeita. (Me tiedämme normaalielämässä miten tämä joskus johtaa katastrofeihin. Esimerkiksi lentokoneen tipahtaessa ihminen usein toistaa "normaalin kaavan" ja esimerkiksi ryhtyvät jonottamaan laukkujaan, vaikka tärkein asia olisi selvitä hengissä koneesta ulos.)
Joskus tämä on tietysti huvittavaa. Yleensä ei. Kuitenkin tämä on erityisen ongelmallista koska näiden ikonien kritiikistä itsestään voi tulla ikoni. Esimerkiksi kun Stephen Jay Gould terävästi kritisoi evoluutioon liittyviä kuvia sellaisiksi että ne välittivät helposti opittavan tarinan, joka ei ollut evoluutioteorian mukainen, tästä ikonien kritiikistä - on ainakin käymieni keskustelujen pohjalta - muovautunut monien mielessä kritiikki itse evoluutiolle. Nämä ihmiset eivät ymmärtäneet kritiikin ydintä, heistä harhaksi moitittu ikoni on yhä kuva evoluutiosta. Heistä tämä moite kohdistuukin siksi itse teoriaan tämän käytetyn metaforan sijasta.
1: Tämä sekaannus on siitä erikoista että Gould oli kuitenkin "tunnettu evoluutiomies." On erikoista miten ikonin eiteorianmukaisuuden moittiminen niin laajasti otetaan itse teorian kritisoimiseksi. Ehkä syynä on se, että varsinaista kohdetta, evoluutiota, ei oikeasti osata "suunnilleen yhtään".
Itse asiassa postmodernistit ovat yhdellä tavalla oikeassa. Humen giljotiinin kehittämisen jälkeen tieteessä ei ole hyväksytty etiikkaväitteitä sellaisenaan. Esimerkiksi monen mielestä evoluutio selittää etiikkaa. Tosiasiassa se ei kuitenkaan selitä etiikkaa, vaan ainoastaan tiettyjen ilmiöiden olemassaoloa, jotka ihmiset olettavat, keskenään päättävät tai muuten "tietävät" eettisiksi. Yksi esimerkki tästä on tietysti yhteistyö. Evoluutio selittää myös luonnossa olevan ilmiön, yhteistyön olemassaoloa, siksi yhteistyön olemassaolo ei ole sille mikään ongelma. Evoluutio selittää kuitenkin vain sen miksi se on "edullinen strategia", ja tämän vuoksi sitä havaitaan luonnossa ja sitä harjoittavat lajit, populaatiot, yksilöt tai geenit eivät ole "poistuneet näyttämöltä". Se että tämä edullinen strategia ja olemassaolon selitys samalla todistaisi että tämä yhteistyö todella on samalla hyvä ja eettinen.
1: Itse etiikkaa se voi kuitenkin käsitellä tällä tavoin vain "mutkan kautta": Jos yhteistyö on eettistä, ja evoluutio on totta, evoluutio selittää miksi yhteistyöilmiötä havaitaan maailmassa, joskaan ei ehkä niin paljon mitä Kropotkin ihasteli. (Venäläisyys ja yhteistyön näkeminen kaikessa eivät välttämättä ole mikään yllättävä yhteys.) Aivan kuten lääketieteessä voidaan tutkia parantaako lääke (tilastollisesti) jonkin taudin vai ei. Eettisen ratkaisun kannalta tämä yhteys on tietysti teon kannalta merkittävä tieto. Mutta sen lisäksi on päätettävä onko paraneminen eettisesti hyvä vai paha asia. Ja tälle ei, sori vaan, ole mitään labratestiä.
Postmodernismissa valtaosa on yrityksiä herättää ethosta. Se on sinällään tärkeä asia, että tiede myös liippaa etiikassa käsiteltäviä asioita. (Kuten evoluutio yhteistyötä ja lääketiede sitä parantaako penissilliini tietyt oireet.) Onkin itse asiassa merkittävää että etiikkaa on vaikeaa tehdä ilman hyvää tiedettä. Etenkin jos kyseessä on maailman parantaminen tai muuttaminen, joka on feministien tyylissä keskeistä.
Kuitenkin naistutkimuksen ja postmodernismin parissa on suosittua viitata Levinakseen. Toki hän oli nerokas ihminen, joka ymmärsi että ihmistä tulee lähestyä myös yksilönä, joka ei latistu kaavaan. Tässä on suosittuna kaksi kritiikkiperinnettä.
1: Muistutetaan induktion ongelmasta. Eli tiede voi selvittää vain yhdessä ilmenemisiä. Seuraus jää aina havaitsematta. Toki tämä on merkittävä ongelma, sillä sen mukaan emme voi koskaan olla lopullisen varmoja että yleistys olisi aivan oikea. Tämä on peräti konkreettinen asia: Tieteessä tapahtuu uusien teorioiden esiinnousuja, ja vanhat romahtavat. Vanhat teoriat eivät välttämättä olleet huonoja, ne olivat paras induktio ennen sitä nyt olevaa parasta. Toki tästä seuraa tietty teorioiden aikaan sidottuvuus. Mutta lopullinen totuus ei ole saavutettavissa. Onhan naistutkimukessa ja muussa filosofiassa tavallista että joku esittää tutkimuksen ja joku toinen osoittaa seuraavalla viikolla tai vuosisadan päästä sille kritiikkiä, joka syö sen ytimen. Emme pääse tästä eroon mitenkään.
___1.1: Kuitenkin induktioita voidaan lähestyä kokeilevan kriittisesti, ja se on sen voima. Voidaan aina tarkentaa tutkimusparametreja. Lisätään toistoja, jolloin ilmiön sattumalta esiintyminen vaikeutuu. Eihän tämä tietysti sitä "lopulliseksi tee". Mutta varmemmaksi ja uskottavammaksi se sen tekee. Esimerkiksi yhteisvaiktutusta voisi kuvata kritiikillä siitä että palomiehien määrä ja tulipalojen suuruus korreloivat. Silloin voitaisiin ajatella että palomiehet olisivat tulipalojen syy. Tätä voidaan tarkastella ajassa. Syy-seuraussuhde kun on sidottu aikaan. Siksi jos on tavallista että tulipalo syttyy ensin ja vasta sitten palomiehiä alkaa virtaamaan paikalle, palomiesten ilmeentyminen johtuu tulipalosta. Voidaan myös tarkkailla ajassa palomiesten liikehdintää ja selvittää onko tulipalo palomiesten syntymisen syy vai onko tulipalo palomiesten paikalle ilmestymisen syy.
_____1.1.1: Tietenkin tämä kaikki nojaa sellaiselle oletukselle että on olemassa aikaa, ja että syy-seurauslaki toimii siten että ensin on syy ja tästä on seuraus. Toki voi olla että olemme saaneet huonon otoksen, tai että jokin tuntematon voima on vaikuttanut tuleen ja palomiehiin. Ja että tulos siksi muuttuu. Kokeet tekevät kuitenkin tärkeän asian. Sillä kun korrelaatiossa on vaihtoehtoisia selityksiä, kuten että vaikutussuhde on toiseen suuntaan, tai asiat vain esiintyvät yhdessä, tai niillä on jokin kolmas, yhdistävä elementti joka aikaansaa molemmat... ovat nekin kaikki relaatioväitteitä. Siinä esitetään jokin systeemiin viittaava näkemys miksi näissä on yhdessä tapahtumisen liitos. Testeillä ja tarkennuksilla jotkin näistä vaihtoehdoista muuttuvat todennäköisemmiksi kuin toiset eivät. Kuitenkin postmodernismnissa näitä vaihtoehtoisia tarinoita vain otetaan sellaisenaan. Eli toiset näkemykset ovat tasa -arvoisempia kuin toiset, vaikka ei pitäisi.
_____1.1.2: Erehdyksiä on tehty ennenkin. Mutta ei pidä ottaa juttua niin vakavasti. Niistäkin monet oli pirun käteviä virheitä. (Kuten Newtonin fysiikka.) Induktion ongelma ei taatusti tule ratkeamaan. Se on kuitenkin ehkä kuitenkin suurempi este sille "lopulliselle muuttumattomalle ikuiselle" totuudelle, jota luonnontieteen tieteenfilosofiassa ei edes väitetä tavoitettavan. Siellä puhutaan totuudesta likiarvona, karkeistuksista ja monista muista vastaavista. Se esittääkin hakevansa tietoa toistaiseksi. Siksi on kyseenalaista onko koko syytöksen takana muuta kuin olkiukko. Systeemifilosofien väitetään esittävän muuta kuin he esittävät.
___1.2: Erikoista onkin että postmodernismissa esitetään usein erilaisia väitteitä siitä miten jokin yhteiskunnan perherakenne vaikuttaa vaikka miesten käytökseen tai tasa –arvosuhteisiin. Ja ehdotellaan erilaisia poliittisia ratkaisuja. Tässä esitetään syy -yhteys, jossa on korrelaatiosuhde. Tämän perustelu on olennaisesti samanlaista kuin minkä tahansa muunkin.
2: Käyttäytyminen ei ole havaittava piirre. Siksi esimerkiksi miesten ja naisten sukupuolikäytökselle ei voida saada luonnontieteellisiä merkkejä. Geeni ei sano että se on yhteistyön geeni, tai että tämä lisää miesten aggressiivisuutta. Kuitenkin voidaan verrata ja löytää yhteisvaikutuksia. Ja itse asiassa jos puhutaan vaikka naiseudesta tai tasa -arvosta tai heteroseksuaalisuudesta, on pakko käyttää jotain luokitusta jolla jokin ilmiö ymmärretään. Toki on hyvä muistaa että genetiikassa ei suinkaan väitetä mitään determinoivaa systeemiä. Kyse on enemmän tilastollisuudesta. Ja tämä on peräti niiden havaittavien rakenteiden kanssa. Heritabiliteetissa käsitellään sitä miten voimakkaasti geeni vaikuttaa tietyssä ympäristössä. Ympäristö on tässä itse asiassa keskeisen tärkeä asia. Ja eri ympäristöissä samalla ominaisuudella ja samalla geenillä voi olla eri ilmenemisaste. Esimerkiksi voimme tietää että tietyn suvun lehvillä on isot utareet ja toisen (tai saman) suvun lehmillä on keskimäärin äkäisiä jälkeläisiä. Toki joku suvussa voi olla pieniutareinen ja harvinaislaatuisen lempeäkin. Sillä heritabiliteetti on tilastollinen yksikkö. Siksi on keskeistä miettiä mitä tekee kun asioita soveltaa yksilöihin.
Ei siis voida vain olla luokittelematta, koska sitä kautta kadotetaan ymmärtäminen. Toki on ihastuttavaa ottaa sensuaalisuus keskiöön ja pitää toisia ihmisiä pohjimmiltaan suurena arvoituksena. Kuitenkin tästä voidaan jotain ymmärtää. Ja erityisesti jos puhutaan suuremmista kysymyksistä, jossa on luokka kuten nainen, sukupuoli, homoseksuaalisuus, maahanmuutto, lintuparvi, laji … tai mikä muu tahansa vastaava, on selvää että sitä joudutaan tekemään. Vaikka sanottaisiin lieventäviä etuliitteitä kuten "suurin osa" tai "monet", on rajaus silti olemassa. Silloin on jokin tunnistepiirre, jolla asia voidaan tietää. Muutenhan koko tälläinen puhe olisi täydellisen mieletöntä. Kun sitten puhutaan näiden ryhmien interaktiosta ei puhuta yksilöistä vaan massoista. On luokka ja toinen luokka ja näiden välillä on korrelaatioita. Joihin peräti vedetään syy-seuraussuhteita.
1: Silloin tilanne on hieman kuten termodynamiikassa: Yksittäinen hiukkanen hyppelehtii satunnaisesti. Ja tätä kautta saadaan massalle kaasulakeja. Näitä kaasulakeja ei kuitenkaan kannata soveltaa yksittäisiin hiukkasiin. Eli että keskeltä kaikki hiukkaset pyrkisivät kohti alueita joissa niitä on vähän.
Karkeasti sanoen jopa väite että ideologiat tai kulttuuri vaikuttaa on pakosti luokitteleva. Sillä siinä väitetään että on tietty ilmiöluokka, ympäristö, jossa on tiettyjä kulttuurisia vaikuttimia. Ne vaikuttavat eri yksilöihin kenties eri tavoin, mutta ne kuitenkin tekevät ja vaikuttavat ihmisiin. Ja tämä itsessään on syy-seuraussuhteen esitys. Se ei ole sen vapaampi luokittelusta kuin mikä muu tahansa.
Tältä kulmin on otettava esimerkiksi Buber, jolle luonto edusti mysteeriä, selvittämättömyyttä. Samoin ihminen. Hänestä ihmisestä voitiin ymmärtää jotakin vain sen vuoksi että kulttuurin kautta ihminen teki ihmiseen jotain. Liian tiukasti vietynä tämä vaikuttaa tietysti kummalliselta, mutta mielestäni se on oikeaan kontekstiin asettaen "ihan normaalia tieteenfilosofiaa". Tällöin Luonto muutetaan absoluuttiseksi totuudeksi. Ihmisen kulttuuri taas on koejärjestely. Ja tätä kautta saadaan siihen sidottua konstruktiota. Totuus ja todellisuus itsessään jää "lopullisesti saavuttamatta". Siitä saadaan vain likiarvoja. Tämä ei tarkoita silti sitä että olisi syytä vaipua irrationalismiin. Ei olla kovin kaukana luonnontieteilijöiden "karkeistuksista" kuin ensisilmäyksellä voisi luulla.
1: Kaiken kaikkiaan koko tilannetta voisi kuvata myös luontokuvaan viittaamalla: Eskola esitti Linkolalle, että "puut ovat puita ja elukat elukoita ja vasta ihminen antaa niille arvon ja merkityksen."
Minusta sekä luokittelu että pohjimmainen mysteerius ovat "hyviä juttuja". Mutta silti väärin käytettynä molemmat ovat ongelmallisia.
1: Systeemifilosofi ajautuu helposti arvorelativismiin viittaamalla Humen giljotiiniin ja sanomalla "en voi faktoista sanoa mitään."
2: Ideologiaa ja valtaa kaikessa näkevä taas ajautuu kieltämään todellisuuden koska "jos se tapahtuisi se olisi epäeettistä", jolloin toivottavuus ja todellisuus menevät sekaisin. Toivottavuus tarkoittaa toteutumista ja epämiellyttäviis olemassaolemattomuutta. En elä tälläisessä maailmassa, jossa kaikki olisi täydellistä ja tapahtuva onnelaa.
Karkeutan vielä ydinpommivertauksella.
Oppenheimer teki ydinpommin. USA päätti että on ideologisesti edullista tiputtaa se Japaniin. Pommi toimi eikä idealistinen kiisto muuta kuolonuhrejen määrää tai sen toimivuutta. Tai sitä että sen takana oli nerokasta fysiikkaa. Eikä Humen giljotiinikaan estää keskustelemasta siitä oliko ydinpommin käyttäminen hyvä vai paha asia. Sehän vain sanoo että teorian toimiminen ja sovellettavuus ei tarkoita vielä sitä että sitä olisi eettisesti hyvä soveltaa (mutta ei suoraan sano onko eettistä jättää se soveltamatta). Sehän sanoo vain että toteutuvuus ei tarkoita moraalista oikeutusta.
1: Jos teoria on oikein, pommi räjähtää ja tappaa ihmisiä. Jos pelkkä ideologia puhuu, pommin toimiminen kielletään koska seuraus olisi kamala. Jos molemmat toimii, pommi jätetään käyttämättä juuri sen vuoksi että tiedetään että se halutessa räjähtäisi.
(Robert Oppenheimer, ensimmäisen ydinpommin pudottamisen jälkeen.)
Postmodernismissa näkemyksessä korostetaan sitä että kieli on vallankäytön väline. Laajemmin tässä on kyse siitä miten diskurssianalyysi käsittelee epistemeä. Episteme on järjestelmä, jossa on oma kielioppi. Sen kautta voidaan ymmärtää tiettyjä asioita. Kielenkäyttö konstruoi esimerkiksi todellisuusnäkemyksiä. Tematisoinnissa korostetaan sitä miten ihmisen oma kielenkäyttö vallankäytöllisesti ottaa haltuun todellisuudesta tiettyjä kulmia valikoivasti. Ihminen valitsee tätä kautta todellisuutensa. Toiset asiat jäävät valitsematta, pimentoon.
Tässä ajattelussa tärkeää on narratiivinen ajattelu. Ilmiöt ovat ehkä paperilla kaavoja, mutta niistä tulee mielessä kertomuksia. Joskus tässä korostetaan sitä, että koko kulttuuri heijastaa kertomuksia alkuperästä. Sotkan munasta peräisin oleva maailma saa aikaan tietynlaista toimintaa ja uskomus alkuräjähdykseen toisenlaista. Kuitenkin laajemmin katsoen keskiössä on ihmisen mikrotaso, jossa on yksilön elämäntarina ja makrotasosta jossa on kulttuurilliset objektit.
Tästä on helppo ottaa esimerkki. Pjotr Kropotkin arvosteli Darwinia. Hän moitti Darwinia siitä että hän ei itse nähnyt luonnossa mitään kilpailua, vaan ainoastaan yhteistyötä. Kilpailun ja taistelun sijasta on auttamista. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen asia, että Kropotkin toi tärkeitä asioita esille. Luonnossa kyyhkyset hoitavat poikasiaan, muurahaiset toimivat yhdessä. Kuitenkin myös Darwin on oikeassa. Perhonen tuskin vapaaehtoisesti hyppää hämähäkinverkkoon voidakseen auttaa ja palvella. Enkä usko että teurastettava lammaskaan on halukas siihen mitä hänelle tapahtuu. Selvästi luonnossa on taistelua että yhteistyötä.
Kropotkinin ongelmana on tietysti se, että häneen puri kertomus. Hän ei nähnyt teoriaa tarinan takana. Nykyään tietoa on tullut enemmän. (Ja evoluutiotutkimuksen kautta lähdeviitteitä evoluutioon saadaan aika kasa.) Virhe tulee siitä että tarinassa korostetaan olemassaolon taistelua, kun evoluutiossa luonnonvalinnan käsite ei sisällä keskiössään taistelua vaan lisääntymisen. Ja nimenomaan lisääntymään pääsevien jälkeläisten muodossa. Olen itse asiassa kirjoittanut aiheesta hieman.
Ongelman tausta on mielessäni tieteen popularisoinnissa. Ja siinä että ihmiset rakastavat tarinoita. Vika ei ole siinä että sitä tehdään. Vika ei ole edes tarinoiden rakastamisessa. Vika on siinä, että populaarikirjojen tarinat ovat joskus "liian hyviä", jonka jälkeen niistä tulee jutun keskiö. Silloin esimerkki ottaa teorian paikan.
Ja koska esimerkit ovat aina karkeita yksinkertaisia kuvauksia, jotka viittaavat teorian varsinaiseen sisältöön, niissä on aina jotain epätäsmällisyyttä. (Ne eivät ole kaavoja.) Ne ovat nyrkkisääntöjä, eivät tarkkoja toimintaohjeita. (Me tiedämme normaalielämässä miten tämä joskus johtaa katastrofeihin. Esimerkiksi lentokoneen tipahtaessa ihminen usein toistaa "normaalin kaavan" ja esimerkiksi ryhtyvät jonottamaan laukkujaan, vaikka tärkein asia olisi selvitä hengissä koneesta ulos.)
Joskus tämä on tietysti huvittavaa. Yleensä ei. Kuitenkin tämä on erityisen ongelmallista koska näiden ikonien kritiikistä itsestään voi tulla ikoni. Esimerkiksi kun Stephen Jay Gould terävästi kritisoi evoluutioon liittyviä kuvia sellaisiksi että ne välittivät helposti opittavan tarinan, joka ei ollut evoluutioteorian mukainen, tästä ikonien kritiikistä - on ainakin käymieni keskustelujen pohjalta - muovautunut monien mielessä kritiikki itse evoluutiolle. Nämä ihmiset eivät ymmärtäneet kritiikin ydintä, heistä harhaksi moitittu ikoni on yhä kuva evoluutiosta. Heistä tämä moite kohdistuukin siksi itse teoriaan tämän käytetyn metaforan sijasta.
1: Tämä sekaannus on siitä erikoista että Gould oli kuitenkin "tunnettu evoluutiomies." On erikoista miten ikonin eiteorianmukaisuuden moittiminen niin laajasti otetaan itse teorian kritisoimiseksi. Ehkä syynä on se, että varsinaista kohdetta, evoluutiota, ei oikeasti osata "suunnilleen yhtään".
Itse asiassa postmodernistit ovat yhdellä tavalla oikeassa. Humen giljotiinin kehittämisen jälkeen tieteessä ei ole hyväksytty etiikkaväitteitä sellaisenaan. Esimerkiksi monen mielestä evoluutio selittää etiikkaa. Tosiasiassa se ei kuitenkaan selitä etiikkaa, vaan ainoastaan tiettyjen ilmiöiden olemassaoloa, jotka ihmiset olettavat, keskenään päättävät tai muuten "tietävät" eettisiksi. Yksi esimerkki tästä on tietysti yhteistyö. Evoluutio selittää myös luonnossa olevan ilmiön, yhteistyön olemassaoloa, siksi yhteistyön olemassaolo ei ole sille mikään ongelma. Evoluutio selittää kuitenkin vain sen miksi se on "edullinen strategia", ja tämän vuoksi sitä havaitaan luonnossa ja sitä harjoittavat lajit, populaatiot, yksilöt tai geenit eivät ole "poistuneet näyttämöltä". Se että tämä edullinen strategia ja olemassaolon selitys samalla todistaisi että tämä yhteistyö todella on samalla hyvä ja eettinen.
1: Itse etiikkaa se voi kuitenkin käsitellä tällä tavoin vain "mutkan kautta": Jos yhteistyö on eettistä, ja evoluutio on totta, evoluutio selittää miksi yhteistyöilmiötä havaitaan maailmassa, joskaan ei ehkä niin paljon mitä Kropotkin ihasteli. (Venäläisyys ja yhteistyön näkeminen kaikessa eivät välttämättä ole mikään yllättävä yhteys.) Aivan kuten lääketieteessä voidaan tutkia parantaako lääke (tilastollisesti) jonkin taudin vai ei. Eettisen ratkaisun kannalta tämä yhteys on tietysti teon kannalta merkittävä tieto. Mutta sen lisäksi on päätettävä onko paraneminen eettisesti hyvä vai paha asia. Ja tälle ei, sori vaan, ole mitään labratestiä.
Postmodernismissa valtaosa on yrityksiä herättää ethosta. Se on sinällään tärkeä asia, että tiede myös liippaa etiikassa käsiteltäviä asioita. (Kuten evoluutio yhteistyötä ja lääketiede sitä parantaako penissilliini tietyt oireet.) Onkin itse asiassa merkittävää että etiikkaa on vaikeaa tehdä ilman hyvää tiedettä. Etenkin jos kyseessä on maailman parantaminen tai muuttaminen, joka on feministien tyylissä keskeistä.
Kuitenkin naistutkimuksen ja postmodernismin parissa on suosittua viitata Levinakseen. Toki hän oli nerokas ihminen, joka ymmärsi että ihmistä tulee lähestyä myös yksilönä, joka ei latistu kaavaan. Tässä on suosittuna kaksi kritiikkiperinnettä.
1: Muistutetaan induktion ongelmasta. Eli tiede voi selvittää vain yhdessä ilmenemisiä. Seuraus jää aina havaitsematta. Toki tämä on merkittävä ongelma, sillä sen mukaan emme voi koskaan olla lopullisen varmoja että yleistys olisi aivan oikea. Tämä on peräti konkreettinen asia: Tieteessä tapahtuu uusien teorioiden esiinnousuja, ja vanhat romahtavat. Vanhat teoriat eivät välttämättä olleet huonoja, ne olivat paras induktio ennen sitä nyt olevaa parasta. Toki tästä seuraa tietty teorioiden aikaan sidottuvuus. Mutta lopullinen totuus ei ole saavutettavissa. Onhan naistutkimukessa ja muussa filosofiassa tavallista että joku esittää tutkimuksen ja joku toinen osoittaa seuraavalla viikolla tai vuosisadan päästä sille kritiikkiä, joka syö sen ytimen. Emme pääse tästä eroon mitenkään.
___1.1: Kuitenkin induktioita voidaan lähestyä kokeilevan kriittisesti, ja se on sen voima. Voidaan aina tarkentaa tutkimusparametreja. Lisätään toistoja, jolloin ilmiön sattumalta esiintyminen vaikeutuu. Eihän tämä tietysti sitä "lopulliseksi tee". Mutta varmemmaksi ja uskottavammaksi se sen tekee. Esimerkiksi yhteisvaiktutusta voisi kuvata kritiikillä siitä että palomiehien määrä ja tulipalojen suuruus korreloivat. Silloin voitaisiin ajatella että palomiehet olisivat tulipalojen syy. Tätä voidaan tarkastella ajassa. Syy-seuraussuhde kun on sidottu aikaan. Siksi jos on tavallista että tulipalo syttyy ensin ja vasta sitten palomiehiä alkaa virtaamaan paikalle, palomiesten ilmeentyminen johtuu tulipalosta. Voidaan myös tarkkailla ajassa palomiesten liikehdintää ja selvittää onko tulipalo palomiesten syntymisen syy vai onko tulipalo palomiesten paikalle ilmestymisen syy.
_____1.1.1: Tietenkin tämä kaikki nojaa sellaiselle oletukselle että on olemassa aikaa, ja että syy-seurauslaki toimii siten että ensin on syy ja tästä on seuraus. Toki voi olla että olemme saaneet huonon otoksen, tai että jokin tuntematon voima on vaikuttanut tuleen ja palomiehiin. Ja että tulos siksi muuttuu. Kokeet tekevät kuitenkin tärkeän asian. Sillä kun korrelaatiossa on vaihtoehtoisia selityksiä, kuten että vaikutussuhde on toiseen suuntaan, tai asiat vain esiintyvät yhdessä, tai niillä on jokin kolmas, yhdistävä elementti joka aikaansaa molemmat... ovat nekin kaikki relaatioväitteitä. Siinä esitetään jokin systeemiin viittaava näkemys miksi näissä on yhdessä tapahtumisen liitos. Testeillä ja tarkennuksilla jotkin näistä vaihtoehdoista muuttuvat todennäköisemmiksi kuin toiset eivät. Kuitenkin postmodernismnissa näitä vaihtoehtoisia tarinoita vain otetaan sellaisenaan. Eli toiset näkemykset ovat tasa -arvoisempia kuin toiset, vaikka ei pitäisi.
_____1.1.2: Erehdyksiä on tehty ennenkin. Mutta ei pidä ottaa juttua niin vakavasti. Niistäkin monet oli pirun käteviä virheitä. (Kuten Newtonin fysiikka.) Induktion ongelma ei taatusti tule ratkeamaan. Se on kuitenkin ehkä kuitenkin suurempi este sille "lopulliselle muuttumattomalle ikuiselle" totuudelle, jota luonnontieteen tieteenfilosofiassa ei edes väitetä tavoitettavan. Siellä puhutaan totuudesta likiarvona, karkeistuksista ja monista muista vastaavista. Se esittääkin hakevansa tietoa toistaiseksi. Siksi on kyseenalaista onko koko syytöksen takana muuta kuin olkiukko. Systeemifilosofien väitetään esittävän muuta kuin he esittävät.
___1.2: Erikoista onkin että postmodernismissa esitetään usein erilaisia väitteitä siitä miten jokin yhteiskunnan perherakenne vaikuttaa vaikka miesten käytökseen tai tasa –arvosuhteisiin. Ja ehdotellaan erilaisia poliittisia ratkaisuja. Tässä esitetään syy -yhteys, jossa on korrelaatiosuhde. Tämän perustelu on olennaisesti samanlaista kuin minkä tahansa muunkin.
2: Käyttäytyminen ei ole havaittava piirre. Siksi esimerkiksi miesten ja naisten sukupuolikäytökselle ei voida saada luonnontieteellisiä merkkejä. Geeni ei sano että se on yhteistyön geeni, tai että tämä lisää miesten aggressiivisuutta. Kuitenkin voidaan verrata ja löytää yhteisvaikutuksia. Ja itse asiassa jos puhutaan vaikka naiseudesta tai tasa -arvosta tai heteroseksuaalisuudesta, on pakko käyttää jotain luokitusta jolla jokin ilmiö ymmärretään. Toki on hyvä muistaa että genetiikassa ei suinkaan väitetä mitään determinoivaa systeemiä. Kyse on enemmän tilastollisuudesta. Ja tämä on peräti niiden havaittavien rakenteiden kanssa. Heritabiliteetissa käsitellään sitä miten voimakkaasti geeni vaikuttaa tietyssä ympäristössä. Ympäristö on tässä itse asiassa keskeisen tärkeä asia. Ja eri ympäristöissä samalla ominaisuudella ja samalla geenillä voi olla eri ilmenemisaste. Esimerkiksi voimme tietää että tietyn suvun lehvillä on isot utareet ja toisen (tai saman) suvun lehmillä on keskimäärin äkäisiä jälkeläisiä. Toki joku suvussa voi olla pieniutareinen ja harvinaislaatuisen lempeäkin. Sillä heritabiliteetti on tilastollinen yksikkö. Siksi on keskeistä miettiä mitä tekee kun asioita soveltaa yksilöihin.
Ei siis voida vain olla luokittelematta, koska sitä kautta kadotetaan ymmärtäminen. Toki on ihastuttavaa ottaa sensuaalisuus keskiöön ja pitää toisia ihmisiä pohjimmiltaan suurena arvoituksena. Kuitenkin tästä voidaan jotain ymmärtää. Ja erityisesti jos puhutaan suuremmista kysymyksistä, jossa on luokka kuten nainen, sukupuoli, homoseksuaalisuus, maahanmuutto, lintuparvi, laji … tai mikä muu tahansa vastaava, on selvää että sitä joudutaan tekemään. Vaikka sanottaisiin lieventäviä etuliitteitä kuten "suurin osa" tai "monet", on rajaus silti olemassa. Silloin on jokin tunnistepiirre, jolla asia voidaan tietää. Muutenhan koko tälläinen puhe olisi täydellisen mieletöntä. Kun sitten puhutaan näiden ryhmien interaktiosta ei puhuta yksilöistä vaan massoista. On luokka ja toinen luokka ja näiden välillä on korrelaatioita. Joihin peräti vedetään syy-seuraussuhteita.
1: Silloin tilanne on hieman kuten termodynamiikassa: Yksittäinen hiukkanen hyppelehtii satunnaisesti. Ja tätä kautta saadaan massalle kaasulakeja. Näitä kaasulakeja ei kuitenkaan kannata soveltaa yksittäisiin hiukkasiin. Eli että keskeltä kaikki hiukkaset pyrkisivät kohti alueita joissa niitä on vähän.
Karkeasti sanoen jopa väite että ideologiat tai kulttuuri vaikuttaa on pakosti luokitteleva. Sillä siinä väitetään että on tietty ilmiöluokka, ympäristö, jossa on tiettyjä kulttuurisia vaikuttimia. Ne vaikuttavat eri yksilöihin kenties eri tavoin, mutta ne kuitenkin tekevät ja vaikuttavat ihmisiin. Ja tämä itsessään on syy-seuraussuhteen esitys. Se ei ole sen vapaampi luokittelusta kuin mikä muu tahansa.
Tältä kulmin on otettava esimerkiksi Buber, jolle luonto edusti mysteeriä, selvittämättömyyttä. Samoin ihminen. Hänestä ihmisestä voitiin ymmärtää jotakin vain sen vuoksi että kulttuurin kautta ihminen teki ihmiseen jotain. Liian tiukasti vietynä tämä vaikuttaa tietysti kummalliselta, mutta mielestäni se on oikeaan kontekstiin asettaen "ihan normaalia tieteenfilosofiaa". Tällöin Luonto muutetaan absoluuttiseksi totuudeksi. Ihmisen kulttuuri taas on koejärjestely. Ja tätä kautta saadaan siihen sidottua konstruktiota. Totuus ja todellisuus itsessään jää "lopullisesti saavuttamatta". Siitä saadaan vain likiarvoja. Tämä ei tarkoita silti sitä että olisi syytä vaipua irrationalismiin. Ei olla kovin kaukana luonnontieteilijöiden "karkeistuksista" kuin ensisilmäyksellä voisi luulla.
1: Kaiken kaikkiaan koko tilannetta voisi kuvata myös luontokuvaan viittaamalla: Eskola esitti Linkolalle, että "puut ovat puita ja elukat elukoita ja vasta ihminen antaa niille arvon ja merkityksen."
Minusta sekä luokittelu että pohjimmainen mysteerius ovat "hyviä juttuja". Mutta silti väärin käytettynä molemmat ovat ongelmallisia.
1: Systeemifilosofi ajautuu helposti arvorelativismiin viittaamalla Humen giljotiiniin ja sanomalla "en voi faktoista sanoa mitään."
2: Ideologiaa ja valtaa kaikessa näkevä taas ajautuu kieltämään todellisuuden koska "jos se tapahtuisi se olisi epäeettistä", jolloin toivottavuus ja todellisuus menevät sekaisin. Toivottavuus tarkoittaa toteutumista ja epämiellyttäviis olemassaolemattomuutta. En elä tälläisessä maailmassa, jossa kaikki olisi täydellistä ja tapahtuva onnelaa.
Karkeutan vielä ydinpommivertauksella.
Oppenheimer teki ydinpommin. USA päätti että on ideologisesti edullista tiputtaa se Japaniin. Pommi toimi eikä idealistinen kiisto muuta kuolonuhrejen määrää tai sen toimivuutta. Tai sitä että sen takana oli nerokasta fysiikkaa. Eikä Humen giljotiinikaan estää keskustelemasta siitä oliko ydinpommin käyttäminen hyvä vai paha asia. Sehän vain sanoo että teorian toimiminen ja sovellettavuus ei tarkoita vielä sitä että sitä olisi eettisesti hyvä soveltaa (mutta ei suoraan sano onko eettistä jättää se soveltamatta). Sehän sanoo vain että toteutuvuus ei tarkoita moraalista oikeutusta.
1: Jos teoria on oikein, pommi räjähtää ja tappaa ihmisiä. Jos pelkkä ideologia puhuu, pommin toimiminen kielletään koska seuraus olisi kamala. Jos molemmat toimii, pommi jätetään käyttämättä juuri sen vuoksi että tiedetään että se halutessa räjähtäisi.
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Opiskelijakämppä.
Käväisin aamun synkeinä tunteina särkypäivystyksessä, jossa nykivät hampaan irti. Tuon parin minuutin rupeaman aikana opin, että vaikka tietää joidenkin asioiden olevan epärationaalisia, niitä ei saa silti pois. Jos järki ja tunteet ovat vastakkain, tunteet voittavat lyhyellä tähtäimellä. Uskon kuitenkin että järki voittaa pitkällä tähtäimellä, jos siihen panostaa. Tunteet kun ovat sinällään "semirationaalisia", että vaikka niitä ei voi täysin kuolettaa, ne voi "totuttaa".
Esimerkiksi minulla tuli lapsena kammo kärpäsiin. Syynä oli luultavasti maamehiläispesään astumisen seurausta. Yhdistin pörriäiset kärpäsiin. Itse asiassa pääsin pelosta eroon vasta raskaimman kautta, agrologikoulun käytännön harjoittelussa, jossa kärpäsiä riitti. Joku voisi ihmetellä miksi kärpäskammoinen aloittaa maaseutualan. Siksi että voi. Tämän yksityiskohdan ymmärtäminen kertoo jotain olennaista minusta.
Tullessani kotiinpäin, mieleeni tuli jostakin voimakas halu lueskella romaaneja. En yleensä lue kertomakirjallisuutta. Nyt päätin kuitenkin ottaa Dostojevskin "Kellariloukko" -kirjan esiin. Olen lukenut sen, kuten muunkin venäläisen kirjallisuuden jota on yllättävän paljon tullut tavailtua, melko kauan aikaa sitten. Tästä kirjasta löytyi lausahdus:
""Hah -haa!! Mutta lopultahan te näin ollen löydätte nautintoa jopa hammassärystä!" te huudatte nauraen. Entä sitten? Minä vastaan teille. Kyllä hammassäryssäkin on nautintoa. Hampaitani särki kerran kokonaisen kuukauden ajan, joten tiedän, että on. Tällöin ei tietystikään kärsitä ääneti, vaan valitetaan; mutta nuo valitukset eivät ole vilpittömiä, nuo valitukset ovat vahingoniloisia ja vahingonilossa piileekin koko salaisuus. Noista valituksista juuri kuvastuu kärsivän ihmisen nautinto; ellei hän tuntisi nautintoa, ei hän valittaisi. Tästä on hyvä esimerkki, hyvä herrasväki, ja minä aion selvittää sitä lähemmin Noista valituksista ilmenee koko kipunne itsetietoisuuttanne alentava tarkoituksettomuus, luonnon koko lainmukaisuus, josta ette piittaa vähääkään, mutta josta te kuitenkin kärsitte vaikka luonto ei kärsi. Tulee esiin tietoisuus siitä, että teillä ei ole vihollista, mutta te kärsitte silti kipua; Tietoisuus siitä että te ja kaikenlaiset lääkärit olette täysin hampaidenne orjia; että jos joku tahtoo, niin hammassärkynne lakkaa, mutta jos hän ei halua, niin särkynne jatkuu vielä vaikkapa kolme kuukautta, ja vihdoin, että ellette sittenkään vielä alistu, ja esitätte vastalauseitanne, niin silloin voitte lohdutukseksenne vain antaa raippoja itsellenne tai lyödä nyrkkinne verille seinään, eikä mitään muuta. No niin, juuri näistä tuntemattoman tekijän aiheuttamista verisistä loukkauksista, tästä pilkasta juuri saakin alkunsa nautinto, joka joskus saavuttaa korkeimman hekuman."
(Fjodor Dostojevski, "Kellariloukko".)
Voi olla, että takana on esitietoinen ajattelu, jossa hammassärky täytti ajatusmaailman niin, että siitä täytyy blogissakin valittaa. Tämän vuoksi en tietenkään halua lukea sellaista kirjaa jossa ei olisi hammassärystä. Kyseessä voi tietysti olla myös sattuma. Tai se, että aikaisemmalla viikolla komediasarja "Konttorissa" oli tietovisajakso, jossa kyseisen romaanin nimi vilahti. Tai näiden yhdistelmä.
Kirjan idea sopii itse asiassa filosofiablogiin melko hyvin. Toki Dostojevski on kirjailija, eikä akateemikko. Mutta hänellä oli joitain kannanottoja ja näkemyksiä elämään. Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäinen on filosofista sekasotkua, jolla Dostojevski ilmeisesti yrittää korostaa sitä, miten kirjan kertojahahmon ajattelu ei ole jalostanut häntä, vaan on tehnyt hänestä "systemaattisella tavalla sekaisin olevan". Siinä keskeisintä on kuitenkin ihmisluokitus, jossa on jonkin verran järkeä. Lähestyn tätä, tapani mukaan, "positiivisen kautta".
1: Dostojevskin ensimmäinen ihmistyyppi on "toimenmies". Tämä ihmistyyppi on maanläheinen, käytännöllinen, harkitsevat toimenihminen. He ovat ratkaisukeskeisiä: On jokin jota halutaan aikaiseksi, ja asioilla on merkitystä tämän suhteen. He myöntävät logiikan rajoitukset eivätkä yritä kiertää niitä. Heille looginen seinä on seinä, joka kannattaa kiertää. He ovat toimeliaita siksi, että he ovat kirjan kertojahahmon mukaan "tyhmiä ja rajoitettuja". Heille tavoitettavissa oleva on tärkeää.
2: Kakkostyypin ihmistä taas edustaa "itsetutkistelija". Tämä edustaa modernia ihmistyyppiä, joka tietää liikaa ja pohtii asioiden syy- ja seuraussuhteita, ja jos tätä ei ole tarjolla, he harjoittavat itsereflektiota, itsetutkimista, itsepresentaatiota joka on hankalaa koska (1) tarkkailu muuttaa itsen toimintaa eli tarkkailtavaa kohdetta ja (2) vaikka osa salaisuuksista kerrotaan lähimmille, osa vain itselle, on myös sellaisia salaisuuksia joita ei kerrota edes itselle. Heille muurit ovat väliaikaisia ja niitä voidaan yrittää poistaa. Heille päämäärän tavoittelu on tärkeämpää kuin lopputulos: He ovat kuin shakinpelaajia, joille itse pelaamisen prosessi on tärkeämpi ja opeteltavampi asia, kuin itse voittaminen. Tämä on omiaan lamauttamaan toimintakyvyn. Lopputuloksen saavuttaminen olisi tälle itse asiassa kammottavaa, koska silloin systeemi olisi valmis. Tavoittamattomissa oleva on tärkein. Kirjan päähenkilö, antisankari, edustaa tätä tyyppiä. Hän ei hoidata maksasairauttaan, ja asuu surkeassa kellariloukossa ilman mainittavia sosiaalisia suhteita.
Toinen merkittävä piirre on se, että sivistys vain laajentaa ihmisten tunneskaalaa, ei tee siitä välttämättä rauhanomaisempaa. Väkivaltaisimmat voivat olla kaikista rationaalisimpia.۞
Kirjan toinen osa olikin eräänlainen komediallinen farssi, joka käsittelee sosiaalista peliä. Hän halveksii heitä, mutta pyrkii heidän seuraansa. Toisaalta kuvitellut herjat lentelevät suuntaan ja toiseen. Luutavaa on, että suuri osa, ellei kaikki niistä johtuvat vain sekapäisen kertojahahmon suorittamasta projektiosta: Hän tulkitsee muita itsensä kautta, näkee omat virheensä muissa ja olettaa tässä tapauksessa että muut halveksivat ja haluavat muita samaan tapaan kuin hän itse halveksii. Tämä aikaansaa assosiaatioita Emmanuel Lévinasin suuntaan: "Ihmisen todellinen olemus näyttäytyy hänen kasvoissaan, joissa hän on äärimmäisen toinen." Dostojevski kun tuntuu olevan samanaikaisesti sekä täysin samaa mieltä että täysin ristiriidassa tämän lausuman kautta. Farssi päättyy siihen että päähenkilö herää prostituoidun, Liisan۩, vierestä.
Tästä alkaa kirjan kolmas osa, joka käsittelee prostituutiota. Ja rakkautta. Tietenkin tunne-järki ja ihmistyyppiluokitteluja käyttäen. Valitettavasti kun ollaan Venäjän kirjallisuudessa, tiedetään että tässä ei voi käydä hyvin. Pääenkilö yrittää tietysti yrittää puhua prostituoidulle järkeä. Vaikka järjestä ei ole kysymys. Tämä taas herää siitä, että hän kertoo kuinka häntä on kunnioitettu, näyttää ihailevaa kirjettä. Sankari antaa osoitteensa, mutta pelkää että prostituoitu tulisi vierailulle, koska hän kuitenkin asuu kellariloukossa ja sen näyttäminen olisi häpeä. Hän toisalta samanaikaisesti myös fantasioi sankaruudesta ja rakkaudesta tämän kansa. Ja tämä on ihmiselle aivan normaalia. Me emme ole konsistentteja vaan epätäsmällisiä ja sisäisesti ristiriitaisia.
"Liisa tulee taloon", ja koska tiedämme kertojan olevan enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantuneen, lopputulos voi olla vain katastrofi. On itkua, naintia ja hammasten kiristelyä ja lopulta Liisa painuu lumisateeseen ottamatta vastaan rahoja, joita hänelle tyrkytetään "korvaukseksi". Sekä järki että tunne jäävät tyydyttymättä. Vain rakkaus ja prostituutio ovat pysyvää. Vaikka miten kävisi, jää hekuma, joka syntyy häpeästä.
۞ Tästä käytetään esimerkkinä Amerikkaa, joka kirjoittamisen aikana oli väkivaltaisen sisällissodan alla. Se edusti eräänlaista väkivallan huipentumaa. Tämä on mielenkiintoista, koska nykyisin Amerikka on edelleen melkoisen sotainen maa, mutta se toimii lähinnä "rauhaa levittäen", korjaten virheitä jotka "eivät historiallisesti katsoen niin kauan aikaa sitten" olivat sen omia piirteitä.
۩ Siihen aikaan suuri osa Pietarin prostituoiduista oli suomalaisia. Nyt on sitten saatu kulttuurivaihdon kautta omia takaisin Helsingissä. Tosin kirjan Liisa on venäläinen. Toinen jännittävä yksityiskohta on se, että 15 -vuotiasta pidettiin täysikasvuisena. Vaikka siihen aikaan murrosikä tuli myöhemmin kuin nykyään.
Esimerkiksi minulla tuli lapsena kammo kärpäsiin. Syynä oli luultavasti maamehiläispesään astumisen seurausta. Yhdistin pörriäiset kärpäsiin. Itse asiassa pääsin pelosta eroon vasta raskaimman kautta, agrologikoulun käytännön harjoittelussa, jossa kärpäsiä riitti. Joku voisi ihmetellä miksi kärpäskammoinen aloittaa maaseutualan. Siksi että voi. Tämän yksityiskohdan ymmärtäminen kertoo jotain olennaista minusta.
Tullessani kotiinpäin, mieleeni tuli jostakin voimakas halu lueskella romaaneja. En yleensä lue kertomakirjallisuutta. Nyt päätin kuitenkin ottaa Dostojevskin "Kellariloukko" -kirjan esiin. Olen lukenut sen, kuten muunkin venäläisen kirjallisuuden jota on yllättävän paljon tullut tavailtua, melko kauan aikaa sitten. Tästä kirjasta löytyi lausahdus:
""Hah -haa!! Mutta lopultahan te näin ollen löydätte nautintoa jopa hammassärystä!" te huudatte nauraen. Entä sitten? Minä vastaan teille. Kyllä hammassäryssäkin on nautintoa. Hampaitani särki kerran kokonaisen kuukauden ajan, joten tiedän, että on. Tällöin ei tietystikään kärsitä ääneti, vaan valitetaan; mutta nuo valitukset eivät ole vilpittömiä, nuo valitukset ovat vahingoniloisia ja vahingonilossa piileekin koko salaisuus. Noista valituksista juuri kuvastuu kärsivän ihmisen nautinto; ellei hän tuntisi nautintoa, ei hän valittaisi. Tästä on hyvä esimerkki, hyvä herrasväki, ja minä aion selvittää sitä lähemmin Noista valituksista ilmenee koko kipunne itsetietoisuuttanne alentava tarkoituksettomuus, luonnon koko lainmukaisuus, josta ette piittaa vähääkään, mutta josta te kuitenkin kärsitte vaikka luonto ei kärsi. Tulee esiin tietoisuus siitä, että teillä ei ole vihollista, mutta te kärsitte silti kipua; Tietoisuus siitä että te ja kaikenlaiset lääkärit olette täysin hampaidenne orjia; että jos joku tahtoo, niin hammassärkynne lakkaa, mutta jos hän ei halua, niin särkynne jatkuu vielä vaikkapa kolme kuukautta, ja vihdoin, että ellette sittenkään vielä alistu, ja esitätte vastalauseitanne, niin silloin voitte lohdutukseksenne vain antaa raippoja itsellenne tai lyödä nyrkkinne verille seinään, eikä mitään muuta. No niin, juuri näistä tuntemattoman tekijän aiheuttamista verisistä loukkauksista, tästä pilkasta juuri saakin alkunsa nautinto, joka joskus saavuttaa korkeimman hekuman."
(Fjodor Dostojevski, "Kellariloukko".)
Voi olla, että takana on esitietoinen ajattelu, jossa hammassärky täytti ajatusmaailman niin, että siitä täytyy blogissakin valittaa. Tämän vuoksi en tietenkään halua lukea sellaista kirjaa jossa ei olisi hammassärystä. Kyseessä voi tietysti olla myös sattuma. Tai se, että aikaisemmalla viikolla komediasarja "Konttorissa" oli tietovisajakso, jossa kyseisen romaanin nimi vilahti. Tai näiden yhdistelmä.
Kirjan idea sopii itse asiassa filosofiablogiin melko hyvin. Toki Dostojevski on kirjailija, eikä akateemikko. Mutta hänellä oli joitain kannanottoja ja näkemyksiä elämään. Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäinen on filosofista sekasotkua, jolla Dostojevski ilmeisesti yrittää korostaa sitä, miten kirjan kertojahahmon ajattelu ei ole jalostanut häntä, vaan on tehnyt hänestä "systemaattisella tavalla sekaisin olevan". Siinä keskeisintä on kuitenkin ihmisluokitus, jossa on jonkin verran järkeä. Lähestyn tätä, tapani mukaan, "positiivisen kautta".
1: Dostojevskin ensimmäinen ihmistyyppi on "toimenmies". Tämä ihmistyyppi on maanläheinen, käytännöllinen, harkitsevat toimenihminen. He ovat ratkaisukeskeisiä: On jokin jota halutaan aikaiseksi, ja asioilla on merkitystä tämän suhteen. He myöntävät logiikan rajoitukset eivätkä yritä kiertää niitä. Heille looginen seinä on seinä, joka kannattaa kiertää. He ovat toimeliaita siksi, että he ovat kirjan kertojahahmon mukaan "tyhmiä ja rajoitettuja". Heille tavoitettavissa oleva on tärkeää.
2: Kakkostyypin ihmistä taas edustaa "itsetutkistelija". Tämä edustaa modernia ihmistyyppiä, joka tietää liikaa ja pohtii asioiden syy- ja seuraussuhteita, ja jos tätä ei ole tarjolla, he harjoittavat itsereflektiota, itsetutkimista, itsepresentaatiota joka on hankalaa koska (1) tarkkailu muuttaa itsen toimintaa eli tarkkailtavaa kohdetta ja (2) vaikka osa salaisuuksista kerrotaan lähimmille, osa vain itselle, on myös sellaisia salaisuuksia joita ei kerrota edes itselle. Heille muurit ovat väliaikaisia ja niitä voidaan yrittää poistaa. Heille päämäärän tavoittelu on tärkeämpää kuin lopputulos: He ovat kuin shakinpelaajia, joille itse pelaamisen prosessi on tärkeämpi ja opeteltavampi asia, kuin itse voittaminen. Tämä on omiaan lamauttamaan toimintakyvyn. Lopputuloksen saavuttaminen olisi tälle itse asiassa kammottavaa, koska silloin systeemi olisi valmis. Tavoittamattomissa oleva on tärkein. Kirjan päähenkilö, antisankari, edustaa tätä tyyppiä. Hän ei hoidata maksasairauttaan, ja asuu surkeassa kellariloukossa ilman mainittavia sosiaalisia suhteita.
Toinen merkittävä piirre on se, että sivistys vain laajentaa ihmisten tunneskaalaa, ei tee siitä välttämättä rauhanomaisempaa. Väkivaltaisimmat voivat olla kaikista rationaalisimpia.۞
Kirjan toinen osa olikin eräänlainen komediallinen farssi, joka käsittelee sosiaalista peliä. Hän halveksii heitä, mutta pyrkii heidän seuraansa. Toisaalta kuvitellut herjat lentelevät suuntaan ja toiseen. Luutavaa on, että suuri osa, ellei kaikki niistä johtuvat vain sekapäisen kertojahahmon suorittamasta projektiosta: Hän tulkitsee muita itsensä kautta, näkee omat virheensä muissa ja olettaa tässä tapauksessa että muut halveksivat ja haluavat muita samaan tapaan kuin hän itse halveksii. Tämä aikaansaa assosiaatioita Emmanuel Lévinasin suuntaan: "Ihmisen todellinen olemus näyttäytyy hänen kasvoissaan, joissa hän on äärimmäisen toinen." Dostojevski kun tuntuu olevan samanaikaisesti sekä täysin samaa mieltä että täysin ristiriidassa tämän lausuman kautta. Farssi päättyy siihen että päähenkilö herää prostituoidun, Liisan۩, vierestä.
Tästä alkaa kirjan kolmas osa, joka käsittelee prostituutiota. Ja rakkautta. Tietenkin tunne-järki ja ihmistyyppiluokitteluja käyttäen. Valitettavasti kun ollaan Venäjän kirjallisuudessa, tiedetään että tässä ei voi käydä hyvin. Pääenkilö yrittää tietysti yrittää puhua prostituoidulle järkeä. Vaikka järjestä ei ole kysymys. Tämä taas herää siitä, että hän kertoo kuinka häntä on kunnioitettu, näyttää ihailevaa kirjettä. Sankari antaa osoitteensa, mutta pelkää että prostituoitu tulisi vierailulle, koska hän kuitenkin asuu kellariloukossa ja sen näyttäminen olisi häpeä. Hän toisalta samanaikaisesti myös fantasioi sankaruudesta ja rakkaudesta tämän kansa. Ja tämä on ihmiselle aivan normaalia. Me emme ole konsistentteja vaan epätäsmällisiä ja sisäisesti ristiriitaisia.
"Liisa tulee taloon", ja koska tiedämme kertojan olevan enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantuneen, lopputulos voi olla vain katastrofi. On itkua, naintia ja hammasten kiristelyä ja lopulta Liisa painuu lumisateeseen ottamatta vastaan rahoja, joita hänelle tyrkytetään "korvaukseksi". Sekä järki että tunne jäävät tyydyttymättä. Vain rakkaus ja prostituutio ovat pysyvää. Vaikka miten kävisi, jää hekuma, joka syntyy häpeästä.
۞ Tästä käytetään esimerkkinä Amerikkaa, joka kirjoittamisen aikana oli väkivaltaisen sisällissodan alla. Se edusti eräänlaista väkivallan huipentumaa. Tämä on mielenkiintoista, koska nykyisin Amerikka on edelleen melkoisen sotainen maa, mutta se toimii lähinnä "rauhaa levittäen", korjaten virheitä jotka "eivät historiallisesti katsoen niin kauan aikaa sitten" olivat sen omia piirteitä.
۩ Siihen aikaan suuri osa Pietarin prostituoiduista oli suomalaisia. Nyt on sitten saatu kulttuurivaihdon kautta omia takaisin Helsingissä. Tosin kirjan Liisa on venäläinen. Toinen jännittävä yksityiskohta on se, että 15 -vuotiasta pidettiin täysikasvuisena. Vaikka siihen aikaan murrosikä tuli myöhemmin kuin nykyään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)