Rakkausautomaatti

Myers näytti miten Dawkinsin uutta kirjaa nimeltä "the Magic of Reality" oli kritisoitu varsin epäonnistuneesti. Quote minettäjä oli ottanut kontekstista irrotetun lauseen ja väitti että Dawkinsin mukaan rakkaus ja kateus ovat illuusioita. Kun katsoo kohtaa tarkemmin, Dawkins itse asiassa esittää kysymyksen ja vastauksen "Does this mean reality only contains things that can be detected, directly or indirectly, by our senses and by the methods of science? What about things like jealousy and joy? Are these not also real? Yes, they are real. But they depend for their existence on brains: human brains, certainly, and probably the brains of other advanced animal species, such as chimpanzees, dogs, and whales, too." Ilmeisesti kriitikko oli lukenut kysymykset ja luullut että ne ovat retorisia kysymyksiä joihin ateistin vastaus olisi "ei". Ja sen takia hän ei osaa lukea ja ymmärtää sitä 4 arkista sanaa siinä heti perässä.

Tämänlaisen kirjoittaminen ei itse asiassa olisi kovin relevanttia. Uskovainen quote minettämässä uskonnotonta on vähän kuin se tarina miestä purevasta koirasta. Se ei ole uutinen. Siksi onkin hyvä mennä asiasta hieman eteenpäin. Ajattelin nimittäin miettiä syitä sille, miksi ateistien rakkauskäsitykseen kohdistetaan toistuvasti nuivuutta ja heitä kuvataan "tunteettomina" ja "pinnallisina".

Leimakirvesselitys ; Ateistit uskovat näin koska minä itse luulen niin.

Monille uskovaisille ateismi ymmärretään nimen omaan siten että tunteet olisivat olemattomia ja illuusioita. Syy tähän on hieman ongelmallinen ; Se voi olla sitä, että uskovainen näkee tunteet Jumalallisina ja laittaa tämän kontekstin ateismiin sellaisenaan. Tästä syntyy "vain aivotoimintaa" -näkemys jossa paino on sanalla "vain", kuvaamassa jotain pinnallista ja simuloitua ja illusionaarista. Ateistit itse näkevät että heillä on eri selitys samalle ilmiölle. Heistä ilmiö itse ei muutu olemattomaksi siksi että sille on toinen selitys, itse asiassa päinvastoin ; Selitystä (kuten aivotoiminta) tarvitaan jos ja vain jos on jokin ilmiö jota selitetään (kuten tunne -elämykset) ovat olemassa. Ateismi ei siksi kiistä tunteiden aitoutta. Uskovainen joka ajautuu tämänlaiseen "korvaushoitoon" itse asiassa kertookin enemmän omista ennakkoluuloistaan ja siitä miten heidän maailmankuvansa on niin kaikenvärittävä että he eivät edes kykene sisäistämään erilaisen näkemyksen sisältöä.

Kuitenkin uskovaisilla on tunteisiin tietynlainen suhde. Tämä auttaa ymmärtämään jotain. On nimittäin huomattava miksi nimenomaan rakkaus on heille se, joka toistuu heidän puheissaan. Nälkään he eivät suhtaudu yhtä innokkaasti. Heillä ei itse asiassa yleensä ole mitään ongelmia ymmärtää miksi evoluutio voisi rakentaa näläntunteen. Uskovaisten näkemyksissä tunteissa on nälän kaltaisia pinnallisia tunteita. Sitten on abstrakteja tunteita, kuten hämmästys ja rakkaus. Uskovaisten mukaan kiima on pinnallista ja rakkaus syvällistä. Syvällisiksi määritetyt tunteet he olettavat pakosti Jumalallisiksi, eikä niitä voisi redusoida luontoon. Tämänlainen ajattelu päätyy kiertämään kehää. Tunteen täytyy olla Jumalallinen joten "naturalistit" ovat joko tyhmiä kun eivät tunnusta tätä asiaa tai sitten he ymmärtävät asian ja uskovat että ihmiset rakkaudentunteineen ovat automaatteja, jotka elävät tunteen illuusiossa.

Rakkaus on toki siitä erikoinen piirre, että se on altruistinen tunne. Siinä ihminen irtautuu omasta itsestään ja kehonsa suorasta hyvinvoinnista. Nälkä taas on itsekästä ja siitä on selvä hyöty hengissäselviämiselle. Minua tietysti huvittaa suunnattomasti, kun ihmiset eivät huomaa että evoluutiossa kaikki adaptaatiot vaativat jonkinlaista geenien lisääntymistä. Lastenkasvatukseen sitoutuminen on yleinen strategia luonnossa. On siksi hauskaa huomata miten samat tyypit joiden mielestä avioliitto on miehen ja naisen välinen suhde ja luonnollinen koska lapset syntyvät aina niin että on isä ja äiti, eivät millään kykene ymmärtämään että rakkaudesta voisi olla jotain evolutiivista hyötyä..

Kuitenkin, vielä tärkeämpänä, tämänlaisen jaottelun näkeminen järkevänä on lähinnä osoitus siitä että mielessä oleva evoluutio on naivia olkiukkoevoluutiota. Tai että tunnekäsittely on jäänyt Frans de Waalia edeltävään, maailmansotien jälkeiseen, aikaan. Aikaan jolloin tunnetutkimus oli pelkkää aggressiotutkimusta. Yhteistyö on itse asiassa monesti erittäin adaptiivista. Evoluution kautta rakentuu yksilötason itsekkyydestä nousevia järjestelmiä. Nolointa on että jokainen on kuullut Dawkinsin "itsekkäästä geenistä", mutta kokee että tämä todistaa että evoluution mukaan ihmisiet ovat itsekkäitä. Kun teoria selittää miten ihminen voi esimerkiksi sukulaisvalinnan kautta jopa uhrata henkensä pelastaakseen toisia ihmisiä - ja että tämä on evolutiivisesti erittäin kannattavaa.

Näin uskonnottomien tekotunneargumentaatio ja jako pinnalliseen ja syvälliseen voidaankin nähdä lähinnä kritisoidun näkemyksen puutteellisesta käsittämisestä. Ja kritiikin ydin on se, että kritisoidusta ymmärretään jotain. Jos tämä tila ei toteudu, ei ole mitään kritiikkiä vaan pelkkää moitetta.

Rakkauden oletettu redusoimattomuus. (Erilainen koska minä luulen jotain niin hekin uskovat samalla tavalla.)

Uskovaisten näkemys rakkaudesta muistuttaa parhaimmillaan Chalmersin "vaikeita kysymyksiä" kognitiotieteessä. Ja sen ongelmana taas on se, että se on vähemmän pakottava ja ilmiselvä kuin voisi luulla.
1: Uskovainen käytännössä ensin olettaa että tietyt tunteet eivät mitenkään voi syntyä aivoissa, eikä niitä voi selittää tieteelläkään. Tämän lisäksi he katsovat että rakkaus on olemassa. Koska asia ei voi redusoitua materiaaliseen (perusoletus) on pakko ottaa jotain muuta jota kutsutaan yliluonnolliseksi, joka voi viitata vaikka Jumalaan. (Lisäväitejoukko)
___1.1: He selittävät ilmiön siten että rakkaus ei synny koskaan missään, ihmisen rakkaus on vain laimentuma jostain Jumalasta joka on rakkaus. Tätä he eivät testaa, vaan se on pelkkä konstruktio jota ei testata mitenkään. He vaativat testausta "naturalisteilta", joten eri ihmisiltä vaaditaan ihan erilaisia perusteluja. Tämä on kaksoisstandardin rakentamista. Todistaminen koskisi vain toista kun itse oltaisiin ikään kuin ilman todistamista rationaalisia ja oikeassa.
___1.2: Isoimpana ongelmana on se, että lopputulos on itse asiassa sama kuin perusoletus. Rakkaudellisen aivotoiminnan mahdottomuutta ei todisteta, vaan se on pelkkä väite. Ja kun tämä sama väite on sekä premissi että johtopäätös, tiedämme että kyseessä on kehäpäätelmä. Se ei toki ole sisäisesti ristiriitainen, koska kehäpäätelmän ristiriitaisuus olisi mahdottomuus. Kehäpäätelmä on kuitenkin jo itsessään logiikan raiskaamista joten tästä ei tarvitse jatkaa yhtään enempää.
2: Uskonnottoman kohdalla aivotoiminnalle ei tietysti oleteta mitään tämänlaista mahdottomuusestettä, joten ylläoleva logiikka ei vakuuta heitä pätkääkään. He eivät jaa premissejä, joten koko "ota oma maailmankuva ennakkoluuloineen, ja siirrä x:n puute siihen, älä muuta muuta myllyä ja katso mitä syntyy" on vain vetoamista, ei perustelua. Jos sanotaan mitä ateistit sanovat, on otettava ateistien oma logiikka, laitettava se ateistien muuhun ajattelumyllyyn jossa monet muutkin asiat ovat erilailla ja sieltä saattaakin tulla ihan erilainen tulos.

Pyhäin Ylpeys -selitys

Uskoisin kuitenkin että enemmistö ei mieti kognitiotiedettä kovinkaan paljoa. Vastemielisyyteen on löydettävissä ateistivihaista leimakirvestä ja kognitiivista filosofiointia yksinkertaisempi selitys. Sielukonsepti on uskovaisille hyvin tärkeä. Se kertoo että ihmiset ovat enemmän ja spesiaaleja. Sen menettäminen tuntuu nöyryyttävältä. Tähän erikoislaatuisuuteen verrattuna kontrastina on noloa olla "vain eläin" tai "vain aivotoimintaa". Ilman tätä erikoislaatuisuutta se "vain" tipahtaa pois ja ihminen on eläin ja aivotoimintaa ilman sen kummempaa nöyryytyksen tunnetta. Uskonto kumpuaa siksi ylpeydestä, olosta siitä että on jotain todella erityislaatuista. Ja rakkauden käsittely heijastuu tästä johtuvasta pelosta. (Koska mitään järkeähän kritiikissä ei ole, joten psykologiset syyt on syytä kaivaa esiin.)

Sielu on kuitenkin tarkemmin ajatellen varsin omituinen konsepti ; Jos keho on vain jotain jossa sielu majailee, niin silloin on erikoista huomata miten sieluun vaikuttaa kovasti kaikenlaiset materiaaliset asiat. Jos esimerkiksi olet reipas 20 -vuotias joka ikääntyessään kehittää Alzheimerin taudin, sielusta tulee dementoitunut. Vaikutuskohta on aivoissa ja vaikutuskanavat vaikuttavat elämässä varsin kokonaislaatuisesti. Teologisesti onkin mielenkiintoista että sielu nähdään ikään kuin vain jonain joka siirtyy tuonpuoleiseen. Näin ollen degeneroitunut sielu tempaistaisiin taivaaseen? Vai se 20 -vuotiaan sielu?

Tämänlaiset mietteet paljastavat helposti sen, miten aivotoimintaan sitominen ei ole ollenkaan sellaista kuin voisi ajatella. Ne näyttävät että vaikka emme kenties tiedä aivoista paljoakaan, niin jo se joka tiedämme nyt näyttää että ajattelumme redusoituu mitä erikoisimmin ja syvällisimmin tavoin aivoitoimintaan. Se, mitä aivoille tapahtuu vaikuttaa dramaattisesti siihen miten tunnemme, koemme, tiedostamme ja ymmärrämme asioita. Tieto näyttää käytännössä jo nyt jotain jota haluttaisiin pitää mysteerinä.

Loppukaneetti.

Uskovaiset suhtautuvat ateistejen rakkaudentuntemukseen ja rakkauskäsitykseen varsin halveksivasti. Takana on aina jonkinlainen ajatus ihmisen erikoislaatuisuuden ja tuonpuoleisen aspektin hylkäämisestä ja latistamisesta osaksi luontoa. Tämä koetaan tunteettomuudeksi ja tätä tunteettomuutta pelätään ja tämän takia vastustajatkin helposti nähdään tunteettomina. Tai ainakin että heidän rakkauskäsityksensä tarkoittaisi sitä että ihmiset olisivat illusionaaristen tunteiden vaikutuksen alla.

Kuitenkin esimerkiksi tietoisuuden ja "vaikeiden kysymysten" kohdalta voidaan oppia sen verran, että on täysin rationaalista uskoa että ihmisten ajatteluprosessi, tietoisuus ja muu on aivotoimintaa. Ihmiset siis todellakin ovat eräänlaisia automaatteja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että ihmisten tunne-elämykset olisivat sen heikompia. Ne ovat juuri samanlaisia kuin nykyään. On vain laajennettava käsitystä siitä mitä tarkoittaa olla automaatti. On hyvä muistaa että myös määritelmiä on hyvä laajentaa havaintojen kautta.

Se, mikä kaikkien tulisi ymmärtää on se, että ateistien käsitys rakkauden kokemisesta ei ole sen pinnallisempi tai edes erilainen kuin uskovaisilla oleva. Heidän automaattikäsityksensä on se joka on erilainen! Kun uskova puhuu automaatista hän ajattelee sitä erilaisena. Siinä missä uskovaiselle automaatti tunteellisimmillaan on Terminator (killer robot), ateistille vastaava on sen sijaan John Connor (the Leader of the Resistance). Jos tätä eroa ei tajua, vuoropuhelu tietysti vaikeutuu.