""Pahuus alkaa siitä, kun ihmisiä aletaan kohdella esineinä ja käsitteinä." Juuri nyt syntyisi paljon pahaa olettamalla, että ottamalla isän käsite, äidin käsite, tyttären käsite ja mökin käsite ja yhdistämällä ne saataisiin onnellisen perheen käsite."(Terry Pratchett, "Keskiyö ylläni", sivu 251)
Ylläoleva Pratchett -lainaus sijoittuu kirjassa olevaan perheväkivaltatilanteeseen. Vaikka kirja on fantasiaa, itse perusasetelma on hyvinkin mahdollinen. Itse asiassa siinä mielessä että asetelma myös toteutuu monissa perheissä enemmän tai vähemmän. Eettiseltä sisällöltään Pratchettin lainaus on Kantilainen. Siinä oleva ajatus tiivistyy Kantin kehoitukseen "Kohtele ihmisyyttä aina päämääränä, älä koskaan vain välineenä." Hän muistuttaa että ihmisyys on itseisarvo, ei välinearvo.
1: Ei ole sattumaa että Kantilaisuus pilkottaa Pratchettin teoksesta. Jopa kirjan nimi on ovela viittaus "Puhtaan järjen kritiikkiin" jossa mainitaan kuuluisasti että "Kaksi asiaa täyttää mieleni alati uudella ja kasvavalla ihmetyksellä ja kunnioituksella, sitä enemmän, mitä useammin ja vakavammin niitä pohdin: yläpuolellani kaartuva tähtitaivas ja sisälleni kätkeytyvä moraalilaki."
Ajatus voi olla yllättävä kun muistaa että Kantin etiikka on hyvin normatiivista ja tiukkaa. Kategorinen imperatiivi sisältää implisiittisenä piilo -oletuksenaan tiukkoja ja ehdottomia käsitteitä (olivatpa ne ihmisten tiedossa tai eivät). Tässä mielessä voisi helposti tulla mieleen että Kant olisi ristiriitainen. Kuitenkin Kant on hyvin johdohmukainen. Hän on tottakai sitä mieltä että määritelmät ja käsitteet ovat tärkeitä. Ilman luokitelmia asioita ei voitaisi erottaa toisistaan ja ilman asiayhteyksiä ei voitaisi nähdä yhteyksiä. Tätä kautta Kantin mukaan viisaus ja hyvyys vaatii älyä ja käsitteitä.
Pahuus syntyykin helposti juuri Pratchettin kuvaamissa tilanteissa, jossa ihmisten käytössä olevat käsitteet ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa. Silloin ihminen helposti muokkaa todellisuutta. Älykäskin mies tekee helposti kuten Hegel joka ilmoitti että jos hänen teoriansa ja tosiasiat ovat ristiriidassa, niin "Sen pahempi tosiasioille." Psykologiassa tätä kutsutaan assimilaatioksi.
Kantilaisessa mielessä dogmaatikko joka vääristää todellisuutta toki seuraa tiukkaa moraalilakia, mutta hän oli kuitenkin myös hyvin tarkka moraalilain ja todellisuuden välisestä suhteesta. Siksi hän vaatikin moralilain taakse kovaa vakautta ja jotain joka vakauttaa sen ehdottomasti. "Jotta moraalilla olisi merkitystä, meidän täytyy olettaa täydellisen hyvä ja oikeudenmukainen olento moraalin perustaksi." Kantilla täydellisyys oli Jumala moraalilain takana. Pratchett tosin korvannee tämän ihmisen lajinmukaisella etiikalla, viitaten esimerkiksi siihen että moraalia ei ole ihmisten ulkopuolella, joten se syntyy ihmisistä yhdessä ja ihmiset yhdessä ovat tätä kautta "täydellisen hyvä ja oikeudenmukainen olento" (riippumatta siitä seuraako ihmiskunta näitä ihanteitaan vai onko se tuhma). Onkin hyvä huomata, että ehdoton hyvyys ja sen yhdistäminen Jumalaan on helppo ajatus, mutta rajauksena ehdottomuudessaan hieman liian huoletonta päättelemistä..
Pratchettin "Keskiyö ylläni" kuvaakin noitavainoja jonain, jossa juuri tämä todellisuuden käsitteellistäminen tiettyyn muottiin on pahuuden ytimessä. Ihmiset alkavat odottamaan että noidat ovat pahoja ja uskovat näin tosiasioista huolimatta. Ja tilanteet tulkitaan tässä tilanteessa niin että toimiipa juuripa miten tahansa, niin sitä tuomitaan. Vertaus voidaan siirtää - toki lievennettynä - nykymaailman fundamentalismiin. Pratchettin mukaan syynä on se, että ihmiset lakkaavat ajattelemasta omilla aivoillaan ja kuuntelemasta omaa sisäistä omaatuntoaan (moraalilakia) ja seuraavat ryhmäpaineen kautta muiden sanomisia. Näin enemmistö ihmisistä päätyy tekemään asioita joita vain vähemmistö haluaa tai kokee haluavansa. Pahaksi hahmoksi kirjaan on laitettu "Viekas Mies", jonka nimi ja luonnehdonta sekoittuvat epäpersoonalliseksi mutta valtavaksi voimaksi. Valinta on ovela, koska se korostaa sitä että assimilaatio on uhkana nimen omaan älykkäillä ; He keksivät parhaat tekosyyt. Näin äly, sinällään positiivinen asia, muuttuu negatiivisen sävyiseksi viekkaudeksi.
Viekkauden ytimeen voidaankin laittaa se, että määritelmiä ei suostuta muuttamaan tosiasioiden edessä ja todellisuutta pakotetaan keinotekoisiin määritelmiin ; Tämä johtaa siihen että ei opita, vaan toteutetaan.
Mieleen tulee ainakin Päivi Räsäsen "Mitä maksaa ihmishenki?" -kirjassa toteamat asiat "Raamatun" etiikasta. Hänestä Pyhää Kirjaa ei voi lukea tilkkutäkkimäisesti ja valita sieltä vain niitä osioita joista itse pitää. Hänestä ristiriita oman oikeustajun ja Raamatun välillä on opettavaista koska siinä oppii tajuamaan että yksilön moraalikäsitys on ollut jossain kohden vääristynyttä. Näin ero on yksilön ojennukseksi, eikä kerro Pyhän Kirjan epäeettisyydestä tai pahuudesta. Hän esittää myös, että demokratia on vajavainen etiikanratkaisukysymys ; Hyvyys ei ole hänestä käsiäänestyskysymys - toisin kuin tiede, tieteellisyys on hänen mukaansa aina "maailmankuvariippuvainen". Hän kuvaakin sitä että jos ihmiset alkavat hyväksymään vaikka homoseksuaalien avioliitot, niin silloin tukahdutetaan pahuuden teon tunne. Syyllisyydentunnosta vapautuminen taas ei aja hyvyyden asiaa, vaan pahuuden asiaa.
Ylläoleva on tavallista. Ja usein tätä näkemystä puolustetaankin. Sillä fundamentalisteja syytetään usein dikotomisiksi, leimaaviksi, tuomitseviksi ja kapeakatseisiksi. Näitä kliseitä - tosia kliseitä mutta kliseitä silti. Mutta myös tosia.... - vastaan on perinteisesti puolustauduttu nimen omaan viittaamalla siihen että käsitteet ja määritelmät ovat tärkeitä. Että rajaus on tiedon ja ymmärryksen ytimessä.
Valitettavasti he ovat tässä vain puoliksi oikeassa, kuten Kantkin viittasi. ; He näkevät perustelussa vain puolet. He nojaavat logiikkapohjaiseen analyysiin, mutta unohtavat tarkistaa premissinsä, vaikka logiikkapohjaisessa näkemyksessä on olennaista nimen omaan "Carbage in - Carbage out" -sääntö, eli vääristä premisseistä ei synny laadukkaita päätelmiä (tulokset ovat oikeaanosuvia vain tuurilla, jonka vähentämiseksi koko päättelysysteemiä tarvitaan..). He näkevät vain analyyttisen seurauspäätelmän ja kieltävät synteettisen asioiden selvittämisen.
Tämä näkemys korostaa fundamentalismin viekkautta ; Moraali on lukkoonlyöty ja sitä ei saa kyseenalaistaa koska omilla aivoilla ajattelu ja erimielisyys on sama kuin automaattinen virheenteko. Ei ole ihme, että esimerkiksi perinteiset perhearvot korostavat perhekuvassaan nimen omaan sitä, mitä Pratchett tekee alkuun laittamassani sitaatissa. Itse asiassa sama koskee valtaosaa uskonnollisesta toiminnasta. Sen ongelma näyttääkin olevan se, että se on joko ympäripyöreää tai epäselvää tai sitten se on liian viekkaudensa takia kyvytön oppimaan paremmaksi, jolloin se on tuomittu jäämään ns. rautakaudelle siinä missä muu ihmiskunta ns. oppii asioita ja kehittyy.
Kantin hengessä moraalilait ovat tietysti olennaisia. Mutta samalla olisi tarkistettava että ne ovat oikeat moraalilait. Sillä väärät moraalilait ovat välineellistäviä ja muuttavat tosiasioita, eivätkä korjaa epäeettistä käytöstä. Jos ihminen on erehtyväinen, ei hän voi vedota Jumalaankaan koska inhimillinen teoria Jumalan käsityksestä on sekin inhimillistä ymmärrystä. Näin vastuun delegointi Jumalalle toimii yhtä huonosti kuin jos juoksukilpailussa määrittäisi oman lähtöpaikan maaliksi ja selittäisi muiden juoksijoiden hävinneen - ja että jokainen näiden tekemä juoksuaskel olisi vain rimpuilua joka etäännyttää maalista. Jumalan tahto onkin siksi moraalilakien kannalta erikoinen ; Olipa Jumala sitten olemassa tai ei, ja olipa hän kaikkihyvä ja kaikkitietävä tai ei, niin etiikkakysmyksissä Jumalan auktoriteettiin tarvitsee vedota oikeastaan vain silloin kun moraalilaille ei ole mitään kunnollisia perusteluja. Siksi tämä vetoaminen onkin enemmän tunnustus tappiosta kuin näyte siitä miten etiikka makaa. Vain viekkaus voi estää tajuamasta tätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti