"Tosiasiassa lukeminen on asettumista arjen realismin - tai politiikan - yläpuolelle, omasta itsestä huolehtimisen yläpuolelle, ilman että kuitenkaan päädytään hyväntahtoisuuteen tai normatiiviseen ihanteeseen miten asioiden 'tulisi olla'."
(Levinas intellektuellismista ja "liian kirjaviisauden" pelosta.)
Hyvän poliitikon ihannetta ja hyvän filosofin mielikuvaa näyttää yhdistävän ajatus viisaudesta. Tätä kautta voitaisiin rakentaa jonkinlainen näkemys siitä että politiikalla ja filosofialla olisi hyvinkin paljon yhteyttä.
Kuitenkin monesti näyttääkin siltä että poliittisuus jopa turmelisi filosofian. Tämä filosofian ja poliittisen viisauden suhde on nähtävissä jo siinä miten Sokrates moitti sofisteja, jotka olivat asettautuneet edustamaan jotain mielipidettä ja jota he sitten ajoivat läpi retorisilla keinoilla. Sokrateen mukaan tässä hukataan totuus ja pääasiaksi nousee mielipide ja miten se paketoidaan.
Hyvin moni onkin Sokrateen kannalla ja edustaa kantaa jossa totuus ei ole valtakysymys, eikä se suoraan liity edes demokraattiseen käsiäänestystasoon. Näin viisauden ei tarvitse vahvistaa egoa, parantaa statusta tai saada taakseen kansansuosiota. ~ Yleisesti ottaen politiikan negatiivinen suhde filosofiaan tuleekin siitä että toteuttaakseen intressejä ja hyviksi ajateltuja mielipiteitä sitä ikään kuin rakennetaan väistämättä jonkinlaista retorista paketointia. Tämä tarkoittaa sitä että mukaan tulee esimerkiksi latteuksia tai iskulauseita. Orwellin mielestä iskulauseet täyttävät ympäristöä epäajattelulla. Poliittisesti muotoiltu ja vetoava lausuma ja toistuva hokema vahvistavat mielipidettä epäargumentatiivisesti ja tekevät vaihtoehdon harkinnasta - tai edes vaihtoehdon olemassaolon miettimisestä - vaikeampaa. Ylikeskittyminen retoriseen tasoon luo tilanteen jossa mielipiteen kuvailutaso pitää sisällään koukun sen kannattamiseen. Ja tämän paketoinnin jälkeen vakuuttavuus (joka tuntuu ihmisistä järkevältä ja perustellulta ja helpolta ja ilmiselvältä) syntyy ilman argumentteja (jotka monet kokevat haastavana, tylsänä ja vaikeana).
Näin esimerkiksi fenomenologiassa voidaan puhua ajattelusta doksan lävistämisestä ; Mielipidetasolle jääminen on heistä pinnallista. He menevät toki sille tasolle että mikä tahansa lainomainen sääntö ja luokitelma on maailman muokkaamista omaan näkemykseen eikä maailman kokemista sellaisenaan, ja kaikki eivät mene yhtä pitkälle. Mutta jopa luokitteluun keskittyvässä analyyttisessä filosofiassa annetaan syvästi painoa paitsi mielipiteelle itselleen, myös sen perustelutasolle. Näin politiikka jää pinnalliseksi kun filosofia taas varaa itselleen syvällisyyden.
Kuten tietysti tekevät kaikki.
Sillä vaikka politiikassa onkin "älykköinä" ja "intellektuelleina" pidettyjä henkilöitä, heidänkin suhteensa filosofiaan näyttää olevan vahvasti mielipidetasolla ja välineellistämisessä. (Ihan sen vuoksi että politiikka jota ei intressiä ajeta ei menesty, emmekä koskaan kuule siitä.) Tältä tasolta filosofia näyttäytyy yleensä "norsunluutornina". Tämä tarkoittaa sitä että poliitikoille toiminnan taso on aitoa tekemistä ja totuudellista, ja tätä kautta se osallistuu maailmaan ja on syvällistä. Filosofia taas on totuudesta ja elämästä irtautunutta abstraktia mutta merkityksetöntä leikkiä, eräässä mielessä pinnallista..
Näin yliopisto näyttäytyykin erikoisena laitoksena. Asiasta voisi hieman irvokkaasti sanoa että:
1: Toisaalta se voidaan nähdä jonain jossa yhteiskunta ikään kuin laittaa suljettuun laitokseen norsunluutorniin eksyneitä humanistihössäkkeitä. Siellä he eivät ainakaan tee hirveästi vahinkoa. Ja heitä voidaan suojella. Tässä mielessä yliopisto on "eräänlainen hullujenhuone" kyvyiltään rajoittuneille, jolloin tärkeälle tasolle ei tule häiriötä.
2: Ja toisaalta tämä on syvällisten ajattelijoiden suoja yhteiskuntaa vastaan ; Yliopisto takaa autonomian jonka sisällä filosofiaa miettivän ei tarvitse huolehtia siitä pinnallisesta intressitason toiminnasta - eli tehdä ensin jotain "yhteiskunnasta tuottavaa" työtä jotta saa rahaa jonka avulla turvaa itselleen vapaa-ajan jolla harjoittaa filosofiaa omissa oloissa ; Kuten esimerkiksi allekirjoittanut joutuu - vaan voi panostaa filosofiaan ensisijaisesti ja saada tähän peräti palautetta toisista joilla on saman kiinnostuksen aihe (joskin luultavasti eri mielipide, mutta sehän onkin pinnallista).
Sokrateen toiminta oli sinänsä mielenkiintoista, että vaikka hän vastusti argumenttien syrjäyttämistä politisoitumiselta, hän oli kuitenkin itse varsin poliittinen toimija. Hän teki argumenteistaan avoimia ja väitteli asioista kaikkien kanssa - ilmeisesti hän yritti kaikkia niitäkin joita ei oikein olisi innostanut. Tämä olisi hyvä muistaa, sillä muutoin näyttää aika kovasti siltä että ammattifilosofejen taipumuksena on joko:
1: Jäädä yhteiskunnassa näkymättömiksi akateemiseen sisäpiiriin tutkimuksia tuottavaksi analyysikoneeksi, joka elää tässä "norsunluutornissa" ilman kovin kummaisaa suhdetta yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.
2: Politisoituneeksi filosofiksi joka yleensä latistuu joko jonkun poliittisen puolueen asiaa ajavaksi sofistiksi, tai sitten päätyy heittämään ympäripyöreitä latteuksia jonain maksullisena onnellisuuskonsulttina.
+: Molemmiksi, jolloin käy helposti kuten Russellille ; Hänen akateeminen filosofiansa oli analyyttistä ja arvostettua, ja se mitä hän teki politiikassa oli sitten aivan eri asioista ja aivan eri tavalla, jolloin sama filosofia ei kulkenut "muurin kummallakin puolella". Russellilla oli siis rooli näkymättömänä akateemikkona ja politisoituneena filosofina ja nämä roolit pidettiin erillään toisistaan.
Kuitenkin on ymmärrettävää että tämä kahtiajako näyttää olevan. Sokrateelle kävi huonosti. Ja onkin luultavaa että jo Platonin akatemia oli ensisijassa jonkinlainen suoja jossa politiikkaa suojeltiin filosofioitumiselta, ihan sen takia että kun näin meinaa päästä käymään niin filosofi kohtaa politiikan - ja mahdollisesti sen väkivaltakoneistonkin - eikä siinä filosofista jää montaa murusta lattialta lakaistavaksi.
Poliittisesti järkevä mutta poliittisesti aktiivinen filosofi ei ole Sokrates vaan jonkinlainen Platonin tai pastorin sekasikiö. (Tai ehkä pelkkä Platonisuus riittäisi ; Hänestähän ihannevaltio olisi ollut hierarkkinen ja yksinvaltainen, sellainen jossa despoottina olisi filosofi.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti