Toisin sanoen hänestä se, että inhimillinen esitetään vailla hyviä ominaisuuksia on tarinankerronnallisen pohjanoteeraus. Itse olen tosin vähän sitä mieltä että petomainen paha on aika tylsä. Sankarin ja pahiksen antisankariluonne viehättää minua enemmän. Ja luultavasi syynä on se, että en haikaile kovin suuresti sitä että saisin olla Absoluuttisen Oikeassa ; En usko ehdottomaan "objektiiviseen moraaliin". Olen enemmän aristoteelisellä - tai pitäisikö sanoa fiorellisella - linjalla etiikassa.
Tästä voitaisiin päästä toiseen aiheeseen. Katselin eilen elokuvan "Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin" Siinä on esitetty avuton Eustace Scrubb. Hän ei toki ole paha, jota vastustetaan, vaan ongelma joka roikkuu nurkissa "pakon vuoksi". Hän on skeptikkohahmo, joka edustaa samalla ateismia. Hänet on kuvattu varsin negatiivisilla väreillä. Ja hänestä on tehty inhimillinen.
Eustacen negatiivisuus on todella kaikenkattavaa ; Hän ei hyväksy asioita vaikka näkee. Hän narisee ja nurisee. (Elokuvassa jopa hänen äänensä on ärsyttävä nasaali.) Alussa kun hahmot ovat vielä Englannissa eivätkä Narniassa, hän mietiskelee miten sukulaiset olisi mukava laittaa purkkiin ja neuloittaa kuin he olisivat hyönteisiä. Narniasa hän on pelkuri, ahne sekä totaalisen inkompetentti. Kun häntä pelottaa mennä temppeliin hänen annetaan säälistä olla vahti. Ja hän epäonnistuu tässäkin ja kaikki joutuvat pulaan. Asia huipentuu siihen että orjamarkkinoilla kukaan ei halua maksaa mitään hänestä orjana, mikä korostaa hänen yleislaatuista kyvyttömyyttään. Ja jos hän korostaa jotain onnistumisiaan, kuten voittoaan hygieniakilpailussa, tämäkin kuvataan negatiivisessa valossa. Lisäksi hän on pessimisti joka dissaa kaikkea optimistisuutta ja elämänriemua.
1: On merkillepantavaa miten elokuvassa on Eustacen suuhun laitettu lause "I am a pacifist", joka ilmenee peluruudenosoituksena. Tämä sopii Lewisin yleismaailmankuvaan, jossa on soveliasta että Joulupukki tuo lapsille aseita.
Muut hahmot tietysti kuvataan sitäkin positiivisemmin sävyin ja kyvykkäinä. Eustacen mukanaroikkuminen eristettynä - ja usein avoimesti naurettuna hylkiönä - esitetään heidän pitkämielisyytenään. He kohtelevat Eustacea säälivästi toiseuttaen, ja heidän sietokykynsä tyhmää, huonoa ja perseilevää yleishuonoa toimijaa kohtaan onkin yht'äkkiä armeliaisuutta.
1: Sitä, että Eustacen ja muiden välille asetetaan valtava taitoero ei katsota vaikuttavan olennaisesti. Se, että mestarillinen ja vuosien harjoittelun ja kokemuksen kovettama miekkamies ei ole peloissaan taistelussa ja kamppailee tehokkaasti rinnastetaan ensikertalaisen pikkupojan kokemattomuuteen jossa häntä pelottaa eikä hän saa mitään aikaiseksi.
Toki Eustace muuttuu elokuvan aikana ja saa positiivisia sävyjä. Mutta tässä vaiheessa hän myös menettää skeptikko -ominaisuutensa. Tästä päästäänkin toiseen tärkeään muutosseikkaan joka samassa elokuvassa esiintyy. Siinä hyvä Lucy haikailee itselleen parempaa ulkonäköä. Hän haluaa olla yhtä kaunis kuin sisarensa Susan. Tästä seuraa se, miten hän taikuudella pääsee toiseen todellisuuteen, jossa hän itse on Susan. Lucyä itseään ei tässä maailmassa ole, eikä kukaan perheestä tunne Narniaa. Kun Lucy palaa, Jeesusvertaus Aslan on kovin murheissaan. Hän selittää miten Lucy menettää identiteettinsä halutessaan olla joku muu. Hän sanoo näin vaikka Lucy kertookin että hän ei halunnut tuota kaikkea, vaan hän halusi vain olla kauniimpi. Lucy kuitenkin kuuntelee
Tässä korostetaan myös ääneen sitä, miten jokainen on spesiaali ja erityislaatuinen. Jos Eustace olisi sanonut samoja asioita, se olisi tietysti ollut ylpeilyä. Näin päästäänkin siihen tekosuvaitsevaisuuteen, joka kuvaa elokuvasarjan maailmankuvaa muutenkin. (Ja se taas tulee suoraan kirjoista johon se on päätynyt Lewisin kynästä ja se heijastaa hänen omaa maailmankuvaansa.) Lucyn muutospaine on identiteetinvaihtamista ja itsen hylkäämistä ja negatiivista. Tällä kuvataan suvaitsevaisuutta, sitä miten Aslan hyväksyy kaikki koosta ja ulkonäöstä riippumatta. Jos olet kuitenkin skeptikko tai arka, niin kyseessä ei enää olekaan mikään identiteetti, vaan suorastaan täytyy muuttua. Jos uskovainen kokee että hän on spesiaali, hänellä on hyvä ja positiivinen suhde elämään ja hän osaa nauttia siitä mitä on saanut maailmalta. Mutta jos skeptikko-ateisti kokee että hän on spesiaali ja on ylpeä siitä vähästä ja irrelevantistakin jota maailma on hänelle antanut - kuten hygieniapalkinto koulussa - hän on todellisuudesta vieraantunut ja ylpeilevä. Jos uskovainen puhuu kävelevälle härälle, on kyseessä normaali asia, mutta jos maailmaa tuntematon skeptikko puhuu lokille, se on naurettavaa ja vitsin paikka ja kuvaa skeptikon inkompetenssia verrattuna muihin.
Skeptikko-ateistinen Eustace on positiivinen hahmo jos ja vain jos hänessä on muutospotentiaali eiskeptikko-ateistiksi. (Ja muutoksen kautta hänestä tulee rohkea, positiivinen ja jostain syystä nasaali puhetapakin korjautuu, ja mitä ilmeisemmin potenssikin kohenee ja tukka tuuheutuu 20%.) Ja näin Aslan hyväksyy kaikki ulkonäöstä riippumatta, kunhan vaan jakaa samat Oikeat Mielipiteet ja on muutenkin käytökseltään ja ajatuksiltaan juuri tietynlainen.
Jos halu olla joku toinen on identiteetinhylkäys, herää mieleen vain ajatus siitä, miksi Jeesuksen ihannointi ja "What Would Jesus Do" -ajattelu ja pyrkimys imitoida Jeesusta ja tavoitella hänen ominaisuuksiaan on jotenkin olennaisesti erilaista. Lewisin vastaus löytyy tietysti uskonnosta, Jeesuksen imitointi on omaa sisintä itseä ja saatanallisuus on epäinhimillien ja ulkopuolinen korvaankuiskuttaja joka yrittää vietellä ihmisen heikkouksien kautta. Tämä valitettavasti kuitenkin kertoo kuitenkin lähinnä em. lähteen suvaitsemattomuudesta.
Tältä pohjalta mieleni tekisi sanoa että "Priest" -elokuvan uskontokuva on kenties realistisempi kuin moni haluaisi uskoa. Se ei toki kuvaa koko uskontoa tai uskonnollisuutta. Mutta se kuvaa siitä isompaa osaa ja on koko uskonnollisuuden sosiologisen kuvaamisen kananlta olennaisempi ja huomioonotettavampi kuin moni uskaltaa/haluaa ääneen/itselleen tunnustaa.
Tämä näkyy siinäkin että ateisti-skeptikot ovat hyvin harvaa poikkeusta lukuunottamatta kuvattu negatiivisesti hyvin samaan tapaan kuin mitä Lewis on sen tehnyt. Toki uskovaisistakin on tarinankerronnallisesti pahoja stereotyyppejä ; Niistä tärkein on uskonnollinen julma dystopia "Priest" -elokuvan malliin, jolloin kuvataan uskonnollista pahaa diktaturiaa jossa normit ovat hallintaa. Ja sitten se psykopaattiuskova "jonka päässä on ääniä". Kuitenkin näitäkin hyvin usein painotetaan hyvällä joka on karismaattinen ja uskova -ja joka usein laitetaan kyseenaalaistamaan "väärä uskonto" korostamalla että "oikea hengellisyys" on jotain aivan muuta, jolloin dystopia ei olekaan uskontovastaisuutta, vaan kerettiläisvastaisuutta.
Näistä negatiivisista uskontokuvista ollaan usein kiukkuisia ; Ei ole vaikeaa löytää fundamentalistikäännyttäjää joka on pahoillaan siitä että uskontoa esitetään tällä tavalla negatiivisesti ikinä koskaan missään. Se, mikä on olennaista on huomata se, että uskovaisten positiivisten kuvausten kirjo on laajempi ja positiivisemmin värittynyt kuin uskonnottomien ja skeptikoiden. Skeptikko-uskonnottomasta on tarjolla suunnilleen vain yksi stereotypia. Ja se on likimain vaikka positiivisia ominaisuuksia. Kukaan uskovainen ei tietääkseni moiti tästä asiasta. (Kenties siksi että heidän maailmankuvassaan kyseessä ei ole stereotypia ja loukkaus, vaan lukkoonlyöty tosiasia.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti