Jakaminen

Perinteisesti taiteenteossa on nähty sellaisia asioita kuin "sanoma". Sen oleminen tai puuttuminen on liitetty taiteilijaan. Näin taiteilija joka vaikka maalaa taulun tai kirjailija joka kirjoittaa kirjan on vastuussa siitä onko teos hyvä vai ei. Näin sekä "kirjailijalle" (taideteoksen valmistaja) että "lukijalle" (taideteoksen kokija) on asetettu arviointi ; Joko taiteilija on saanut sisältöä ja syvyyttä teokseen. Ja lukija joko ymmärtää teoksen tai ei ymmärrä. Tässä mielessä taide näyttäytyykin eräänlaisena kommunikaationa. Taide on yksi tapa olla sosiaalinen ; Taiteilija jakaa jonkin asian kokijan kanssa.

Tällöin kirjailija on "lukijan ystävä". Kuitenkin moni katsoo että "kirjailija on kuollut" ja ihminen vian kuvittelee juttelevansa kummitusten kanssa.

Postmodernissa katsantokannassa merkitys näyttäytyy jonain jota ei jaeta. Tässä mielessä kriitikko tekee arvion merkityskestä ja ikään kuin muuttuu taideteoksen merkityksen tekijäksi. Tässä taiteilijan rooli muuttuu käytännössä merkityksettömämmäksi ; Kirjailija ei ole oikein mitään, mutta kriitikko ja lukija ovat se taho joka rakentaa merkityksen, mutta romauttaa tämän tehdessään tästä arvioinnin, koska silloin hän muuttuu lukija-kokijasta kirjailija-taiteilijaksi.

Kun jokin teos arvioidaan, teoksella on tietysti sekä kirjoittaja että lukija. Tulkitsijan kanta on hyvä jos kohde on hyvin abstrakti tai monitulkintainen. Tällöin on selvää, että lopullinen merkitys värittyy kokijan kautta. Kuitenkin olisi hyvä ajatella että taiteilijallakin olisi arvokas rooli ja merkitys luomisprosessissa.

Tulkintakentän painotuksessa auttaa eräs I.A Richardsin oppilaillaan tekemä koe ; Hän jakoi heille katkelmina tekstimateriaalia, ja oppilaat joutuivat tekemään tulkinnan niistä. Ihmiset eivät osanneet liittää katkelmia asiayhteyteen ; Tulkinnat vääristyvät. Tämä voidaan nähdä osoituksena siitä, että taiteen kokija/lukija luo merkityssisällöstä yllättävänkin paljon.

Kuitenkin samasta lähtökohdasta on puolustettu tekijälähtöisyyttä. Hirschin mukaan tekstin ymmärtäminen vaatii kontekstin tuntemista. Ilman kontekstia rakentuu - pseudotieteilijöiden käytössä tuttuja - misquoteja, jotka ovat itse asiassa väärintulkintoja jotka tehdään siksi että ei tunneta asiayhteyttä. Hirch korostaa esimerkiksi genren ilmentämisen merkitystä. Ne ovat hänestä perinteitä, jotka kertovat mistä on kysymys ; Hän esittää jopa että jos joku haluaa muokata genreä, hän ei voi vain kirjoittaa tyhjästä, vaan hän joutuu päin vastoin ottamaan jonkun perinteen josta hän sitten irtautuu. Visionäärisimmillään taiteilija luo komplekseja ideoita, joissa on sekoitettu eri genrejä uudella tavalla. Asia on ymmärrettävissä jos nuo vanhat perinteet ovat tuttuja.

Tämänlainen on tietysti ymmärrettävissä filosofian perinteidenkin kautta ; Vaikka yleensä korostetaankin "Esa Saarisen malliin" nimenomaan omaehtoista ajattelua ja sen kehittämistä, jossa nimien muistaminen ja muu jargon ei ole niin tärkeää. Mutta jotta tässä voidaan onnistua, tarvitaan kuitenkin apuvälineinä erilaisia filosofisia perinteitä. Filosofi on siis parhaimmillaan kompleksien ideoiden jakaja. Kielenkäyttäjänä ja kirjoittajana peräti sosiaalinen olento.