Goldmanin metodi

Usein ihan tavallinen ihmien kohtaa erilaisia höpönäkemyksiä. Niiden kutsuminen höpöksi ei kuitenkaan tavallisesti riitä, vaan höpön käsityksen omistaja loukkaantuu ja vetää mukaan erilaisia asioita. Tämä johtaa käytännössä joko siihen että höpönä pitävä lähtee pois ilman argumentointia. Tai sitten hän tekee ison määrän työtä. Lukee kirjoja, ottaa selvää asioista joista väitetään. Tai jatkaa pelkän pilkan tasolla.

Usein viitatut asiat ovat hyvin vaikeita. Esimerkiksi Depak Chopra on kvanttimystikko joka käyttää jargonia joka muistuttaa kvanttifysiikkaa. Siksi hänen näkemystensä läpikäyminen vaatii sen, että hänen kvanttifysiikkansa osuvuus aitoon kvanttifysiikkaan testataan. Tämä tilanne on tietysti pseudotieteilijän kannalta helppo ; On helpompaa napata sanoja ja ympäripyöreitä vähän sinnepäin olevia sisältöjä kuin kritisoida näitä keksintöjä. Tämä epätasapaino tekeekin pseudotieteistä niin myyviä, muuten niiden huonous olisi helppoa havaita ja ne eivät saisi suosiota.

Alvin Goldmanilla on asiaan ratkaisu. Se perustuu ajatukseen asiantuntijuudesta ja lähdekriittisyydestä. Hän ei suinkaan tarjoa mitään yleispätevää ja vedenpitävää tapaa suorittaa demarkaatio. Sellaisenaan hänen metodinsa olisikin ad hominem -argumentaatiota, jossa sanojan habitus ratkaisisi asian. Hän nimittäin lähestyy asiaa ihmisen, ei asian kautta. Goldman ei siksi esitäkään erottavansa epätiedettä tieteestä.

Sen sijaan hänen tapansa on katsoa tietyt piirteet, jotka ovat sellaisia että niiden toteutuminen tarkoittaa sitä että piirteissä epämukavat tulokset saavat tahot ovat todennäköisesti varsin heppoisella pohjalla ; Koska jokaisen meidän aikamme on rajallista - ja esimerkiksi ammattitason kvanttifyysikon hommat vaativat vuosien kouluttautumista yliopistossa - ei ihmisen elämässä oleva aika käytännössä "riitä kovin monen Choprahin torjumiseen" kovin syvällisellä tasolla. Siksi onkin hyvä valikoida ja priorisoida. Muuten skeptikon työtaakka kasvaisi ylitsepääsemättömän suureksi.

Tämä tarkoittaa käytännössä - paitsi sitä sitä että skeptikoiden parissa kritiikkiä kannattaa delegoida muille, niin myös - että kannattaa keskittyä niihin järkeviin asioihin. Koska jos pidät tieteestä, se tiede on kiinnostavaa. Pseudotiede ja siihen tutustuminen on pettymys, siinä heittää aikaa hukkaan. Jos kulutat aikaa hukkaan, olisit voinut käyttää sen sen ihan oikean tieteen opiskeluun.

Goldmanin lähestymistapa onkin sellainen että sen mentaalinen panostus on kohtuullisen pieni. (Yksi ahkera ihminen voi pyörittää tätä myllyä jopa kymmenille Chopraheille päivässä, jos on ahkera.)
1: Koeteltavan henkilön ja hänen kanssaan erimielisen keskustelun analysointi. Tämä on käytännössä elementeistä työläin, mutta tässä Goldman kehottaa katsomaan pinnallisesti läpi pääargumentteja joita henkilö esittää ja katsoa mitä vasta-argumentteja siihen liittyy. Goldman huomauttaa että usein suora asiatasolle meneminen ei ole tässä kohden kuitenkaan edes välttämätöntä ; Ei tarvitse opetella taloustiedettä kyetäkseen katsomaan onko joku poliitikko "ihan pihalla". Goldman kehottaa kiinnittämään huomiota etenkin retoriseen tasoon ; Esimerkiksi siihen miten selkeästi henkilö vastaa hänelle asetettuihin ongelmiin ja kysymyksiin. Kysymysten väistäminen ja ohittaminen kertoo yllättävän paljon, samoin kuin epämääräinen venkoilu.
2: On syytä tehdä henkilöön liittyvää tutkimusta jossa katsotaan onko hänellä jokin erikoinen sitoumus asiassa. Jos ihmisellä on voimakas uskomus ja maailmankatsomus jonka dogmien mukaan hän tässä taistelee, on selvää että hän ei liene objektiivisin mahdollinen henkilö puhumaan asiasta. Jos hän on kovasti innokas one trick pony, ja aiheeseensa hyvin voimakkaasti identiteetillään sitoutunut, kannattaa luultavasti etsiä jos samasta aiheesta kirjoittaa joku muu, sellainen jolla on vähemmän sitoutumista.
3: Sitten on syytä katsoa henkilön riippumatonta uskottavuutta. Tohtorin arvonimi on jo itsessään hyvä alku, mutta Goldman kehottaa katsomaan asiaa myös hieman tarkemmin. Esimerkiksi Amerikoissa on "diplomimyllyjä" joissa arvosanan saa käytännössä rahalla, niiden Ph.D. on arvoton. (Kuten Kent Hovind meille näyttää esimerkillään.)
4: Samoin on hyvä katsoa onko ekspertti todella ekspertti siinä mitä hän puhuu. Eli onko "Osaamisalue samaa kuin millä henkilö pelaa". Professuuri teologiassa ei auta biologiassa tai toisinpäin. Goldman kehottaa katsomaan kuitenkin tässäkin vielä hieman syvemmälle. On hyvä vilkaista miten muut ekspertit ovat mukana ; Näkemysten jaettavuus on hyvä indikaattori, koska jos on "yksi vastaan kaikki", on varsin hyvä olettaa että "sen sijaan että meillä olisi yksi supernero jota pinnallinen lauma ääliöitä sortaa, niin meillä onkin tosiasiassa 100 ihan kelpo tiedemiestä ja se 1 on ihan pihalla". (Näkemys voi tuntua herjaavalta, mutta se on kuitenkin itse asiassa vähemmän herjaava kuin se toinen. Tyhmiksi ja ammatissaan osaamattomiksi loukattujen ihmisten määrä on ihan toisissa määrissä.)
___4.1: Goldman käyttää tätä erityisesti "Galilei -syndrooma" mielessään ; Ihmisille on helppoa uskoa että "Van Gogh oli taiteilijanero joka kuoli pennittömänä. Minä olen pennitön joten olen taiteilijanero". Viittaus vainoon, tai siihen miten Galileinkin kanssa oltiin erimielisiä ei muuta loogista lopputulemaa.
5: On hyvä katsoa myös henkilön historiaa. Onko hän tehnyt tutkimuksia. Ja miten hänen uransa on mennyt. Goldman muistuttaa varoittavasti jopa "Nobel Diseasesta" ; Monet nobelin saaneet ihmiset ovat sittemmin alkaneet tekemään kaikenlaista hyvinkin epätieteellistä. Siksi on hyvä katsoa tutkijan uraa kokonaisuutena sen sijaan että katsoisi vain isot onnistumiset ja listaisi ne.

Goldmanin analyysissä on luonnollisesti mukana kaikki ylläolevat elementit. Yhdessä epäonnistuminen tai onnistuminen ei siksi itse asiassa ratkaise paljoakaan. Kokonaisuuden kohdalla "klimppiytyminen" on kuitenkin tavallista. "Crank magnetism" on jostain syystä sellainen, että asiat jakautuvat varsin epätasaisesti. Ja etenkin voimakkaat epäonnistumiset kasautuvat yksien ja samojen kontoille.

Esimerkiksi Chopran kohdalla voimme huomata, että hän myy miljoonia kirjoja jotka moni ihan järkevältäkin tuntuva ihminen ottaa tosissaan, mutta että tämä ei ole kovin voimakas syy uskoa häneen koska Chopran argumenteissa paistaa epämääräisyys. Hän pikemminkin rakentaa tarinoita ja analogioita joissa on kvanttifysiikasta tuttuja, ihmeenomaisia piirteitä. Hän ei suinkaan tutki näiden väitteiden sisältöä ja ole osoittanut että kvanttifysiikan toiminta -alue on todellakin laajennettavissa näihin alueisiin. On varsin helppoa huomata että Chopra on tarinoija, ei argumentoija. Chopra käyttää kvanttifysiikan termejä, mutta alan eksperttien mukaan hän käyttää niitä väärin, ja silloinkin kun hän käyttää niitä oikein, hän soveltaa niitä makrofysikaalisisa ilmiöissä joissa kvanttitason ilmiöitä ei yleisesti ottaen nähdä "ihan siihen tapaan". Tämä ei yllättäne sillä Chopra ei ole koulutukseltaan minkään sortin tieteilijä, saati että hänellä olisi relevantti kvanttifysiikan koulutus. Pitkäaikainen seuraaminen on erityisen viehättävää, koska herra on kirjoittanut kvanttifysiikan ratkaisevan elämän ongelmia ikääntymistä myöten ; Vanhenemisen hän ratkaisee kirjassaan "Grow Younger, Live Longer: Ten Steps to Reverse Aging". Tämä huomio on hupaisa tehdä, koska Chopran kuvia seuraten on helppoa huomata, että hän on selvästi vanhennut aika lailla. (Tämän havaitseminen tekee Choprasta epäuskottavan, eikä tähän tarvita sekuntiakaan kvanttifysiikan opintoja!)

Näin on helpohkoa analysoida että Choprahin esitykset ovat hyvin todennäköisesti jotain jonka puolesta ei kannata lyödä vetoa tai hassata rahojaan. Jos hän on oikeassa, hänen olisi vähintään onnistuttava tekemään asiastaan tieteellisemmän ennen kuin lähtisi myymään tietojaan kansalaisille. Sehän on vähän kuin alkaisi myymään ihmisille leluja ilman että niiden turvallisuutta olisi ensin testattu! Ja siihen asti kun Choprah korjailee ja tutkii palatakseen voitokkaana uuden mullistavan paradigman kanssa, me muut emme pidätä hengitystämme.